lauantaina, kesäkuuta 13, 2020

Miten ihminen ajautuu ystävästä kollaboratööriksi?

Nobelisti (2017) Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta on hieno kirja - ja sen filmatisointi hienoimpia aikamme elokuvia. Kirja nähdään kai usein hovimestarin (Stevens) elämättömän elämän kuvauksena. Mutta laajemmin kirjassa on kyse muustakin.

Päähenkilö (siis hovimestari Stevens) palveli ihmistä (loordi Darlington), joka yritti rakentaa hyviä suhteita Saksaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Alunperin isännän motiivi oli oikea. Hän oli tyrmistynyt siitä miten Britannia ja Ranska panivat Saksan taloudellisesti polvilleen ensimmäisen maailmansodan jälkeen - ja faktisesti loivat näin pohjaa saksalaisten uhriutumiselle ja anglosaksi-vihamieliselle vasemmisto- ja oikeistoradikalisoitumiselle. Darlington oli lisäksi järkyttynyt saksalaisen ystävänsä konkurssista ja sen jälkeisestä itsemurhasta. Darlington oli taistellut sodassa ystävänsä kanssa eri puolilla, mutta Darlington - ensimmäisen maailmansodan veteraani ja brittiläinen patriootti - halusi sodan jälkeen rakentaa siltaa kansojen välillä.

Vaikka natsit saivat vallan ja Saksa kääntyi yhä ihmisvihamielisemmällä tielle, loordi jatkoi ystävyyden rakentamista Saksaan ja jaksoi uskoa ystävyyden tiehen. Lopulta loordi jopa hylkäsi kaksi juutalaista suojattilastaan, koska mitäpä hänen saksalaiset ystävänsä olisi ajatelleet tällaisesta. 

von Ribbentroop vierailee loordin luona - saksalaiset virkamiehet katselevat Darlingtonin tavaroita ja mittailevat arvokkaimpia mielessä niiden siirtäminen Saksaan sitten joskus. Edes saksalaiset eivät enää arvosta kollaboratööriksi muuttunutta Saksan ystävää. Hovimestari Stevens ei halunnut kritisoida isäntäänsä tällöinkään. Hiljalleen loordi ajautui yhä pahemmin ja pahemmin saksalaisten kollaboratööriksi. Stevens ei katsonut että hovimestarin oli syytä asettua arvioimaan herransa toimintaa. 

Sodan jälkeen Darlington saa hylkiön ja petturin maineen.

Joidenkin suomalaisten Venäjän ystävyys on samanlaista kuin Darlingtonin - aluksi täysin vilptöntä halua ymmärtää maata, jota Suomessa on pitkään demonisoitu. Ystävyyttä venäläisiin ihmisiin, venäläisen kirjallisuuden ihailua. Kuitenkin vielä kun Venäjä on hyökännyt naapureihinsa, ajautunut demonisoimaan Suomea tolkuttomilla valheilla, tämä ihmiset haluavat loordi Darlingtonin tavoin nähdä nyky-Venäjässäkin jotain hyvää. Ongelmia ei pidä liioitella nämä väittävät. 

Venäjän ystävästä tulkee kollaboratööri. Bobrikoffilainen. Hylkiö. Hän leimautuu kuuluvaksi samaan kastiin Bäckmannin ja Halosen kanssa - ihmisten joille Putinin kanssa veljeily (=Putinin lipominen) on pelkkää oman edun ajamista isänmaan kustannuksella.

Janne Riiheläinen - Venäjän ystävä - sen sijaan valitsi toisin. Hän kävi läpi surutyönsä ja ymmärsi että että Venäjä ei muuttunutkaan Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen demokraattiseen suuntaan ja totesi:

Venäjän pelkoni harmittaa minua. Olen harmissani siitä, että olen pari vuosikymmentä puolustanut Venäjää ja venäläisiä lukemattomissa tilanteissa. Vuosien varrella kohtaamani epä- ja ennakkoluulot, jopa viha, ovat olleet yllättävän sitkeitä. Minua harmittaa, että nämä pikkusielut nyt ovat tyytyväisiä näennäisestä oikeassa olemistaan, vaikka heidän johtopäätöksensä Venäjästä syntyi vain typerien asenteiden pohjalta. Putin onkin tavallaan pettänyt myös minut ja lukemattomat muut Venäjän ystävät.

Kaikki eivät samaan pysty. En ala tässä postauksessa osoittamaan sormella ketään.

Ei kommentteja: