Feminismin ja natsismin lakeijat

Yleltä tuli loistava kolmiosainen elokuva Kirsikkakungitar, joka kertoi juutalaisen naisen elämästä 1900-luvun Saksassa. Kyseessä oli hieno kasvu- ja rakkaustarina saksalaiseen yläluokkaan naitetusta juutalaisnaisesta, joka integroitui saksalaisen kylän elämään selviten miten kuten natsismin ja kommunisminkin ajasta.

Elokuvassa kuvattiin sivujuonteena natsien perustaman juutalaisen kulttuurijärjestön toimintaa. Järjestön päämääränä oli ainoastaan palvella Natsi-Saksan taloudellisia ja propagandistisia päämääriä Kristalliyön jälkeisessä Saksassa. Kun järjestöä ei enää tarvittu, toimihenkilöt kaasutettiin.

Tuollainen lakeijamaisuus - siis "järkevä" kompromissikyky - hirvittää minua aina.
Mieleen tuli jotenkin eräiden suomalaisten feministipuolueiden piirissä toimivat heteromiehet.

Anteeksi nyt vaan, mutta kun mielenliikkeilleen ei aina voi mitään.

Evankelisluterilainen kirkko ja liberaalien tappava suudelma

Viime aikoina yhä useampi fiksu liberaali - vaikkapa nyt Soininvaara tässä - julistaa kannattavansa valtiokirkkoa koska se on tehokas uskonnollisuuden vesittäjä:

Vastustin aikanaan pohjoismaista valtionkirkkojärjestelmää, mutta olen muuttanut kantani täysin. Uskonnon kanavoiminen viralliseen kirkkoon suojelee uskovaisia uskonnon väärinkäytöksiltä ja koko yhteiskuntaa uskontoon joskus liittyviltä hyvinkin kielteisiltä piirteiltä. Se siis tavallaan kesyttää uskonnon.

Luulisi että kirkossa jo hälytyskellot soisivat.

Jeesus sanoi vuorisaarnassaan:

Autuaita olette te kun teitä minun tähteni herjataan

Evankelisluterilaisesta kirkosta on siis tullut liberaalien välikappale Kristusta vastaan. Tämän johtopäätöksen teko ei edellytä mihinkään erityiseen uskonnolliseen ideologiaan sitoutumista. Kirkko profiloituu tänään enemmän Jumalan palvelijain eli seurakunnan työntekijöiden sukupuolielämästä kuin Kristuksesta puhumisella.

Kirkko on liberaalin valtiovallan lakeija ja sillä on lakeija-luonne: Kuten mikä tahansa lakeija se yrittää päästä herransa - enkä tarkoita Herraa - suosioon ja mitä enemmän se yrittää sitä enemmän sille nauretaan. Tästä on osoituksena kirkon jatkuva jäsenkato. Miten kirkko vastaa jäsenkatoon ? Yrittämällä vielä enemmän päästä herransa suosioon - siis uudistumalla Jumalan palvelusta, syrjäyttämällä vanhoillisia työntekijöitään jne.

En kritisoi liberaaleja - arvostan luovaa ongelmanratkaisua. Kutistuva valtiokirkko on kuitenkin liberaaleillekin heikko suoja konservatiivisuutta tai fundamentalismia vastaan. Neuvostoliitto ei onnistunut kesyttämään uskontoa tekemällä ortodoksikirkosta lakeijaansa.

Kirkosta on tullut kumiseva vaski ja kilisevä symbaali. Kriisitilanteessa tällainen kirkko tuskin kykenee enää antamaan turvaa ihmisille. Tuskin siitä on enää edes auttamaan tavallista syntistä publikaania arkielämän ongelmissa. Kirkko ei vakuuta enää ketään. Kirkko elää viivytystaistelua niin kuin Saksa vuonna 1944. Tilalle tulee jotain muuta. Vaviskaa.

Lue myös Kirkon tutkimuskeskuksen sivulta teksti Ateismin jälkeen uskontomarkkinat.

Lakeijaluonne

Varoitus: Tämä artikkeli on synkkä, enkä ota vastuuta jos lukija masentuu, kun havaitsee artikkelin käsittelevän itseään.

Karamazovin veljeksissä ja yleensä klassisessa venäläisessä kirjallisuudessa lakeija - huonon isännän palvelija - on traaginen hahmo. Lakeija nöyristelee herraansa, mutta ei kunnioita häntä eikä kunnioita itseään. Lakeija alkaa lopulta halveksia kaikkea, varsinkin köyhiä tavallisia työtätekeviä kunnon ihmisiä - erityisesti hän alkaa inhota itseään. Kun Karamazovin veljeksissä opiskelija kouluttaa lakeijaa, lakeija alkaa ymmärtää alistettua asemaansa älyllisesti mutta samalla hän muuttuu ihmishirviöksi, joka haluaa vain tuhota.

Samanlaisisia ihmisvihaajia syntyy jokaisesta ihmisestä joka myy sielunsa ja ruumiinsa. Prostituoitu tietää sisimmässään että vaikka hän saa suuren korvauksen palveluistaan, hänen elämänsä on tyhjää. Hän alkaa halveksia asiakkaitaan, mutta hän halveksii myös itseään köyhempiä työtä tekeviä ihmisiä. Rikkaitten perheitten penikat myyvät taas sielunsa vanhemmilleen. Sihteeri esimiehelleen. Julkkikset tai sellaisiksi haluavat myyvät sielunsa julkisuudelle. Lopulta he vajoavat sellaiseen itseinhoon että he huumaavat itsensä myrkyillä ja tappavat itsensä.

Myös työntekijä voi myydä sielunsa työnantajalle. Jo Marx puhui työläisen vieraantumisesta. Moni varsinkin suuren työpaikan työntekijä on myynyt rahasta sielunsa työnantajalleen. Hän uskottelee itselleen että korvaus jonka hän saa palveluistaan on riittävä ja hän kieltää myyneensä sielunsa, vapaa-aikansa, lapsensa ja elämänsä. Hän uskottelee tekevänsä mielenkiintoista työtä, vaikka on usein faktisesti liukuhihnalla tekemässä hyvin rajoittunutta työtehtävää, jossa ammattitaito koko ajan vähenee.

Telealalla ongelma on erityisen suuri. Koska rahaa 90-luvulla oli todella paljon tele-alan työntekijät saivat usein siedettävää palkkaa ja varmaa leipää, vaikka ammattitaito jäi suljetussa telealan ympäristössä paljon jälkeen avoimesta IT-alasta. Telealan työntekijästä tuli lakeija monella tavalla. Hän tiesi jäävänsä jälkeen avoimen puolen työntekijöistä ammattitaidon kehittymisen osalta, mutta hän myi ammattitaitonsa rahasta. Telealan työntekijät ovat huonon isännän lakeijoita siinäkin mielessä, että telealan isännät olivat - varsinkin vuosituhannen vaihteessa - usein henkisesti laiskoja. Uudistuksia ei tarvittu kun edellisen sukupolven tuotteista tuli rahaa rutkasti. Vaikka uudet palvelut eivät tuottaneet, rahaa tuli edellisen sukupolven palveluista. Pappa betalade. Johtajien toiminta rajoittuikin faktisesti erilaisten powerpoint-esitysten tekoon ja sosiaalisen verkottumiseen. Telealalla yritys onkin useimmiten työntekijän vankila sen sijaan että se olisi työyhteisö.

Myös maa ja kansa voi olla lakeija. Kun esimerkiksi vihollista aletaan kutsua ystäväksi, koko kansasta tulee lauma lakeijoita. Lakeijan roolin ottaessaan ihmiset alkavat halveksia niitä jotka eivät prostituoi itseään vaan puhuvat suoraan. Ovatpa nuo ihmiset lapsellisia, lakeijat ajattelevat. Viisaus on tosiasioiden tunnustamista, lakeijat sanovat.