Ruotsi - parempien ihmisten maa

Ennen Ruotsissakin Helsingissä sattuneen 16-vuotiaan murhan tapainen tapaus olisi herättänyt kauhua. Asiaa olisi käsitelty viikkokausia. Nyt asia tuskin ylittäisi uutiskunnystä - tuo on niin tavallista. Toki, jos samanlainen hirvittävä teko tapahtuu jossain Ruotsin ulkopuolella ruotsalaiset kauhistelevat asiaa suuresti. "Ruotsissa tuollaista ei voi tapahtua".

Ruotsin uusi oikeistolehti Bulletin, jota päätoimittaa Ruotsin todennäköisesti fiksuin toimittaja Paulina Neuding, joka on myös Quilletten Eurooppa-toimittaja, kuvaa tilannetta.

Förr granskades varje skakande nyhetshändelse i detalj. Numera har det svenska folket sakta men säkert blivit avtrubbat. Men att reagera i tid och inte normalisera ohyggligheter är helt avgörande för vår framtid, skriver författaren Per Brinkemo.

KRÖNIKA ”Man vänjer sig”, sjöng Kjell Höglund. 

Det är precis det vi håller på att göra. 

Nu för tiden läser vi nyheter av samma dignitet som dessa två händelser i princip varje dag... Men utan att stanna upp och reagera på ett sunt sätt. 

Vi har vant oss.

Ändå är det så ofattbara nyheter att de knappt går att ta in. Som den om de två tonårspojkarna som i Solna under tio timmar utsattes för rån, tortyr, förnedring, våldtäkt… Notera: i tio timmar.

Jaha.

Eller den om missförhållanden på HVB-hem med ofattbara övergrepp och misshandel, där flickor prostituerar sig utan att personal ingriper eller informerar socialtjänsten. Där personalen utövar kollektiv bestraffning och arrangerar slagsmål mellan HVB-placerade pojkar – för sin egen underhållning.

Ojdå.

Det kan handla om de 18 svenska kommuner som för Ekot uppger att personer med kopplingar till organiserad brottslighet genom hot och påtryckningar försöker påverka de beslut som tjänstemän i kommunerna ska fatta.

Se där.

Eller att gängkriminaliteten även drabbat småstäder, som tidigare fridfulla lilla Värnamo, där man på några år har haft 16 skjutningar varav bara en är uppklarad. 

Suck.

Var och en av dessa nyheter är oerhörda. Och då är de bara några få nyheter i mängden av nästan dagliga skjutningar, mord, sprängningar och våldtäkter runt om i landet, vilka vi knappt reagerar över. 

“Det går sakta men till slut är både journalister och mediakonsumenter avtrubbade och blasé.”

Det är nyheter om handlingar som genom sin omfattning och kontinuitet borde få varje tänkande människa att inse deras systemhotande verkan. Men svensken har blivit så inlindad i uppfattningen om vår oberörbarhet och överlägsenhet att inga katastrofala händelser i världen tycks kunna beröra oss. Så länge det inte handlar om utlandet. Då oroas vi. Här i Sverige är vi trygga. 

Ruotsi on Paulina Neudingin mukaan maailman ehkä kiihkosovinistisin maa. Kaikessa Ruotsi on niin paljon parempi kuin muut maat, että eliitin ei kannata edes kysyä ulkomaanpelleiltä neuvoa.

Olkoon kyse Koronasta, maahanmuutosta tai turvallisuuspolitiikasta, ruotsalaiset vaan ovat fiksumpia.

Miksi Japani on onnistunut koronan torjunnassa (ainakin toistaiseksi)?

Japanissa onnistuttiin koronan suhteen paljon paremmin kuin jopa Suomessa. Japanissa ei ihmisiä ole juurikaan testattu eikä eristetty. Sen sijaan selvitettiin mm. mallittamista hyväksikäyttäen että mitkä ovat parhaat keinot välttää koronaa, määriteltiin ohjeet ja sitten ihmiset noudattivat niitä ohjeita. Esimerkiksi ilmastoinnin merkitys selvisi.

Economist kertoo:

Mr Oshitani’s team concluded that the virus spread through the air. As early as March, Japanese officials began warning citizens to avoid the san-mitsu or “3cs”: closed spaces, crowded places and close-contact settings. The phrase was blasted across traditional and social media. Surveys conducted in the spring found that a big majority were avoiding 3c settings. The publishing house Jiyukokuminsha recently declared it “buzzword of the year” for 2020.

...

Of course, these insights would have been for naught if ordinary people had ignored them. But Japanese heeded the government’s advice to stay home and to quarantine if showing any symptoms of the coronavirus, even though these admonitions carried no legal force. “Sometimes we are criticised for being an overly homogeneous society, but I think it played a positive role this time,” Mr Nishimura says. And already spick-and-span Japan became even more punctilious about hygiene. While Americans argued over whether face coverings were an assault on personal freedom, Japanese lined up outside Uniqlo for the release of its new line of masks. During the first ten weeks of flu season this autumn, Japan saw just 148 cases of common influenza, or less than 1% of the five-year average for the same period (17,000).

Tässä asiassa japanilainen yhteiskunta vaan on paljon parempi. Tietysti samat japanilaisen yhteiskunnan piirteet saivat japanilaiset 1900-luvulla noudattamaan kaikenlaisia muitakin "ohjeita" mistä kiinalaiset ja korealaiset ovat heille edelleen näreissään. Sivistyneen kiinalaisen näkökulmasta ongelma ei niinkään ole se mitä japanilaiset tekivät vaan se että he eivät edelleenkään tunnusta tekojaan.

Toisaalta tämä on hyvä esimerkki siitä, että mikä toimii yhdessä maassa ei vaan toimi kaikkialla koska maat on erilaisia. Ajatukset joiden mukaan "pelkät ohjeet riittävät Japanissa, kyllä se toimii meilläkin" tai "suora demokratia toimii Sveitsissä, joten otetaan se käyttöön meilläkin" eivät välttämättä ole toimivia.

Path dependence. Institutions and culture matter.

Tieteellinen tutkimus: Vanhempien uupumusta aiheuttaa yksilökeskeinen kulttuuri

Vanhempien uupumusta aiheuttaa yksilökeskeinen kulttuuri. Olenkin ihmetellyt, miksi keskiluokkaisten maahanmuuttajaperheiden kertomuksessa vastaava uupumus ei tule esiin. Työpaikallani on paljon maahanmuuttajaäitejä - ja isiä. Suomalainen yhteiskunta on heidän kertomuksessaan erittäin lapsiystävällinen ja Suomessa on hyvä kasvattaa lapsia.

TUTKIMUKSESSA löytyi myös syy, joka altistaa vanhemmat uupumukselle. Se on kulttuurin yksilökeskeisyys, joka tarkoittaa väljiä sosiaalisia verkkoja ja oletusta siitä, että ihminen pärjää yksin ja pitää huolta itse itsestään.

”Tuloksista näkyy selvästi, että uupuneita vanhempia on keskimäärin enemmän yksilökeskeisissä maissa”, Sorkkila sanoo.

Yksilökeskeisyyden vaikutus uupumiseen on huomattavasti suurempi kuin muiden kulttuuristen arvojen, maiden välisten taloudellisten erojen tai yksilöön ja perheeseen liittyvien taustatekijöiden.

Länsimaissa vanhemmuus voidaan kokea suorituksena tai kilpailuna. Tämä näkyy Sorkkilan mukaan myös Suomessa.

Sorkkilan ja Aunolan aiemmissa tutkimuksissa on noussut esille vanhemmuuteen liittyvä paine ja stressi. Viime aikoina on alettu puhua paljon intensiivisen vanhemmuuden ja jatkuvan läsnäolon vaatimuksesta, Sorkkila kertoo.

VARSINAISSUOMALAINEN kahden lapsen äiti Hanna, 33, tunnistaa vanhemmuuteen liittyvän suorittamisen ja kilpailemisen kulttuurin.

Hän ei esiinny jutussa omalla nimellään aiheen henkilökohtaisuuden vuoksi.

Hanna on kokenut, kuinka äidit kilpailevat keskenään siitä, kenen lapsi saa syödäkseen luomuvihanneksista tehtyjä soseita ja kuinka tärkeää on harjoitella sormiruokailua.

”Näitä ohjeita on lukuisia. Ties mitä pitää mukamas tehdä, että lapsesta tulee normaali. Yksi tuttavani kertoi, että hänelle oli jo synnytysosastolla kauhisteltu, ettei tuttia saa käyttää, kun se on niin huonoksi lapselle.”

Ensimmäisen, nyt viisivuotiaan lapsensa kohdalla Hannasta tuntui, että muut äidit olivat välillä todella syyllistäviä toisia äitejä kohtaan. Mieleen ovat jääneet etenkin kohtaamiset musiikkileikkikoulussa ja leikkikentillä.

”Kun kerroin muille äideille, että olen palaamassa äitiysvapaalta 80-prosenttisesti töihin, sain osakseni kauhunsekaisia reaktioita. Yksi sanoi suoraan: ’Miten sinä pystyt palaamaan töihin – eihän lasta voi jättää hoitoon, kun tulisi niin kova ikävä!’”

Lasten isä ei ole Hannan mukaan saanut vastaavia kommentteja.

Lopulta siis nämä keskenkasvuiset naiset tietysti syyttävät miehiä tai yhteskuntaa tai kulttuuria. Miehissä on varmasti syytä jonkun verran, mutta pääongelma on naisten suorituskeskeisyys ja se että naiset tietoisesti tekevät lapsista omaa omaisuuttaan ja isiä vieraannutetaan lapsista. Olen hoitanut lapsia (omiani ja jonkun verran muitakin lapsia) vaikka kuinka paljon. Samoin eläimiä. Voin kertoa salaisuuden: Ei se mitään vaikeaa ole.

Ajatuksia Suomen ja Neuvostoliiton kansojen ystävyydestä ja sukupuolten lukumäärästä

Sodan jälkeen Suomen kouluissa ja sanomalehdistössä alettiin kertoa, että Suomen ja Neuvostoliiton välillä vallitsee ystävyyden ja luottamuksen ilmapiiri. Suuri osa kansasta - tai koulujen oppilaista - ei uskonut puheisiin vaan rivien välistä ymmärsi, että kyseessä on propaganda. Kun valhetta oli jatkettu tarpeeksi kauan, osa nuorista ja nuorista aikuisista alkoi kuitenkin uskoa. Äärimmäisenä esimerkkinä syntyi taistolaisuus ja ajatus rauhanlaista eli vaatimus "sotapropagandan" ja "neuvostovastaisuuden" kieltämisestä.

Sukupolvi menetettiin suurelta osin. Evan tutkimus osoittaa kirkkaasti että omalle sukupolvelleni usko Venäjän hyväntahtoisuuteen meni osin perille. 

Yli 65-vuotiaista suomalaisista Venäjään suhtautuu kielteisesti vain 29 prosenttia. Toiseksi myönteisimpiä Venäjää kohtaan ovat 56-65-vuotiaat. Heistä 40 prosentilla on kielteisiä Venäjä-asenteita. 

Asenteet muuttuvat sitä kielteisemmiksi, mitä nuorempiin sukupolviin tarkastelussa siirrytään. 26-35-vuotiaista 60 prosenttia ja 18-25-vuotiaista 58 prosenttia on eri mieltä esitetyn väittämän kanssa. He siis suhtautuvat kielteisesti Venäjään. 

EVAn tutkimuspäällikkö Sami Metelinen totesi Iltalehdessä: 

Näin suuri ero sukupolvien Venäjä-asenteiden välillä edellyttää vahvaa selitystä. Pidän hyvin uskottavana sitä, että kouluopetuksella on ollut iso vaikutus. Useamman vuosikymmenen ajan historiakertomus Neuvostoliitosta ja itäblokista järjestelmänä oli hyvin toisenlainen kuin nykyään. Kuva, joka oppikirjojen ja opetuksen kautta välittyi, muuttui radikaalilla tavalla, kun siirryttiin 1980-luvulta 1990-luvulle.

Paasikivi oli itse tietoinen tästä riskistä, kun vaati että Neuvostoliittoa käsitellään silkkihansikkain: 

Päiväkirjassaan Paasikivi kertoo tapaamisistaan suomalaisten päätoimittajien kanssa. Hän joutui kertomaan näille, että Suomessa ei enää vallinnut lehdistönvapautta siinä mielessä kuin se demokratioissa ymmärrettiin. Samalla Paasikivi oli huolissaan siitä, että uudet sukupolvet eivät osaisi lukea asioita rivien väleistä. 

Toistan: Paasikivi oli huolissaan siitä, että uudet sukupolvet eivät osaisi lukea asioita rivien väleistä. 

Kutsuttakoon tätä vaikka Paasikiven dilemmaksi.

Riski toteutui - uusi sukupolvi ei osannut lukea rivien väleistä. Tuo "uusi sukupolvi" on nyt päättävissä asemissa ja se on omalta osaltaan jatkanut propagandan levittämistä. Venäjä ei ole Suomelle enää uhka eikä NATOoon ole tarve mennä. Propaganda sisäistettiin Suomessa itse asiassa paremmin kuin kommunistimaissa.

Kouluissa opetetaan tietysti aina laskuopin, äidinkielen ja maantieteen lisäksi muitakin totuuksia. Nykyään selitetään koululaisille vaikkapa että sukupuolia on enemmän kuin kaksi ja näennäisen ristiriitaisesti että sukupuolta ei ole. Se miten yhteiskunta suhtautuu transseksuaaleihin, on keskeisin yhteiskunnallinen kysymys. Tämä sukupolvi, joka nyt on kouluissa, on uuden propagandan uhri. 

Suomen kohtalon kannalta nykyinen propaganda ei uskoakseni ole yhtä vaarallista kuin vanha.

Yleisemmin voi todeta:

Jokaisella aikakaudella on omat älyttömyytensä. Koulussa ja mainstreammediassa kerrotaan tarinaa T joka muodostuu kahdesta osasta T1 ja T2. T1 sisältää tietoa kuten derivointi- ja integraalisäännöt ja evoluutioteoria. T2 muodostuu "tiedosta" kuten "tieto" sukupuolesta, "tieto" Neuvostoliiton ja Suomen kansojen ystävyydestä ja rauhanomaisesta rinnakkainelosta ja natsien teoriat juutalaisuuden luonteesta. 

Raja T1:n ja T2:n välillä ei ole tietysti täysin selvä, mutta tämän postauksen osalta oletetaan, että näin on. Ei mietitä suhteellisuusteoriaa juutalaisena teoriana niin kuin Helsingin yliopiston konsistori 30-luvulla. 

Kun filosofit puhuvat vaikka popperilaisesta tietoteoriasta (falsifioitavuudesta) he puhuvat luokasta T1, mutta politiikan ymmärtämisen kannalta T2:n ymmärtäminen on tärkeämpää. T2 muuttuu siis koko ajan - sukupolvi sukupolvelta. Koulussa opetetaan sekä luokkien T1 että T2 totuuksia. Mainstreammedia kuten HS jatkaa siitä mihin koulu jäi. Se, miten ihminen suhtautuu näihin luokkiin T1 ja T2 kertoo, millainen koululainen tai kansalainen hän on. Allaolevat kuvaukset ovat osin liioittelevia:

1. Mallioppilas (kympin tyttö) uskoo ja opettelee kaiken luokissa T1 ja T2, eikä oikein erota niitä toisistaan. Muuttuessaan myöhemmin ehkä tiedostavaksi älyköksi hän tosin haluaa vaihtaa edellisen sukupolven tiedon sisällön lähinnä T2 osalta. Hän alkaa kuvitella ymmärtävänsä tiedettä ja on varma vaikkapa sukupuolierojen tutkimuksen olevan rasismia.

2. Seiskan poikaa T1 tai varsinkaan T2 ei kiinnostaa ollenkaan. Sen sijaan ei olla kiinnostuneita yhtään mistään mitä koulussa opetetaan, vaan esimerkiksi siitä onko ruoka tänään hyvää. Jos tällainen henkilö tulee myöhemmin tiedostavaksi yksilöksi, hän "ymmärtää" ehkä millaisen valheen kohteeksi hän on koko ajan joutunut sekä koulussa että mainstreammediassa - naisopettajien ja naistoimittajien propagandan kohteeksi. Hän alkaa  kuvitella ymmärtävänsä asioita ja on varma vaikkapa ilmastotieteen saliittoluonteesta.

3. Kolmas ihmistyyppi on kiinnostunut asioista T1 ja T2 flegmaattisesti ja käy koulua koska muutkin niin tekevät. Luetaan kokeisiin eikä juuri huomata eroa T1:n ja T2:n välillä. Kun heiltä vuosien jälkeen kysyy mistä koulussa puhuttiin, he eivät oikein muista koko Neuvostoliiton ja Suomen ystävyyttä, sukupuolten lukumäärää sen enempää kuin derivointisääntöjäkään. Hänestä ei tule tiedostavaa yksilöä.

Muunkinlaisia ihmisiä tietysti on. Mm. älykäs miespuolinen puoliautisti, joka muodostaa omat käsityksensä totuudesta sekä T1:n että T2:n osalta. Mutta eipä libertaareista tällä kertaa enempää. 

Kun koulutuksen merkitys yhteiskunnassa kasvaa näiden ihmistyyppien 1 ja 2 merkitys todennäköisesti kasvaa. Myös haitat satujen uskomisesta luultavasti kasvavat.

Syntyvyyden lasku liberalismin ongelmana

Quillettessa on taas kerran loistava artikkeli. 

Juttu lähtee siitä havainnosta, että yksilön vapaus ja yksilön hyvinvoinnin näkeminen ainoana tavoiteltavana asiana johtaa syntyvyyden laskuun. Yksilön hyvinvoinnin näkemistä ainoana tavoiteltavana asiana voi kutsua ideologisesta taustasta riippumatta klassiseksi liberalismiksi, utilitarismiksi tai hedonismiksi, mutta ilmiön nimi ei muuta muuksi sitä, että ko. ilmiöön liittyy syntyvyyden lasku.

Osa ihmisistä väittää - ja he ovat globaalilla tasolla oikeassakin - että syntyvyyden laskeminen on pelkästään hyvä asia ympäristön näkökulmasta. 

Koska ikärakenteen muuttuminen vanhusvoittoiseksi on kuitenkin käytännössä ongelma paikallisesti esimerkiksi Suomen kaltaiselle pohjoismaiselle sosiaalivaltiolle, vasemmalla ja markkinaoikeistossa vaaditaan maahanmuuton lisäämistä. Äärioikealla vaaditaan joko paluuta konservatiivisiin arvoihin, hyvinvointiyhteiskunnan keventämistä yövartio-valtioksi tai kielletään ongelman merkitsevyys esimerkiksi sillä, että teknologian kehitys ei vaadi niin paljon työntekijöitä kuin ennen.  Uskon itse ikärakenteen muuttumisen vanhusvoittoiseksi olevan ongelma kaikenlaisille valtioille mutta erityisesti pohjoismaiselle sosiaalivaltiolle, mutta minulla ei ole mitään mustavalkoista ratkaisua asiaan. Ongelman ratkaisu vaatii uskoakseni useiden työkalujen yhdistelemistä.

Quilletten artikkeli käsittelee amerikkalaisen liberalismin ns. progressiivisen muunnelman tarjoamaa ratkaisua liberalismin luomaan ongelmaan:

As a project, liberalism is concerned primarily with increasing the freedom of the individual, in the belief that allowing people to live the lives they choose is the best way to form a just society. And it is true that loosening some cultural constraints may well increase the sum total of human wellbeing, giving people the freedom to live and work as they see fit. Loosening all constraints, however, can dismantle the social structures that coordinate behaviour and ensure that a culture survives. Total freedom, freedom from obligation and expectation, can prove corrosive. Hedonism, as the ultimate purpose of a society, does not always motivate the sort of sacrifices necessary to keep that society operating.

Looking at the precipitous decline in Western fertility, in particular, there is a distinct sense that raising children, rather than something expected and enforced by norms, is viewed as the undesirable acquisition of an obligation. While this view may be all well and good from a snapshot utilitarian perspective, caring only about the current generation’s happiness, it is less than ideal for the long-term health of a society. And while liberalism cannot sustain itself through “natural” fertility, it also reacts furiously to natalism. Natalist policies that do not constrain behaviour at the very least put a heavy thumb on the scale, and will always involve parents leaving the workplace for at least some period. The first part constrains human freedom; the second involves sacrifice (career and income for family), which is frowned upon socially when “worth” and “productivity” are conflated. 

Liberalismi eli hedonismi alentaa syntyvyyttä. Ns. progressiivisuus - vaikka ei juurikaan puhu syntyvyydestä - tarjoaa käytännössä yhden ratkaisumallin väestöongelman ratkaisuun, mutta on hyvin ongelmallinen useammasta syystä, joista merkittävin klassisen liberalismin näkökulmasta on se, että progressiivisuus (Wokeness) vastustaa sananvapautta samaan tapaan kuin tympein uskonnollisuus. 

Progressiivisuudelle kelpaa väestöongelman ratkaisuun äärivanhoillisimmat tai radikalisoituneet islamin haarat, mutta ei amerikkalainen konservatiivi uskonnollisuus (uudestisyntyneet kristityt).

The short-term fix for a declining population has been to turn towards immigration in ever greater numbers. But the belief that someone else’s children are the future is not a natural one for a people to hold, making immigration levels a perennially contentious topic. It also neglects the fundamental point that those raised by parents of other cultures may not always turn out to be liberals. Other cultures are perfectly capable of replicating themselves, and an environment which makes minimal demands of the individual can find itself hosting communities with very different values and norms.

In this framework, radical progressivism looks like an adaptation of liberalism primed to deal with these faults. A liberal culture that wishes to survive must be able to assimilate large numbers of arrivals, both in the sense of rendering the current population amenable to the process, and in ensuring that newcomers carry its values onwards. 

Contemporary progressivism resolves this by replacing liberal ideals with a borrowed and bastardised form of evangelical Christianity. It views change as desirable only when it acts as a ratchet towards its preferred social values. It does not tolerate dissent—its adherents impose stringent social penalties on apostates, and wherever possible, attempt to twist the machinery of government into providing legal enforcement. Followers are called upon to proselytize continuously, at home, at work, in the streets, in the sheets. They are strongly in favour of open borders, and highly hedonistic, winning converts by promising them the chance to pursue their heart’s desire in a coalition against the prevailing norms of the day. It is not, in many ways, a particularly liberal philosophy; it is in some senses more traditionally conservative, in displaying aggressive intolerance of those that violate its norms. The difference is that the norms and values it espouses are an unusual set of sexual and social freedoms, while those it opposes tend to be more associated with traditional morality.

In the long-term, a functioning society governed according to this ideology looks something like a religious order replenishing itself with new initiates, a cuckoo culture in which one demographic continuously replaces the previous one, over and over. Whether this model would actually work in the longer term is unclear. It suits many groups to make themselves a part of a rainbow coalition while they seek to lift restrictions on their behaviour, but whether conservative religious communities will be seen as natural adherents to an ideology staunchly in favour of sexual liberation in the longer term remains to be seen. It is possible that progressivism would find that, while it succeeds in population replenishment, it fails to spread itself to new arrivals, finding that the immigrants necessary for societal maintenance in the end remain conservatives of their own tradition.

At present, while extremely prevalent online, liberalism’s would-be successor ideology is held by a considerably smaller section of the general population. The segments of the population that are growing are often traditionalists; religious women give birth to more children than their secular counterparts, as do conservatives more broadly. We can be confident that, while the future of the West may look quite radically different to that envisaged by current elite opinion, it will also look rather different to its current form. A culture which combines high migration alongside low integration and fertility will be replaced in the end, whether by a more conservative form of its own values, or something entirely different.

Varmuus on kansantauti

Varmuus näyttäisi olevan uusi kansantauti. Mutta ei pelkästään kansan vaan osin myös yliopistotutkimuksen.

Jokainen tajuaa kuulemma, että USA:n vaaleissa on tapahtunut merkittäviä huijauksia. Tosiasia kuitenkin on, että Trumpin lähipiirin nostamat oikeusjutut kariutuvat yksi toisensa jälkeen. 

Se, että afrikkalaiset ja lähiitämaalaiset (tai Britanniassa pakistanilaiset ja intialaiset) maahanmuuttajat kuolevat kanta-asukkaita paljon useammin koronaan johtuu muka rakenteellisesta rasismista. Paitsi, että mitään todisteita asiasta ei ole. HS kertoi:

"Britanniassa kansanterveyslaitos esitti, että rakenteellinen rasismi voi olla taustalla. Hallituksen nimittämä neuvonantaja Raghib Ali totesi kuitenkin lokakuussa [vasemmistolaiselle] brittilehti The Independentille, ettei rakenteellisesta rasismista ole uskottavia todisteita. ”Ei varmasti ole todisteita – – että mustia ja eteläaasialaisia hoidetaan eri tavalla, kun he joutuvat sairaalaan”, Ali totesi. Tasa-arvokysymyksiä pohtivan ajatushautomo Runnymede Trustin johtaja Halima Begun oli eri mieltä. ”Tiedämme, että rasismi rajoittaa ihmisten pääsyä [terveys]palvelujen äärelle”, hän sanoi Reutersille."

Homoseksuaalit ovat yli 40% yliedustettuina yliopistokoulutettujen keskuudessa, mutta yli 30% aliedustettuina luonnontieteellis-teknisellä alalla. (Samalla tavalla naisetkin ovat yliedustettuina yliopistokoulutettujen keskuudessa ja aliedustettuina STEM-aloilla.) Jopa yliopistollisessa turkimuksessa esitetään ilman todisteita, että asia johtuu STEM-alojen heteropatriarkaatista, vaikka STEM-aloilla on osoitettu olevan selvästi vähemmän ainakin seksuaalista häirintää naisia kohtaan. Joten ne ovat todennäköisesti muutenkin ihmistä kunnioittavampia työpaikkoja kuin vaikkapa elokuva-ala.

Sen sijaan on todisteita, että mitä vapaampi maa on, sitä enemmän naiset valitsevat perinteisiä naisten aloja ja miehet perinteisiä miesten aloja. Homoseksuaaleilla on joidenkin tutkimusten mukaan aivot, jotka muistuttavat enemmän vastakkaisen sukupuolen aivoja. On olettettavaa että miespuolisten homoseksuaalien valinnat seuraavat samaa logiikkaa: mitä vapaampi yhteiskunta, sitä enemmän homoseksuaalit valitsevat "perinteisiä" homoseksuaalien ammatteja.

Varmuus ei ole mikään vahvuus. Etsiminen ja uteliaisuus on.

Kostonkierre Macronin lausunnosta oli odotettavissa, mutta entä positiivinen takaisinkytkentä

Presidentti Philippe Macron on siis esittänyt väitteen, että islam on uskonto, joka on tällä hetkellä kriisissä kaikkialla maailmassa. Lausunnon voi tulkita selkeäksi viestiksi sekä nationalisteille (Otan huolenne vakavasti), että muslimeille (Teidän on lopetettava tukemasta islamismia - tai ehkä pikemminkin: Teidän on lopetettava olemasta lojaaleja islamistisia uskonveljiänne kohtaan).  

Muslimien itse kokema viesti lienee kuitenkin, että Macron hyökkää islamia vastaan. Macronin lausunto ei ole hillinnyt islamistista terroritoimintaa, vaan se on lisännyt sitä. Sitä emme vielä tiedä varmaksi, onko Macronin lausunto johtanut maltillisempien muslimien pysyvämpään radikalisoitumiseen vai vain hetkelliseen raivoon muslimimaissa - siis eräänlaiseen muslimien versioon hyvesignaloinnista tai oikeammin lojaliteettisignaloinnista. 

New York Times kirjoitti aiemman konfliktin yhteydessä näin: 

Monet egyptiläiset sanovat, että loukkaus heidän uskoaan kohtaan oli suurempi hyökkäys kuin hyökkäys elävää ihmistä kohtaan. ”Kun loukkaat jotakuta, loukkaat vain yhtä ihmistä, sanoi 42-vuotias jalokiviseppä Ahmed Shobaky, 42. “Mutta kun loukkaat uskoa, loukkaat koko kansaa joka kokee tuskaa.”

Macronin lausunto koetaan loukkaukseksi uskoa kohtaan. Se on johtanut terrorin lisääntymiseen, joka pakottanee Macronin uusiin toimiin (tai periksiantamiseen). Saattaa syntyä positiivinen takaisinkytkentä. Muslimit radikalisoituvat, mutta myös eurooppalaiset radikalisoituvat siinä mielessä, että yhä useammat suhtautuvat islamiin vihamielisesti. 

Siitä, miten rangaistus (tai muu signaali) koetaan Lähi-idän muslimimaissa, on taloustieteellistä tutkimusta

Laboratorio-oloissa ihmisiä pantiin eri maissa pelaamaan ns. Julkishyödyke-peliä, missä jokainen pelaaja sai summan S rahaa, jonka saattoi joka sijoittaa yhteiseen hyvään tai pitää itsellään. Yhteiseen kassaan pantu raha poiki vaikkapa 50% koron ja tuotto jaettiin kaikkien kesken. Rationaalisen aktorin teorian mukaan pelaajien olisi pitänyt pitää koko summa S itsellään, vaikka kaikkien kannalta olisi ollut edullista, että kaikki olisivat sijoittaneet rahat yhteiseen kassaan, jolloin jokainen olisi saanut 1.5 * S. 

(Jos oletetaan, että pelaajia oli viisi ja kolme muista pelaajista B, C ja D sijoitti rahansa yhteiseen kassaan ja yksi E piti rahat itse, pelaaja A sai pitäessään omat rahansa itselleen S + 3/5 * 1.5 * S = 1.9 * S. Jos hän olisi kontribuoinut summan S yhteiseen kassaan, hän olisi saanut 4/5 * 1.5 * S = 1.2 * S. Itsekkyys siis palkittiin.)

Todellisuudessa kaikissa maissa aluksi pelaajat sijoittivat merkittäviä summia rahaa yhteiseen kassaan, mutta huomattuaan, että osa muista pelaajista ei näin tee, sijoittaminen yhteiseen kassaan alkoi vähentyä ja läheni nollaa. Kun pelaajille annettiin mahdollisuus rankaista niitä, jotka sijoittivat vähemmän, länsimaiset koehenkilöt alkoivat rankaista vapaamatkustajia ja kontribuointi yhteiseen kassaan alkoi nousta. Kaikki hyötyivät maksimaalisesti. 

Taloustieteilijöiden yllätykseksi Lähi-idän maissa rankaisumahdollisuus ei johtanut vapaamatkustamisen vähenemiseen, vaan koston kierteeseen. Ne, joita oli rankaistu edellisellä kierroksella, "rankaisivat" seuraavalla kierroksella eli kostivat. 

By adding the option to punish fellow group members in the PGG, economists had thought they’d figured out a way to generate high levels of cooperation in humans. But, this “policy fix” worked best on WEIRD populations because, psychologically speaking, it fits their motivations, expectations, and worldviews. By contrast, in other populations, adding peer punishment to a PGG was a disaster because it provoked revenge cycles, even in the laboratory. (Lähde:  The Weirdest People in the World: How the West Became Psychologically Peculiar and Particularly Prosperous, Joseph Henrich).

Kostonkierre Macronin lausunnosta oli odotettavissa

Mielenkiintoinen ilmiö ei oikeastaan ole se, että Macronin lausunto johti koston kierteeseen islamistien taholta. Mielenkiintoisempaa on, että ranskalainen yhteiskunta on jo niin kyllästynyt islamilaiseen terroriin, että Macronin on pakko reagoida uusiin terrori-iskuihin (ja muslimijohtajien kuten Erdoganin Ranskaa demonisoiviin lausuntoihin) uusilla toimilla, jotka lisäävät entisestään suuttumusta muslimaissa. 

Positiivinen takaisinkytkentä voi johtaa tilanteen täydelliseen eskaloitumiseen, mikä lopulta voi johtaa muutokseen, joka voi olla Euroopan kannalta edullinenkin. Yhteinen ongelma nostaa tutkimusten mukaan koheesiota, lisää luottamusta ja vahvistaa kansalaisyhteiskuntaa. Eskaloituminen myös pakottaa ratkaisemaan ongelman, joka ilman eskaloitumista saattaa olla pitkään kivenä kengässä.

HS: Miksi Korona-tilanne on Saksassa riistäytynyt käsistä mutta ei Suomessa?

HS spekuloi sillä, miksi Korona-tilanne on Saksassa riistäytynyt käsistä, mutta ei Suomessa. Mielenkiintoista spekulaatiota:

MIKSI Euroopan järkevän johtajamaan Saksan tilanne on nyt riistäytynyt käsistä, kun esimerkiksi Suomi pärjää paremmin epidemian hallinnassa? Suomea on viime aikoina kiitelty. Esimerkiksi Financial Times kirjoitti, että suomalaisilla on talvisodan takia aivan erityistä kriisivalmiutta.

Siihen on lisättävä Keski-Euroopasta käsin toinen syy: Suomi on eristäytyneisyydessään aivan omaa luokkaansa Euroopassa.

Suomalaiset ovat myös varovaisia: suurin osa jättää mieluiten varmuuden vuoksi ulkomaanmatkat tekemättä. Saksassa riittää aina niitä, jotka matkustavat, kunnes se erikseen estetään.

LISÄKSI Saksan 83 miljoonan ihmisen kansa on paitsi ratkaisevalla tavalla suurempi, myös paljon heterogeenisempi kuin suomalaiset.

Saksassa on suuri maahanmuuttajaosuus. On yhteisöjä, joissa kiinnittyminen Merkelin ohjeisiin ei ole välttämättä yhtä vahvaa kuin keskivertosuomalaisella viranomaisohjeisiin.

Lisäksi saksalaisen yhteiskunnan yhtenäisyydellä ei ole yhtä pitkiä perinteitä kuin vaikkapa Suomessa. Saksa on ollut jakaantunut ja kokenut poliittisia mullistuksia lähihistoriassa. Luottamuksen ilmapiiri viranomaisten ja kansan välillä on pitänyt luoda, kun Suomessa se vaikuttaa lähes luonnonlailta.

Nyt Saksa rakentaa pakon edessä yhtenäisyyttä ja joutuu kovaan testiin: riittääkö marraskuun voimainponnistukselle tukea ja ymmärrystä. Riittääkö se? Tavoite on saada ottaa jouluna rennommin. Se on monille Saksassakin tärkeä kannustin.

Jos Suomi onnistuu paremmin, se tietysti sataa auttamatta Marinin hallituksen laariin. Onnistuminen, jos Suomi nyt onnistuu, olisi kuitenkin koko kansakunnan ansiota. Meidän kulttuurimme ansiota.

Luonnonvalinta ja ympäristö vetävät äo:ta eri suuntiin - aluksi ympäristö voittaa

Ilmeisesti aika monen ihmisen ominaisuuden kehityksen osalta nykyajan ympäristö vetää toiseen suuntaan ja darwinistinen valinta toiseen suuntaan. Koulutuksen (educational attainment) suhteen ilmiö on jo osoitettu: ympäristö (poliittiset päätökset, asenteet yms.) lisäävät koulutukseen osallistumista, mutta samalla niiden geenien, jotka vahvistavat halukkuutta tai kykyä opiskella, frekvenssi laskee.  

Aluksi ympäristö voittaa, mutta pidemmällä aikavälillä darwinistinen valinta saattaa voittaa. 

In European-descent populations, researchers have identified roughly 120 genes that are associated with schooling outcomes. Genes can potentially influence educational attainment in many ways, including by influencing people’s willingness to sit still, pay attention, use birth control, avoid drugs, and do homework, as well as by contributing to their raw cognitive abilities. Interestingly, studies in both the United States and Iceland reveal that natural selection has reduced the frequency of these genes, resulting in a drop of 1.5 months of total schooling per generation. That is, genes that make people less likely to continue their schooling have increased in frequency in these populations. This genetically induced push against schooling, however, was rolled over by cultural evolution, which was speeding in the opposite direction. Over the same period, culture drove up people’s educational attainment by 25.5 months (and IQ by 6 to 8 points) per generation. Over the entire 20th century, culture has raised Americans’ educational attainment by 9 to 11 years, while natural selection has lowered it by less than 8 months. (Lähde: Joseph Henrichin kirja the Weirdest People in the World.) 

Vahvoja viitteitä on, että äo:n osalta kehitys on samanlaista. Flynnin efektin muodossa älykkyysosamäärä on noussut ympäristön paranemisen myötä, mutta samaan aikaan ilmeisesti ns. äo-geenien frekvenssi on laskenut jo pitkään. Lopulta kansakunntien äo:kin alkaa laskea.

James Flynn - Flynnin efektin isä - on nyttemmin itse todennut, että Flynnin efekti on kääntynyt kehittyneissä maissa kuten Suomessa. Äo on alkenut laskea:

Flynnin Intelligence-lehdessä julkaistu tutkimus kertoo, että älykkyysosamäärä on kääntynyt selvään laskuun myös Suomessa, Norjassa ja Tanskassa. Muutos ei ole vielä huima, mutta mikäli tahti säilyy samana, seuraavan 30 vuoden aikana suomalaisten älykkyysosamäärä laskee 7,49 pistettä, norjalaisten 6,50 pistettä ja tanskalaisten 6,48 pistettä.

Toinen professori Richard Lynn on pitkään väittänyt, että globaali äo on laskussa. 

It is estimated that the effect of this has been a decline in the world's genotypic IQ of 0.86 IQ points for the years 1950–2000. A further decline of 1.28 IQ points in the world's genotypic IQ is projected for the years 2000–2050.

Flynnin ja Lynnin väitteiden välillä ollut ristiriita on näin ollen osoittautunut ainakin osin näennäiseksi. Ns. geneettinen äo (=äo-geenien frekvenssi) on ilmeisesti jo pitkään ollut laskussa, mutta ympäristön vaikutus on selvästi kompensoinut tämän ainakin useimpien maiden sisällä. Mutta vain toistaiseksi.

Ikävää vaan, että BLM-liikkeen toiminnan tuloksena Ulsterin yliopisto peruutti Richard Lynnin professori emeritus -arvon palkkiona hänen merkittävästä työstään mm. populaatioiden välisten äo-erojen selvittämiseksi. 

Maahanmuutto ja luottamus: Yuval Levinin arvostelu Robert Putnamin kirjasta Upswing

Jokainen amerikkalaisen sosiologin Robert Putnamin uusi kirja menee lukulistalleni. Hänen kuuluisin kontribuutionsa on ollut eittämättä kirja Bowling Alone: The Collapse and Revival of American Community, joka dokumentoi amerikkalaisen kansalaisyhteiskunnan ja luottamuksen degeneraatiota 50-luvulta 2000-luvulle. Sittemmin Putnam kirjoitti varsin rohkean artikkelin monikultturismin luottamusta alentavasta vaikutuksesta amerikkalaisissa lähiöissä. 

Hänen uusin kirjansa Upswing, joka ei ole vielä ostettavissa ja jota en siis ole vielä lukenut, käsittelee luottamuksen ja kansalaisyhteiskunnan kehitystä USA:ssa pidemmälllä aikavälillä. 50-luvulla alkanutta degeneraatiota edelsi nimittäin pitkä kansalaisyhteiskunnan ja luottamuksen vahvistumisen aika - ehkä 1910-luvulta alkaen. 

American Enterprise Instituten johtajan Yuval Levinin arvostelu on hyvin mielenkiintoinen. Jos Levinin kommentti pitää paikkansa, vaikuttaa että Putnamin rohkea ote asioihin on hieman kirvonnut. Levin väittää erityisesti, että Putam on sivuuttanut mielenkiintoisen linkin eksluusion ja kansalaisten välisen soldaarisuuden kasvun välillä.  Lainaan osan arvostelusta:

The complicated links between solidarity and exclusion (and between fragmentation and inclusion) fall into a recurring blind spot in the book. So, for instance, Mr. Putnam and Ms. Garrett clumsily dismiss the severe multi-decade constraints on immigration as a source of unity in the period of early-20th-century upswing they describe. But however uncomfortable it may be to admit, the fact that the proportion of foreign-born residents reached its lowest point in our history in the mid-1960s was presumably related to the high levels of cohesion that our society achieved in that era. And as some of Mr. Putnam’s other work has helped to show, the explosion of immigration since that time has probably contributed to declining social trust.

More generally, Mr. Putnam and Ms. Garrett tend to underplay the upside of declining solidarity. The second half of the 20th century was a period of liberalization, both social and economic, pursued in response to excessive cohesion experienced as constriction and conformity. Conservatives often celebrate the liberalization of the economy and the growth it made possible while decrying the surge of social liberationism. Progressives (like Mr. Putnam and Ms. Garrett) tend to celebrate greater cultural diversity and inclusion while decrying the increased market orientation of the economy. But these are two sides of one coin. The liberalization that began in the 1950s and ’60s has surely gone too far in some respects, and we need to recover some essential solidarity. But that liberalization was pursued for powerful reasons, and the dark sides of solidarity should be noticed, too. 

Mr. Putnam and Ms. Garrett also tend to play down the role of the intense national mobilizations of the first half of the 20th century—around the two world wars and the Great Depression—in enabling the remarkable increase in social cohesion they describe. This is always a touchy subject for communitarians. Mass mobilization can bring societies together, but that can only really happen around disasters and deep crises. Efforts to mobilize around more mundane challenges have never quite succeeded. Could we re-create the silver linings of an era of unremitting catastrophe without suffering its storms? 

Even so, the fact that “The Upswing” enables us to ask such a question, and so to think about the practical preconditions for revitalization, is a mark of its achievement. In a sweeping yet remarkably accessible book, Mr. Putnam and Ms. Garrett provide a crucial missing ingredient in contemporary social commentary: They lay out a sociology of success that, drawing on our history, can help us think concretely about how to enable a revival of American life. 

Sodan kiistämätön kansalaisyhteiskuntaa vahvistava vaikutus on tietysti tunnettu tosiasia. Mielenkiintoisempi on tosiaan se seikka, että kun USA:ssa 1800- ja 1900-luvun vaihteessa palkkaerot alkoivat työn tarjonnan nousun takia kasvaa voimakkaasti ja yhteiskunnallinen tilanne riistäytyä käsistä, USA:n eliitti päätti onnistuneesti taistella ongelmaa vastaan vähentämällä maahanmuuttoa ja sitä kautta työn tarjontaa - mutta myös lisäämällä rakenteellista rasismia. 

Kirjoitin asiasta aiemmin Sarastuksessa - referoin professori Peter Turchinin kirjaa Ages of Discord:

Lyhyen tähtäimen edun ajamisesta yhteiskuntarauhan takaamiseen eli kulta-ajan paluu

1900-luvun alussa amerikkalainen eliitti heräsi yhteiskuntarauhan romahtamiseen viimeistään siinä vaiheessa kun äärivasemmisto otti vallan Venäjällä. Turchin kirjoittaa:

Vuoden 1920 paikkeilla rajoittamattoman maahanmuuton negatiiviset seuraukset alkoivat muuttua ilmeisiksi poliittiselle ja taloudelliselle johdolle. … USA:ssa oli vallankumouksellinen tilanne – eliitti koki että vallankumouksen uhka oli todellinen ja se aiheutti akuuttia epävarmuutta eliitissä.

Massiivinen maahanmuutto kontribuoi kriisin syntymiseen kahdella tavalla – suoraan ja epäsuorasti:

Toisaalta se epäsuorasti loi työn ylitarjontaa. Vaikka työn ylitarjonta oli edullista yksittäisille yrityksille, se johti myös laajoihin väkivaltaisiin työtaisteluihin, jotka lähenivät kansannousuja. Maahanmuutto myös pahensi rotumellakoita, jotka primääristi johtuivat mustien tulosta vapaille työmarkkinoille, mikä loi lisääntyvää kilpailua valkoiselle työvoimalle.

Maahanmuutto johti myös suoraan eliitin turvattomuuden lisääntymiseen. Etelä- ja Itä-Euroopasta muutti maahan italialaisia anarkisteja ja juutalaisia sosialisteja, jotka muodostivat vastaeliitin. Työnantajien lakonmurtajiksi maahan tuomat ulkomaalaiset kieltäytyivät toimimasta tässä roolissa tai siirtyivät jopa lakkolaisten puolelle. Vuoden 1900 jälkeen maahanmuuttajat alkoivat järjestäytyä ja järjestää itsenäisesti lakkoja.

Aluksi eliitti pyrki muuttamaan maahanmuuton lähdemaat Etelä- ja Itä-Euroopasta Pohjois-Eurooppaan, mutta lopulta kongressin maahanmuuttokomitea totesi: “on mahdotonta pitää ulkona vallankumouksellisia ja bolshevikkeja, ellei estä kaikkia tulemasta”.

Eliitti päätti siis tehdä jotain yhteiskuntarauhan heikkenemiselle. Jo paljon ennen 30-luvun New Dealia USA:ssa alkoi uudistusten aika – ns. Progressive Era.

Liberaali Salon-sivusto referoi Turchinin kirjaa ja kuvaa Progressive Eraa aikana, joka yhdisti työväen oikeuksien parantamisen vähemmistöjen yhdenvertaisen kohtelun purkamiseen ja maahanmuuton radikaaliin leikkaamiseen. Progressive Era vapautti markkinoita purkamalla kartelleja, paransi työväestön asemaa, vahvisti sosiaalista vastuuta mutta samanaikaisesti alensi inklusiivisuutta mm. rajoittamalla juutalaisten ja aasialaisten pääsyä yliopistoihin ja ja mustien pääsyä avoimille työmarkkinoille.

Yhteiskunta käänsi selkänsä lassez-faire kilpailulle ja tunnisti työvoiman oikeudet ainakin rajoitetusti. Kun Suuri Lama iski, palkkoja ei leikattu …, vaikka työttömyys kasvoi voimakkaasti.

Toisaalta tapahtui ns. patriarkaatin sulkeminen, missä olemassaoleva eliitti sulki rivinsä … Pääsy eliittiin suljettiin mm. muuttamalla Harvardin, Princetonin ja Yalen sisäänpääsysääntöjä, mikä iski erityisen pahasti juutalaisiin ja mustiin.

 Maahanmuuttoa, joka oli ollut suoranainen kultasuoni amerikkalaiselle työnantajille koska se tarjosi keinot pitää palkat alhaalla, leikattiin voimakkaasti. Eliitin ohjelma oli turvata valtion olemassaolo ja sitä kautta markkinatalousjärjestelmän säilyminen vähentämällä valkoisen työväestön tyytymättömyyttä ja korottamalla siten yhteiskunnan koheesiota. Turchin kirjoittaa:

Valtio ei [enää] toiminut yksittäisten työnantajien edun mukaisesti [pitämällä palkat alhaalla] vaan pikemmin edistääkseen koko yritysmaailman yhteisöllistä etua. Valtio ryhtyi toimiin koska maahanmuutto uhkasi koko valtion ja yritysmaailman olemassaoloa. Maahanmuuttolait ajettiin läpi, koska poliittinen eliitti ja osa taloudellisesta eliitistä ymmärsi että “ne olosuhteet jotka … johtuvat voittojen maksimoinnista uhkaavat stabiliteettia, jonka varassa koko poliittinen ja taloudellinen järjestelmä lepää”.

Aiemmin taloudellinen eliitti oli nimenomaan pyrkinyt vaikuttamaan valtioon niin että maahanmuutto pysyisi korkeana.

Amerikkalainen eliitti oli hyvin tietoinen siitä että jatkuva maahanmuuttajien virta mahdollisti palkkojen pitämisen alhaalla ja pääoman tuoton korkealla. 1866 Andrew Carnegie vertasi maahanmuuttoa kultavirtaan. Yritysmaailma käytti valtiovaltaa varmistamaan että kultavirta pysyisi vahvana. Kongressi päätti 1864 laista nimeltä “Laki maahanmuuton edistämisestä”. Laki oli hyvin tehokas ja nosti maahanmuuttoa muutamassa vuodessa 90 000:sta 280 000 vuodessa. Reaalipalkat laskivat samaan aikaan neljänneksellä.

Progressiivinen aika paransi valkoisen työväestön asemaa mutta vahvisti rotusortoa. Progressiivisen ajan suurista uudistajapresidenteistä mm. Woodrow Wilson on leimautunut nykyaikana rasistiksi ja hänen nimeään kantavien julkisten laitosten nimiä on haluttu muuttaa. Wilsonista on haluttu tehdä suorastaan täydellinen epähenkilö. Progressive Eran poliitikkojen “pimeää puolta” on toisaalta haluttu myös ymmärtää ajalle tyypillisenä. “Kaikkihan silloin kannattivat eugeniikkaa ja olivat rasisteja”. Todellisuus Wilsonista on kuitenkin Turchinin näkökulmasta pikemmin se, että rasismin lisääminen, kartellien murskaaminen ja työväestön aseman parantaminen oli osa eheätä poliittista ohjelmaa, jonka eheää luonnetta nykyajan ihmisen on vain vaikea ymmärtää ja hyväksyä.

USA:n progressiivisen ajan uudistuksia voi rinnastaa suomalaisen eliitin talvisodan aikana tekemään julkilausumaan, jossa Suomen Työnantajain Keskusliitto tunnusti ammattiliitot ja keskusjärjestö SAK:n neuvotteluosapuoliksi työmarkkinoita koskevissa kysymyksissä. Työnantajajärjestön julkilausuma sai nimen Tammikuun kihlaus. Rajamaalla ei ollut Venäjän uhan alla varaa poliittiseen polarisaatioon. Julkilausuma ymmärrettiinkin Moskovassa aivan oikein Neuvostoliiton uhan takia syntyneeksi ja se tuomittiin ankarasti.

USA:n progressiivisen ajan uudistukset johtivat dramaattisiin muutoksiin valkoisen työväestön asemassa. Palkkaerot kääntyivät voimakkaaseen laskuun 1910-luvun lopussa. Ne kääntyivät uuteen nousuun vasta 60-luvun alussa.

Tärkein hyvän yhteiskunnan merkki oli kuitenkin säätykierron vahvistuminen. Amerikkalainen unelma siitä, että kuka tahansa voi nousta köyhyydestä varakkuuteen yrittämisen kautta, toteutui.

Tässä suhteessa 50-luku todella oli kulta-aikaa amerikkalaisille valkoisille. Robert Putnam kuvaa 50-lukua sekä esimerkein omasta nuoruudestaan että tilastoin. Työväestön perheistä noustiin college-tasolle melkein yhtä usein kuin varakkaammista perheistä. Ainoa ero oli, että työväestö rohkaisi lapsiaan collegeen hieman vähemmän kuin akateemisesti koulutetut. Valkoiset tytötkin menivät collegeen poikien lailla, mutta varhainen avioituminen johti 50-luvulla hyvin usein naisten koulutuksen keskeytymiseen. Naisten koulutustaso ja urakehitys pysyi siksi oleellisesti alhaisempana kuin miesten.

Ajalle oli tyypillistä myös ajattelu, että kaikki lapset ovat meidän lapsiamme. Heikoimmassa asemassa olevien perheiden lapsia tuettiin monella tapaa eikä vain viranomaisten vaan eritoten yksityisten ihmisten toimesta.

Tällä kirjoituksella en pyri väittämään, että maahanmuuton pysäyttäminen on aina tehokasta. Kysymys on tasapainoilusta.

Sodan ja rauhan kasvot - oliko Suomessa sisällissota vai vapaussota?

Suomessa on pitkään esitetty väitettä, että 1918 sota oli pelkästään sisällissota, eikä varsinkaan vapaussota Suomen vapauttamiseksi Neuvostoliiton yhteydestä. Alla linkatussa elokuvassa  Oulun yliopiston historian professori Kari Alenius kiistää väitteen ja toteaa Suomen olleen sotatilassa Neuvostoliiton kanssa. Siksi Tarton rauhakin nimenomaan solmittiin Neuvosto-Venäjän kanssa. Suomen kohtalona olisi punaisten voiton jälkeen ollut suurella todennäköisyydellä liittyminen Neuvosto-valtion osaksi. Alenius nostaa esiin myös sen, että liika Saksan kanssa veljeily olisi hyvinkin voinut johtaa Suomen liukumisen Saksan vasallivaltioksi. 

Verkkouutiset kertoo:

Oulun yliopiston historian professori Kari Alenius käsittelee viime vuosien yleistynyttä termiä, jonka mukaan vuonna 1918 Suomessa käytiin sisällissota. Myös jo Tarton rauhanneuvotteluissa vuonna 1920 kiisteltiin, oliko Venäjä sodassa osapuolena.

Eli miksi Suomen sisällissodasta olisi neuvoteltu Tartossa venäläisten kanssa?

– Venäläisen valtuuskunnan puheenjohtaja (Jan) Berzin joutui myöntämään bolsevikkihallinnolle lähettämässään raportissa Suomen delegaation olevan oikeassa sotatilasta, ja siksi rauhansopimus solmittiin Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä, yhdistys toteaa tiedotteessaan.

Neuvosto-Venäjän on mainostettu antaneen Suomelle itsenäisyyden, vaikka sen tunnustus 31.12.1917 oli alustava ja itsenäisyyden loppuunsaattamiseksi oli määrä perustaa komitea, johon bolsheviikit eivät koskaan nimenneet jäseniä. Aleniuksen mukaan Neuvosto-Venäjän tarkoituksena oli todennäköisesti Suomen liittäminen Neuvostoliittoon ja joukkojen lähettäminen Tornionjoen yli Ruotsiin.

Vapaussodan/sisällissodan päätyttyä suomalaisten/valkoisten voittoon toukokuussa 1918, maailmantilanne muuttui. Vuonna 1919 Neuvosto-Venäjä julisti maailmanvallankumouksen eli sodan alkaneeksi Länsi-Euroopan porvareita vastaan. Konkreettisena päämääränä oli mm. Ukrainan, Puolan, Saksan ja Unkarin liittäminen osaksi työläisvaltiota. Baijerissa ja Unkarissa oli jo olemassa kansantasavallat. Neuvosto-Venäjä hyökkäsi Ukrainaan ja Baltiaan ja sitten myös Puolaan. Puolan armeija pysäytti venäläisten aikeet vuonna 2020 ja Lenin ymmärsi lokakuussa 1920, että maailmanvallankumous ei tällä kertaa onnistu kuin osittain (mm. Ukrainan itsenäisyyden tuhoaminen). Suomen ja Länsi-Euroopan aika olisi myöhemmin ja siksi Neuvosto-Venäjä solmi rauhan Suomen kanssa lokakuussa 1920.

Leninin kansallispolitiikka oli silmän lumetta. Esimerkiksi Baltian maille, Suomelle, Georgialle ja Ukrainalle annettiin kyllä itsenäisyys, mutta maailman vallankumouksen nimissä nämä valtiot oli määrä kuitenkin palauttaa osaksi työväenvaltiota. Neuvosto-armeija aloitti sodan (maailmanvallankumous) 1919 hyökkäämällä Baltian, Ukrainaan ja Ukrainan kautta Puolaan. Moni nykysuomalainen ei tajua sitä, että Neuvostoliitto - tai siis kansainvälinen kommunistinen liike - ei siihen aikaan nähnyt tarvetta erillisille valtioille, vaan proletaarin oli määrä voittaa itselleen koko maailma. Suomen aika olisi tietysti tullut sekin, ellei Pilsudskin johtama Puolan armeija olisi pelastanut Länsi-Eurooppaa bolshevismilta. (Timo Hännikäinen käsittelee Varsovan ihmettä Sarastus-lehdessä.)

Marin näkee riistoa ja itsekkyyttä - millaisia ihmisiä yrityksissä oikeasti kasvaa?

En voi väittää. että olisin Sanna Marinin ajattelun asiantuntija, mutta olen saanut käsitykseen että hän näkee riistoa, itsekkyyttä ja vastuuttomuutta kaikkialla, missä yritykset toimivat: Maahanmuuttajien hyväksikäyttöä, aiheettomia irtisanomisia tilanteessa missä pitäisi vetää yhtäköyttä ja sopimusyhteiskunnan romuttamista. Keinoina hän näkee regulaation koventamisen. 

En puutu nyt ollenkaan suomalaisten yritysten toimintaedellytyksiin, vaan nimenomaan yritysmaailman moraaliin. Millaisia ihmisiä yrityksissä kasvaa nykytieteen näkökulmasta?  Miten yritysten välinen kilpailu vaikuttaa yrityksissä toimivien ihmisten mieleen. En väitä, etteikö yritysmaailmaan - esimerkiksi pankkisektoriin - liity suuriakin ongelmia. Tuloerojen kasvu globaalissa marrkinataloudessa on yksi negatiivinen ulkoisvaikutus, johon toki pitää puuttua. Keinot ovat kuitenkin täysin mainstreamiä. Negatiiviset ulkoisvaikutukset ratkaistaan politiikkatoimilla - lähinnä hyödyn verottamisella. 

Mutta palataanpa siis kilpailun vaikutukseen ihmismieleen. Antropologian ja evoluutiobiologian professori Joseph Henrich kuvailee tutkimustuloksia uusimmassa kirjassaan:

Kilpailu yritysten välillä lisää - ainakin länsimaisissa - työntekijöiden luottamusta muihin ihmisiin sitä enemmän mitä tiukemmassa kilpailuympäristössä yritys toimii.

Kilpailu ei siis lisää luottamusta vain työtovereihin vaan ihmisiin yleensä. Saksalaisessa tutkimuksessa seurattiin yksilöitä ja heidän siirtymistään työpaikasta toiseen. Kun henkilö siirtyi voimakkaammin kilpaillulle alalle, hänen luotttamuksensa muihin ihmisiin kasvoi.

USA:ssa pankkien deregulaatio osavaltio kerrallaan johti mahdollisuuteen tutkia deregulaatiosta seuranneen kilpailun koventumisen vaikutusta ihmismieleen. Tulos oli selkeä. Deregulaatio johti lainan saannin helpottumiseen - ja johti siksi aluksi uusien yritysten määrän nopeaan kasvuun ja myös vanhojen yritysten tuhoutumiseen. Siis kilpailun kovenemiseen. Muutaman vuoden viiveellä ihmisten luottamus muihin ihmisiin kasvoi myös.

Allaolevassa kuvassa x-akselilla näkyy regulaation hetki 0:na. +3 esimerkiksi tarkoittaa 3 vuotta deregulaation jälkeen. y-akselilla näytetään uusien yritysten määrän kasvu, vanhojen yritysten tuhoutumiset ja osavaltion väestön luottamuksen kasvu muihin ihmisiin. 

Oleellista on, että eri osavaltioissa deregulaatio tapahtui hyvin eri aikaan. 

Pankkien deregulaatiosta on tietysti ollut muitakin - negatiivisia - seurauksia kuin kilpailun kasvaminen. 

Vastaava tulos on saatu esille laboratorio-oloissa. Kun opiskelijat pantiin pelaamaan julkishyödyke-peliä a) ilman ryhmien välistä kilpailua ja b) kilpailun kanssa, tulos oli selvä: kilpailu lisäsi yhteistyötä ryhmän sisällä ja vahvisti yleistä luottamusta muihin ihmisiin - siis ei pelkästään ihmisiin ryhmän sisällä. Julkishyödykkeeseen kontribuoitiin huomattavasti enemmän kuin ilman kilpailua.

Tulos yritysten välisen kilpailun positiivisesta vaikutuksesta luottamukseen ja julkishyödykkeiden tuottamiseen ei ollut yllätys. Aikaisemmin on useaan kertaan havaittu sodan vaikuttavan ihmisiin luottamusta lisäävästi. Suomessa puhuttiin talvisodan hengestä, mutta ilmiö oli yleisempi. Professori Paul Collier totesi mm. että hyvinvointiyhteiskunta toimi loistavasti vuoden 45 ja 70 välillä koska se perustui toisen maailmansodan aikana kertyneeseen […] voimaan: yhteiseen identiteettiin, joka oli syntynyt […] onnistuneesta kansallisesta ponnistuksesta.

Mm. Sierra Leonessa ja Nepalissa oli havaittu sisällissodan jälkeen selvä kuvio. Ihmiset, joita sisällissota kosketti eniten, osallistuivat sodan jälkeen kaikkein eniten julkishyödykkeiden tuottamiseen eli erilaisiin talkoisiin ja vapaaehtoisten järjestöjen toimintaan.

War’s psychological effects also seem to cash out in politics and civil society in Sierra Leone. Based on nationally representative surveys in 2005 and 2007 analyzed by the economists John Bellows and Ted Miguel, people who had been more directly afflicted by the war were more likely to attend community meetings, vote in elections, and join political or social groups. The data further suggest that more war-affected individuals were more likely to join school management committees and probably also more likely to participate in cooperative “road brushing” activities, which help to maintain local roads (a public good). These findings, which converge nicely with the experimental work discussed above, suggest that war experiences fueled people’s motivations to join voluntary associations and participate in community governance.

...

after a decade of civil war in Nepal, communities that were exposed to more war-related violence cooperated more in a Public Goods Game (among community members); they were also more likely to vote and join local groups. In fact, while non-afflicted communities entirely lacked voluntary associations, 70 percent of the war-afflicted communities developed organizations like farming cooperatives, women’s coalitions, and youth groups.

Kilpailun positiivinen vaikutus ihmismieleen ei ole ainoa positiivinen vaikutus, joka on todettu:  

Mitä markkinaintegroidumpi yhteiskunta on, sitä reilummin ihmiset toimivat muidenkin kuin sukulaistensa ja oman kylän ihmisten suhteen.

Tulos pätee riippumatta yhteiskunnan muusta kehitystasosta.

Ylläolevan perusteella pidän Metsäteollisuus ry:n päätöstä vetäytyä palkkakartellista erittäin positiivisena asiana. Kilpailu ei ole pelkästään kuluttajien etu, vaan se muovaa myös yrityksissä toimivia ihmisiä positiivisella tavalla.

Paikallinen sopiminen antaa yrityksille mahdollisuuden innovoida myös henkilöstöpolitiikan osalta ja näin parantaa yrityksen kilpailukykyä.