Ihmispopulaatioiden biologiset erot 3.0

Kirjoitin Sarastukseen viisi vuotta sitten tilannekatsauksen aiheesta ihmispopulaatioiden biologiset erot. 

Totesin silloin:

Viimeistään vuonna 2004 keskustelu ihmispopulaatioiden älykkyyseroista tuli suomalaisten tietoisuuteen, kun professori Tatu Vanhanen ja pohjosirlantilainen professori Richard Lynn esittivät kirjassaan IQ and Wealth of Nations, että

a) kansakuntien väliset äo-erot ovat merkittäviä
b) kansakuntien äo-erot korreloivat voimakkaasti kansansantulon kanssa – vieläpä niin että äo-erot ovat suurelta osin syy ja erot kansantulossa ovat seuraus.

Alla oleva kartta kuvaa kansakuntien äo-eroja Vanhasen ja Lynnin mukaan. Suomalainen media yritti tehdä tutkimuksen naurunalaiseksi ja valtionsyyttäjä pyrki jopa nostamaan syytteen Vanhasta vastaan. Syyte jäi kuitenkin nostamatta ja muutama yhteiskuntatieteilijä antoi julkisesti tukea Vanhaselle – mm. yhteiskuntatieteen professorit JP Roos ja Pertti Töttö sekä poliitikko ja tilastotieteilijä Osmo Soinivaara. Tuen antamisella en tarkoita, että he olisivat olleet kaikesta samaa mieltä Vanhasen kanssa. Soinivaara mm. osallistui keskusteluun lähinnä osoittamalla akateemisten Vanhas-kriitikkojen älyllisen epärehellisyyden.

Puhuin myös evoluution nopeudesta

Vaikutusvaltainen amerikkalainen evoluutiotutkija professori Stephen J. Gould esitti jo 1970-luvulla ajatuksen, josta tuli pitkäksi aikaa yleisesti hyväksytty väite sekä yleisön että varsinkin yhteiskuntatieteen tutkijoiden keskuudessa. Vuonna 2000 Gould tiivisti haastattelussa kantansa:

Luonnonvalinnasta on tullut lähes epärelevanttia ihmisen evoluutiossa. Ihmislajissa ei ole tapahtunut biologista muutosta 40 000 tai 50 000 vuoden aikana. Kaiken mitä kutsumme kulttuuriksi ja sivilisaatioksi olemme rakentaneet samassa kehossa ja samoissa aivoissa.

Gould oli kuitenkin vääärässä - ihmisen evoluutio on nopeaa. (Mm. Harvard Medical Schoolin genetiikan professori ja yksi aikamme merkittävimmistä muinaisen DNA:n tutkijoista David Reich totesi tämän kirjassaan Keitä olemme ja miten päädyimme tähän.)

Ihmisen DNA:n sekvenssointi on aloittanut prosessin (ns. DNA-vallankumouksen), jonka tuloksena ymmärrys ihmisen evoluutiosta on laajentunut oleellisesti. Useimpiin ihmisen ominaisuuksiin vaikuttavat yhden tai kahden geenin sijasta jopa sadat geenit. Tämä pätee yhtä lailla vaikkapa pituuteen kuin skitsofrenia-alttiuteen. (GWAS on tekninen termi.)

Ihmisen ominaisuuksien evoluutio ei välttämättä edellytä uusia mutaatioita. Sadoissa ominaisuuteen vaikuttavissa geeneissä on sen sijaan jo valmiiksi diversiteettiä – samoista geeneistä on erilaisia muotoja eli alleeleja – ja näiden alleelien frekvenssit muuttuvat evoluution myötä. Evoluutio on monta kertaluokkaa nopeampaa kuin on oletettu, ja evoluutio on nimenomaan paikallista: ihmispopulaatiot sopeutuvat paikallisiin oloihin ja ihmiskunnan geneettinen diversiteetti kasvaa. (Lähde: Joshua M. Akey, Constructing genomic maps of positive selection in humans: Where do we go from here?  )

Päivitys edelliseen

Nyt on esitetty vielä vertaisarvioimaton tutkimus, että 1350-luvulta 1850-luvulle Britanniassa kognitiivitset kyvyt - mitattuna tietyn proxyn (educational attainment) avulla - nousivat oleellisesti. Samaa kehitystä ei juuri tapahtunut muualla Pohjois-Euroopassa. Tutkimus perustuu muinais-dnan sekvenssointiin ja siihen tietoon mitä meillä on eri geenien vaikutuksesta ihmisen koulutettavuuteen ja muihin henkisiin ja kognitiivisiin kykyihin.

A concise summary is:

The Industrial Revolution and its consequences were partly shaped by long-run genetic evolution in traits related to educational attainment and economic success.

Lisäksi kyseessä ei ole mikään pieni vaikutus vaan varsin dramaattinen:

Across the full period from 700 to 1850 CE, we observe a statistically significant positive time trend in EA polygenic scores. The total increase is about 0.78 standard deviations. This is not a small shift. Even moderate changes in the average of a normally distributed trait can strongly alter the upper tail. Using a simple model of score distributions, we find:

The number of individuals with an 1850-level “top 5 percent” EA score is more than six times greater in 1850 than in 700, assuming identical population sizes.
The number with an 1850-level “top 1 percent” score is more than ten times greater.
David Reichin ennustus viiden vuoden takaa

David Reich totesikin yllämainitussa kirjassaan jo aiemmin näin:

Keskimääräinen aika siitä jolloin populaatiot ovat erkaantuneet […] on noin 50 000 vuotta joillakin ei-afrikkalaisilla populaatioilla ja jopa 200 000 joillakin Saharan eteläpuolisilla populaatioilla. Tällainen aikamäärä on kaukana merkityksettömästä ihmisen evoluution näkökannalta. Jos erot pituudessa tai kallon ympärysmitassa voivat syntyä muutamassa tuhannessa vuodessa, ei ole järkevää lyödä vetoa sen puolesta, ettei vastaavia eroja ole kognitiivisissa tai käyttäytymiseroissa.

Miksi juuri 1350-luvulta alkoi muutos? 

Tutkimuksessa spekuloitiin syillä, miksi muutos alkoi juuri 1350-paikkeilla, jolloin koko Euroopassa raivosi Musta surma:

There is a line of work in economic history that fits neatly with what we see in the genomic data. Gregory Clark’s demographic research shows that in pre-industrial England, higher-income families had more surviving children than poorer ones, and that this pattern persisted for centuries. The Black Death drastically changed factor prices and social conditions: labour became scarcer, wages rose, and land and capital became relatively cheaper. In that new environment, individuals who could exploit opportunities in trade, crafts, and skilled work had strong advantages.

Chi Pui Ho’s “Industrious Selection” model formalizes a similar idea at the macro level. He argues that, in agrarian societies, people who are more hardworking, future-oriented, and cooperative gradually out-reproduce those who are less so, and that the Black Death accelerated this process in late-medieval Europe by reshaping wages and the returns to effort and skill (Industrious Selection: Explaining Five Revolutions and Two Divergences in Eurasian Economic History within a Unified Growth Framework). The plague did not just kill randomly. It altered the economic game, and with it the kinds of behavioural and cognitive profiles that tended to thrive.

Our genomic findings can be read as a biological echo of this hypothesis. We do not claim that the Black Death instantly made Europeans smarter. Instead, we suggest that the post-plague economy may have amplified long-running selection on traits linked to educational attainment: learning ability, self-control, and long-term planning. In that sense, the Black Death looks less like a one-off catastrophe and more like a hinge in the evolutionary history of the populations that would later launch the Industrial Revolution.

“Ihminen on luonnostaan yhteisöllinen eläin” sanoi jo Aristoteles ja haaveili automaatiosta

Monet haaveilevat siitä että saisivat niin paljon rahaa sijoitustoiminnalla, että ei tarvitsisi tehdä työtä. Ongelma tietysti että mitäs sitten tehdä. On myös haaveiltu, että mitäs jos kaikki työ automatisoitaisiin.

Aristoteles haaveili jo tästä. AI käänsi Fareed Zakarian kirjaa näin:

Aristoteleen Politiikassa hän kuvitteli eräänlaista utopiaa, jossa orjuus ja palvelus voisivat kuihtua pois: “Jos jokainen työkalu voisi suorittaa tehtävänsä käskystä tai ennakoimalla ohjeet, ja jos Daidaloksen patsaat tai Hefaistoksen kolmijalat — jotka … ‘astuvat jumalten kokoukseen omasta tahdostaan’ — toimisivat niin, että sukkulat kutoisivat kangasta itse ja plektrat soittaisivat lyyrää, mestariseppä ei tarvitsisi apulaisia, eikä herrat tarvitsisi orjia.”

Tänä päivänä olemme yhä lähempänä Aristoteleen visiota, maailmaa, jossa meidän täytyy kysyä itseltämme: mitä varten ihmiset ovat, jos ei työtä ja tuottavuutta varten? Ja jos tietokoneet tekoälyineen voivat olla parempia analyyttisiä koneita kuin ihmisaivot, mitä ihmisille silloin jää? Luultavasti alamme määritellä erottavat piirteemme niiksi, jotka liittyvät tunteisiin, moraaliin ja ennen kaikkea sosiaalisuuteen — kykyymme työskennellä, leikkiä ja elää yhdessä muiden ihmisten kanssa.

“Ihminen on luonnostaan yhteisöllinen eläin,” sanoi Aristoteles samassa teoksessa kaksi tuhatta vuotta sitten. Ehkä olemme palaamassa tuohon ikiaikaiseen viisauteen.

Mikään maa ei ole vielä lähelläkään universaalia yltäkylläisyyttä, jonka automaatio voisi tuottaa. Mutta teknologiset vallankumoukset ovat jo luoneet suurempaa tuottavuutta ja vaurautta, mikä on vähitellen siirtänyt poliittisia taisteluita pois taloudesta määrittävänä taistelukenttänä. Vanha oikeisto–vasemmisto-jako, joka keskittyi suuren ja pienen valtion väliseen kiistaan, on väistynyt arvokkuuden, aseman ja kunnioituksen pohdintojen tieltä. Ajattelemme nyt eri tavalla siitä, mikä määrittää meidät ytimeltämme — ja miten tuo määritelmä heijastuu laajempaan sosiaaliseen ja poliittiseen todellisuuteen.

Pessmistisempi visio on, että ihmiset atomisoituisivat tai jatkaisivat atomisoitumista ja alkaisivat tehdä kaikenlaista myyräntyötä (jatkaisivat tekemistä). Zakaria lainasi dystopisessa osassa Hannah Arendtia:

1900-luvulla poliittinen filosofi Hannah Arendt väitti, että totalitaariset ideologiat saivat niin paljon jalansijaa vain siksi, että yhteiskunnat olivat niin atomisoituneita. Imperialismi ja kapitalismi olivat tuoneet vaurautta Euroopan maille, mutta horjuttaneet perinteisiä hierarkioita ja jättäneet monet ihmiset ilman sosiaalisia yhteenkuuluvuuksia. Tämän seurauksena ihmiset hakeutuivat ideoihin, jotka tarjosivat selkeän identiteetin ja yksinkertaisia selityksiä yhä monimutkaisemmaksi käyvään maailmaan.

Origins of Totalitarianism -teoksen viimeisillä sivuilla Arendt kirjoitti: “Se, mikä valmistaa ihmisiä totalitaariseen hallintaan ei-totalitaarisessa maailmassa, on se tosiasia, että yksinäisyys — joka ennen oli rajatila, yleensä koettu tietyissä marginaalisissa sosiaalisissa olosuhteissa kuten vanhuudessa — on muuttunut jokapäiväiseksi kokemukseksi yhä kasvaville massoille vuosisadassamme."

Valitettavasti digitaalinen vallankumous ei ainoastaan pahentanut yksinäisyyden ja atomisaation voimia, vaan myös vahvistanut niitä, jotka pyrkivät hyödyntämään niitä.

...Tietovallankumous [some yms.] on antanut valtaa yhteiskuntiemme vastuuttomimmille ja provokatiivisimmille jäsenille, ja heidän näkemyksensä ovat usein järjettömiä, joskus vaarallisia. Vasemmistossa on jäseniä, jotka kannattavat avoimia rajoja, oikeuttavat ekoterrorismin ja jopa vaativat poliisin lakkauttamista. Oikeisto taas näyttää olevan alttiimpi verkossa leviävälle salaliittoteorialle: ajatellaan vaikka QAnonin seuraajia, rokotevastaisia, ilmastonmuutoksen kieltäjiä ja valkoista ylivaltaa kannattavia.

Kontrafaktuaalinen ajatusleikki Stalinin, mongoolien ja Pinochetin hyväntahtoisuudesta

Oletetaan kontrafaktuaalisesti, että, jos jonkun toimijan A teosta T seuraa jotain hyvää S, toimija A aiheutti tämän hyvän S hyväntahtoisuuttaan. 

Tämä on siis kontrafaktuaalinen ajatusleikki, jossa syy–seuraussuhteet asetetaan nurinkurin: jos jokin hyvä seuraus syntyy jonkun toimijan teosta, tulkitaan se toimijan hyväntahtoisuudeksi. 

Chatgpt loi kolme lyhyttä tarinaa, joiden logiikan olen tarkastanut muualta:

✍️ Pieni juttu kontrafaktuaalisesta kiitoksesta

Jos hyväksymme tämän logiikan, talvisodan syttyminen ei ollutkaan vain tragedia ja kärsimys, vaan myös lahja. Kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen Stalinin johdolla, seurauksena syntyi talvisodan henki – poikkeuksellinen kansallinen yhtenäisyys, jossa sosiaaliset rajat hämärtyivät ja koko kansa koki puolustavansa yhteistä kotia.

Sodan jälkeen tämä kokemus kantoi pitkälle: poliittiset jakolinjat pehmenivät, ja syntyi sodan jälkeinen konsensus, jossa vasemmisto ja oikeisto löysivät yhteisen sävelen jälleenrakennuksen ja hyvinvointivaltion rakentamisen tiellä.

Kontrafaktuaalisessa tulkinnassa voimme siis sanoa: kiitos Stalinille, sillä hänen päätöksensä hyökkäyksestä synnytti suomalaisessa yhteiskunnassa voiman, joka ei muuten olisi ehkä koskaan puhjennut esiin. Hyväntahtoisuuttaan hän siis lahjoitti meille yhtenäisyyden ja konsensuksen – vaikka todellisuudessa hänen motiivinsa olivat aivan toisaalla.

Tämä ajatusleikki paljastaa, miten hyvä voi syntyä pahasta, ja miten historian kulku voidaan kääntää ironisesti päälaelleen.

✍️ Pieni juttu mongolien “rauhanpolitiikasta”

Mongolien valloitusretket tunnettiin armottomasta logiikasta: jos kaupunki ei antautunut heti, sen väestö tuhottiin; jos se antautui, kaikki säästettiin. Tämä mustavalkoinen sääntö oli kauhistuttava, mutta sen seurauksena syntyi eräänlainen ennustettavuus. Jokainen tiesi pelin säännöt.

Kontrafaktuaalisesti voidaan siis sanoa, että mongolit edistivät rauhaa: heidän politiikkansa loi selkeän kannustimen antautua ilman taistelua, mikä vähensi pitkien piiritysten ja veristen taistelujen määrää. Kaupungit, jotka valitsivat antautumisen, saattoivat jatkaa elämäänsä, ja valtakunta laajeni nopeasti ilman jatkuvaa sotimista.

Näin mongolien julma käytäntö voidaan tulkita “hyväntahtoiseksi” rauhanstrategiaksi. Heidän lahjansa maailmalle oli yksinkertainen viesti: jos haluat elää, älä taistele.

✍️ Pieni juttu Pinochetin “lahjasta” demokratialle

Jared Diamondin mukaan Chilen paluu demokratiaan oli Latinalaisessa Amerikassa poikkeuksellinen. Siihen liittyi halu suvaita, tehdä kompromisseja, jakaa valtaa ja hyväksyä vallan vaihtuminen. Lisäksi demokraattiset hallitukset jatkoivat Pinochetin talouspolitiikkaa, koska sen nähtiin hyödyttävän pitkällä aikavälillä. Tuloksena oli nopea talouskasvu 1990-luvulta eteenpäin.

Jos siis sovellamme kontrafaktuaalista kiitoksen logiikkaa, voimme todeta: kiitos Pinochetille. Hänen diktatuurinsa synnytti pohjan toimivalle demokratialle ja taloudelliselle nousulle. Hyväntahtoisuuttaan hän siis lahjoitti Chilelle vakauden ja kasvun — vaikka todellisuudessa hänen hallintonsa oli väkivaltainen ja autoritaarinen.

Oma lisäys

Chilen polarisaatio samoin kuin 1900-luvun alun Suomenkin polarisaatio parani uhan ja trauman myötä. Suomessa uhka oli ulkoinen (Venäjä) ja Chilessä sisäinen (armeija). Uhkatietoisuus on demokratian vahvistaja. Chile-tulkinta on linjassa demokratian historiaa ja nykyajan polarisaatioita tutkineiden professorien Steven Levitskyn ja Daniel Ziblattin kirjan How Democarcies die: What History Reaveals About Our Future kanssa:

[Chilessä] poliittiset johtajat kehittivät epäformaalin yhteistyön järjestelmän – chileläiset puhuvat “sopimisen demokratiasta” – presidentti neuvotteli kaikkien puolueiden johtajien kanssa ennen lakiehdotusten esittämistä kongressille. … [Istuva kristillisdemokraatti presidentti] neuvotteli lainsäädännöstä myös niiden oikeistopuolueiden kanssa, jotka olivat tukeneet Pinochetin diktatuuria. … uudet [sopimisen] normit onnistuivat estämään mahdollisen destabilisaation sekä hallituskoalition sisällä että hallituksen ja opposition välillä. … Chile on ollut 30 vuotta Etelä-Amerikan stabiileimpia ja onnistuneimpia demokratioita.

–