Yritysten yhteisöllisyydestä, yhteiskuntavastuusta ja vähän wokesta

Olen aiemmissa postauksissa usein väittänyt, että on mielekästä tarkastella yritystä ensisijassa yhteisönä, jossa ihmiset tekevät työtä yhteisen päämäärän hyväksi. 

Pitkään yrityksiä on tarkasteltu siitä näkökulmasta, että työntekijät ovat Homo Economicuksia, jotka maksimoivat oman etunsa - eli maksimoivat palkkansa ja minimoivat työmääränsä. Yrityksen ainoa velvollisuus on tässä diskurssissa maksimoida osakkeenomistajien omaisuuden arvo.

Kirjoitin 2006: Collins Family Foundationin rahoittaa projektia Cultural Evolution in Business, jossa on mukana täällä useaan kertaan mainittu kulttuurintutkija Peter J. Richerson. Projektissa sovelletaan evolutiivista kulttuurintutkimusta yritysmaailmaan. Richerson ja kumppanit kritisoivat varsin voimakkaasti rationaalisen valinnan teoriaa joka mallittaa ihmistä omaa etuaan (utiliteettiaan) maksimoivana toimijana - Homo Economicuksena. 

Rationaalisen valinnan teoriaa sovelletaan yritysmaailmassa usein niin että oletetaan jokaisen työntekijän ajavan yksinomaan omaa etuaan. Yrityksen ainoa mahdollisuus on erilaisilla palkitsemismenetelmillä - esimerkiksi optioilla - ohjata työntekijää toimimaan yrityksen edun mukaisesti. Tosiasiassa työntekijän mallittaminen puhtaasti itsekkäänä toimijana kuvaa huonosti työntekijän toimintaa yrityksessä. Yleensä työntekijät eivät toimi kovinkaan itsekkäästi vaan tekevät yhteistyötä keskenään. Yhteistyön edellytyksenä on kuitenkin yhteisyyttä edistävä "moraalinen yritys". Jos yrityksen johto olettaa työntekijöiden olevan yksinomaan itsekkäitä ja jopa tukee tällaista itsekkyyttä, yritys saa mitä pyytää.

Opiaattiskandaali oli malliesimerkki siitä, miten yritys ilman vähäisintäkään moraalia maksimoi osakkeen omistajan taloudellista etua. Oli olemassa särkylääke, joka oli suunniteltu ihmisille, joilla oli parantumaton syöpä. Vaikka lääke johti riippuvuuteen siitä ei ollut suurempaa haittaa, koska potilaiden elinajanodote oli hyvin alhainen. Pian opiaatteja valmistavien yritysten johdot näkivät kuitenkin mahdollisuuden toteuttaa yrityksen "ainoaa tehtävää" (osakekurssien maksimointia) ja alkaa markkinoida - omaa taloudellista etuaan maksivoivien lääkäreiden avustuksella - kipulääkkeitä muillekin kuin parantumatonta kuolemaan johtavaa sairautta poteville. Opiaattiskandaali oli valmis.

Taloustieteen professori emeritus Paul Collier ja John Kay kertovat asiasta kirjassaan Greed is Dead:

The drugs industry had for a long time an implicit contract with public and government. It was permitted extraordinary profitability in return for companies behaving as exemplary corporate citizens. But those days have long gone....

Purdue Pharmaceuticals, privately owned by the Sackler family, is now notorious for its role in the provision of opioids to small-town America. But even Johnson & Johnson has been fined $572 million for its – relatively minor – role in ‘deaths of despair’.12 The boundaries kept being pushed. Insys had developed an opioid for terminally ill cancer patients, for whom its highly addictive properties were of no consequence. But this market was doubly limited: only the terminally ill were customers, and they soon ceased to be so. The head of sales for Insys, Alec Burlakoff, hired a stripper to persuade physicians to promote and prescribe it to non-terminal patients, giving a new interpretation to the term ‘hooker’. Once hooked, such patients were indeed dead profitable. In an interview with the Financial Times, Burlakoff acknowledged that he did not have ‘morals, ethics and values’.13 He described his thinking once he realized that prosecution was likely: ‘Not only is the company going to get fined an astronomical amount of money, which I’ve seen a million times, but worse-case scenario, which I’ve never seen before, they might actually take my money.’ Burlakoff and his fellow executives were prosecuted under federal racketeering legislation aimed at criminal gangs and are now serving prison terms. A pharmaceutical industry that once seemed to exemplify a constructive relationship between private enterprise and public benefit is now widely and justifiably detested.

Reductionist thinking discarded the only basis on which corporate organizations could claim legitimacy in a democratic society – that they delivered the goods and services which people wanted, and provided satisfying and rewarding employment to many. Absent such justification, there is no adequate answer to the question of legitimacy provoked by Friedman’s assertion that the social responsibility of business is to extract as much profit as possible from the community – ‘why should we allow them to do that?’

Nyky-yhteiskunnassa puhutaan paljon yritysten yhteiskuntavastuusta. Aina se ei kuitenkaan ole muuta kuin woke-puhetta. Suurieleisesti puhutaan inklusiivisuudesta, lesbojen, homojen, mustien ja transseksuaalien oikeuksista ja vietetään afroamerikkalaista viikkoa amerikkalaisen yrityksen Suomen konttorissa, mutta vaietaan vaikka Euroopan kannalta paljon olennaisemmasta Ukrainan tilanteesta. Eihän ukrainalaisten tappaminen ja kiduttaminen olekaan woke-muodin mukaista. 

Google puhuu inklusiivisuudesta, mutta irtisaanoo työntekijöitä heidän poliittisten mieliteidensä takia.  Samaan tapaan kuin ihmisetkin, yrityksetkin tekevät osan taloudellisista ja muista päätöksistään signaloidakseen vaikkapa yhteiskunnallista vastuutaan tai arvojaan. Google mm. erotti työntekijänsä signaloidakseen sitoutumistaan sukupuolten tasa-arvoon. Erottaminen tapahtui täysin valheellisin perustein. Googlen toimitusjohtaja antoi väärän todistuksen työntekijänsä puheista ja sen jälkeen erotti tämän. 

Keskilinjan kolumnisti David Brooks kirjoitti New York Timesissa Pichaista:

He fired Damore and wrote, “To suggest a group of our colleagues have traits that make them less biologically suited to that work is offensive and not O.K.” That is a blatantly dishonest characterization of the memo. Damore wrote nothing like that about his Google colleagues. Either Pichai is unprepared to understand the research (unlikely), is not capable of handling complex data flows (a bad trait in a C.E.O.) or was simply too afraid to stand up to a mob. Regardless which weakness applies, this episode suggests he should seek a nonleadership position. We are at a moment when mobs on the left and the right ignore evidence and destroy scapegoats. That’s when we need good leaders most.

Näistä varauksista huolimatta on merkkejä siitä, että yksityiset yritykset ottavat enemmän todellista yhteiskuntavastuuta ja ainakin jotkut yritykset myös ymmärtävät, että yritys on yhteisö ja työntekijät ovat yhteisön jäseniä.

Collier ja Kay toteavat jopa näin:

The shareholders are not, in any interesting sense, the ‘owners’ of the company ...

Vuonna 2019 American Business Roundtable hylkäsi vuodesta 1992 ylläpidetyn julistuksensa, että yrityksen johdon tehtävä on ainoastaan maksimoida yrityksen osakkeiden arvo. 

Ne yritykset, jotka eivät hoida yhteiskuntavastuutaan, vaan toimivat opiaatti-firmojen tavoin yhteiskunnan veren imijöinä, eivät ansaitse omaisuudensuojaa. Yritykset, jotka kohtelevat työntekijöitään kuin prositituoituja, jotka myyvät omaa aikaansa mahdollisimman kalliilla ja kontribuoivat vain sen verran kun on palkan saamiseksi tarpeen, eivät pitkän päälle pärjää kilpailussa tai ne otetaan valition haltuun. Yritykset, joiden työntekijöillä on sisäsyntyinen motivaatio tehdä työtä yhteisten tavoitteiden eteen reilua korvausta vastaan, voivat pärjätä.

Jonathan Haidtin uusin puhe tutkimuksen ja keskustelun vapaudesta USA:n yliopistoissa

Some on vahvistanut ääriyksilökeskeisyyttä toisaalta ja toisaalta vahvistanut loukkaantumisen ja uhriutumisen kulttuuria. Mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet voimakkaasti ns. Z-sukupolvessa, kun ihmiset on pantu keskittymään omaan ulkomuotoonsa ja some-profiiliinsa ja muutenkin keskittymään ns. omaan napaansa ja itseilmaisuun.

Erityisesti nuorten valkoisten naisten depressiivisyys ja ahdistus on kasvanut voimakkaasti.  

Depressiivinen ihminen ei ole useinkaan uutta tietoa etsivä innostunut opiskelija vaan muiden mielipiteiltä ja uudelta tiedolta suojautuva ihminen (epäopiskelija). Professori Jonathan Hadtin mukaan tämä on johtanut yliopiston keskusteluilmapiirin dramaattiseen heikkenemiseen ja tutkimuksen vapauden laskuun.

HS kertoo klaanirikollisuudesta. Miksi Euroopassa ei ollut klaaneja ennen laajaa maahanmuuttoa?

Libanoninlais-syntyinen viisikymmentä vuotta Saksassa asunut tutkija Ralph Ghadban puhuu Helsingin Sanomissa Saksan arabiklaaneista ja klaanirikollisuudesta. 

Ghadbanin viesti on tämä: klaanit pitävät pilkkanaan saksalaista oikeusvaltiota ja kulttuuriperintöä. Hänen viestinsä on oikeastaan osoitettu koko Euroopalle. Ghadbanin mielestä eurooppalaiset eivät ole osanneet puolustaa omia arvojaan.

”Tyhmyyttä!”

Saksassa omaksuttiin 1980-luvulla Kanadasta multikulturalismin idea. Ghadbanin huulilta ”multikulti” putoaa kuin kirosana. Sana viittaa kulttuurierojen kunnioittamiseen – integroimisen sijaan.

”Sanoin jo 1980-luvun alussa, että integraatioon tarvittaisiin nelinkertaisesti voimavaroja.”

Ghadban on vaikuttanut paljolti siihen, että sanat ”arabiklaani” ja ”klaanirikollisuus” ovat arkipäiväistyneet Saksassa.

Hän on kouluttanut poliiseja ja poliitikkoja konferensseissa sekä opiskelijoita korkeakouluissa. Tietämys islamista ja suljetuista maahanmuuttajayhteisöistä on hänestä ollut Saksassa pitkään hämmästyttävän vähäistä.

”Opetin saksalaisille demokratiaa”, hän sanoo ilkikurisesti.

Monet Libanonin sisällissotaa paenneet jäivät maahan saksalaisen maahanmuuttojärjestelmän erikoisuuden, ”duldung”-järjestelmän, turvin. Duldung tarkoittaa sananmukaisesti suvaitsemista. Heidän annettiin jäädä, mutta kyse oli vain karkotuksen jäädyttämisestä.

Se teki yhteiskuntaan osallistumisesta mahdotonta. Nyt Saksassa ajatellaan, että juuri tämä synnytti maahanmuuttajien ”varjoyhteiskunnat”.

Klaanit ovat suljettuja yhteisöjä, Ghadban sanoo.

Niillä on hänen mukaansa omat lakinsa ja niissä vallitsee endogamia, eli puoliso otetaan oman ryhmän sisältä. Ghadban puhuu alaikäisten avioliitoista, kunniamurhista ja kouluista katoavista teinitytöistä.

Ne ovat ilmiöitä, joista puhuminen näin suorasukaisesti on harvinaista, koska puhuminen leimaa myös niitä, joita ongelmat eivät koske.

Suomessa poliisilta on kielletty etninen profilointi, mutta Saksassa rikollisten etnisestä taustasta puhutaan täysin avoimesti.

Klaanit ovat kulttuurista riippumatta hyvin yleinen - lähes universaali - ilmiö. Euroopassa klaanijärjestelmä kuitenkin hävisi katolisen kirkon perhepolitiikan kautta hiljalleen jo 500-luvulta alkaen, mitä kuvasin tässä kirjoituksessa antropologian professori Joe Henrichin kirjan pohjalta.  Euroopan klaanijärjestelmän dekonstruktio johti länsimaissa yksilökeskeisyyden kasvuun ja ihmisten vapaaehtoisten yhteen liittymien kukoistukseen:

Kirkon perhepolitiikan sivuvaikutukset

Hetkellisesti kirkko näytti selviytyneen voittajaksi – se oli murtanut suvun [ja klaanin] vallan. Voitto jäi kuitenkin väliaikaiseksi. Ihmisen irroittaminen suvun kontrollista johti lopulta siihen, että alkoi syntyä vaihtoehtoisia yhteenliittymiä suvulle ja kirkolle. Siinä missä patriarkaalinen suku on Lähi-idässä edelleen yhteiskunnan oleellisin instituutio uskonnon lisäksi, Euroopassa syntyi itsenäisiä kauppias- ja käsityöläiskiltoja, itsenäisiä yliopistoja, erilaisia veljeskuntia, kirkon kontrollista osittain vapaita uskonnollisia yhteisöjä, yksityisiä yrityksiä ja vapaakaupunkeja. Killat tarjosivat jäsenilleen pitkälti samanlaisia turvaverkkojakin kuin suvut aiemmin. Vapaakaupungit suojelivat kansalaisiaan feodaaliherroilta. Mutta päinvastoin kuin suvun, yksilö sai enenevässä määrin valita mihin yhteisöön kuului. Euroopassa pikkuvaltiot kilpailivat keskenään. Ne valtiot, jotka sallivat alueellaan erilaisten yhteisöllisyyden muotojen kukoistaa, menestyivät. Seurauksena oli innovaatioita.

Suvun dekonstruktio johti sivuvaikutuksena itsenäisen yksilön konstruktioon. Henrich muistuttaa, että yksilökeskeisyys on historiallisesti tarkasteltuna poikkeus, ei ihmisen luonnollinen tila. 

Henrich kuvaa myös psykologisia vaikutuksia joihin suvun dekonstruktio ihmisissä johti. Länsimainen ihminen kykenee luottamaan muihinkin kuin sukulaisiinsa, mikä on oleellista kansalaisyhteiskunnan, demokratian, sananvapauden, teknologian, ideoiden vapaan innovaation ja markkinatalouden kehitykselle. Länsimaisen ihmisen moraali on universalistista sen sijaan että se oli aiemmin, niin kuin Lähi-idässä edelleenkin, partikularistista. Jos länsimainen ministeri palkkaa sukulaisiaan poliittisiin asemiin, häntä syytetään nepotismista. Klaanikulttuurin ihmiselle sukulaisten palkkaaminen on moraalisesti oikein, koska se osoittaa lojaalisuutta perhettä ja sukua kohtaan. Mutta se ei ole pelkästään moraalisesti oikein, vaan sukulaisten palkkaaminen on mahdollisesti myös ainoa tapa saada luotettavia alaisia.

Länsimaiset ihmiset arvioivat tekoja intentioiden perusteella – mikäli joku aiheuttaa toisen kuoleman vahingossa, rangaistus on pienempi kuin jos teko on tahallinen. Näin ei välttämättä ole muissa kulttuureissa.

Ihmisen tärkeimmät tunteetkin riippuvat tutkimusten mukaan osittain kulttuurista: Länsimainen ihminen kokee syyllisyyttä epäonnistuessaan toimimaan moraalisten periaatteittensa mukaisesti, kun taas Lähi-Idän ihminen kokee häpeää epäonnistuessaan toimimaan lojaalisti omaa sukuaan kohtaan. Länsimainen ihminen on analyyttisempi siinä missä muiden kulttuurien ihmiset ovat holistisempia. 

Johtopäätös

Suvun – tai laajennetun perheen – dekonstruktio on vapauttanut ihmisen ja edistänyt innovaatiota ja muuta yhteiskunnallista kehitystä. Muut maailman maat ovat vaihtelevassa määrin imitoineet eurooppalaisten suorittamaa suvun dekonstruktiota. Japani kielsi moniavioisuuden ja serkusavioliitot Meiji-restauraatiossa 1880-luvulla ja Kiina kommunistikumouksen jälkeen 1950-luvulla. Pitkään onkin näyttänyt, että länsimainen yksilökeskeisyys leviää kaikkialle.

Suvun dekostruktio Euroopassa ja yksilökeskeisyyden vahvistuminen ovat näyttäneet peruuttamattomilta. Maahanmuutto klaanikulttuureista Eurooppaan saattaa kuitenkin kääntää ainakin hetkellisesti kelloa taaksepäin. Euroopan alhainen syntyvyys – sekin todennäköisesti yksilökeskeisyyden seuraus – ja siihen liittyvät hyvinvointiyhteiskuntien rahoitusongelmat todennäköiseksi alentavat maahanmuuton vastustusta ja vahvistavat näin klaanien ja sukujen uutta tulemista Eurooppaan. 

Demokratia monietnisessä yhteiskunnassa

Luin kerrankin lievästi optimistisen kirjan The Great Experiment: Why Diverse Democracies Fall Apart and How They Can Endure amerikkalaisen demokratian ja yleisesti ns. etnisesti monimuotoisen demokratian tulevaisuudesta. Kirjoittaja on vasemmistolainen filosofian tohtori Yascha Mounk.

 

Mounk myöntää, että monietnisessä yhteiskunnassa demokratia on usein epästabiilimpaa kuin etnisesti homogeenisessa yhteiskunnassa, mutta koska moni yhteiskunta ei enää ole kovin homogeeninen, monietnisen demokratian mahdollisuuksien tutkimen on tärkeää.

Mielenkintoisin ajatus kirjassa oli se, että on erittäin vaarallista hitsautua ajatukseen, että politiikka on USA:ssa nyt ja hamaan tulevaisuuteen kulttuurisotaa, jossa toisena osapuolena on republikaaneja äänestävä valkoisen väestön enemmistö ja toisena demokraatteja äänestävä peoples of color liberaalisine liittolaisineen ja että demografia on vääjäämättä johtava siihen että valkoiset ja sitä myötä republikaanit muuttuvat vähemmistöksi.  

Miksi ajatus on vaarallista: 

1. Republikaanit alkaessaan uskoa teoriaan ajattelevat että "Amerikka sellaisena kuin me sitä rakastamme häviää täysin ellemme tee jotain" ja ajautuvat sitten vaalivilppiin ja vaalilakien muutoksiin tavalla mikä auttaa vallan säilyttämistä. 

Laboratoriotutkimuksessa testattiin sitä että henkilö luki paperin missä ko. teoria oli esitetty. Jos koehenkilö oli republikaani hänen mielipiteensä radikalisoituivat teorian lukemisen jälkeen. Joten teorian toistelu mediassa lisää polarisaatiota. 

2. Demokraatit tulevat ylimielisiksi ja alkavat uskoa että voitto on keskipitkällä aikavälillä varmaa vaikka valkoisen työläisen äänistä ja huolista ei välitettäisi mitään. 

Teoria siitä, että vuonna 2040 enemmistöstä tulee vähemmistö on Mounkin mukaan lisäksi varsin kyseenalainen. Teoria perustuu pätevään tilastolliseen analyysiin mutta kahteen kysenalaiseen oletukseen: 

1. Aasialaiset ja latinot kokevat yhtä lailla kuin mustat olevansa "peoples of color" ja äänestävät maailman tappiin demokraatteja. 

2. Esimerkiksi valkoisen ja latinon lapsi kuuluu automaattisesti tähän "peoples of color"-kategoriaan. Toisin sanoen vanha kunnon one drop rule on lainattu etelävaltioista ja sovellettu sitä mustien sijasta uuteen Negro 2.0 -kategoriaan "peoples of color".

Aasialaisten määrä on kovaa vauhtia kasvamassa ja heidän koulutustasonsa on korkeampi kuin valkoisten - samoin palkka. Latinot saattavat äänestää republikaaneja koska osa on hyvin konservatiivista - tai identifioitua valkoiseksi. Obama ei olisi päässyt presidentiksi ilman että merkittävä osa valkoisista työläisistäkin äänesti Obamaa. Saksassa enemmistö kansalaisuuden saaneista maahanmuuttajista äänestää oikeistoa.  

Saksassa ja Suomessa ja Ruotsissa pelätään väestönvaihtoa. Ja tietysti osin ihan aiheesta. Hyvin nopea maahanmuuttajaväestön lisääntyminen on aiheuttanut jengiytymistä ja maahanmuuttajien eristymistä omiin etnisiin enklaaveihin. Mutta sillä teorialla että "lopulta punavihreät voittavat koska maahanmuuttajat äänestävät heitä" ei ole paljoa kannatusta. Miksi muslimaahanmuuttaja haluaisi äänestää puolueita, jotka ylipainottavat seksuaalisuutta ja seksuaalisia poikkeavuuksia jatkuvasti?

Hyvinvointiyhteiskunnan rappio - elinajanodote laskee vai laskeeko?

Suomessa verotus on korkeaa, mutta hyvinvointiyhteiskunta tuntuu rapautuvan sieltä täältä. Koulutus, terveydenhuolto ja vanhustenhoito. 

HS:ssä puhuttiin siitä että elinajanodote on laskenut ja kuolleisuus noussut. Kyse ei ole vain suoranaisista koronakuolemista vaan hoitojonojen piteneminen ilmeisesti myös alentaa elinajanodotetta. Esimerkiksi syöpädiagnoosi saadaan liian myöhään. Hoitojonojen piteneminen tietysti johtuu suurelta osalta koronasta mutta osittain myös terveydenhuoltoalan työvoimapulasta.

Toisaalta Suomessa kehitys on vuoteen 2020 edelleen ollut hyvä:

Elinajanodote on hyvä mittari yleisen hyvinvoinnin tasolle, mutta erityisesti terveydenhuollon tehokkuudelle.  BKT saattaa olla korkea ja nousussa, mutta jos elinajanodote laskee, jotain on pahasti vialla. 

Suomessa tilastoinnin taso on onneksi hyvin korkea, joten hälytyskellot kyllä soivat heti, jos huono kehitys jatkuu. 

Kansainvälisenä vertailuna voi tarkastella muita maita.

1. Eteläisen Afrikan maiden elinajanodote romahti HIV-epidemian aikaan. Esimerkkimaa Botswana on Afrikan mantereen varakkaimpia suurten raaka-ainevarojen takia. Botswana on myös Afrikan stabiileimpia demokratioita päinvastoin kuin monet muut raaka-aineilla rikastuneet maat. Siksi varallisuus on nostanut taloudellista hyvinvointia koko väestöllä eikä sitä ole käytetty vain eliitin rikastumiseen ja sortokoneiston ylläpitoon.

 

2. USA:ssa valkoisen väestön elinajanodote on laskenut pitkään. Alla on kuolleisuuskäyrä:

'

            

HS kirjoitti:. YHDYSVALTOJEN vähän koulutettujen viisikymppisten valkoisten kuolleisuus on ylittänyt samanikäisten mustien kuolleisuuden. Mustat amerikkalaiset ovat perinteisesti olleet valkoisia huono-osaisempia lähes kaikilla mittareilla. Vielä vuonna 1999 keski-ikäisten kouluttamattomien amerikkalaisten kuolleisuus oli 30 prosenttia mustia pienempi; vuonna 2015 se oli 30 prosenttia mustia korkeampi.

Elinajanodotteen kokonaiskehitys on ollut heikohkoa jos vertaa Pohjoismaihin tai jopa Meksikoon - kasvu on käytännössä pysähtynyt:

3. Intian Keralan osavaltiossa BKT on murto-osa USA:n BKT:sta, mutta elinajanodote on nyt 75,2 vuotta kun se USA:ssa on 77,2 vuotta.