Korporaatioiden valta ja konsensuksen etsintä

Hallitus on tämän päivän HS:n mukaan siirtänyt mm. eläkeiästä päättämisen ja erilaiset karttumaprosentit työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen valmisteluun. Kuullostaa oudolta.

Eläkemaksut syövät valtion budjettia käytännössä oleellisesti. Demokratiassa näistä maksuista päättäisi siksi valtio.

Hallitus näyttäisi olevan päätöksenteossaan edelleen äärimmäisen riippuvainen korporaatioista. Laajojen rakennemuutosten tekeminen tälla paletilla kuullostaa epätodennäköiseltä.

Nyky-yhteiskunnassa ei samanlaista konsensusta todennäköisesti saavutettavissa kuin sodan jälkeen ja vielä 70-80-luvulla. Elämme erilaista aikaa, missä yhteishenki on hyvässä ja pahassa vähentynyt. Tässä ajassa tarvittaisiin luullakseni pikemmin hallitusta, joka yksipuolisesti päättäisi asioista.

Nyt hallitus näyttää kädettömältä ja haluttomalta ottamaan itse vastuuta.

Täytyy tosin suoraan sanoa, että en ole asiasta aivan varma. Kun ihmisiltä vaaditaan käytännössä uhrauksia, olisi toisaalta hyvä sitouttaa puolueet, työnantajat ja ay-liike mukaan päätökseen. Epäilen kuitenkin raskaasti sitä, että tällainen sitouttaminen oikeasti nykyaikana onnistuisi.

Microsoftin romahdus: Ballmer lähtee

Microsoftin markkinaosuuden jatkuva lasku PC- ja yritys-softa-markkinoilla ja Microsoftin täydellinen epäonnistuminen mobiili-markkinoilla ei ole Time-lehden analyysin mukaan mitenkään erityisesti Steve Ballmerin vika. Mutta Ballmer saa kumminkin mennä.

Microsoft on tekemässä nokiat. Aiemman markkinajohtajan on kertakaikkiaan uudessa markkinatilanteessa vaikeampi sopeutua kuin haastajan. Nöyryyden ja taisteluhengen puuttuminen on ainakin yksi syy. Microsoftin romahdus on toki suhteellisen hidasta Nokian romahdukseen verrattuna - pitäisi oikeastaan puhuakin kuihtumisesta.

Siinä missä Nokia teki tilaa Samsungille ja Applelle, Microsoft tulee sekin  hiljalleen väistymään uusien toimijoiden tieltä. Microsoft vie ehkä mukanaan Nokian ohella muitakin yrityksiä kuten Dellin, mutta myös voittajia on useita. Eräät Microsoftin partnerit kuten laitetoimittaja HP ovat asemoimassa itseään uuteen tilanteeseen.

Microsoftin tapauksessa uutta markkinatilannetta leimaavat uudet laitetyypit (tabletit, älypuhelimet ja Chromebookit) toisaalta ja pilvipalveluiden tulo toisaalta. Ilmeiseimmät voittajat ovat Google, Samsung, Amazon ja Apple, mutta muitakin voittajia on lukuisia. Palaan voittajiin myöhemmin.

Obaman toiminta Syyrian kysymyksessä

Presidentti Obaman oli määrä ryhtyä jonkinasteiseen voiman käyttöön Syyrian kapinallisten puolesta, mikäli Assadin hallinto syyllistyy kemiallisten aseiden käyttöön. Edelleen on epäselvää, kuka kemiallisia aseita on käyttänyt mutta ainakin osa länsimaisista johtajista osoittaa sormellaan Syyrian sekulaaria hallitusta ja vaatii voiman käyttöä mikäli syytökset osoitetaan todeksi.

Vaikuttaa kumminkin selvältä, että Obama on hyvin haluton voiman käyttöön. USA on viime aikoina - ehkä hyvässä tarkoituksessa - sekaantunut Libyan, Egyptin, Irakin ja Afganistanin tilanteeseen. Ottamatta kantaa siihen, onko USA:lla oikeus sekaantua toisten maiden sisäisiin asioihin, kokemus on kumminkin ilmeisesti opettanut Obamalle, että sekaantuminen on yleensä tehotonta. Jos USA auttaa jonkin ryhmän valtaan, seurauksena on tuskin vakaa demokratia vaan parhaassa tapauksessa uusi harvainvalta, pahimmassa tapauksessa kaaos ja sekasorto. Uusi vallanpitäjä suhtautuu saamastaan avusta huolimatta USA:han todennäköisesti kuin imperialistiseen suurvaltaan. Syyriassa on vielä uusikin merkittävä uhka: alaviitteihin kohdistuva totaalinen kansanmurha.

Obama haluaa kumminkin ylläpitää käsitystä, että tietyn rajan ylittäminen (kemiallisten aseiden käyttö) johtaa vääjäämättä USA:n iskuun. Kaikkea ei voi arvioida vain tehokkuus-näkökulmasta. Rikoksen ihmisyyttä vastaan pitää johtaa Obaman ajattelussa rangaistukseen. Ainakin yksi Obaman hallinnon merkittävä virkamies - USA:n YK-suurlähettiläs Samantha Power - on vaatinut julkisesti, että USA:n on mentävä sinne nopeasti. 

Aika näyttää. Kansankokonaisuus-blogi toivoo, että tilanne rauhoittuu, ja maa joko jaetaan kolmeen osaan tai Syyrian hallitus saa maan takaisin suvereniteettinsa alle. Maan jako näyttäisi tällä hetkellä varsin järkevältä.

Arhinmäen protesti ja mustapaitaiset haloset

Iltasanomat kommentoi Arhinmäen homo-protestia mm. näin:

Ihmisoikeudet sinänsä ovat erittäin tärkeä asia. Jos ne ovat aidosti Arhinmäen sydäntä lähellä, soisi hänen kuitenkin olevan johdonmukainen toimissaan. Miksi Arhinmäki ei lippuineen matkaa esimerkiksi arabimaihin?

Hyvä kysymys on sekin, miksi Arhinmäelle kelpaavat Venäjältä vain homot, joiden asema toki on aidosti huono. Mutta entä Venäjän vainotut toisinajattelijat, muut vähemmistöt, suomensukuiset kansat jne? Näiden puolesta ei Arhinmäki esitellyt katsomossa minkään valtakunnan lakanaa. Mutta eipä marin kielen ja kulttuurin kohtalo toki kovin seksikäs teema kansainvälisesti olekaan.

Voi kysyä, miksi kritisoida Arhinmäkeä siitä, että ihmisoikeuksien puolustaminen on väärin sammutettu. Mikä estää esimerkiksi perussuomalaisia poliitikkoja puolustamasta suomensukuisia kansoja. Miksi Timo Soini ei puolusta suomensukuisten kansojen oikeuksia Venäjällä vaan sen sijaan keskittyy vastustamaan Suomen Nato-jäsenyyttä ja keräämään näin irtopisteitä Venäjältä Suomen turvallisuuden kustannuksella. Onhan perussuomalaiset jo tunnustettu Venäjällä Venäjän parhaaksi ystäväksi.

Soini ei puolusta suomensukuisten kansojen oikeuksia samasta syystä kuin Halonen ei ottanut vastaan Euroopan ihmisoikeus-komissaarin tehtävää. Hän haluaa olla hyvää pataa Putinin kanssa. Arhinmäessä ja Heidi Hautalassa on munaa puolustaa venäläisiä homoja ja muita vähemmistöjä, mutta Halosella ja Soinilla ei ole. Soini on mustapaitainen Halonen.

Joissain traditionalistissa ja kansallismielisissä piireissä Venäjä koetaan suorastaan Euroopan viimeiseksi toivoksi - länsimaisen mädätyksen ja islamin vyötytyksen torppaajaksi. Elias Simojoki kääntyisi haudassaan, kun näkisi nämä mustapaitaiset ropelipäät - elämän realiteeteista täysin irtautuneet narrit.

Mustapaitaiset kukkahattutädit ovat omaksuneet ajatuksen, että Venäjä on Euroopan suojamuuri moraalista mädätystä, homostelua, monikultturismia ja islamia vastaan. He ovat lukeneet tämän erilaisilta amerikkalaisilta ja eurooppalaisilta uusoikeistolaisilta webbisivuilta - siis ihmisiltä jota ei uhkaa oikeasti mikään vaan joiden mielestä on jännää esittää poliittisesti epäkorrektia. Teoreetikkoina mustapaitaiset kukkahattutädit ovat kykenemättömiä näkemään sitä, että Suomelle Venäjä ei ole mikään suojamuuri uhkaa vastaan vaan nimenomaan se primääri uhka jolta Suomi tarvitsee suojaa. Näin on aina ollut ja Georgian tapahtumat osoittivat, että näin tulee edelleen olemaan.

Realistinen ihminen ymmärtää, että Suomi on ja pysyy Lännen Rajamaana jota ei uhkaa oleellisesti mikään muu maa kuin Venäjä. Venäjä on selkeästi ilmaissut, että se pyrkii laajentamaan vaikutusvaltaansa lähialueilleen ja supistamaan lähialue-valtioiden suvereniteettia. Tässä projektissa Venäjä käyttää potentiaalisesti hyväkseen suomalaisten kollaboratöörien lisäksi vaikka nyt Suomessa asuvia venäläisiä äitejä. Professori Timo Vihavainen varoittaa siitä, että kriisitilanteessa Venäjä tulee käyttämään Suomen ja Venäjän kaksoiskansalaisia hyväkseen etujensa ajamiseen Suomessa.

Venäjään ei pidä suhtautua hysteerisesti, sitä ei pidä vihata eikä halveksia, sen kulttuurin saavutuksia ei pidä kieltää, mutta realisti pitää olla. Se, että Venäjä on kristitty maa ei tee siitä muiden kristittyjen maiden luonnollista puolustajaa. Pohjois-Georgiassakin Venäjä faktisesti puhdisti alueita etnisesti toisista ortodoksikristityistä.

Pakkoruotsi, sivistysvaltio ja Savon Sanomat

Pakkoruotsi-keskustelussa on kieltämättä ollut ylilyöntejä. Ylilyönteihin eivät ole syyllistyneet vain pakkoruotsin vastustajat vaan yhtä lailla kannattajat.

Keskustaa lähellä oleva Savon Sanomat vetää jo kuitenkin aivan överiksi:

"[kansalais]aloitteissa halutaan kieltää yhdeltä ... kansanosalta oikeus toimeentuloon tai omaan kieleen. Tällainen ei ole kunniaksi suomalaiselle kansanvallalle tai sille sivistysihanteelle, jota maassa on vaalittu aina J.V. Snellmannin ajoista saakkaa". 

Tässä siis viitataan kansalaisaloitteisiin turkistarhauksesta ja pakkoruotsista. Pakkoruotsin vastustaminen merkitsee siis Savon Sanomien mielestä sitä, että suomenruotsalaisilta halutaan viedä oikeus omaan kieleen. Samalla pakkoruotsin vastustaminen ja turkistarhauksen vastustaminen yhdistetään sivistysvaltion vastustamiseen.

Jos jokin on häpeäksi se on se, että suomalainen media käyttää argumentaatiota, joka voi kääntää selkokielelle näin:

Jos savolainen vierastaa turkistarhaus-kieltoa, hän tietysti myös vastustaa pakkoruotsin lopettamista, koska eläinrääkkäys ja toisten ihmisten lasten pakottaminen opettelemaan turhaa kieltä ovat keskeinen osa sivistysvaltion ihannetta.

Savon Sanomat unohti lisätä sivistysvaltion tukupilareihin kaksi asiaa: salametsästyksen ja S-kaupan monopolin.

Pakkoruotsin vastustaminen ei merkitse sitä, että suomenruotsalaiset menettäisivät oikeuden omaan kieleensä. Savon Sanomatkin tietää tämän. En täysin tosin ymmärrä Savon Sanomien motiivia. Jotain Savon Sanomat pelkää. Jonkun vanhan ja tunkkaisen murtumista? Tunkkaisuuden, jota keskustapuolue on kunniakkaimmin sodanjälkeisen ajan edustanut?

Syyrian sodalla on positiivisiakin ulkoisvaikutuksia

Olen surrut Syyrian sotaa erityisesti siksi, että Syyria on monien pienten ja ikiaikaisten vähemmistökulttuurien turvasatama. Esimerkkinä syyrialainen kristillisyys.

Syyrialainen kristillisyys on ortodoksisuuden ja katolisuuden ohella kristinuskon kolmas perinteinen kivijalka. Syyrialainen kristillisyys on vuosisatojen ajan elänyt lähinnä vähemmistökirkkona. Se on joutunut monenlaisten vainojen kohteeksi ja sen perinteessä marttyyriudella on vahva merkitys. Aikoinaan syyrialainen kristillisyys toimi hyvin laajalla alueella - Syyriasta Kiinaan ja Etelä-Intiaan asti. Etelä-Intiassa Keralan osavaltiossa jokainen turisti, joka liikkuu silmät auki, törmää syyrialaiseen kristinuskoon edelleen.

Syyrialaiskristittyjen ydinalueet itäisessä Turkissa tyhjenivät kristityistä vainojen vaikutuksesta 1900-luvulla lähes tyystin. Armenialaisten kansanmurhan yhteydessä myös syyrialaiskristittyjä murhattiin. Erdoganin hallinto on kumminkin suhtautunut syyrialaiskristillisiin myönteisemmin kuin aiemmat hallinnot. Turkin talouden nousun myöntä syyrialaiskristittyjä on palannut Itä-Turkkiin Euroopasta. Suljettuja kirkkoja ja luostareita on avattu.

Syyrian sota on myös aiheuttanut sen, että syyrialaiskristittyjä on alkanut jonkun verran siirtymään Pohjois-Syyriasta Itä-Turkkiin. Osaa siirtyjistä voi pitää paluumuuttajina. Jo melkein kuollut yhteisö on kuin syntynyt uudelleen.

On mielenkiintoista nähdä, miten Turkin nykyhallinto tulee jatkossa suhtautumaan uskonnollisiin ja etnisiin vähemmistöihin. Tiettyä aihetta optimismiin on: Mikäli Turkki vielä haikailee EU:hun, sen on ehkä pakko turvata vähemmistöjen asema. Uskoakseni suurempi positiivinen merkitys on sillä, että kun Erdogan kaikessa seuraa ottomaanien perinnettä, vähemmistöihin suhtaudutaan paremmin kuin edellisen hallinnon aikana, joka painotti turkkilaisten yhtenäisyyttä. Syyrialaiskristittyjen asema Turkissa riippuu todennäköisesti enemmän siitä, miten suhteet naapurissa eläviin kurdeihin rakentuvat.

Oleellista on kumminkin huomata, että vaikka islamisti-hallinto on Turkissa  lievästi parantanut vähemmistöjen asemaa, Syyriassa ja Egyptissä islamistit uhkailevat ainakin kristittyjä. Lukuisat negatiiviset uutiset eivät kumminkaan saa jättää varjoonsa harvoja positiivisia uutisia.

Syyria: sota monimutkaistuu

Toukokuussa vaikutti siltä, että Syyrian kurdit ovat liittoutumassa oppsition kanssa Assadia vastaan. Nyt kurdit ovat ajautuneet taistelemaan oppositioon kuuluvia islamisteja vastaan ja lukuisia kurdeja on kuollut taistelussa. Irakin käytännössä itsenäisen kurdialueen johto on luvannut sekaantua Syyrian sisällissotaan kurdiveljiensä puolella, mikäli kurdien kimppuun hyökätään.

Syyria ei siis ole vain jakaantumassa kahtia, vaan kolmeen osaan.

Samalla Syyrian taistelut alaviittien/shiiojen ja sunnien välillä ovat leviämässä tai jo levinneet sekä Irakiin että Libanoniin. Libanonin shiaalainen Hizbollah-järjestö on lähettänyt joukkoja Assadin tueksi Syyriaan ja toisaalta Libanonin sisällä on ollut lukuisia taisteluja shiiojen/alaviittien ja sunnien välillä.

Irakissa väkivalta shiiojen ja sunnien välillä on voimistunut - Ramadanin aikana on kuollut 600 ihmistä - lähinnä siviilejä.

Senaattorit: Egypti romahduksen partaalla

Amerikkalaisten senaattorien John McCainin ja Lindsay Grahamin mukaan Egypti on romahdus-pisteessä. Senaattorit vierailivat maassa ja keskustelivat sekä väliaikaisen hallituksen ministerien että muslimiveljeskunnan johdon kanssa.
Täysimittainen verenvuodatus alkaa Grahamin mukaan lähiviikkoina, ellei mitään edistystä tapahdu neuvotteluissa hallituksen ja muslimiveljeskunnan välillä.

Senaattorit rikkoivat Obama-hallinnon tabun ja kutsuivat muslimiveljeskunnan syrjäyttämistä vallasta sotilasvallankaappaukseksi, mikä sai juntan (hallituksen) edustajat raivoihinsa. Muslimiveljeskunta arvelikin, että USA on vetämässä tukensa juntalta, koska sen tulevaisuus on synkkä.

Lähi-Idän sunnivaltiot ovat - jos ei nyt kaikki niin ainakin pääsääntöisesti - hyvin vaikeassa kriisissä. Siirtyminen demokratiaan on pikemmin vaikeuttanut asiaa kuin helpottanut tilannetta. Optimisti väittäisi, että kyseessä ovat siirtymäajan ongelmat, realisti väittää, että kyseessä on maiden kulttuuriin inherentisti liittyvä ongelma.

Länsi on peloissaan al-Qaidan toiminnan aktivoitumisesta Lähi-Idässä. Aktivoituminen on osin seurausta demokratisoitumiskehityksestä (=kaaoksesta). Riski, että al-Qaidan toiminta leviää Euroopan laajan sunniväestön keskuuteen hermostuttaa länsimaisia johtajia.

Moraalikato, sosiaalipolitiikka, tulonjako, kansalaispalkka ja tasa-arvo

Luin vasemmistolaisen taloustieteilijän ja Santa Fe Instituten tutkijan Samuel Bowlesin kirjan The New Economics of Inequality and Redistribution. Bowles on aloittanut jo 60-luvun lopussa marksilaisena poliittisena taloustieteen tutkijna, mutta siirtynyt myöhemmin enemmän main streamiin ja saanut laajaa arvostusta myös vastapuolelta. Joka tapauksessa hän on vanhalla iälläkin säilyttänyt kaksi asiaa: a) kiinnostuksen sitä kohtaan miten köyhyyttä voidaan supistaa ja b) avarakatseisuuden ja luovuuden. Hän ihailee Marxin lisäksi yhtälailla Hayekia. Referoin kirjan jotain teemoja alla. Kirja on paikoitellen vaikea ja toivon että tulkitsen tekstiä oikein. (Palaan todennäköisesti vielä toisessa kirjoituksessa siihen millaisia suosituksia Bowles tekee ay-liikkeelle ja vasemmistolle järkevästä politiikasta.)

Yhdestä näkökulmasta tulonsiirrot - mikäli ne perustuvat siihen että vakuutusyhtiö tai valtio maksaa ihmiselle tukea kun työttömyys tai muu onnettomuus kohtaa ihmistä - lisäävät aiheetonta riskin ottoa (moraalikato). Esimerkiksi ammattitaitoa ei viitsitä pitää yllä, koska luotetaan siihen että työttömyyskorvaus ja sosiaaliturva takaa toimentulon työttömyyden sattuessa. (Huomaan itse, että kun olen juuri ylittämässä työttömyyseläke-putken ikärajaa, huolestumiseni työttömyydestä alenee.) Useimmilla ihmisillä voi toki olla työhaluja kuten vasemmisto väittää, mutta ei välttämättä halua ylläpitää itsenäisesti markkina-arvoaan työmarkkinoilla.

Toisesta näkökulmasta liian alhainenkin riskinotto on yhtälailla ongelma. USA:n etelävaltioiden pientilallinen viljeli 1800-luvulla jatkuvasti alhaisen riskin ja alhaisen tuottavuuden puuvillaa sen sijaan että olisi viljellyt paremman tuottavuuden viljoja. Tulonsiirroilla köyhän maanviljelijän riskinottokykyä olisi voitu nostaa ja tehokkuus olisi noussut. Kehitysmaissa ongelma onkin tuntuva. Länsi-Bengalissa vuokraviljelijyn tehokkuutta on saatu nostettua tulonsiirtopolitiiikalla: vuokraviljelijöiden osuutta maan tuotosta on nostettu osavaltion toimin, samoin vuokrasopimuksen purkamisen ehtoja on tiukennettu.

Toisaalta koska tulot tietysti ovat tärkein insentiivi tehdä työtä, alhaiset tuloerot, korkeat työttömyyskorvaukset ja irtisanomisriskin alentaminen alentavat Bowlesinkin mukaan työhaluja. (Irtisanomisriskin alentaminen supistamalla työnantajan mahdollisuutta irtisanoa laiska työntekijä eivät edistä Bowlesin mukaan myöskään vähävaraisten asiaa - päinvastoin - mutta palaan tähän toisessa kirjoituksessa). Maan vuokrasopimuksen ehtojen määrääminen julkisen vallan taholta voi sekin heikentää markkinoiden toimivuutta.

Neljäs näkökulma on se, että suuret tuloerot heikentävät yhteiskunnan koheesiota ja lisäävät selkeästi mm. rikollisuutta ja nostavat turvallisuuspalveluiden käytön kustannuksia. Koska yksilöt sen sijaan että maksimoisivat omaa utiliteettiaan (tuloja ja vapaa-ajan määrää), todellisuudessa kilpailevat naapuriensa kanssa (keeping up with Jones'), korkeat tuloerot lisäävät satsausta kulutukseen vapaa-ajan ja perhe-elämän kustannuksella ja alentavat näin hyvinvointia.

Viides näkökulma on, että tulonjako vaatii tyypillisesti verotusta ja globaalissa taloudessa mikään valtio ei eräiden väitteiden mukaan pysty ylläpitämään oleellisesti korkeampaa verotusta kuin toinen maa. Väite ei kuitenkaan välttämättä täysin päde. Finanssijärjestelmän globalisaatio johtaa toki siihen, että tuoton pitää jokaisessa maassa olla sama. Koska tulonjako tietyissä tapauksissa johtaa tehokkuuden kasvuun, verotus ja instituutiot eivät välttämättä kuitenkaan synkronoidu.

Avoimet markkinat johtavat erikoistumiseen ja talouksien eriytimiseen myös riskitason osalta. Jos suuri osa keskituloisista on hyvin erikoistunutta ja riippuvaista oman toimialansa menestyksestä kuten Saksassa, riskit kasvavat ja äänestäjäkunnan halukkuus vahvaan sosialipolitiikkaan nousee. Korkeahkon minimipalkan määrääminen johti taas Ruotsissa siihen, että alhaisen tuottavuuden yritykset hakeutuivat Ruotsista muualle, mikä ei johtanut kuitenkaan työttömyyteen vaan palkkatason nousuun.

Tulonjakopolitiikan kannatus

USA:ssa tulonjakopolitiikka on ollut alhaisempaa kuin Euroopassa, koska USA:ssa kansalaiset vastustavat tulonjakopolitiikka paljon laajemmin kuin Euroopassa.

Perinteisen taloustieteen mukaan ihmiset optimoivat omaa utiliteettiaan ja ne (köyhät ja korkean riskitason keskituloiset) jotka hyötyvät tulonsiirroista kannattavat niitä ja ne jotka eivät hyödy (rikkaat tai alhaisen riskin keskituloiset) vastustavat. Tutkimus ei kuitenkaan tue väitettä. Todellisuudessa enimmäkseen ne vastustavat, joiden mielestä köyhyys perustuu laiskuuteen ja ne taas kannattavat, joiden mielestä köyhyys perustuu epäonneen tai yhteiskunnallisiin rakenteisiin.

But personal income is a surprisingly poor predictor of support for redistribution (Gilens 1999, Fong 2001). A large fraction of the poor oppose income redistribution, and a large fraction of the rich support it. Among respondents of a nationally representative US survey who have annual household incomes of at least $150,000 and expect their lives to improve in the next 5 years, 24 percent respond that the government should redistribute wealth by heavy taxes on the rich, and 67 percent respond that the “government in Washington, DC should make every possible effort to improve the social and economic position of the poor”. Equally striking is the fact that among those with annual family incomes of less than $10,000 who did not expect to be better off in 5 years, 32 percent report that the government should not redistribute wealth by heavy taxes. 

Ilmiötä on tosin joskus selitetty kognitiivisella dissonanssilla. Henkilöt jotka eivät halua antaa rahaa köyhillä, selittelevät asiaa köyhien laiskuudella.  Toiset tutkimukset kuitenkin osoittavat, että koetilanteessa missä henkilö A keskustelee ensin jonkun toisen henkilön B kanssa, joka esiintyy köyhänä a) omasta syystään tai b) huonoa onneaan, henkilö A on selkeästi valmiimpi tulonjakoon tapauksessa b).

Tästä voi päätellä, että sellainen tulonjakopolitiikka, mikä nimenomaan tukee huono-onnisia ("vähäosaisia") on kestävämmällä pohjalla kuin sellainen joka tukee - maailmaa syleillen ketään tuomitsematta - kaikkia köyhiä.

Laiskojen tukeminen herättää ihmisissä moraalista raivoa, huono-onnisten tukeminen hyvää mieltä. Eli rationaalisen aktorin teorian termein laiskojen tukeminen alentaa aktorin utiliteettia ja huono-onnisten auttaminen nostaa aktorin utiliteettia.

Johtopäätöksiä

Mahdollisuuksia tulonjakopolitiikalle on siis edelleen. Jos nyt oletetaan, että tiedossa on oikeasti jokin tehokkuutta kasvattava tulonsiirron keino, ongelma on se miten saada äänestäjäkunta hyväksymään tulonsiirtopolitiikka. Oleellista on ylläolevan perusteella, että tulonsiirroilla ei tueta vetelehtimistä vaan sitä että vähäosaiset saadaan aktivoitua tuottaviksi kansalaisiksi.

Oma tulkintani on, että vaikka kansalaispalkka olisi Suomessa todennäköisesti nykyistä byrokraattista tulonjakojärjestelmää huomattavasti halvempi, kansalaispalkka ei ole pitkällä tähtäimellä kovin kestävällä pohjalla jos se vahvistaa jakoa niihin, jotka elävät mukavasti vetelehtien ja hieman puhdetöitä tehden, ja niihin jotka raatavat perheensä eteen. Tietysti se ei ole mitenkään väistämätöntä, että näin käy.

Ongelma Pohjoismaissa ei ole kuitenkaan ensi sijassa se onko kansalaispalkka pitkällä aikavälillä kestävä ratkaisu vai ei. Ongelma on se, että tulonjako kasvaa jatkuvasti automaattisesti eläkeläisten määrän kasvun takia. Nuori sukupolvi, joka joutuu kilpailemaan globaaleilla työmarkkinoilla tiukemmissa oloissa, kokee moraalista raivoa jos joutuu ylläpitämään laajaa aikaisin eläkkeelle päässyt joukkoa ihmisiä - eläkkeet ovat monilla vieläpä kohtuuttoman korkeat siihen verrattuna mikä kontribuutio yhteiskunnalle on ollut.

Vähemmän moraalinen ongelma on taas se, että työvoiman liikkuminen kasvaa koko ajan, mikä luo edellytykset työntekijöiden - eikä vain rahan - siirtymiselle alemman verotason maihin.

Toinen ongelma on se, että hyvin monimutkainen tulonjakojärjestelmä ei välttämättä enää ensi sijassa tue tehokkuuden kasvua. Alunperin Suomessakin tulonjakopoltiikka tuki ensisijassa a) vähäosaisten mahdollisuutta toimia tehokkaina yhteiskunnan jäseninä (torpparivapautus, ilmainen koulutus, ilmainen terveydenhuolto, työttömyyskorvaus) ja b) yhteiskunnallista koheesiota tilanteessa missä Venäjän hyökkäys oli hyvin todennäköinen. Sittemmin tulonjakopolitiikka on kehittynyt eturyhmien poliittisen vallan pohjalta palvelemaan eturyhmien (puolueiden, ay-liikkeen, MTK:n, työnantajaliittojen) pyrkimyksiä maksimoida kannattajiensa kiitollisuuttta eturyhmiä kohtaan.

Kuten Joseph Tainter on osoittanut kirjassaan Collapse of Complex Societies, systeemin kompleksisuus kasvaa jatkuvasti, kun uusiin haasteisiin vastataan. Kompleksisuuden kasvaessa rajahyöty uusista parannuksista laskee koko ajan ja muuttuu lopulta negatiiviseksi. Systeemi romahtaa, jolloin osa systeemistä hyötyneistä menettää oleellista hyötyä jonka systeemi tarjosi ja osa hyötyy taas oleellisesti kun systeemin ylläpidon kustannukset romahtavat.

Kansalaispalkkaan siirtyminen olisi eräänlainen nykyjärjestelmän romahdus, mutta jos kansalaispalkka toteutetaan hallitusti demokraattisen päätöksenteon kautta, se toteutettaisiin todennäköisesti niin puolinaisesti että rajahyöty jäisi olemattomaksi. Puolinaisuutta tullaan perustelemaan tyyliin "muutos ei saa haitata mitään laajaa ihmisryhmää". Tällainen rajoitus on täysin kestämätön. Se rajaa tehokkat ratkaisut ulos.

Syyria: Mitä tapahtuu alaviiteille, druuseille ja kristityille, jos kapinalliset Syyriassa voittavat

Syyriasta paenneet kapinallisten kannattajat odottavat New York Timesin mukaan koston päivää - Syyrian alaviittien ja muiden vähemmistöjen on arveltu olevan vaarassa joutua kansanmurhan kohteeksi.

Syyrian sodassa on myös esitetty jo usempi fatwa, jonka mukaan vääräuskoisten naisten raiskaaminen on sunnimiehen oikeus. Siis kristittyjen, druusi- ja alaviitti-naisten - todennäköisesti myös shiia-naisten - raiskaaminen. Kuwaitissa ja Saudi-Arabiassa keskustellaan siitä, voisiko valloitettujen maiden vääruskoisia naisia ottaa sunnimiesten seksi-orjiksi.

Amerikkalaisten tukemat Syyrian sunni-kapinalliset voisivat saudiarabialaisten uskonoppineiden tulkinnan mukaan luvan kanssa tehdä kristityistä, druusi- ja alaviitti-naisista seksiorjia. Saudiarabialainen mufti toteaa, että seksiorjien, joita sunnimiehet käyttävät tyydyttämään itseään, pitää islamin oppien mukaan olla sodassa valloitettujen alueiden ei-islamilaisia kansalaisia.

Syyrian tilanne on hyvin sekava - opposition puolella toimii edelleen sekulaarejakin ryhmiä ja näissä on etnisten vähemmistöjen kuten kristittyjen edustajia. Suurena pelkona kuitenkin on, että kun kaaoksen savut hälvenevät Syyrian kristityt ovat kokeneet irakilaisten uskonveljiensä kohtalon ja joko paenneet maasta, kuolleet tai jääneet elämään pelon vallassa maan sisälle. Kristityt ovat pääasiassa pyrkineet pysymään konfliktin ulkopuolella, mutta viime aikoina kristittyihin kohdistuneet ääri-islamistien iskut ovat paneet osan kristityistä liittymään avoimesti Assadin kannattajiin.

Syyrian kristittyjen määrä on 20-luvulta tähän päivään pudonnut 30%:sta 10%:een. Lopullinen tuhoutuminen voi olla lähellä. Entlösung ei tietysti pysähdy Syyriaan - seuraavana on vuorossa Libanon ja Euroopassa sijaitseva Kosovo.

Prosessi jatkuu demografisista syistä. Mitään globaalia yhteenottoa ei varmaan koskaan tapahdu. Yksi maan kolkka kerrallaan vain siirtyy sunnien haltuun. USA ja Israel pitävät sunnihallintoa shiia-valtaa ongelmattomampana, koska molemmat vihaavat tai pelkäävät erityisesti Irania. USA ajaa Turkkia EU:n jäseneksi. Sunni-valtioiden sekularisaatio ei etene mikä pitää syntyvyyden korkeana. Sekularisaation hetkelliset voitot pyyhkiytyvät seuraavassa kaaoksessa tipotiehen. Prosessi on siis sunni-radikaalien silmin tarkasteltuna varsin vakaalla pohjalla.

Sustainable.