Professori emerita Liisa Keltikangas-Järvisen “Itsekkyyden aika”

Hetki sitten -muistaakseni vuonna 2021- sanottiin vielä, että “elämme historian parasta aikaa”. En tiedä uskoinko siihen vai en, mutta näin ainakin sanottiin aika yleisesti. En usko, että kovin moni enää sanoo niin?

Professori emerita Liisa Keltikangas-Järvinen kirjoittaa uusimmassa kirjassaan “Itsekkyyden aika” näin. Väliotsikot on minun. 

1. Edistys toisaalta

Elämän olosuhteet ovat koko ajan muuttuneet paremmiksi ja elämä helpommaksi, terveellisemmäksi, tasa-arvoisemmaksi. On sanottu, että tällä hetkellä eläisimme historian parasta aikaa.

Erityisen paljon on edistytty ihmisen yksilöllisyyden ja psyykkisten tarpeiden ymmärtämisessä. Ei tarvitse mennä kovin kauas taaksepäin, kun ihmisen mahdollisuudet päättää omasta elämästään ja tehdä itselleen sopivia valintoja olivat rajalliset elleivät olemattomat tai koskivat marginaalisen pientä joukkoa ihmisiä. Tasa-arvo, suvaitsevaisuus ja yksilön oikeudet eivät välttämättä olleet edes tavoitteita. Lapsuus käsitteenä eli sen asian ymmärtäminen, että lapsi ei ole vähäpätöinen aikuinen vaan yksilö, joka elää omaa, sinänsä arvokasta kehitysvaihettaan, on runsaan sadan vuoden ikäinen. Sellaista käsitettä kuin työhyvinvointi ei ollut olemassa; sitä ei tarvittu mihinkään. Työn ensisijainen tarkoitus oli saada ruoka riittämään, ja olemattoman pienellä joukolla ihmisiä oli mahdollisuus miettiä työn mielekkyyttä. Mielenterveyden ongelmista tai niiden syistä oli tuskin mitään käsitystä.

2. Maailma muuttui paremmaksi, mutta:

Rinnakkain tämän kehityskulun kanssa on nähtävissä psyykkisen hyvinvoinnin lasku. Masennus, ahdistus, työuupumus ja sosiaaliset pelot ovat lisääntyneet. Elämäntyytyväisyys ja nuorten tulevaisuususko ovat heikentyneet. Ongelma ei ole suomalainen vaan globaali: kaikkialla länsimaisessa kulttuurissa painitaan lisääntyneiden mielenterveyden ongelmien kanssa.

3. Ei ole olemassa syy-seuraussuhdetta 1 & 2 välillä

Näiden rinnakkaisten kehityskulkujen, siis yleisen positiivisen kehityksen ja lisääntyneen mentaalisen pahoinvoinnin, välille ei löydy syy-seuraussuhdetta kumpaankaan suuntaan. Työterveydenhuollon parantuminen ei ole aiheuttanut työuupumusta eikä mielenterveyspalvelujen lisääminen ole lisääntyneen masennuksen syy. Joskus halutaan nähdä, että nuorten masennus ja ahdistus olisivat lisääntyneet siksi, että niistä niin paljon puhutaan. Avoimella puheella on saattanut olla merkitystä, mutta se ei kuitenkaan riitä selittämään ongelmien voimakasta kasvua. Jos nuori on ahdistunut tai työkyvytön, ovat vaikutukset ihan samat riippumatta siitä, mikä on ahdistuksen ja työkyvyttömyyden syy. Ahdistus ja työkyvyttömyys eivät myöskään häviä sillä, että niistä ei puhuta eikä niihin tarjota hoitoa. Kausaliteetti ei kulje toiseenkaan suuntaan niin, että ensin psyykkiset ongelmat olisivat lisääntyneet ja niiden seurauksena yhteiskunnan korjaavat toimenpiteet. Puhe työviihtyvyydestä ja hyvästä johtajuudesta alkoi paljon ennen työuupumuksen kasvua nykyisen suuruiseksi ongelmaksi. Ihmisten yksinäisyys ei myöskään ole ollut syy sosiaalisten verkkojen luomiselle eikä persoonallisuussyrjintä sille, että on lähdetty korostamaan erilaisuuden ymmärtämistä.

4. Todellinen syy?

Samaan aikaan näiden kahden keskenään ristiriitaisen kehityksen kanssa on tapahtunut kolmaskin muutos, nimittäin individualismin nousu. Kehitys kohti yhteiskunnan vakautta, elämän helpottumista ja tasa-arvon lisääntymistä perustui ennen kaikkea yhteiskunnan rakenteelliseen muutokseen.

Rakenteellinen muutos puolestaan toi mukanaan laajemman kulttuurisen muutoksen, yksilöllisyyden yhteisöllisyyden sijaan.

Muutoksen tarkoitus oli luoda parempi yhteiskunta. Sen piti tarkoittaa uudenlaisia yksilön vapauksia ja yksilön oikeuksia, lisääntyvää tasa-arvoa. Sen piti tarkoittaa rajoittavista normeista vapautumista, mahdollisuutta toteuttaa itseään ja elää omanlaistaan elämää. Muutos kuitenkin meni aina vaan pitemmälle, kunnes voidaan kysyä, puhutaanko yksilöllisyyden sijasta jo itsekkyydestä. Onko vapautumisen, avoimuuden ja suvaitsevaisuuden sijasta siirrytty elämään yksilöllisen minäkeskeisyyden aikaa? Taloudellisen kasvun ja mielenterveyden ongelmien välillä voisi sittenkin olla kausaliteetti; se selittyisi vain kolmannella muuttujalla. Kehitys kohti »maailman onnellisinta maata» perustui rakenteelliseen muutokseen ja taloudelliseen kasvuun. Rakenteellinen muutos toi mukanaan kulttuurisen muutoksen, individualismin.

Yksilöllisyys kehittyi yhä pitemmälle, kunnes yhteiskunta ei enää tukenut mentaalista hyvinvointia, ja psyykkiset ongelmat lähtivät kasvuun. Elämme minäminä-aikaa. Ihmisen tulee tietää, mitä hän tahtoo, ja tietää, mitkä ovat hänen juttujaan. Hänen ei tule olla epävarma etsijä vaan oman elämänsä sankari. Hänen tulee pitää kiinni oikeuksistaan, hänen pitää saada olla ihmissuhteissa oma itsensä, kompromisseihin hänen ei tule taipua. Hän itse on projekti, jota hän hoivaa.