Kiuas @kustannus, Orwell ja dogmien muutoksen dynamiikka totalitarismissa

Orwellin Vuosi 1984 -kirjan ehkä dramaattisin kohta on se, missä poliittinen propagandisti kesken  fanaattista puhettaan, jossa vihollisen barbaarisia tekoja kauhistellaan ja joka saa aukiolle kerääntyneen tai kerätyn väkijoukon raivon valtaan, saa tiedon, että vihollinen onkin vaihtunut Euraasiasta Itäaasiaksi. Ilmeenkään muuttumatta propagandisti jatkaa puhettaan, mutta nimet vaihtuvat. 

Ilman että kukaan sanoi sanaakaan ymmärrykseen aalto hulvahti läpi väkijoukon. Oseania oli sodassa Itäaasian kanssa! Kohta nousi valtava häly. Aukiota koristavat julisteet ja liput olivatkin täysin vääriä!... Sabotaasia! Goldsteinin agentit olivat iskeneet. Seurasi hillitön välinäytös, jonka aikana julisteet revittiin riekaleiksi ja tallotiin maahan... Kaikki oli kuitenkin ohi parissa kolmessa minuutissa. 

Kohtaus tuli mieleen kun luki Timo Hännikäisen kääntämiä George Orwellin 40-luvun esseitä  kirjassa Sinä ja atomipommi - tarkemmin sanoen esseetä Kirjallisuus ja totalitarismi:

Mutta totalitarismin ja entisajan puhdasoppisuuksien välillä on useita olennaisia eroja niin Euroopassa kuin itämailla. Keskeisintä on, etteivät entisajan puhdasoppisuudet muuttuneet, tai ainakaan ne eivät muuttuneet nopeasti. Keskiajan Euroopassa kirkko saneli mitä ihmisten piti uskoa, mutta ainakin se salli heidän pitää samat uskomukset kehdosta hautaan. Se ei käskenyt uskomaan maanantaina yhtä ja tiistaina toista. Sama pätee pitkälti kehen tahansa puhdasoppiseen kristittyyn, hinduun, buddhalaiseen tai muslimiin nykyään. Hänen ajattelunsa on tietyllä tavalla rajoittunutta, mutta hänen koko elämänsä kuluu samojen rajojen sisällä. Hänen tunteisiinsa ei kajota. Totalitarismissa on täsmälleen päinvastoin. Totalitaarinen valtio on siitä erikoislaatuinen, että vaikka se kontrolloi ajattelua, se ei määrittele sitä pysyvästi. Se määrittelee kyseen alaistamattomat dogmit ja muuttaa niitä päivittäin. Se tarvitsee dogmeja, koska se tarvitsee ehdotonta tottelevaisuutta alamaisiltaan, mutta se ei voi välttää valtapolitiikan tarpeiden sanelemia muutoksia. Se julistautuu erehtymättömäksi ja samaan aikaan hyökkää objektiivisen totuuden käsitettä vastaan. Ilmeisen esimerkin mainitakseni: jokaisen saksalaisen tuli syyskuuhun 1939 saakka suhtautua venäläiseen bolševismiin kauhulla ja inholla, ja syyskuusta 1939 eteenpäin ihailulla kiintymyksellä. Jos Venäjä ja Saksa joutuvat sotaan keskenään, kuten muutaman vuoden sisällä voi hyvinkin käydä, on tehtävä jälleen uusi raju asennemuutos. Saksalaisen tunteiden, hänen rakkautensa ja vihansa, odotetaan tarpeen vaatiessa kääntyvän päinvastaisiksi yhdessä yössä. Minun tuskin tarvitsee selittää, mitä tämä tarkoittaa kirjallisuuden kannalta. Kirjoittamisessa on nimittäin paljolti kyse tuntemisesta, jota ei aina voi hallita ulkopuolelta. On helppo myötäillä vallitsevaa ortodoksiaa, mutta arvokasta kirjallisuutta syntyy vain silloin, kun kirjoittaja tuntee puhuvansa totta; muutoin luova impulssi puuttuu. Kaikki tunnettu todistusaineisto viittaa siihen, että totalitarismin seuraajiltaan vaatimat äkilliset emotionaaliset muutokset ovat psykologisesti mahdottomia. Siksi uskon, että jos totalitarismi pääsee maailmanlaajuisesti voitolle, kirjallisuus sellaisena kuin me sen tunnemme loppuu. Itse asiassa totalitaarisissa valtioissa näin näyttää jo käyneen. Italiassa kirjallisuus on rampautunut ja Saksassa se näyttää jo melkein kadonneen. Natseille luonteenomaisinta toimintaa on kirjojen polttaminen. Eikä Venäjälläkään ole tapahtunut odottamaamme kirjallisuuden renessanssia, ja lupaavimmilla venäläisillä kirjailijoilla on selvä taipumus joko tehdä itsemurha tai kadota vankilaan. 

ps. Mietin myös: entä Woke - eikö senkin dogmit muutu jatkuvasti. Amerikkalais-professorit Bo Winegard ja Ben Winegard selittivät Woken dogmien muutosta Quilletten artikkelissaan, joka käännettiin Sarastukseen nimellä Suuren herätyksen saarnamiehet:

Herätys toimii statusjärjestelmänä. Herätys tarjoaa tarkemmin sanoen signalointisanaston, joka kykenee erottamaan eliitin massasta. Statusjärjestelmästä hyötyvä eliitti antaa erityistä statusta niille saarnamiehille, jotka puolustavat, julistavat ja legitimoivat Herätyksen narratiivia. Ja he vievät statusta niiltä, joiden mielipiteet eivät ole Herätyksen narratiivin mukaiset.

Tämä näkökulma valaisee monia muuten selittämättömiä herätyskulttuurin piirteitä:

• Miksi Herätyksen normit muuttuvat niin äkkiä ja ovat niin monimutkaisia (ja siksi vieraannuttavat monet potentiaaliset liittolaiset)?
• jne...