Venäjän uhan takia suomalaiset ovat jakautuneet taas kahteen ryhmään:
1. SDP ja Kepu ovat Venäjän uhan alla vaatineet perinteistä myöntyvyyspolitiikkaa eli suomettuneisuutta. Sanoja myöntyvyys tai suomettuminen ei tietenkään käytetä vaan asia ilmaistaan epäsuoralla tavalla.
Esimerkiksi Keskustan presidenttehdokas Vanhanen on vaatinut, että sotaharjoituksia USA:n kanssa vähennetään, koska harjoitukset kiristävät tilannetta Itämerellä ja ärsyttävät Venäjää. Vanhanen ohittaa sen seikan, että Suomi harjoittelee USA:n kanssa vain ja ainoastaan Venäjän uhan takia. Reaktiona Venäjän uhkaan.
Rinteen ja Anttilan mielestä taas Venäjän uhasta ei pidä puhua tai sitä ei pidä liioitella. Venäjän tutkimuksen on oltava poliittisesti korrektia eikä niinkään pyrittävä totuuteen.
2. Toinen puoli vaatii Nato-jäsenyyttä, jotta Suomi saisi Naton viidennen artiklan mukaiset turvatakuut.
Myöntyvyysmiehiä kritisoidaan usein menneisyyteen haikailusta ja todetaan, että emme elä 70-lukua vaan maailma on muuttunut.
Jako kahtia on samantapainen kuin kuin aiemminkin Suomen jouduttua yksin Venäjän uhkaamaksi.
1. Sortokauden aikan osa suomalaista (suomettarelaiset eli myöntyvyysmiehet) vaativat hyvin varovaista myöntyvyyspolitiikkaa ajatuksella, että mikäli Suomi antaa periksi joissain asioissa, edes jotain voidaan pelastaa. Taivutaan mutta ei taituta.
2. Ns. perustuslailliset (eli passiivisen vastarinnan kannattajat) taas vaativat, että perustuslaillisista oikeuksista, jotka keisari oli hallitsijan valalla taannut, on pidettävä kiinni ja venäläisille ei pidä antaa periksi. Myöntyvyys johtaa moraaliseen mädännäisyyteen ja kansan olemassaolon murenemiseen sitä kautta. (Paasikivikin totesi tämän riskin vielä presidenttikaudellaan ryhtyessään edistämään myöntyvyyspolitiikka hävityn sodan tilanteessa.) Mitään takeita myönnytysten hyödystä ei muutenkaan ole.
Molemmilla puolilla oli rationaalisia, asioita syvällisesti miettineitä ja rehellisiä ihmisiä. Vaikeaan tilanteeseen ei ollut helppoa löytää varmaa ratkaisua. Itsenäisyyden myötä perustuslaillinen linja voitti ja kaikki sotien väliset presidentit olivat perustuslaillisia. Tilanne kääntyi sodan jälkeen ja sortokauden ajan myöntyvyyspoliitikko Paasikivi valittiin presidentiksi. Kekkonen ja Koivisto edistivät samaa politiikka. Halosen aikana siirryttiin myöntyvyydestä osin puhdasoppiseen quislingilaisuuteen osin naiviin uhan kieltämiseen.
Tilanne on nytkin hieman samanlainen kuin sortokauden aikana - on olemassa Venäjän uhka ja kaksi tapaa lähestyä ongelmaa. Yhdellä huomattavalla erolla kuitenkin:
Suomi ei ole joutunut tähän tilanteeseen omaa syyttään kuten vuonna 1899 vaan siksi, että Keskusta ja SDP ovat ajaneet Suomen tähän tilanteeseen. Päinvastoin kuin jotkut länsimieliset väittävät kepulaiset ja SDP eivät vain haikaile menneisyyteen (="70-luvulle, jota ei enää ole"), vaan he ovat koko 2000-luvun tahallaan (hyötyäkseen poliittisesti) tai tahattomasti (typeryyttään) ajaneet turvatakuiden torppauksella Suomea tilanteeseen, mikä muistuttaa yhä enemmän 70-lukua. Olemme yksin Venäjän uhan alla, mutta vain siksi että olemme itse torjuneet turvatakuut. Turvatakuiden torppaamista on julkisuudessa perusteltu milloin milläkin tekosyyllä - maailman muuttumisella ja Venäjän uhan loppumisella - milloin Naton pahuudella.
Menneisyyden haikailun sijasta SDP ja Kepu ovat primääristi rekonstruoineet menneisyyttä.
Nyt Kekusta ja SDP siis vaativat myöntyvyyspolitiikkaa pelastaakseen Suomen uhkaavasta tilanteesta, jonka ovat itse aiheuttaneet. Poliittisessa kisassa myöntyvyyden ja länsimielisyyden välillä ei ole kyse rehellisestä mielipiteiden kilpailusta, vaan siitä että toinen osapuoli on tietoisella politiikalla luonut tilanteen, missä heidän kannattamansa poliittinen linja saattaa kuullostaa houkuttelevalta.
Suomettumista eli Venäjän edessä matelua mainostetaan nyt realismiksi.
Peli on ollut häikäilemätöntä. Myöntyvyyspuoli on osoittanut olevansa valmis vaikka Suomen itsenäisyyden vaarantamiseen maanpetoksellisella toiminnalla taatakseen oman linjansa voiton.
Vihreiden Ville Niinistökin totesi muuten asiallisessa artikkelissaan, jossa tuomitsi muiden puolueiden suomettumisen, että Natoon haikailu ei nyt ole vakautta lisäävää. Niinistössä ei ollut kuitenkaan munaa vastata kysymykseen:
Olisiko Vihreiden siis pitänyt olla ajamassa Suomea Natoon silloin, kun se olisi ollut mahdollista [, eikä osallistua Keskustan ja SDP:n kanssa 70-luvun rekonstruointiin].
1. SDP ja Kepu ovat Venäjän uhan alla vaatineet perinteistä myöntyvyyspolitiikkaa eli suomettuneisuutta. Sanoja myöntyvyys tai suomettuminen ei tietenkään käytetä vaan asia ilmaistaan epäsuoralla tavalla.
Esimerkiksi Keskustan presidenttehdokas Vanhanen on vaatinut, että sotaharjoituksia USA:n kanssa vähennetään, koska harjoitukset kiristävät tilannetta Itämerellä ja ärsyttävät Venäjää. Vanhanen ohittaa sen seikan, että Suomi harjoittelee USA:n kanssa vain ja ainoastaan Venäjän uhan takia. Reaktiona Venäjän uhkaan.
Rinteen ja Anttilan mielestä taas Venäjän uhasta ei pidä puhua tai sitä ei pidä liioitella. Venäjän tutkimuksen on oltava poliittisesti korrektia eikä niinkään pyrittävä totuuteen.
2. Toinen puoli vaatii Nato-jäsenyyttä, jotta Suomi saisi Naton viidennen artiklan mukaiset turvatakuut.
Myöntyvyysmiehiä kritisoidaan usein menneisyyteen haikailusta ja todetaan, että emme elä 70-lukua vaan maailma on muuttunut.
Jako kahtia on samantapainen kuin kuin aiemminkin Suomen jouduttua yksin Venäjän uhkaamaksi.
1. Sortokauden aikan osa suomalaista (suomettarelaiset eli myöntyvyysmiehet) vaativat hyvin varovaista myöntyvyyspolitiikkaa ajatuksella, että mikäli Suomi antaa periksi joissain asioissa, edes jotain voidaan pelastaa. Taivutaan mutta ei taituta.
2. Ns. perustuslailliset (eli passiivisen vastarinnan kannattajat) taas vaativat, että perustuslaillisista oikeuksista, jotka keisari oli hallitsijan valalla taannut, on pidettävä kiinni ja venäläisille ei pidä antaa periksi. Myöntyvyys johtaa moraaliseen mädännäisyyteen ja kansan olemassaolon murenemiseen sitä kautta. (Paasikivikin totesi tämän riskin vielä presidenttikaudellaan ryhtyessään edistämään myöntyvyyspolitiikka hävityn sodan tilanteessa.) Mitään takeita myönnytysten hyödystä ei muutenkaan ole.
Molemmilla puolilla oli rationaalisia, asioita syvällisesti miettineitä ja rehellisiä ihmisiä. Vaikeaan tilanteeseen ei ollut helppoa löytää varmaa ratkaisua. Itsenäisyyden myötä perustuslaillinen linja voitti ja kaikki sotien väliset presidentit olivat perustuslaillisia. Tilanne kääntyi sodan jälkeen ja sortokauden ajan myöntyvyyspoliitikko Paasikivi valittiin presidentiksi. Kekkonen ja Koivisto edistivät samaa politiikka. Halosen aikana siirryttiin myöntyvyydestä osin puhdasoppiseen quislingilaisuuteen osin naiviin uhan kieltämiseen.
Tilanne on nytkin hieman samanlainen kuin sortokauden aikana - on olemassa Venäjän uhka ja kaksi tapaa lähestyä ongelmaa. Yhdellä huomattavalla erolla kuitenkin:
Suomi ei ole joutunut tähän tilanteeseen omaa syyttään kuten vuonna 1899 vaan siksi, että Keskusta ja SDP ovat ajaneet Suomen tähän tilanteeseen. Päinvastoin kuin jotkut länsimieliset väittävät kepulaiset ja SDP eivät vain haikaile menneisyyteen (="70-luvulle, jota ei enää ole"), vaan he ovat koko 2000-luvun tahallaan (hyötyäkseen poliittisesti) tai tahattomasti (typeryyttään) ajaneet turvatakuiden torppauksella Suomea tilanteeseen, mikä muistuttaa yhä enemmän 70-lukua. Olemme yksin Venäjän uhan alla, mutta vain siksi että olemme itse torjuneet turvatakuut. Turvatakuiden torppaamista on julkisuudessa perusteltu milloin milläkin tekosyyllä - maailman muuttumisella ja Venäjän uhan loppumisella - milloin Naton pahuudella.
Menneisyyden haikailun sijasta SDP ja Kepu ovat primääristi rekonstruoineet menneisyyttä.
Nyt Kekusta ja SDP siis vaativat myöntyvyyspolitiikkaa pelastaakseen Suomen uhkaavasta tilanteesta, jonka ovat itse aiheuttaneet. Poliittisessa kisassa myöntyvyyden ja länsimielisyyden välillä ei ole kyse rehellisestä mielipiteiden kilpailusta, vaan siitä että toinen osapuoli on tietoisella politiikalla luonut tilanteen, missä heidän kannattamansa poliittinen linja saattaa kuullostaa houkuttelevalta.
Suomettumista eli Venäjän edessä matelua mainostetaan nyt realismiksi.
Peli on ollut häikäilemätöntä. Myöntyvyyspuoli on osoittanut olevansa valmis vaikka Suomen itsenäisyyden vaarantamiseen maanpetoksellisella toiminnalla taatakseen oman linjansa voiton.
Vihreiden Ville Niinistökin totesi muuten asiallisessa artikkelissaan, jossa tuomitsi muiden puolueiden suomettumisen, että Natoon haikailu ei nyt ole vakautta lisäävää. Niinistössä ei ollut kuitenkaan munaa vastata kysymykseen:
Olisiko Vihreiden siis pitänyt olla ajamassa Suomea Natoon silloin, kun se olisi ollut mahdollista [, eikä osallistua Keskustan ja SDP:n kanssa 70-luvun rekonstruointiin].
1 kommentti:
Jumalauta. Ei helvetti... Kelvottomia poliitikkoja on aivan liikaa kaikkina aikoina. Hyvä kirjoitus!
Lähetä kommentti