Lapsettomuudesta kärsivä nainen vaatii Helsingin Sanomissa, että Lapsettomuushoidoista johtuvat poissaolot tulisi säätää palkallisiksi vapaiksi.
Liberan sisältöjohtaja Tere Sammallahti toteaa twitterissä:
Tulonsiirtoyhteiskunnassa ei vaikuta olevan rajaa sille, mitä kaikkea voi vaatia "jonkun muun" maksettavaksi. Vaikka sympatiani ovat tahdonvastaisesti lapsettoman puolella, niin johonkin se raja on kestävyysvajeen puitteissa vedettävä.
Kommentti on varsin kyseenalainen. Lasten saamisen positiiviset ulkoisvaikutukset koko yhteiskunnalle ovat merkittävät. Näin on erityisesti Suomessa, missä syntyvyys on romahtanut, mutta koko eläkejärjestelmä perustuu siihen, että nuoremmat sukupolvet maksavat suurimman osan eläkeikäisten toimeentulosta.
Hyvin harva muu asia kuin lapsien hankkiminen ja lasten kasvattaminen ansaitsee yhtä lailla yhteiskunnan - ja kanssaihmisten - kaikkinaisen tuen. Sammallahden harha-ajatus on tyypillinen nyky-yhteiskunnassa. Mutta kun väite tulee noinkin merkittävässä asemassa olevalta henkilöltä, se tuntuu oudolta.
Lasten hankinta nähdään nykykeskustelussa usein harrastusmaisena toimintana. Lainaan Anitra Suopajärveä, jonka kanssa usein keskustelen lapsettomuus-kysymyksestä:
Harrastusmaistuminen on sitä että lasten tuottamista ei hahmoteta lähtökohtaisesti yhteiskunnan kannalta arvokkaana kuten vaikkapa verojen maksaminen tai asevelvollisuuden suorittaminen, vaan enemmän koiran omistamisen tyyppisenä toimintana. Käytännössä koko (hyvinvointi)yhteiskunta lakkaa kuitenkin olemasta ilman lasten hankintaa.
Lapsiperheiden arkea ei välttämättä ymmärretä, koska sitä ei nähdä:
Lapsettomat aikuiset eivät juuri ole tekemisissä lasten kanssa koska kaikki sellaiset tapahtumat ja paikat joita ei ole nimenomaisesti tarkoitettu lapsille on yleensä tarkoitettu käytännössä vain aikuisille niin että lapsia oudoksutaan ja lapset koetaan niissä häiriöksi. Tämä aiheuttaa lapsista vieraantumista niin että lapsen hankkiminen voi tuntua ajatuksena samalla tavalla "ufolta" kuin useimmista tuntuisi nykyään vaikkapa lehmän hankkiminen. Tämä lisää samalla lastenhankinnan kustannuksia, koska usein koetaan että lapsen vanhemmalla ei ole muuta sosiaalista elämää kuin perhe ja työ.
Väestöliiton tutkimusjohtaja Anna Rotkirch onkin todennut:
Lasta kasvattavien aikuisten keskeinen kansantaloudellinen panos tulisi tehdä näkyvämmäksi.
Tämän postauksen tarkoitus ei ole sinänsä puhua uusien tulonsiirtojen puolesta tai ottaa kantaa lapsettomuus-hoitojen korvaamiseen. Palattakoon siihen kysymykseen toisaalla. Kysymys on oleellisesti vanhemmuuden arvostuksesta.
Tere Sammallahdelle vastaisin: lapsien hankkimisen edistäminen yhteiskunnan tuella on vähintään yhtä mielekästä kuin yhteiskunnan maksama vanhustenhoito tai yleinen terveydenhoito.
Lapsiperheitä tai lapsettomuushoitoon hakeutuvia ei tulekaan tukea siksi, että kokee sympatiaa tai empatiaa heitä kohtaan, vaan siksi että lapsiperheet tuottavat oleellisesti julkishyödykettä nimeltä hyvinvointiyhteiskunta.
Liberan sisältöjohtaja Tere Sammallahti toteaa twitterissä:
Tulonsiirtoyhteiskunnassa ei vaikuta olevan rajaa sille, mitä kaikkea voi vaatia "jonkun muun" maksettavaksi. Vaikka sympatiani ovat tahdonvastaisesti lapsettoman puolella, niin johonkin se raja on kestävyysvajeen puitteissa vedettävä.
Kommentti on varsin kyseenalainen. Lasten saamisen positiiviset ulkoisvaikutukset koko yhteiskunnalle ovat merkittävät. Näin on erityisesti Suomessa, missä syntyvyys on romahtanut, mutta koko eläkejärjestelmä perustuu siihen, että nuoremmat sukupolvet maksavat suurimman osan eläkeikäisten toimeentulosta.
Hyvin harva muu asia kuin lapsien hankkiminen ja lasten kasvattaminen ansaitsee yhtä lailla yhteiskunnan - ja kanssaihmisten - kaikkinaisen tuen. Sammallahden harha-ajatus on tyypillinen nyky-yhteiskunnassa. Mutta kun väite tulee noinkin merkittävässä asemassa olevalta henkilöltä, se tuntuu oudolta.
Lasten hankinta nähdään nykykeskustelussa usein harrastusmaisena toimintana. Lainaan Anitra Suopajärveä, jonka kanssa usein keskustelen lapsettomuus-kysymyksestä:
Harrastusmaistuminen on sitä että lasten tuottamista ei hahmoteta lähtökohtaisesti yhteiskunnan kannalta arvokkaana kuten vaikkapa verojen maksaminen tai asevelvollisuuden suorittaminen, vaan enemmän koiran omistamisen tyyppisenä toimintana. Käytännössä koko (hyvinvointi)yhteiskunta lakkaa kuitenkin olemasta ilman lasten hankintaa.
Lapsiperheiden arkea ei välttämättä ymmärretä, koska sitä ei nähdä:
Lapsettomat aikuiset eivät juuri ole tekemisissä lasten kanssa koska kaikki sellaiset tapahtumat ja paikat joita ei ole nimenomaisesti tarkoitettu lapsille on yleensä tarkoitettu käytännössä vain aikuisille niin että lapsia oudoksutaan ja lapset koetaan niissä häiriöksi. Tämä aiheuttaa lapsista vieraantumista niin että lapsen hankkiminen voi tuntua ajatuksena samalla tavalla "ufolta" kuin useimmista tuntuisi nykyään vaikkapa lehmän hankkiminen. Tämä lisää samalla lastenhankinnan kustannuksia, koska usein koetaan että lapsen vanhemmalla ei ole muuta sosiaalista elämää kuin perhe ja työ.
Väestöliiton tutkimusjohtaja Anna Rotkirch onkin todennut:
Lasta kasvattavien aikuisten keskeinen kansantaloudellinen panos tulisi tehdä näkyvämmäksi.
Tämän postauksen tarkoitus ei ole sinänsä puhua uusien tulonsiirtojen puolesta tai ottaa kantaa lapsettomuus-hoitojen korvaamiseen. Palattakoon siihen kysymykseen toisaalla. Kysymys on oleellisesti vanhemmuuden arvostuksesta.
Tere Sammallahdelle vastaisin: lapsien hankkimisen edistäminen yhteiskunnan tuella on vähintään yhtä mielekästä kuin yhteiskunnan maksama vanhustenhoito tai yleinen terveydenhoito.
Lapsiperheitä tai lapsettomuushoitoon hakeutuvia ei tulekaan tukea siksi, että kokee sympatiaa tai empatiaa heitä kohtaan, vaan siksi että lapsiperheet tuottavat oleellisesti julkishyödykettä nimeltä hyvinvointiyhteiskunta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti