"Maamme syntyvyys on laskenut reilussa kymmenessä vuodessa yli 30 prosenttia"

Väestötieteen professori Marika Jalovaara kertoo MTV3:ssa, että suomalaisten syntyvyys on 10 vuodessa laskenut 30%. 

Tilanne on ilmeisen hälyttävä, kuten edellisessä kirjoituksessa totesin. Kahdessa sukupolvessa Suomen väestö laskee alle puoleen näillä syntyvyysluvuilla ilman merkittävää maahanmuuttoa. Suuri maahanmuutto sisältää omat ongelmansa, kuten jengirikollisuuden kasvun.

Onhan se kova pudotus ja kokoajan tippuu tippumistaan. Suomessa jo pitkään lapsettomien osuus on ollut poikkeuksellisen korkea, saattaa olla jopa maailman korkein, toteaa Jalovaara.

35-vuotiaista miehistä puolet on lapsettomia, naisista 35 prosenttia. Nämä ovat valtavia osuuksia. Myös korkeakoulutetuilla on kasvanut voimakkaasti lapsettomien osuus.... 35 vuoden ikä indikoi jo elinikäistä lapsettomuutta. Professorin mukaan tilanteen vakavuutta väestörakenteeseen, hoivaan ja sosiaalisiin ongelmiin ei ole täysin ymmärretty. 

Kyse ei juurikaan ole siitä [, että ihmiset eivät haluaisi lasia]. Useimmin lapsettomuudessa on kyse siitä, että lapsitoive on olemassa, mutta se on lykkääntynyt. Kyselyjen mukaan heitä, joiden toivottu lapsiluku on nolla, on runsas 10 prosenttia. Se ei ole erityisen paljon kasvanut. 

"Ikinuoret" ja elämän tuska

Monilla nuorilla aikuisilla identiteetin muodostus on hyvin vaikeaa. On yhä vaikeampaa tehdä valintoja ja sitoutua niihin. Se näkyy hyvin parisuhteissa. Parisuhteita muodostuu, mutta ne liitot päättyvät yhä useimmin erilleen muuttoon ennen kuin ensimmäistäkään lasta syntyy. Ne eivät kestä. 

... lapsettomuutta ei ratkaista nostamalla perhetukia, vaan tarvitaan laajasti panostuksia työllisyyteen, koulutukseen ja mielenterveyteen. – Jos ajatellaan sitä 35-vuotiasta sinkkua, niin eihän lapsilisän nostolla ole mitään relevanssia hänen perheellistymiseensä lähiaikoina.

Oma tulkintani on, että niin sanottu liberaali yksilökeskeinen maailmankuva ei anna ihmisille paljoakaan eväitä kasvaa täysipainoisiksi ihmisiksi. On vaikea sitoutua, kun mieltää itsensä ja elämänsä joksikin ainutkertaiseksi. Yksilö on vain geenien hetkellinen levähdyspaikka. Kansat ja suvut elävät parhaassa tapauksessa vuosituhansia. Se mitä yksilö antaa sukupolvien väliselle ketjulle - omille ja sisartensa lapsille ja lapsenlapsille ja näiden lapsille - on yksilön elämän arvon tärkeä mittari eikä pelkkä oma huvi, "tarpeiden" tyydytys ja itseilmaus. Pelkkään omaan itseilmaisuun keskittyminen ei anna ihmiselle itselleenkään onnea. Mitä enemmän ihminen haikailee onnen ja tarpeiden tyydytyksen perään, sitä kauemmaksi ne kaikkoavat.

Syntyvyys nousi voimakkaasti sodan jälkeen oltuaan jo 20/30-luvuilla kovassa laskussa. Tietty sodasta selvinneiden elämän nälkä ja kansakunnan päättäväisyys selvitä nosti syntyvyyttä. 

Aladin Maher oikeassa: Suomessa on kohta kaksi miljoonaa kanta-asukasta

Muslimijohtaja Aladin Maher siis sanoi:

Kohta suomalaiset kaksi miljoonaa. ... muslimit kohta kymmenen miljoonaa.

Vihreiden Osmo Soininvaara sanoi tilastotietoon perustuen:

Tällä syntyvyydellä jokainen sukupolvi on kolmanneksen edellistä pienempi ja syntyvyys on pikemminkin laskussa kuin nousussa. Kahdessa sukupolvessa siis väkiluku alle puoleen nykyisestä.

Maher oli suomalaisten määrän osalta varsin oikeilla jäljillä. Hyvä, että avasi suunsa. Selityksen (suomalaisten homoseksualismi) osalta Maher ei ollut ehkä oikeassa, mutta hyvä kun sanoi senkin. Asia jäi mieleen.

Ennen kuin joku sanoo, että tukia pitää kasvattaa, jotta syntyvyys nousee, niin ei hyödytä. Sekä Väestöliiton tutkimusjohtaja Anna Rotkirch että Soininvaara on todennut tämän: Nuoremmat sukupolvet eivät priorisoi lasten saamista kovin korkealle jolloin niitä ei synny, tai sitten ei vaan löydy sopivaa paria yhtä helposti.

Rotkirch totesi 2019:

Rotkirch totesi myös:

Mikäli haluamme ylläpitää hyvinvointiyhteiskuntaa, väestörakenne ei saa muuttua sellaiseksi, että yhä suurempi osa väestöstä on työmarkkinoiden ulkopuolella. On joko oltava tarpeeksi korkea syntyvyyden taso tai on otettava vastaan työperäistä maahanmuuttoa. Tai on alennettava eläkkeiden tasoa. Oma ehdotukseni on että alaikäisille lapsille annetaan välittömästi äänioikeus, jota käyttävät lasten vanhemmat. Perhepolitiikan merkitys nousee. Tällä hetkellä politiikan painopiste näyttäisi olevan vanhusten hoidossa, koska vanhusten osuus äänestäjistä on korkea. Liian korkea.

Chilen sotilasvallankaappauksesta 50 vuotta!

Huomenna on kulunut 50 vuotta Chilen sotilasvallankaappauksesta. 

70-80-luvulla maailmassa ja myös Suomessa oli ideologioiden sota. Taistolaisliike pyrki avoimesti tekemään Suomen sosialistiseksi Neuvostoliiton nukkevaltioksi. Moni suomalainen oikeistolainen kokikin silloin varmasti hyvänä asiana, että Chilen armeija pysäytti marksilaisuuden etenemisen ainakin yhdessä maassa, vaikkakin keinot olivat raaat.  Ainakin minä 16v koin niin.

Referoin kahta kirjaa, jotka käsittelevät silloisia tapahtumia Chilessä - ja tapahtumien pitkän tähtäimen seurauksia -, ottamatta enää kantaa puoleen taikka toiseen. Referointi on aiemmin julkaistu Sarastuksessa.

Chile 1973

Sotilasvallankaappaus Etelä-Amerikan ainoassa suhteellisen vakaassa demokratiassa Chilessä 1973 oli 70-luvun dramaattisimpia tapahtumia Vietnamin sodan lisäksi. Referoin tapahtumia ja tapahtumien tulkintaa amerikkalaisen maantieteilijän professori Jared Diamondin kirjan Mullistus : Valtiollisten kriisien käännepisteitä perusteella. Diamond on tullut aiemmin tunnetuksi erityisesti kirjoistaan Romahdus ja Tykit, taudit ja teräs.

Chilen sotilaskaappausta oli edeltänyt poarisaation voimakas kasvu ja toisaalta marksilaisen Salvador Allenden valinta demokraattisissa vaaleissa presidentiksi. Allende itse lienee kunnioittanut demokratiaa ja suunnitellut vain suurimpien kaivosyritysten kansallistamista, mutta Allenden takana olevassa puolueryhmittymässä Frente Popular oli vasemmiston voiton jälkeen tiettyä radikalisoitumiskehitystä.

Hänen radikaaleimmat kannattajansa, Movimiento de Izquierda Revolucionaria (MIR), halusi nopeaa vallankumousta ja Chilen kapitalistisen järjestelmän kaatamista. He keräsivät aseita, valittivat että Allende on liian heikko, ja kieltäytyivät kuuntelemasta hänen vetoomuksiaan “Odottakaa kärsivällisesti muutamia vuosia”.

USA:n tuella Chilen armeija ylipäällikkönsä Augusto Pinochetin johdolla teki vallankaappauksen syyskuussa 1973. Varsinkin juntan alkuaikaa leimasivat vasemmistolaisten vangitsemiset, teloitukset ja kidutus.

Heti kun juntta sai vallan, se pidätti Allenden Unidad Popular -puolueen johtajat ja muita vasemmistolaisia … päämääränä kirjaimellisesti hävittää Chilen vasemmisto. Kymmenessä päivässä tuhansia vasemmistolaisia oli vangittu kahdelle pääkaupunki Santiagon stadionille, kuulusteltu, kidutettu ja tapettu. … Viisi viikkoa vallankaappauksen jälkeen Pinochet määräsi henkilökohtaisesti yhden kenraaleistaan suorittamaan ns. Kuoleman karavaanin Chilen kaupunkeihin ja tappamaan poliittiset vangit ja Unidad Popular -poliitikot, jotka armeija oli ollut liian hidas tappamaan. Juntta kielsi kaiken poliittisen toiminnan, sulki kongressin ja otti yliopistot haltuun.

Sotilashallitus alkoi samaan aikaan kuitenkin myös uudistaa taloutta, mikä ei ollut tyypillistä eteläamerikkalaisille sotilasdiktaattoreille.

Eteläamerikkalaiset sotilasdiktaattorit suosivat yleensä talousjärjestelmää, jota he voivat kontrolloida omaksi hyväkseen, sen sijaan että suosivat markkinataloutta, jota eivät kykene kontrolloimaan. Juntta otti kuitenkin käyttöön Chicagon koulukunnan talouspolitiikan… [Pinochetin talouspolitiikka] avasi Chilen talouden kansainväliselle kilpailulle. Tämä aiheutti vastustusta Chilen oligarkeissa ja perinteisissä valtakeskittymissä, joiden tehotonta liiketoimintaa oli aiemmin suojeltu kansainväliseltä kilpailulta korkeilla tulleilla.

Alun poliittinen terrori vaimeni myöhemmin – viesti oli mennyt perille poliitikoille: "Pelätkää!" Seitsemäntoista vuoden poliittisen jääkauden ja taloudellisen kehityksen jälkeen Chile palautui rauhanomaista tietä demokratiaan vuonna 1990. Demokratiaa leimasi pitkään uuden sotilasdiktatuurin pelko. Tämä uhka vaikutti samalla tavalla kuin Venäjän uhka Suomessa. Uutta demokratiaa leimasi voimakas yhteen hiileen puhaltaminen. Juntan talouspolitiikka jatkui, mutta samalla siirryttiin tulonjakoa tasaavaan sosiaalipolitiikkaan.

Chile palasi toimivaan demokratiaan tavalla, joka oli epätyypillinen Latinalaiselle Amerikalle. Demokratiaa leimasi merkittiävä etu: halu suvaita, tehdä kompromisseja, jakaa valtaa ja hyväksyä vallan vaihtuminen. … Demokraattiset hallitukset jatkoivat Pinochetin talouspolitiikkaa suurimmalta osin, koska sen tajuttiin olevan hyödyllistä pitkällä tähtäimellä. … Seuraus on ollut että Chilen talous on kasvanut vuoden 1990 jälkeen nopeasti…

Chilen polarisaatio samoin kuin 1900-luvun alun Suomenkin polarisaatio parani uhan ja trauman myötä. Suomessa uhka oli ulkoinen (Venäjä) ja Chilessä sisäinen (armeija). Uhkatietoisuus on demokratian vahvistaja.

Diamondin Chile-tulkinta on linjassa demokratian historiaa ja nykyajan polarisaatioita tutkineiden professorien Steven Levitskyn ja Daniel Ziblattin kirjan How Democarcies die: What History Reaveals About Our Future kanssa:

[Chilessä] poliittiset johtajat kehittivät epäformaalin yhteistyön järjestelmän – chileläiset puhuvat “sopimisen demokratiasta” – presidentti neuvotteli kaikkien puolueiden johtajien kanssa ennen lakiehdotusten esittämistä kongressille. … [Istuva kristillisdemokraatti presidentti] neuvotteli lainsäädännöstä myös niiden oikeistopuolueiden kanssa, jotka olivat tukeneet Pinochetin diktatuuria. … uudet [sopimisen] normit onnistuivat estämään mahdollisen destabilisaation sekä hallituskoalition sisällä että hallituksen ja opposition välillä. … Chile on ollut 30 vuotta Etelä-Amerikan stabiileimpia ja onnistuneimpia demokratioita.

Kysyin Sarastus-kirjoituksessa hieman provosoivasti (?), voisiko USA oppia Chilen 1973 kokemuksista. Olihan Chilen sotilasvallankaappauskin osin CIA:n ja Nixonin hallinnon suunnittelemaan tai jopa tilaamaa. Olisiko aika kokeilla omia lääkkeitä omassakin maassa nykyiseen USA:n kriisiin?

Ishiguron Pitkän päivän ilta ja Tarja Halosen ilta

Luin uudelleen vuoden 2017 kirjallisuuden nobelisti Kazuo Ishiguron kirjan Pitkän päivän ilta, joka käsittelee sitä miten ihminen katsoo elämänsä loppupuolella taaksepäin tehtyjä valintoja. Kirjan päähenkilöt (hovimestari Stevens, taloudenhoitaja neiti Kenton ja loordi Darlington) ovat tehneet valintoja - valinneet polkuja. Kahden päähenkilön (hovimestari Stevens ja loordi Darlington) osalta on ilmeistä että he ovat valinneet väärän polun hyvästä tarkoituksesta huolimatta. Loordi Darlington on aloittanut uransa englantilaisena herrasmiehenä ja humanistina, joka pyhittää elämänsä Versaillesin rauhan kohtuuttomien ehtojen lieventämisen, koska on kunniatonta panna saksalaiset polvilleen. Minä taistelin sodassa, jotta tässä maailmassa säilyisi oikeus. Mutta en ymmärtääkseni osallistunut verikostoon germaanista rotua vastaan. Mutta polku vie hänet lopulta Hitlerin tahdottomaksi kätyriksi. Huomaamatta, koska hienojakin ihmisiä manipuloidaan. 

Kertojaminä (hovimestari) toteaa jopa kirjan lopussa:

Lordi Darlington ei ollut mikään paha mies. Ei suinkaan mikään paha mies. Ja hänellä oli ainakin se etu puolellaan, että hän pystyi elämänsä lopulla sanomaan, että oli tehnyt omat virheensä. Hänen ylhäisyytensä oli urhea mies. Hän valitsi elämässään tietyn tien, ja se osoittautui harhatieksi, mutta sen hän kuitenkin valitsi, ja ainakin sen hän saattoi sanoa. Minä taas en voi väittää edes sitä. Minä luotin, ymmärrättekö. Minä luotin hänen ylhäisyytensä viisauteen. Kaikki ne vuodet jotka minä häntä palvelin, minä luotin siihen, että työni oli arvokasta. Minä en voi edes sanoa, että olisin tehnyt itse omat virheeni. 

Vaatii myös rohkeutta ihmiseltä sanoa valitsin täysin väärän polun - harhatien. 

On suorastaan hämmentävää ja samalla hyvin kunnioitettavaa miten taistolaisliikkeessä toiminut ja entinen Tiedonantajan toimittaja Lauri Hokkanen väittää kirjassaan Kenen joukoissa seisoin - Taistolaiset ja valtioterrorin perintö tehneensä ei vain väärän valinnan vaan heittäneensä elämänsä hukkaan. 

Olisiko vaikkapa Tarja Halosella kykyä samaan. Hän kuvitteli lähteneensä ihmisoikeuspolulle, mutta lopulta ajautui Suomen puolustuksen heikentämisen ja Naton kiihkeän vastustuksen kautta traagiseksi hahmoksi, joka kutsuu Putinia - ihmisoikeuksien polkijaa - "ystäväksi".

 

Nyt hän on muuttunut robotiksi joka tweettaa jokaisen naisten päivän tms. kunniaksi jonkun iskulauseen. Edes lastaan hän ei ole hoitanut kunnolla vaan "työ" on vienyt kaiken ajan. Nostaisin Tarja Haloselle hattua, jos hän myöntäisi - kuten Hokkanen - että elämä tuli heitettyä hukkaan.

Halosen ihmisoikeuspolulla oli esimerkiksi seuraava tapaus. Tarkkanäköinen toimittaja ja kansanedustaja Tuulikki Ukkola -vainaa kertoo ja tulkitsee Halosen ratkaisuja vuonna 2011 todennäköisesti aivan oikein: 

presidentillemme [ei] kelvannut Euroopan Neuvoston ihmisoikeuskomissaarin pesti.  

...Jaakko Laakso (laitavas.) ja Sinikka Hurskainen (sd.) tekivät hartiavoimin töitä saadakseen EN-valtuuskuntia Halosen nimityksen kannattajiksi. 

Lehtitietojen mukaan Halonen ei ollut halukas sitoutumaan tehtävään, joka kestäisi kuusi vuotta ja vaatisi siirtymistä Strasbourgiin Ranskaan. Minä epäilen syyksi aivan muita asioita. Euroopan Neuvoston jäsenmaista pahiten ihmisoikeuksia rikkoo Venäjä.

... Jos Halonen olisi ottanut vastaan ihmisoikeuskomissaarin tehtävät, hän olisi ajautunut napit vastakkain hyvän ystävänsä Vladimir Putinin kanssa. Ja eihän se käy käy päinsä.

... Haloselle ihmisoikeudet ovat olleet vain politiikan teon väline, ei suinkaan aito asia. Samaa voidaan väittää myös Halosen rasismilausunnosta. HS:n haastattelussa presidentti on hyvin hyvin huolestunut perussuomalaisten rasismista – vaikka tutkimuksen mukaan rasismia on kaikkien puolueiden kannattajissa. Haastattelussa hän sanoo kauniisti: “Ratkaisevaa on meidän oma arkikäytös ja rohkeus.”

Helsingissä jonkin aikaa loisineena korviin kantautui asioita ja tapahtumia, joita ei voi toistaa. Sen kuitenkin voi sanoa, että jokaisen päättäjän, poliitikon, huippuvirkamiehen ja myös presidentin arkikäytös ja rohkeus paljastuu myös siinä, miten kohdellaan arjessa alaisia, niitä vähempiarvoisia ihmisiä.

Kauniit sanat ja puheet eivät ratkaise, vaan arkikäytös.

Halosen traagisuus johtuu siis lopulta siitä, että häntä ei motivoi oikeasti ihmisoukeushuoli vaan herraviha. Hän on aina lopulta punikkityttö Sörkasta, jolla jostain syystä on katkeruus päällimmäinen luonteenpiirre. Hänen elämäkertansa Paremman maailman puolesta voisi sisältönsä perusteella olla nimeltään Miten vittuilin miespoliitikoille mutta mielistelin Vladimir Putinia. Halonen ei voi sanoa niin kuin loordi Darlington valitsin hyvässä uskossa, mutta valitsin väärin. Siksi hän ei edes voi myöntää kulkeneensa harhatietä. Halosen ilta ei ole kunniakas eikä hän todennäköisesti edes tajua asiaa itse.