Hämmennys

Olen ollut hiljaa ehkä työkiireiden, loman alkamisen ja väsymyksen takia mutta myös sen hämmennyksen takia, minkä Kreikan pelastamisoperaatio on minussa aiheuttanut.

Onko Euroopan ideasta jäänyt jäljelle vain yhteinen halu siirtää eräiden euromaiden (ja koko eurojärjestelmän ?) romahdusta myöhemmäksi. Kukaan ei ilmeisesti edes usko että Kreikka voidaan pelastaa vaan ajatuksena taitaa olla vain, että yhden pankkiriisin jälkeen ei ole varaa heti toiseen ? Tulkoot romahdus sitten vasta myöhemmin kun talous on ehkä vahvistunut kasvun myötä, vaikka euromaiden taakka pelastusoperaatioista on siinä vaiheessa pahentunut ja romahduksen myötä lopullisesti menetettävä rahamäärä kasvanut ? (Tämän ajatuksen esitti minulle viime keskiviikkona eräs nuori kokoomuspoliitikko.)

Onko politiikan muutenkin vallannut pessimismi - onko politiikalle ominaista romahduksen siirtämisen tavoittelu sen sijaan että uskottaisiin parempaan huomiseen, minkä eteen sitten tehtäisiin työtä ? Kreikan romahduksen siirtämisen ohella yritetään myös siirtää vääjäämätöntä hyvinvointivaltion romahdusta tuonnemmaksi ?

Tulee mieleen että onko aika yrittää vain pelastaa oma talous ? Olenko aivan liian pessimisti ?

Nokia: "Ensimmäinen positiivinen uutinen pitkään aikaan"

Tuttu Nokian sisältä totesi, että eilen tapahtui "ensimmäinen positiivinen asia pitkään aikaan". Nokialla on näemmä varma tulonlähde, vaikka omat puhelimet eivät myisikään. Eikä liene ainoa tällainen tulonlähde. Luulisi että kulut pitäisi saada vain alas laajoilla irtisanomisilla.

Integraatio vai disintegaatio - osa 4

Kirjoitin vuosi sitten: Ainoa asia mikä EU:n ja rahaliiton osalta on käsittääkseni varmaa on, että integroitumisen tason on muututtava radikaalisti. Sen on joko alennuttava tai kasvettava. Nykytilanne on äärimmäisen tehoton, kun vastuut kasautuvat pohjoiseen.

Kaksi talousasiantuntijaa on nyt todennut: Poliitikot vievät euroaluetta kohti liittovaltiota tukijärjestelmillä ja muilla kriisitoimillaan...Ekonomisti Elina Berghäll Valtion taloudellisesta tutkimuskeskuksesta totesi Ylen aamu-tv:ssä, että meneillään näyttää olevan ”poliittinen projekti”. Hänen mukaansa nykymuotoinen euron rahaliitto ei vaikuta viime vuosien kehityksen nojalla optimaaliselta ratkaisulta Euroopalle, jolloin jäljelle jää kaksi vaihtoehtoa: euron hajoaminen tai liittovaltio.

–Kyllä tämä näyttää siltä, että poliittisesti pyritään siihen liittovaltioon yhä enemmän, ei tässä [Euroopan tukijärjestelmissä] muuten mitään järkeä olisi, sanoo Berghäll.

State building - osa 2 - katolinen kirkko

Totesin aiemmin että Lähi-Idään kunniankulttuurin ja siihen liittyvän omien suosimisen takia demokratialla - tai edes varsinaisella modernilla valtiolla - ei ole juuri kehittymisen edellytyksiä muslimimaissa. Tosin Ottomaanien ja Mamelukkien valtakuntien onnistui hetkeksi ratkaista tämä ongelma luomalla yhteiskuntaluokka, jonka jäsenillä ei ollut sukusiteitä.

Ratkaisu oli orjuuteen perustuva eliittiluokka, jonka jäsenten sukusiteet kaukana asuviin sukulaisiin oli katkaistu ja mahdollisuus muodostaa oma perhe oli estetty. Fukuyama kirjoitti:

The system of military slavery emerged as a brilliant adaptation designed to create a strong state-level institution against the backdrop of one of the most powerfully tribal societies on earth. It was so successful as a means of concentrating and consolidating state power that, in the view of the philosopher Ibn Khaldun, it saved Islam itself as a major world religion

Katolisella kirkolla oli Fukuyaman mukaan itse asiassa samantyyppinen ongelma 1100-luvulla. Piispan ja papin virkojen täyttäminen oli paikallisten feodaaliherrojen vallankäytön piirissä. Kun papit ja piispat saivat naida, he tekivät kaikkensa taatakseen etujen siirtymisen perheilleen. Piispan ja papin virat olivat usein perinnöllisiä. Rent-seeking vallitsi.

Katolisesta kirkosta tuli todella vahva vasta kun kirkko ratkaisi ko. ongelman. Katolisesta kirkosta tuli valtio valtiossa ja rent-seeking torjuttiin - taas hetkeksi. Keinokin oli pitkälti sama: selbaattivaatimus kirkon papeille ja piispoille. Nimitykset keskitettiin ja paikallisten feodaaliherrojen mahdollisuus vaikuttaa nimityksiin leikattiin.

Fukuyama kirjoitti:

Pope Gregory’s goal was to end corruption and rent seeking within the church by attacking the very source of patrimonialism, the ability of bishops and priests to have children. He was driven by the same logic that led the Chinese and Byzantines to rely on eunuchs, or the Ottomans to capture military slaves and tear them from their families: if given the choice between loyalty to the state and to one’s family, most people are driven biologically to the latter. The most direct way to reduce corruption was therefore to forbid officials to have families in the first place.

Ruotsin ja Suomen oikeisto erilaisella tiellä?

Suomen Kokoomusta on syytetty yhdeksi sosialidemokraattiseksi puolueeksi muiden joukossa. Kokoomus on taas lähtemässä hallitukseen sosialidemokraattien kanssa siinä, missä ruotsalainen oikeisto näkee sosialidemokratian ideologisena vastavoimanaan.

Sen sijaan että Ranskan, Englannin, Tanskan ja Ruotsin tapaan muodostettaisiin välillä oikeisto- välillä vasemmistohallitus vaalituloksen mukaan Suomessa blokkihallituksia karsastetaan yhä edelleen ja nähdään ne yhteiskuntarauhaa vaarantaviksi. Näin tuntuu ajattelevan myös Kokoomus. Puoluekenttäkin on jakautunut niin että on edes vaikea ajatella, mitä blokit Suomen tapauksessa olisivat.

Yhteiskuntarauhan ylläpitämisen vaarantamisen sijaan onkin sitten ilmeisesti vaarannettu talouden ja yhteiskunnan dynamiikka. Keskustelu on jähmeää eikä pieniä liberaaliryhmiä lukuunottamatta juuri kukaan esimerkiksi kyseenalaista hyvinvointivaltion käsitettä. (Yhteiskuntarauhan ohelle on tullut nyt lisäksi EU-tasoinen yhteiskuntarauha ja valtiotasoisten julkishyödykkeiden rinnalle EU-tasoiset julkishyödykkeet joiden tuottaminen vaatisi yhteistyötä, mitä ei saisi vaarantaa.)

Lähestymistapa (konsensuspolitiikka) oli ehkä oikea jossain vaiheessa sodan aikana ja pitkään sen jälkeen. Suomi menestyi, kommunistien vallankumous vältettiin, yhteiskuntarauha säilytettiin ja talous kukoisti. Tämä blogi ei todellakaan vierasta konsensuspolitiikka - päinvastoin. Sodan ja muiden yhteisten ponnistusten (kuten kommunistivaaran torjumisen) synnyttämää yhteiskunnallista koheesiota käytettiin pitkään tehokkasti hyväksi suomalaisen yhteiskunnan rakentamisessa.

Pelkäänpä pahoin että nykyajassa tarvittaisiin aivan toisenlaista lähestymistapaa politiikassa ja taloudessa. Suomi jämähtää paikalleen kuin Nokia jos haikailemme vanhan perään. "Yhteiskunta olemme me" taitaa olla hiukan elähtänyt näkökulma. Tottakai sosiaalista koheesiota ja yhteisöllisyyttä tarvitaan edelleen, mutta sitä syntyy sponttaanisti vaikkapa yritysten sisällä ja paikallisyhteisöissä kunhan sen syntymistä ei estetä valtion politiikalla. Mutta valtion tasoinen koheesio konsensus-politiikkoineen ei taida olla tätä aikaa - kun oikeaa koheesiota ei ole sen teeskentely on kallista harhaa. Meidän pitäisi radikaalisti vähentää sitä elämisen osa-aluetta mikä vaatii valtiontason yhteistyötä - ei kasvattaa sitä.

Toisaalta tulevaisuudessa voi syntyä uusia ulkoisia uhkia jotka voivat uudellen nostaa sosiaalista koheesiota valtion tai laajan yhteisön taholla. Euroopan muslimien koheesio ja yhteinen muslimi-identiteetti on esimerkki. Jos muslimit taas määrittelevät kanta-eurooppalaisten identiteetin vihollisuuden kautta, kantaväestön on otettava koppi ja hyväksyttävä uusi identiteettinsä ja luotava sosiaalinen koheesio sen identiteetin ympärille. Maailma ei etene (vain) lineaarisesti vaan (myös) syklisesti.

Historioitsija Jyrki Smolanderin kirjoitus Integratiivisesta Nationalismista vuodelta 2001 kuvaa Suomen ja Ruotsin oikeiston lähestymiseroa historiallista taustaa vastaan:

1970- ja 1980-luvun suomalainen ja ruotsalainen politiikka eroavat toisistaan mielenkiintoisella tavalla. Öljykriisin jälkeen maiden oikeistot tuntuivat valinneen varsin erilaisen strategian ja ideologian. Ruotsalaisen oikeiston ja työnantajien vastaus öljykriisin jälkeisen ajan talouskysymyksiin oli uusliberalismi ja sen mukaisten käsitysten aktiivinen levittäminen ruotsalaiseen keskusteluun.

Uusliberalistinen vyörytys huipentui vuosina 1983 ja 1984 paikallisen kokoomuspuolueen ohjelmakeskusteluun, jossa puolueen varapuheenjohtaja ja ohjelmatoimikunnan puheenjohtaja Staffan Burenstam-Linder avoimesti hyökkäsi ruotsalaista hyvinvointivaltiota vastaan vaatien sen tilalle hyvinvointiyhteiskuntaa, eli yhteiskuntaa jossa osa sosiaaliturvasta olisi hoidettu hyväntekeväisyyden avulla.

Samaan aikaan Suomessa työnantajien ja elinkeinoelämän edustajat valitsivat täysin vastakkaisen strategian ja ideologian. Suomessa ruvettiin puuhaamaan vastahyökkäyksen sijaan konsensusta Elinkeinoelämän Valtuuskunnan johdolla. Vaikka ensimmäiseen konsensushallituksen talouspolitiikkaan liittyivätkin valtiontalouden leikkaukset, kuuluu konsensuspolitiikkaan yleensä hyvinvointivaltion hyväksyminen, eikä sitä vastaan hyökkääminen.

Tätä taustaa vasten suomalainen porvaristo näyttää varsin erikoiselta ilmiöltä 1980-luvun länsimaiseen kehityksen verrattuna. Olen lähtenyt tutkimaan tätä ilmiötä tarkastelemalla suomalaisen yhteiskunnan erityispiirteitä, erityisesti kommunismin voimakasta kannatusta, ja sen vaikutusta Suomen oikeiston ja työnantajien asenteisiin. Suomessa tarve yhteiskunnan sisäisen integraation lisäämiseen saattaa olla selittävä tekijä konsensuksen syntymiselle 1970-luvulla.

Smolanderin kirjoitus kannattaa lukea kokonaan.

Nokian romahdus - mitä seuraavaksi tapahtuu ?

Kolme vaihtoehtoista skenaariota on olemassa:

1. Nokian ja Microsoftin yhteistyön kautta Nokia lähtee uuteen nousuun.
2. Nokia pilkotaan ja myydään.
3. Nokia ajautuu täyteen romahdukseen.

Ostamisesta on spekuloitu paljon. On ehdotettu Googlea, on ehdotettu Microsoftia, kiinalaisia pääomasijoittajia ja Samsungia. Ostajaa ei tunnu löytyvän vaikka Nokian hinta on jo hyvin halpa.

HS analysoi tilannetta tänään varsin hyvin:

Huhuja vakavampaa on Nokian sekasorto - Nokian valtaus olisi vaikeampaa kuin huhut uskottelevat.

PETRI SAJARI

...Nokian myyntihuhujen sytykkeenä on yhtiön osakkeen arvon voimakas 44 prosentin halpeneminen vuodenvaihteesta. Voi olla, että huhuja levittävät sijoittajat, jotka haluavat osakkeen kallistuvan ennen myymistä.

Osakkeen voimakasta halpenemista selittää osaltaan se, että osa sijoittajista lyö hyötymistarkoituksessa vetoa osakekurssin vajoamisen puolesta.

Nokian valtaaminen ei olisi läheskään niin helppoa kuin huhujen levittäjät uskovat.

Nokian yhtiöjärjestyksessä on nimittäin pykälä, joka tekee valtaamisen verraten kalliiksi ja monimutkaiseksi. Tällaista pykälää kutsutaan myrkkypilleriksi.

"Hintamekanismi on rakennettu siten, että se suojelee hyvin vanhaa omistusta", arvioi Helsingin yliopiston kauppaoikeuden professori Seppo Villa helmikuussa yhtiöjärjestyksen pykälää.

Yritysjärjestelyjä ei tehdä huvin vuoksi niin kuin huhuja.

On vaikea kuvitella sellaista liiketoiminnallista perustetta, että jonkin kilpailijan kannattaisi ostaa erittäin suurissa vaikeuksissa oleva Nokia. Sen sijaan Nokian voisi kannattaa ostaa jokin kilpailijoista.

Ohjelmistoyhtiöt, kuten Microsoft, tuskin ovat Nokiasta kiinnostuneita. Niiden hyvä kannattavuus perustuu siihen, että ne eivät valmista laitteita.

Jos jokin ohjelmistoyhtiö haluaisi tuoda markkinoille omalla tuotemerkillään matkapuhelimia, sopimusvalmistajia on maailmassa lukuisia.

Ostohuhuja paljon suurempi uhka on Nokian myynnin romahdus, josta yhtiö varoitti viime viikolla.

Yhtiöstä tihkuvien tietojen mukaan tulipalo yhtiössä uhkaa sammumisen sijaan roihahtaa hallitsemattomaksi.

Suuri määrä työntekijöitä on toimettomia ja epätietoisia, koska työtehtävien uudelleenjärjestely on kesken. Uusi strategia on aiheuttanut runsaasti epäilyjä yhtiön selviytymisestä ja moni on turhautunut vuosien työn muututtua arvottomaksi.

Nokian puhelimien myynti on vähentynyt keväällä huomattavasti ennakoitua enemmän. Teleoperaattorit karsastavat Symbian-käyttöjärjestelmää hyödyntäviä puhelimia, koska Nokia päätti luopua niistä. Sammuvaan tekniikkaan ei kannata enää sijoittaa.

Todennäköisesti lähikuukausina myyntiin tulevat tuotteet tuskin kääntävät Nokian puhelimien kysyntää kasvuun. Ne voivat vain hidastaa myynnin vähenemistä ja markkinaosuuden nopeaa kutistumista.

Nokia on kuin rampa, joka nilkuttaa pikajuoksijoiden perässä.

Nokian kaikki odotukset on ladattu Windows-puhelimien varaan. Niiden menestyksestä ei ole mitään takeita.

Jos Windows-puhelimet eivät menesty, lopullinen romahdus voi olla lähellä.

Nokian vaikeudet eivät johdu ulkoisista tekijöistä. Matkapuhelimien kysyntä maailmassa kasvaa taas taantuman jälkeen voimakkaasti, mutta siitä hyötyvät pääasiassa Nokian kilpailijat. Vuosia kasautuneet virheet ja kyvyttömyys panna suunnitelmia täytäntöön halvaannutti yhtiön.

"State building" ja Ottomaanien valtakunta

Tein matkan Istanbuliin 90-luvun alussa ja luin kirjoja Turkista. Matkalla Istanbulin basaarit, saunat ja moskeijat tekivät minuun suuren vaikutuksen. Suurimman vaikutuksen minuun teki kuitenkin Ottomaanien valtion loisto, mielettömyys ja rappio. Nyt lukiessani Salzmannin kirjaa ja Fukuyaman kirjaa jotkut matkan havainnot alkavat hiljalleen loksahtaa paikalleen.

Lainasin jonkun aikaa sitten mielestäni oleellisen havainnon antropologi Salzmannin kirjasta:

Thus the ingenious tribal system, based on balanced opposition, so effectual in supporting decentralized nomads, tends to inhibit societal integration at a more inclusive level, and to preclude civil peace, based on settlement of disputes through legal judgment, at the local level.

Havainto selittää sen miksi demokratialla - tai edes varsinaisella modernilla valtiolla - ei ole juuri kehittymisen edellytyksiä muslimimaissa. Selitys jätti kuitenkin avoimeksi kysymyksen miksi valtion muodostuminen onnistui mm. ottomaaneilta. Mikä oli se instituutiolla jolla tribalismin yli päästiin. Islamin heimokantaisuus oli toki vahvuus kun kalifaattia asein luotiin - mutta se oli valtava painolasti kun olisi pitänyt rakentaa toimivaa yhteiskuntaa.

Itse asiassa jo ibn Khaldun ymmärsi kirkkaasti ongelman ja myös sen ratkaisun - instituutio oli orjuuteen perustuva eliittiluokka. Fukuyama selittää:

the Muslim system of military slavery evolved not out of any kind of religious imperative but as a solution to the problem of state building in the context of strongly tribal societies. Military slavery was invented in the Arab Abbasid dynasty because the Abbasid rulers found they could not rely on tribally organized forces to hold on to their empire. ...

Tribal levies could be quickly mobilized and scaled up for rapid conquest; when unified and inspired by the new religion of Islam, they succeeded in overrunning much of the Middle East and the southern Mediterranean world. But, as we have seen, the tribal level of organization was displaced by state-level organization in China, India, and Europe because it could not achieve sustained collective action.

Muslimien ratkaisu valtion muodostukseen oli siis orjuus - ibn Khaldun meni jopa niin pitkälle että esitti orjuuden islamin pelastajaksi:

The system of military slavery emerged as a brilliant adaptation designed to create a strong state-level institution against the backdrop of one of the most powerfully tribal societies on earth. It was so successful as a means of concentrating and consolidating state power that, in the view of the philosopher Ibn Khaldun, it saved Islam itself as a major world religion

Kaikki ovat tietysti kuulleet ottomaanien epäinhimillisestä tavasta ottaa kristittyjä poikia pakolla vanhemmiltaan. Kaikessa on kuitenkin puolensa. Näitä orjia ei käsitelty huonosti - he faktisesti johtivat Ottomaani-valtiota. Kaikki ministerit olivat orjia - valiojoukot olivat nekin orjia.

Mutta kun orjaluokka onnistui saamaan sulttaanin näkökulmasta liikaa valtaa, orjaluokka sai mennä. 4000 janissaaria poltettiin kasarmeihinsa Mahmud II:n valtakaudella 1826.

Maahanmuuttokriittisyys - onko tulevaisuus valoisa ?

Maahanmuuttokriittisten kannatus ja puolueiden vaikutusvalta Euroopassa on kasvanut viime aikoina. Mm. Ranskassa ja Tanskassa hallitus on tiukentamassa maahanmuuttopolitiikkaansa.

Tilanne on kuitenkin hyvin epävakaa.

1. Ellei syntyvyys Euroopassa nouse, alhainen syntyvyys yhdistettynä tiukkaan maahanmuuttopolitiikkaan johtanee talouden näivettymiseen ja ennemmin tai myöhemmin kasvaa riski, että rajat avataan uudelleen.

Tanskassa riski voi hyvin realisoitua jo tänä vuonna pidettävissä vaaleissa. Tanskan kasvu on nollaluokkaa, paine eläkeiän nostamiseen on kova ja samoin työajan pidentämiseen. Oikeistohallituksen päivät voivat olla luetut. Se seuraako tästä välttämättä maahanmuuttopolitiikan oleellinen muutos ei ole minulle selvää.

2. Toinen epävakauden lähde on maahanmuuttajien syntyvyys. Syntyvyys laskee maahanmuuttajien keskuudessa mutta vain joillain maahanmuuuttajaryhmillä:

Looking at Britain, the sociologist Eric Kaufmann found that Caribbean and Eastern European immigrants rapidly picked up the ambient secularism (and low birthrates) of British society, but that there was virtually no change at all in the religiosity (and fecundity) of Bangladeshi and Pakistani Muslims between the first and second generations. (Lähde: Reflections on the Revolution In Europe: Immigration, Islam, and the West, Christopher Caldwell.)

Nähdäkseni nimenomaan kunniankulttuurit, missä suvut kilpailevat verisestikin keskenään, ovat kaikkein kärkkäimpiä säilyttämään korkean syntyvyytensä:

...fathering as many children as possible increased the number of lineage members. ... the tendency seen elsewhere for decreased fertility as a result of urbanization is not evident here. (Lähde: Culture and Conflict in the Middle East, Philip Carl Salzman)

3. Kolmas ongelma on se, että monet maahanmuuttajaryhmät (nimenomaan muslimit) eivät integroidu Eurooppaan lähes ollenkaan. Muslimit eri maista (Punjabista, Bengalista, Irakista, Marokosta, Egyptistä jne.) integroituvat kyllä toisiinsa mutta eivät Eurooppaan. Ne muodostavat hiljalleen yhtenäisen muslimi-identiteetin:

Many French and even second-generation French students of North African origin, who make up the majority in certain schools, live as if they are foreign to the national community. They reply to anything you say to them with two categories: “the French” and “us.” Where once they claimed an Arab identity (which is not, by the way, always self-evident for North Africans), today they increasingly claim a “Muslim”.(Lähde: Reflections on the Revolution In Europe: Immigration, Islam, and the West, Christopher Caldwell.)

Saksan turkkilainen hakee vaimonsa Anatoliasta, eikä hyväksy vaimokseen edes toista Saksan turkkilaista.

The situation is similar in every country in Europe. In France, the number of foreign spouses rose from 23,000 in 1990 to more than 60,000 in 2004 and family-related immigration now accounts for 78 percent of permanent legal immigration. In Denmark, the vast majority of first-, second-, and third-generation Turks and Pakistanis take their spouses from the home country; some studies have shown the rate for Turks to be over 90 percent. In the Bradford District Race Review, published after Britain was hit by a wave of race riots in the summer of 2001, Sir Herman (later Lord) Ouseley warned that “50% of the marriages that take place in the Asian community result in an intake of new residents who are unable to communicate in the English language, which limits their participation in mainstream social and educational activities.” Fully 60 percent of Pakistani and Bangladeshi marriages are to spouses born abroad, a major factor in the roughly 50 percent growth of the Pakistani population of Manchester, Birmingham, and Bradford over the 1990s. Six decades into the mass immigration from the Indian subcontinent, three-quarters of Bengali children aged 0–4 have mothers born in Bangladesh. (Lähde: sama.)

Integroituminen osaksi saksalaista yhteiskuntaa on epäonnistuunut myös työmarkkinoiden osalta:

The Turks, who throughout the 1960s and 1970s had a higher labor force participation than native Germans, are now, if not exactly an underclass, at least an economic problem, with unemployment reaching 40 percent in some cities (including Berlin), three times the national rate of welfare dependency, and an average retirement age of fifty. (Lähde: sama.)

Eurooppa toistamassa Ottomaanien virheitä ?

Moni eurooppalainen on tehnyt johtopäätöksen, että jo riittää: "Maahanmuuttoa on rajoitettava radikaalisti. Emme tarvitse maamme sisään muslimien viidettä kolonnaa."

Tämä viidennen kolonnan välttämisen ajatus oli se logiikka jota Kemal Atatürk seurasi Turkissa 1920-luvun alussa. Vasta kaatunut Ottomaanien valtakunta oli Atatürkin näkökulmasta heikko nimenomaan siksi että Ottomaanien valtakunta oli monikulttuurinen.

Ottoman cities of the time, like Sarajevo, Thessalonica, and Istanbul, may have been the most cosmopolitan places in the world. They included large minority populations of Greek Christians, Armenian Christians, Jews, and others, who were organized into ethnic communities, or millets, that enjoyed a certain amount of self-rule. But at the start of the nineteenth century, Turkey’s European neighbors used the oppression of their “brethren” in Greece and other spots inside Ottoman borders as their pretext to tear the empire to pieces.

Atatürk käsitti asian niin että Turkki on uudelleen homogenisoitava:

decades the dominant strain of Turkish nationalist thinking has been that Ottoman tolerance was the most important weapon the empire’s enemies used against it, and even that the empire died of its tolerance... his background should be understood by anyone wishing to comprehend the massacres of millions of Armenians during the First World War, or the idolatry of Kemal Atatürk, or what made Turkish nationalism so virulent and uncompromising that the Kurdishness of Kurdish-speaking Kurds has been officially denied by the central government for much of the last century. ...

What the Turks did, in reaction to the carving up of their multinational empire, was to reconceive the rump of it as the birthright of one “people.” They drew the lesson that to have any officially recognized minorities at all can, under certain circumstances, be a dangerous thing. It is striking that the European champions of Turkish admission to the EU, who are tireless in adducing commonalities between Turkish and European history, have paid not the slightest attention to the history of Turkish minority policy, except to deplore the country’s modern-day persecution of the Kurds and pass retrospective condemnations of the slaughter of the Armenians.

Eurooppa on tänään ehkä toistamassa saman virheen, minkä Atatürk ymmärsi ottomaanien virheeksi:

The Danish cartoon crisis shows that Europeans and Ottomans have at least certain points in common. The worldwide violence and boycotts that followed on Jyllands-Posten’s publication of satirical cartoons about Muhammad did not require that the Danish Muslim community be badly integrated, or disgruntled—as indeed, they were not, particularly. All that was required was immigration, global media, radicalization of the Muslim world, extravagant claims for human rights, and a generalized fading of the sense that what goes on in someone else’s country is none of your business. Under the circumstances, one traveling delegation of a few angry Danish imams was sufficient to rally violent people around the globe in defense of their allegedly beleaguered “brethren.”

Muslimimaat tulevat suurella todennäköisyydellä käyttämään Euroopan muslimiväestöä viidentenä kolonnanaan.

(Kun monikultturismista puhutaan usein kuullostaa siltä, että moni keskustelija kuvittelee että kyseessä on jonkinlainen uusi ilmiö. Ei ole. Mm. Puolan tasavalta 1500-1700-luvuilla ja Ottomaanien valtakunta 1400-1900-luvuilla perustuivat malliin, joissa vähemmistöjen oikeudet turvattiin laajalla kulttuuriautonomialla. Tämäntyyppinen monikultturismi päättyi molempien maiden tapauksessa uudelleenhomogenisointiin - Puolan tapauksessa tosin suurelta osin ulkovaltojen toimesta.

Malli on siis hyvin erilainen kuin Amerikassa tapahtunut maahanmuuttajien assimilaatio:

The European experience of Muslim immigration has less in common with the American experience of immigration (largely a success) than with the American experience of race (an enduring problem, with all successes attained only at very steep costs).)

Massachusetts

Toinen historian mielenkintoinen kokemus voisi olla irlantilaisten saapuminen Massachusettsiin 1800-luvulla. Aluksi tuo sen ajan yksi liberaaleimpia yhteiskuntia otti irlantilaiset suht avoimesti vastaan:

There was a period of calm after the Irish first arrived in Boston. They were nearly invisible, and had no effect on politics or the economy. Massachusetts, then probably the most advanced democratic society in the West, saw itself as enlightened and humanitarian. The first generation of Boston Irish were made as welcome as a mass influx of violent and destitute illiterates could possibly be. As Handlin wrote: Nativist fears failed to develop more significantly because the Irish before 1845 presented no danger to the stability of the old society. They were in a distinct minority and, above all, were politically impotent

Sitten alkoi maahanmuuttokriittisyys, joka eteni kova vauhtia ja saavutti lähes poliittisen hegemonian:

in the 1850s, that natives began to voice intolerant opinions, to mutter openly about the newcomers’ higher birthrates, to form radical and secret political parties, and to take active steps to exclude the Irish from their institutions. The xenophobic “Know-Nothing” party, so named for its secrecy rather than its obscurantism, won every major office in the state in the mid-1850s.

Later generations of Irish Americans would remember that establishment as the reactionaries of the second, Know-Nothing stage of immigration, not as the Good Samaritans of the first.

Vaikka hegemonia hetkeksi saavutettiinkin, loppujen lopuksi irlantilaiset käsittääkseni jyräsivät kanta-asukkaat Bostonin politiikassa.

Euroopassakin on turha luulla, että hetkellinen voitto Hollannin tai Tanskan tai Suomen vaaleissa on välttämättä lopullinen voitto tai edes lopullisen voiton ensi askelia. Demografia on ihmeellinen voima. Hetken näyttää että mitään ei tapahdu. Sitten tapahtuu murros.

Hallituksenmuodostusideoita Tanskasta ?

Kirjoitin aiemmin:

Tanskan kokemukset keskustaoikeistolaisesta vähemmistöhallituksesta, jota populistinen ja maahanmuuttokriittinen äärioikeisto tukee hallituksen ulkopuolelta, ovat olleet varsin positiiviset. Hallitus on harjoittanut suht oikeistolaista ja dynaamista talouspolitiikkaa, mutta maahanmuuttopolitiikka on muuttunut pitkäjänteisemmäksi ja varovaisemmaksi kiitos äärioikeiston vaikutuksen.
...

Puoluepolitiikassa on ensi sijassa kysymys poliittisesta ekosysteemistä. On hiukan naivia ajatella puoluepolitiikkaa tyyliin "vihreät on pparempi kuin perussuomalaiset" tai "perussuomalaiset on parempi kuin kokoomus". Hyvässä poliittisessa ekosysteemissä on useita puolueita, jotka tasapainoilevat keskenään, ajavat omaa etuaan, tekevät kompromisseja, sopeutuvat olosuhteisiin, kehittyvät rinnakkain kilpailun kautta, kiihottavat kansaa populistiseen kapinaan, harjoittavat opportunismia jne. Äärioikeiston olemassaolo yhdistettynä suht vahvaan maltilliseen oikeistoon on tehnyt Tanskan poliittisesta ekosysteemistä suhteellisen vahvan.

Liberaaleilla ja konservatiiveilla on yhteensä 64 paikkaa 175:stä Tanskan parlamentissa ja ne ovat kyenneet hallitsemaan 10 vuotta suht vakaissa oloissa Kansanpuolueen tuella, jolla on 25 paikkaa. Kansanpuolue on saanut oleellisimmat vaatimuksensa läpi vastapalveluksena tuestaan hallitukselle. Maa on kukoistanut.

Suomessa vastaavilla puolueilla (Kokoomus, Keskusta, Kristilliset, RKP) on 94 paikka ja vaikka hallitukseen otettaisiin mukaan vain Keskusta ja Kokoomus niiin paikkoja olisi siltikin 79. Potentiaalisella tukipuolueella olisi peräti 39 paikkaa.

Ongelmia tällaisessa lähestymistavassa on tietysti vaikka kuinka paljon. Suomen Keskusta ei ole oikeastaan maltillinen oikeistopuolue vaan eilispäivän taantumuspuolue. Persut eivät ole ensi sijassa maahanmuuttokielteinen puolue - toisaalta persut ovat niin suuri puolue että heidän uhoaan tukipuolueen asema ei tyydyttäisi. Lisäksi suomalaiset poliitikot eivät ole yhtä avoimia opportunistisille ratkaisuille vaan etsivät laajoja koalitioita yhteisen ohjelman pohjalta.

Olisikohan aika antaa luovuudelle tilaa, Jyrkit. Politiikassa ei ole kyse vain hallitusohjelmista vaan pelaamisesta. Miten saada vasemmisto ja perussuomalaiset mahdollisimman epäluuloiseksi toisiaan vastaan ? Hakkarainen ja Halla-aho tukevat jo pelkällä olemassaolollaan oikeistoa tekemällä perussuomalaiset hyvin vaikeiksi hyväksyä näille hyviksille.

Mitä äärioikeistolaisempi persut ovat sitä parempi vakaudelle?

Ehkä.