Luin vasemmistolaisen taloustieteilijän ja Santa Fe Instituten tutkijan Samuel Bowlesin kirjan The New Economics of Inequality and Redistribution. Bowles on aloittanut jo 60-luvun lopussa marksilaisena poliittisena taloustieteen tutkijna, mutta siirtynyt myöhemmin enemmän main streamiin ja saanut laajaa arvostusta myös vastapuolelta. Joka tapauksessa hän on vanhalla iälläkin säilyttänyt kaksi asiaa: a) kiinnostuksen sitä kohtaan miten köyhyyttä voidaan supistaa ja b) avarakatseisuuden ja luovuuden. Hän ihailee Marxin lisäksi yhtälailla Hayekia. Referoin kirjan jotain teemoja alla. Kirja on paikoitellen vaikea ja toivon että tulkitsen tekstiä oikein. (Palaan todennäköisesti vielä toisessa kirjoituksessa siihen millaisia suosituksia Bowles tekee ay-liikkeelle ja vasemmistolle järkevästä politiikasta.)
Yhdestä näkökulmasta tulonsiirrot - mikäli ne perustuvat siihen että vakuutusyhtiö tai valtio maksaa ihmiselle tukea kun työttömyys tai muu onnettomuus kohtaa ihmistä - lisäävät aiheetonta riskin ottoa (moraalikato). Esimerkiksi ammattitaitoa ei viitsitä pitää yllä, koska luotetaan siihen että työttömyyskorvaus ja sosiaaliturva takaa toimentulon työttömyyden sattuessa. (Huomaan itse, että kun olen juuri ylittämässä työttömyyseläke-putken ikärajaa, huolestumiseni työttömyydestä alenee.) Useimmilla ihmisillä voi toki olla työhaluja kuten vasemmisto väittää, mutta ei välttämättä halua ylläpitää itsenäisesti markkina-arvoaan työmarkkinoilla.
Yhdestä näkökulmasta tulonsiirrot - mikäli ne perustuvat siihen että vakuutusyhtiö tai valtio maksaa ihmiselle tukea kun työttömyys tai muu onnettomuus kohtaa ihmistä - lisäävät aiheetonta riskin ottoa (moraalikato). Esimerkiksi ammattitaitoa ei viitsitä pitää yllä, koska luotetaan siihen että työttömyyskorvaus ja sosiaaliturva takaa toimentulon työttömyyden sattuessa. (Huomaan itse, että kun olen juuri ylittämässä työttömyyseläke-putken ikärajaa, huolestumiseni työttömyydestä alenee.) Useimmilla ihmisillä voi toki olla työhaluja kuten vasemmisto väittää, mutta ei välttämättä halua ylläpitää itsenäisesti markkina-arvoaan työmarkkinoilla.
Toisesta näkökulmasta liian alhainenkin riskinotto on yhtälailla ongelma. USA:n etelävaltioiden pientilallinen viljeli 1800-luvulla jatkuvasti alhaisen riskin ja alhaisen tuottavuuden puuvillaa sen sijaan että olisi viljellyt paremman tuottavuuden viljoja. Tulonsiirroilla köyhän maanviljelijän riskinottokykyä olisi voitu nostaa ja tehokkuus olisi noussut. Kehitysmaissa ongelma onkin tuntuva. Länsi-Bengalissa vuokraviljelijyn tehokkuutta on saatu nostettua tulonsiirtopolitiiikalla: vuokraviljelijöiden osuutta maan tuotosta on nostettu osavaltion toimin, samoin vuokrasopimuksen purkamisen ehtoja on tiukennettu.
Toisaalta koska tulot tietysti ovat tärkein insentiivi tehdä työtä, alhaiset tuloerot, korkeat työttömyyskorvaukset ja irtisanomisriskin alentaminen alentavat Bowlesinkin mukaan työhaluja. (Irtisanomisriskin alentaminen supistamalla työnantajan mahdollisuutta irtisanoa laiska työntekijä eivät edistä Bowlesin mukaan myöskään vähävaraisten asiaa - päinvastoin - mutta palaan tähän toisessa kirjoituksessa). Maan vuokrasopimuksen ehtojen määrääminen julkisen vallan taholta voi sekin heikentää markkinoiden toimivuutta.
Neljäs näkökulma on se, että suuret tuloerot heikentävät yhteiskunnan koheesiota ja lisäävät selkeästi mm. rikollisuutta ja nostavat turvallisuuspalveluiden käytön kustannuksia. Koska yksilöt sen sijaan että maksimoisivat omaa utiliteettiaan (tuloja ja vapaa-ajan määrää), todellisuudessa kilpailevat naapuriensa kanssa (keeping up with Jones'), korkeat tuloerot lisäävät satsausta kulutukseen vapaa-ajan ja perhe-elämän kustannuksella ja alentavat näin hyvinvointia.
Viides näkökulma on, että tulonjako vaatii tyypillisesti verotusta ja globaalissa taloudessa mikään valtio ei eräiden väitteiden mukaan pysty ylläpitämään oleellisesti korkeampaa verotusta kuin toinen maa. Väite ei kuitenkaan välttämättä täysin päde. Finanssijärjestelmän globalisaatio johtaa toki siihen, että tuoton pitää jokaisessa maassa olla sama. Koska tulonjako tietyissä tapauksissa johtaa tehokkuuden kasvuun, verotus ja instituutiot eivät välttämättä kuitenkaan synkronoidu.
Avoimet markkinat johtavat erikoistumiseen ja talouksien eriytimiseen myös riskitason osalta. Jos suuri osa keskituloisista on hyvin erikoistunutta ja riippuvaista oman toimialansa menestyksestä kuten Saksassa, riskit kasvavat ja äänestäjäkunnan halukkuus vahvaan sosialipolitiikkaan nousee. Korkeahkon minimipalkan määrääminen johti taas Ruotsissa siihen, että alhaisen tuottavuuden yritykset hakeutuivat Ruotsista muualle, mikä ei johtanut kuitenkaan työttömyyteen vaan palkkatason nousuun.
Tulonjakopolitiikan kannatus
USA:ssa tulonjakopolitiikka on ollut alhaisempaa kuin Euroopassa, koska USA:ssa kansalaiset vastustavat tulonjakopolitiikka paljon laajemmin kuin Euroopassa.
Perinteisen taloustieteen mukaan ihmiset optimoivat omaa utiliteettiaan ja ne (köyhät ja korkean riskitason keskituloiset) jotka hyötyvät tulonsiirroista kannattavat niitä ja ne jotka eivät hyödy (rikkaat tai alhaisen riskin keskituloiset) vastustavat. Tutkimus ei kuitenkaan tue väitettä. Todellisuudessa enimmäkseen ne vastustavat, joiden mielestä köyhyys perustuu laiskuuteen ja ne taas kannattavat, joiden mielestä köyhyys perustuu epäonneen tai yhteiskunnallisiin rakenteisiin.
But personal income is a surprisingly poor predictor of support for redistribution (Gilens 1999, Fong 2001). A large fraction of the poor oppose income redistribution, and a large fraction of the rich support it. Among respondents of a nationally representative US survey who have annual household incomes of at least $150,000 and expect their lives to improve in the next 5 years, 24 percent respond that the government should redistribute wealth by heavy taxes on the rich, and 67 percent respond that the “government in Washington, DC should make every possible effort to improve the social and economic position of the poor”. Equally striking is the fact that among those with annual family incomes of less than $10,000 who did not expect to be better off in 5 years, 32 percent report that the government should not redistribute wealth by heavy taxes.
Ilmiötä on tosin joskus selitetty kognitiivisella dissonanssilla. Henkilöt jotka eivät halua antaa rahaa köyhillä, selittelevät asiaa köyhien laiskuudella. Toiset tutkimukset kuitenkin osoittavat, että koetilanteessa missä henkilö A keskustelee ensin jonkun toisen henkilön B kanssa, joka esiintyy köyhänä a) omasta syystään tai b) huonoa onneaan, henkilö A on selkeästi valmiimpi tulonjakoon tapauksessa b).
Tästä voi päätellä, että sellainen tulonjakopolitiikka, mikä nimenomaan tukee huono-onnisia ("vähäosaisia") on kestävämmällä pohjalla kuin sellainen joka tukee - maailmaa syleillen ketään tuomitsematta - kaikkia köyhiä.
Laiskojen tukeminen herättää ihmisissä moraalista raivoa, huono-onnisten tukeminen hyvää mieltä. Eli rationaalisen aktorin teorian termein laiskojen tukeminen alentaa aktorin utiliteettia ja huono-onnisten auttaminen nostaa aktorin utiliteettia.
Johtopäätöksiä
Mahdollisuuksia tulonjakopolitiikalle on siis edelleen. Jos nyt oletetaan, että tiedossa on oikeasti jokin tehokkuutta kasvattava tulonsiirron keino, ongelma on se miten saada äänestäjäkunta hyväksymään tulonsiirtopolitiikka. Oleellista on ylläolevan perusteella, että tulonsiirroilla ei tueta vetelehtimistä vaan sitä että vähäosaiset saadaan aktivoitua tuottaviksi kansalaisiksi.
Oma tulkintani on, että vaikka kansalaispalkka olisi Suomessa todennäköisesti nykyistä byrokraattista tulonjakojärjestelmää huomattavasti halvempi, kansalaispalkka ei ole pitkällä tähtäimellä kovin kestävällä pohjalla jos se vahvistaa jakoa niihin, jotka elävät mukavasti vetelehtien ja hieman puhdetöitä tehden, ja niihin jotka raatavat perheensä eteen. Tietysti se ei ole mitenkään väistämätöntä, että näin käy.
Ongelma Pohjoismaissa ei ole kuitenkaan ensi sijassa se onko kansalaispalkka pitkällä aikavälillä kestävä ratkaisu vai ei. Ongelma on se, että tulonjako kasvaa jatkuvasti automaattisesti eläkeläisten määrän kasvun takia. Nuori sukupolvi, joka joutuu kilpailemaan globaaleilla työmarkkinoilla tiukemmissa oloissa, kokee moraalista raivoa jos joutuu ylläpitämään laajaa aikaisin eläkkeelle päässyt joukkoa ihmisiä - eläkkeet ovat monilla vieläpä kohtuuttoman korkeat siihen verrattuna mikä kontribuutio yhteiskunnalle on ollut.
Vähemmän moraalinen ongelma on taas se, että työvoiman liikkuminen kasvaa koko ajan, mikä luo edellytykset työntekijöiden - eikä vain rahan - siirtymiselle alemman verotason maihin.
Toinen ongelma on se, että hyvin monimutkainen tulonjakojärjestelmä ei välttämättä enää ensi sijassa tue tehokkuuden kasvua. Alunperin Suomessakin tulonjakopoltiikka tuki ensisijassa a) vähäosaisten mahdollisuutta toimia tehokkaina yhteiskunnan jäseninä (torpparivapautus, ilmainen koulutus, ilmainen terveydenhuolto, työttömyyskorvaus) ja b) yhteiskunnallista koheesiota tilanteessa missä Venäjän hyökkäys oli hyvin todennäköinen. Sittemmin tulonjakopolitiikka on kehittynyt eturyhmien poliittisen vallan pohjalta palvelemaan eturyhmien (puolueiden, ay-liikkeen, MTK:n, työnantajaliittojen) pyrkimyksiä maksimoida kannattajiensa kiitollisuuttta eturyhmiä kohtaan.
Kuten Joseph Tainter on osoittanut kirjassaan Collapse of Complex Societies, systeemin kompleksisuus kasvaa jatkuvasti, kun uusiin haasteisiin vastataan. Kompleksisuuden kasvaessa rajahyöty uusista parannuksista laskee koko ajan ja muuttuu lopulta negatiiviseksi. Systeemi romahtaa, jolloin osa systeemistä hyötyneistä menettää oleellista hyötyä jonka systeemi tarjosi ja osa hyötyy taas oleellisesti kun systeemin ylläpidon kustannukset romahtavat.
Kansalaispalkkaan siirtyminen olisi eräänlainen nykyjärjestelmän romahdus, mutta jos kansalaispalkka toteutetaan hallitusti demokraattisen päätöksenteon kautta, se toteutettaisiin todennäköisesti niin puolinaisesti että rajahyöty jäisi olemattomaksi. Puolinaisuutta tullaan perustelemaan tyyliin "muutos ei saa haitata mitään laajaa ihmisryhmää". Tällainen rajoitus on täysin kestämätön. Se rajaa tehokkat ratkaisut ulos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti