Ishiguron Pitkän päivän ilta ja Tarja Halosen ilta

Luin uudelleen vuoden 2017 kirjallisuuden nobelisti Kazuo Ishiguron kirjan Pitkän päivän ilta, joka käsittelee sitä miten ihminen katsoo elämänsä loppupuolella taaksepäin tehtyjä valintoja. Kirjan päähenkilöt (hovimestari Stevens, taloudenhoitaja neiti Kenton ja loordi Darlington) ovat tehneet valintoja - valinneet polkuja. Kahden päähenkilön (hovimestari Stevens ja loordi Darlington) osalta on ilmeistä että he ovat valinneet väärän polun hyvästä tarkoituksesta huolimatta. Loordi Darlington on aloittanut uransa englantilaisena herrasmiehenä ja humanistina, joka pyhittää elämänsä Versaillesin rauhan kohtuuttomien ehtojen lieventämisen, koska on kunniatonta panna saksalaiset polvilleen. Minä taistelin sodassa, jotta tässä maailmassa säilyisi oikeus. Mutta en ymmärtääkseni osallistunut verikostoon germaanista rotua vastaan. Mutta polku vie hänet lopulta Hitlerin tahdottomaksi kätyriksi. Huomaamatta, koska hienojakin ihmisiä manipuloidaan. 

Kertojaminä (hovimestari) toteaa jopa kirjan lopussa:

Lordi Darlington ei ollut mikään paha mies. Ei suinkaan mikään paha mies. Ja hänellä oli ainakin se etu puolellaan, että hän pystyi elämänsä lopulla sanomaan, että oli tehnyt omat virheensä. Hänen ylhäisyytensä oli urhea mies. Hän valitsi elämässään tietyn tien, ja se osoittautui harhatieksi, mutta sen hän kuitenkin valitsi, ja ainakin sen hän saattoi sanoa. Minä taas en voi väittää edes sitä. Minä luotin, ymmärrättekö. Minä luotin hänen ylhäisyytensä viisauteen. Kaikki ne vuodet jotka minä häntä palvelin, minä luotin siihen, että työni oli arvokasta. Minä en voi edes sanoa, että olisin tehnyt itse omat virheeni. 

Vaatii myös rohkeutta ihmiseltä sanoa valitsin täysin väärän polun - harhatien. 

On suorastaan hämmentävää ja samalla hyvin kunnioitettavaa miten taistolaisliikkeessä toiminut ja entinen Tiedonantajan toimittaja Lauri Hokkanen väittää kirjassaan Kenen joukoissa seisoin - Taistolaiset ja valtioterrorin perintö tehneensä ei vain väärän valinnan vaan heittäneensä elämänsä hukkaan. 

Olisiko vaikkapa Tarja Halosella kykyä samaan. Hän kuvitteli lähteneensä ihmisoikeuspolulle, mutta lopulta ajautui Suomen puolustuksen heikentämisen ja Naton kiihkeän vastustuksen kautta traagiseksi hahmoksi, joka kutsuu Putinia - ihmisoikeuksien polkijaa - "ystäväksi".

 

Nyt hän on muuttunut robotiksi joka tweettaa jokaisen naisten päivän tms. kunniaksi jonkun iskulauseen. Edes lastaan hän ei ole hoitanut kunnolla vaan "työ" on vienyt kaiken ajan. Nostaisin Tarja Haloselle hattua, jos hän myöntäisi - kuten Hokkanen - että elämä tuli heitettyä hukkaan.

Halosen ihmisoikeuspolulla oli esimerkiksi seuraava tapaus. Tarkkanäköinen toimittaja ja kansanedustaja Tuulikki Ukkola -vainaa kertoo ja tulkitsee Halosen ratkaisuja vuonna 2011 todennäköisesti aivan oikein: 

presidentillemme [ei] kelvannut Euroopan Neuvoston ihmisoikeuskomissaarin pesti.  

...Jaakko Laakso (laitavas.) ja Sinikka Hurskainen (sd.) tekivät hartiavoimin töitä saadakseen EN-valtuuskuntia Halosen nimityksen kannattajiksi. 

Lehtitietojen mukaan Halonen ei ollut halukas sitoutumaan tehtävään, joka kestäisi kuusi vuotta ja vaatisi siirtymistä Strasbourgiin Ranskaan. Minä epäilen syyksi aivan muita asioita. Euroopan Neuvoston jäsenmaista pahiten ihmisoikeuksia rikkoo Venäjä.

... Jos Halonen olisi ottanut vastaan ihmisoikeuskomissaarin tehtävät, hän olisi ajautunut napit vastakkain hyvän ystävänsä Vladimir Putinin kanssa. Ja eihän se käy käy päinsä.

... Haloselle ihmisoikeudet ovat olleet vain politiikan teon väline, ei suinkaan aito asia. Samaa voidaan väittää myös Halosen rasismilausunnosta. HS:n haastattelussa presidentti on hyvin hyvin huolestunut perussuomalaisten rasismista – vaikka tutkimuksen mukaan rasismia on kaikkien puolueiden kannattajissa. Haastattelussa hän sanoo kauniisti: “Ratkaisevaa on meidän oma arkikäytös ja rohkeus.”

Helsingissä jonkin aikaa loisineena korviin kantautui asioita ja tapahtumia, joita ei voi toistaa. Sen kuitenkin voi sanoa, että jokaisen päättäjän, poliitikon, huippuvirkamiehen ja myös presidentin arkikäytös ja rohkeus paljastuu myös siinä, miten kohdellaan arjessa alaisia, niitä vähempiarvoisia ihmisiä.

Kauniit sanat ja puheet eivät ratkaise, vaan arkikäytös.

Halosen traagisuus johtuu siis lopulta siitä, että häntä ei motivoi oikeasti ihmisoukeushuoli vaan herraviha. Hän on aina lopulta punikkityttö Sörkasta, jolla jostain syystä on katkeruus päällimmäinen luonteenpiirre. Hänen elämäkertansa Paremman maailman puolesta voisi sisältönsä perusteella olla nimeltään Miten vittuilin miespoliitikoille mutta mielistelin Vladimir Putinia. Halonen ei voi sanoa niin kuin loordi Darlington valitsin hyvässä uskossa, mutta valitsin väärin. Siksi hän ei edes voi myöntää kulkeneensa harhatietä. Halosen ilta ei ole kunniakas eikä hän todennäköisesti edes tajua asiaa itse.