SAK perustuloa vastaan

SAK vastustaa perustuloa uskoakseni vain ja ainoastaan, koska perustulo vähentäisi automaattisesti ay-liikkeen valtaa. Minimipalkat romutettaisiin todennäköisesti ja palkat vapautettaisiin muutenkin sääntelystä, koska tulonjako hoidettaisiin perustulolla eikä "solidaarisella" palkkapolitiikalla. Ay-liike romahtaisi.

Mutta sellaisia perusteita perustuloa vastaan voidaan esittää, jotka eivät ole kokonaan vailla tolkkua:

Perustulomallit voi jaotella kolmeen kategoriaan:

1. Tuhottoman kalliita, "massit massoille" -malleja, joissa laitetaan yli tonni jokaisen tilille kuukausittain.
2. Turhia, esimerkiksi Soininvaaran malli, joissa perustulo on niin pieni, että sen rinnalla pitää säilyttää asumistuki, toimeentulotuki, syyperusteinen työttömyysturva, vanhempainetuudet, yms.
3. Köyhiä kepittäviä malleja, eli sellaisia joissa nykyinen kattava sosiaaliturva korvataan pienellä perustulolla.

Toki tämäkin on totta - kysymys vain kuuluu miksi malleja yksi ja kolme ei voisi yhdistää.

Perustuloon siirtyminen toki rokottaa joitain ihmisiä ja antaa etuja toisille, mutta entä sitten. Jokainen järjestelmän radikaali yksinkertaistaminen - olkoon sitten kysymys spontaanista romahduksesta tai järjestelmän demokraattisesta muuttamisesta - synnyttää väliinputoamista.

Sen suhteen olen intuitiivisesti samaa mieltä SAK:n ekonomin kanssa, että malli 2 tuskin on järkevä. Eniten minua mallin 1 ja 3 yhdistämisessä mietityttää, mihin suuuntaan hybridimalli alkaisi kehittyä. Kohti mallia 1 vai kohti mallia 3.

"Hyvinvointivaltio menee liian pitkälle"

Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen analysoi HS:ssä lasten päivähoidon ylilyöntejä esimerkkinä hyvinvointivaltion rappiosta. On selvinnyt että yhdessä esimerkkikunnassa (Lohjalla) 10% lapsista on vanhempien lomankin ajan päiväkodissa, toinen 10% saa lomaa vain kaksi viikkoa vuodessa.

Jos hyvinvointivaltiota ei vahdi, se menee mielellään liian pitkälle. Pitää olla mahdollista ottaa myös askel taaksepäin. ... Hyvinvointivaltion tuhon siemen on siinä, että alamme pitää sosiaalitukia ja palveluita itsestäänselvyyksinä.

Apunen taustoittaa asiaa:

Niin sanottu subjektiivinen oikeus päivähoitoon tarkoittaa, että vanhemmat voivat päättää, meneekö lapsi päiväkotiin vai ei, riippumatta siitä, ovatko vanhemmat itse töissä. Yllättävän monien mielestä tämä tarkoittaa sitä, että aikuisella pitää olla subjektiivinen oikeus lomaan ilman häiriötekijöitä – lapsia.

Turun Sanomien toimittaja Erja Hyytiäinen tutki viime vuonna Lounais-Suomen päiväkoteja. Tulokset olivat minusta skandaali. Esimerkiksi Lohjalla lähes kymmenen prosenttia lapsista lusi päiväkodissa koko vuoden, ilman lomia. Enintään kahden viikon kotilomalle pääsee joka kymmenes lapsi.

Minun on mahdoton uskoa, että vanhempien työt vaatisivat lapsen viemistä päiväkotiin läpi vuoden. Kyse täytyy olla mukavuudenhalusta. Etelänmatkan allasbileissä ei ole tilaa lasten tarpeille.

"No, koskas meillä sitten on lomaa?" kysyvät nämä vanhemmat. Jos vanhemmuuteen olisi ajokortti, mikä tuntuu toisinaan oikein hyvältä ajatukselta, tällä lausunnolla korttia ei pitäisi antaa.

Holhousyhteiskunnan luonne tulee esille lapsiasiainvaltuutettu Anna-Kaisa Aulan kommentissa:

[Aulan mukaan] tarvitaan "painopisteen muutosta". Se ei tarkoita sitä, että lapsi palautettaisiin lomalla kotiin, vaan osa-aikaisia päiväkotipäiviä ja kerhoja ja "ohjattua viriketoimintaa", "Vanhemmille tulee tarjota palveluohjausta ja neuvontaa lapsen kannalta parhaiden ratkaisujen hakemisessa", Aula kirjoittaa.

Apunen ihmettelee Aulan puheita:

On vaikea kuvitella, mitä palvelua voi antaa aikuiselle, joka kieltäytyy ymmärtämästä, että vapaana aikana lapsen koti on kotona. Miksi edes lapsiasiavaltuutettu ei sano, että nyt laki toimii lasta vastaan?

Rappio alkaa hiljalleen, kun työmoraali, nöyryys ja vertaisvalvonta laskevat, ja yhteiskunnan palvelut oletetaan itsestään selviksi. Palvelut ja tuet, jotka aluksi otettiin vastaan kiitollisena tai hieman häpeillen ja jopa ärtyneenä, muuttuvat itsestään selvyyksiksi. Päivähoidon ja muiden etuuksien käyttö muuttuu ryöstökalastuksen kaltaiseksi yhteismaan ongelmaksi. Veronmaksajat koetaan eliitin puolelta vero-orjina, joita kyykytetään ylläpitämään tällaisia rappeutuvia instituutioita.

Ongelma ei tietysti ole vain päivähoidossa. Yhtä hyvin pätee se, että täysin terveitä ja työkykyisiä ihmisiä makuutetaan suurella eläkkeellä lapsiperheiden tuella. Saavutettua etua ei oleta itsestään selvyydeksi vain päivähoidon käyttäjä (aikuinen), vaan yhtä hyvin ay-liikkeen jäsen ja eläkeläinen. Samoin oletti jo sääty-yhteiskunnan aikaan perinteisistä privilegioista ja monopoleista nauttinut säätyläinen.

Todettakoon myös, että vaikka tällaista järjestelmää olisi varaa ylläpitää, tällaista järjestelmää on moraalitonta ylläpitää. Valtio ei voi osallistua tällaiseen toimintaan missä suuri osa lapsista varastoidaan päiväkoteihin, jotta vanhemmat voivat harrastaa.

Jokaiseen yhteiskuntaan liittyy tuhon siemen. Se ei tarkoita, että yhteiselo sinällään olisi hylättävä vaan tietynlaisen "yhteiselon" syklinen luonne on otettava annettuna.  Valtion instituutiot, yritykset ja yhteisöt elävät aikansa ja tuottavat elinaikanaan usein hyödyllisiä palveluita jäsenilleen / omistajilleen / kansalaisilleen / työntekijöilleen. Harvoja poikkeuksia lukuunottamatta ne elävät ainakaan dramaattisesti muuttumatta satoja vuosia.

Itsestään selvyytenä pitäminen ei ole vain valtion ongelma. Jos perheessä toinen vanhemmista on kärkäs huolehtimaan ruuan laitosta ja muista perheen palveluista, muut perheenjäsenet alkavat suhtautua tähän vanhempaan itsestään selvyyteenä. Perheen rappion ratkaisee kuitenkin yleensä ikä - isä ei ole iäksi eikä äiti elinajaksi - tosin tämäkin saattaa monelle henkisesti alamittaiselle tulla yllätyksenä.

Säälittävin keskenkasvuinen on minun mielestäni melkein kuitenkin USA:n turvatakuut itsestään selvyyksinä ottava länsimainen vasemmisto-älymystö, joille on jäänyt levy päälle USA:n hakkumisen suhteen. Samaan aikaan kun Kiina on kovaa vauhtia muuttumassa maailman pahimmaksi saastuttajaksi ja uudeksi kolonialistiksi, vasemmisto-älykkö toimii kuin Pavlovin koira kuullessaan sanan "ongelma" ja alkaa heti räksyttää amerikkalaisvastaisia kestojuttujaan.

Vladimir Putin - uusi Stalin

Suomessa metsästetään fasisteja, rasisteja ja natseja.

Naapurimaamme presidentti on oikea fasisti, joka talloo ihmisoikeuksia, uhkailee naapurimaitaan ja ihailee aikamme yhtä pahinta kansanmurhaajaa Josif Stalinia ja puolustelee tämän tekoja. Tai ei vain puolustele vaan ylistää:

Puna-armeija kärsi talvisodassa raskaita tappioita virheiden vuoksi, mutta se sai Suomen tuntemaan Venäjän, silloisen Neuvostoliiton, kaiken voiman.  

Tekstistä kuvastuu vallan ihailu. Nykyinenkin Suomi saa pelätä Venäjää, miettii Vladimir päässään.

Maamme ulkopoliittinen johto ei ole tehnyt mitään kansamme suojelemiseksi. On päinvastoin levitetty selkeää harhaa siitä että Venäjä on muuttunut oleellisesti toisenlaiseksi maaksi kuin Neuvostoliitto.

Tilanne on melkeinpä heikentynyt Neuvostoliittoon verrattuna. Nykyinen presidentti on ihmisenä samantyyppinen kuin Stalin. Väkivallan ihailija.  Oikeus on Putinille vain ja ainoastaan vahvemman oikeutta. Venäläiset koulukirjat kuvaavat venäläisen suurmiehen ja modernisoijan arkkityyppiä, joka on Iivana Julman, Pietari Suuren ja Josif Stalinin kaltainen murhaaja ja modernisoija. Putin esitetään neljäntenä suurena modernisoijana ja hän on tyytyväinen itsestään annetusta kuvasta.

Josif Stalin aloitti talvisodan Suomea vastaan korjatakseen rajavirheitä.

Viesti on selvä: Venäjä käyttää väkivaltaa virheiden korjaamiseen. Enää ei ole kyse siitä että kiellettäisiin häpeillen oma syyllisyys vaan sanotaan: me hyökkäsimme, jotta saisimme etuja maallemme. Me teemme niin koska olemme vahvempia kuin te.

Monet Venäjällä paljon käyneet suomalaiset ovat sanoneet minulle, että Suomi on Venäjän paras naapuri ja meistä pidetään ja meitä arvostetaan. Mutta nyt alkaa heillekin selvitä Venäjän parhaan naapurin rooli on samantyyppinen rooli kuin alkokoholistin omaisen tai narsistin tyttöystävän. Se, joka on lähellä, on nyrkin kantaman päässä.

Apinapomo ei kelpaa malliksi yrityksen johtajalle?

Simpanssi-lauman johtajaa on esitetty viime aikoina malliksi yritysjohtajille. Talouselämä kirjoitti: Yritysjohtaja voi oppia paljon simpanssilauman alfaurokselta. Palkitun Apinajohtajan käsikirjan mukaan simpanssijohtaja joutuu ratkomaan samanlaisia ryhmähengen, motivaation ja stressin ongelmia kuin modernin työyhteisön esimies, mutta simpanssit saavat ryhmänsä toimimaan yritysjohtajia jouhevammin. Kirjassa kerrotaan simpanssien käyttäytymistavoista, joita yritysjohtaja voi soveltaa omassa työssään. Osa vinkeistä on tavanomaisia, mutta mukana on myös luovia ratkaisuja. Johtajia esimerkiksi kehotetaan tarkkailemaan säännöllisesti alaistensa eleitä, kuten otsaryppyjä, hymykuoppia ja nenän nyrpistyksiä, koska sanaton viestintä kertoo paljon työyhteisön ilmapiiristä. Väite on varsin kiistanalainen. Simpanssi-lauma kykenee harvoin sen tasoiseen yhteistyöhön kuin ihminen, puhumattakan että yltäisi muurahaiskeon yhteistyöhön. Myös simpansseja ihmisyhteisöjen ohella tutkinut antropologi Christopher Boehm kuvaa kirjassaan Hierarchy in the Forest ihmisyhteisöjen ja simpanssiyhteisöjen eroa. Kun simpanssilauma joskus onnistuu kaatamaan yhdessä eläimen, ruoka jaetaan hierarkkian mukaan. Ensin syö johtaja, sitten hänen lähin kuppikuntansa, muille lauman jäsenille jää harvoin mitään syötävää. Kapinalliset nujerretaan lauman johtajan ja hänen lähimpiensä toimesta. Ihmiselle on metsästäjä-keräilijänä tyypillistä ruuan jakaminen. Esimerkiksi Ache-heimon metsästäjä jakaa tyypillisesti koko saaliinsa muille heimojen jäsenille. Ainoa joka ei syö metsästäjän yksin hankkimaa saalista on metsästäjä itse. Ihmiseltä onnistuu ruuan jaon takia vaarallinenkin yhteistyötä vaativa suurriistan metsästys. Haavoittuneen tai kuolleen metsästäjän ja sotilaan lapsista huolehditaan yhdessä. Saalis jaetaan tasan. Metsästäjä-keräilijä-yhteisössä pomottajat alistetaan porukalla. Esimerkiksi bushmanneilla väkivalta liittyy usein juuri tällaisen pomottajan rankaisemiseen. Ihmis-laumassa pomottajan alistaminen onnistuu samoin keinoin kuin sotiminen ja suurriistan metsästys - yhteistyöllä. Yhteistyö on tehokasta ja heimon jäsenet ovat tasa-arvoisia. Vasta yhteiskunnan monimutkaistumisen myötä ihmisyhteisöön on tullut hierarkkiaa. Ihminen vierastaa edelleen hierarkkiaa voimakkaasti ja varsinkin pieni yritys - tai projekti-ryhmä ison yrityksen sisällä - toimii tehokkaimmin, kun kukaan ei pomota enempää kuin on välttämätön pakko. Mallin ottaminen simpanssi-alfalta voi olla toimivaa jossain hyvin hierarkkisessa suuryrityksessä kuten Amazonin varastossa, missä työntekijät on alistettu ja työmarkkinoilla vallitsee ostajan markkinat. Tai tilanteessa missä yrityksen pelastamiseksi ammattiyhdistys on täysin nujerrettava. Tuskin muuten. Leikkauksetkin onnistuvat uskoakseni paremmin, kun koko työyhteisö motivoidaan leikkauksiin osoittamalla että yhteinen yritys on muuten vaarassa romahtaa. Simpanssi eroaa ihmisestä muutenkin varsin voimakkaasti. Siinä missä ihmislapsi sisäistää helpposti yhteisönsä tai perheensä normit, simpanssilapsen sosiaalistaminen ei samallalailla onnistu.

Eteläamerikkalainen paavi

En tiedä miksi juuri Bergoglio valittiin paaviksi mutta yksi selitys latinalaisamerikkalainen paavin valinnalle lienee tässä:

Catholics comprised 81% of Latin America’s population in 1996, and Protestants made up only 4%, according to the polling site Latinobarometro. By 2010, Protestants had jumped to 13% of the population while Catholics dropped to 70%. 

Katolisen kirkon monopoli on rikkoutumassa Etelä-Amerikassa.

Monopolin rikkoutuminen on yleensä kuluttajan kannalta positiivinen asia. Uskonnollisen monopolin murtuminen Etelä-Amerikassa on uskontotieteellisen tutkimuksen mukaan parantanut uskontokuntien "kuluttajille" tarjoamien palveluiden arvoa. Helluntailaiset ja muut protestanttiset kirkot ovat kilpailleet suuntaamalla toimintansa nimenomaan köyhille siinä missä katolinen kirkko on aiemmin ollut enemmän eliitin asialla.  Protestanttiset lahkot toivat Etelä-Amerikkaan lukutaidon opetusta, ammattiopetusta yms. sosiaalisia palveluita. Katolinen kirkko suhtautui aiemmin Etelä-Amerikassa negatiivisesti jopa lukutaitoon ja raamatun lukuun. Espanjankielisen tai portugalinkielisen raamatun tuontia saatettiin jopa rajoittaa. Sittemmin katolinen kirkko on joutunut sekin parantamaan palveluidensa tasoa.

Etelä-Amerikassa protestantismi tukee askeettista ja kurinalaista elämänotetta, mikä vähentää ainakin miesten itsetuhoista käyttäytymistä, vahvistaa miesten sitoutumista avioliittoon ja edesauttaa ryhmäkoheesiota. Tämä tekee protestantismista myös naisille erittäin houkuttelevan vaihtoehdon. Joka tapauksessa on ilmeistä, että protestantismin suosion takana on paitsi lupaus sielun pelastuksesta, myös lupaus sosiaalisesta ja taloudellisesta menestyksestä tässä maailmassa.

(Lähde: Anthony Gill, Rendering unto Caesar: Catholic Church and the State in Latin America).

Katolinen kirkko tietysti taistelee asemansa puolesta.

Homot, maahanmuutto ja Amsterdam

Tänään HS:ssä kerrottiin monisanaisesti homojen elämästä Amsterdamissa.

Todettiin toisaalta, että homojen ja marokkolaisten maahanmuuttaja-miesten välillä on kärhämää ja monet homot jopa äänestävät äärioikeistoa. Homoihin kohdistuu HS:n mukaan katuväkivaltaa nimenomaan 17-24-vuotiaiden marokkolaisten taholta. HS:n mukaan katujengiläiset ovat kuitenkin harvoin mitään erityisen uskovaisia muslimeja. Toisaalta kerrottiin, että myös muslimeissa on homoja, jotka yrittävät hekin saavuttaa vapautensa. Monet länsimaistuneet muslimi-homot vastustavat HS:n mukaan hekin maahanmuuton kasvua kuten Geert Wilders.

HS:n tekstin yleisasenne oli tietysti kuitenkin optimistinen. Aika ratkaisee ongelman. Voi tietysti ratkaistakin.

Toisaalta koska maahanmuutto länteen on varsin voimakasta, ja korkea osuus maahanmuuttajien toisesta sukupolvesta on työttöminä ja syrjäytyneitä, riski on myös olemassa, että (sunni)muslimit edelleen eristyvät muusta väestöstä omiksi hyvin erilaisen arvomaailman omaaviksi ja länteen vihamielisesti suhtautuviksi yhteisöikseen. Nämä sunni-yhteisöt tuovat sitten al Qaidan Eurooppaan. 

Muslimit eri maista (Punjabista, Bengalista, Irakista, Marokosta, Egyptistä jne.) integroituvat tämän hypoteesin mukaan kyllä toisiinsa, mutta eivät Eurooppaan. Ne muodostavat hiljalleen yhtenäisen muslimi-identiteetin:

Many French and even second-generation French students of North African origin, who make up the majority in certain schools, live as if they are foreign to the national community. They reply to anything you say to them with two categories: “the French” and “us.” Where once they claimed an Arab identity (which is not, by the way, always self-evident for North Africans), today they increasingly claim a “Muslim”.  (Reflections on the Revolution In Europe: Immigration, Islam, and the West, Christopher Caldwell.)

No tämä kaikki on tietysti sanottu jo moneen kertaan. Hiljalleen olisi tärkeää, että näitä kahta vastakkaista hypoteesia alettaisiin arvioida kylmän objektiivisesti. Caldwellin kirja on toki yksi hyvä suhteellisen analyyttinen esitys maahanmuuton ongelmista ja sitä suosittelen: