Albanialaisten kunninkulttuuri - osa 1

Suomeen on muuttanut varsinkin Kosovon sodan jälkeen varsin runsaasti albanialaisia, jotka ovat antropologian näkökulmasta viimeisiä kantaeurooppalaisia kansoja, jotka elävät kunniankulttuurissa. Sukujen väliset riidat ja verikostot ovat osa albanialaista kulttuuria siinä missä romanikulttuuriakin. 

 HS:n jutussa Kampin ampumavälikohtauksesta tulee esiin selkeitä kunniankulttuurin piirteitä:

Uhrien puolelta kerrottiin kuulemisissa useita kertoja, että syytetyn suku olisi yrittänyt painostaa heidän sukuaan pois Suomesta. ”Tiedän hänen veljensä sanoneen, että joko te olette tai me olemme täällä Suomessa”, yksi veljeksistä sanoi. Syytä tällaiseen väitettyyn uhkailuun hän tai kukaan muukaan ei ole osannut kertoa. Miehen mukaan rakennusyrittäjä on ollut riidoissa ainakin hänen setänsä kanssa. 

...

 ”Haetaan sopua tai sitten voidaan kostaa?” syyttäjä Keskinen tiedusteli todistajalta sukujen välisestä toimintakulttuurista Kosovossa. 

 ”Ensimmäisestä päivästä lähtien, kun on lyöty, olemme yrittäneet saada sopua”, syytetyn veli vastasi. 

 Syytetyn asianajaja Mikko Helenius puolestaan kysyi veljeltä, mitä hyötyä toinen suku haki painostuksella ja väkivallalla? ”Rahaa”, mies vastasi. 

 Todistajan mukaan myös hänen luonaan kävi muutamia kuukausia ennen ampumistapausta viiden miehen uhkailuporukka. Uhkailijat eivät olleet ampumistilanteessa uhreina olleita veljeksiä, mutta kuitenkin heidän lähipiiriään. 

 Syytetyn veli nosti yllättäen esiin, että sukujen riitaan liittyen on laadittu Kosovossa sopimus, jonka mukaan verikostoa ei pitäisi tapahtua tiettyyn päivämäärään mennessä. ”1. joulukuuta asti lupaus rauhasta”, mies kertoi sopimuksesta.

Myös romanikulttuurin väistämisen ajatus tulee esille:

"Toista sukua on painostettu poistumaan Suomesta”, aluesyyttäjä Nina Keskinen taustoitti asiaa pääkäsittelyn ensimmäisenä päivänä.

Albanialaisten kunniankulttuuriin kuuluu muuten varsin hauskakin piirre: miestä ei saa ampua jos hän on liikkeellä äitinsä kanssa.

PS. Otan mielellään vastaan kommentteja, linkkejä ja kokemuksia liittyen albanialaisten kunniankuluttuuriin.

USA kaipaa pohjoismaista mallia?

USA:ssa keskustellaan nykyään paljon pohjoismaisesta mallista. Tähän saakka olen kuvitellut että asiasta puhuvat lähinnä Bernie Sandersin kaltaiset demokraattien vasemmistosiiven ihmiset. Mutta ei -  asiasta puhutaan yleisemminkin. Yksi esimerkki ovat taloustieteilijät Daron Acemoğlu ja James A. Robinson uudessa kirjassaan The Narrow Corridor: States, Societies, and the Fate of Liberty.

Kirja puhuu yleisesti vapaudesta ja (kansalais)yhteiskunnan (society) ja valtion suhteesta monin esimerkein (Kiina, Intia, USA, Ruotsi, Kolumbia, Guatemala, Costa Rica). Hyvä yhteiskunta saavutetaan Acemoğlun ja Robinsonin mukaan vain, jos valtio on suhteellisen vahva mutta sen valtaa kontrolloi yhtä lailla voimakas yhteiskunta. Mitä vahvemmaksi valtio muuttuu joutuessaan ottamaan uusia tehtäviä, sitä voimakkaammaksi myös yhteiskunnan on muututtava. Mikäli yhteiskunta on heikko suhteessa valtioon kuten Kiinassa ajaudutaan despostismiin ja taloudellisten voimavarojen ohjaamiseen sisäpiiriläisille. Mikäli valtio on heikko, valtio on kykenemätön ratkaisemaan vastaan tulevia ongelmia kuten vaikkapa köyhyyttä tai kansalaisten turvallisuuden puutetta.

Mainstream taloustieteilijät ovat yleensä nähneet valtion ja markkinoiden työnjaon aika staattisesti ja hyvin määritellysti:

A crucial debate in economics and social science concerns the balance between the state and the market. How much should the state intervene in the economy? What is the right scope and extent of regulation? Which activities should be left to markets and which others should be the purview of the state? 

The textbook economic answer is that the state should intervene only under clearly delineated circumstances. These include the presence of “externalities,” which arise when actions by individual actors have major consequences for others that are not mediated via markets, paving the way for excessive levels of some activities such as pollution; the provision of “public goods,” which are goods from which everybody benefits, such as infrastructure or national defense; and situations in which there is pervasive “asymmetric information,” meaning that some market participants will not be able to accurately judge the quality of the products and services they are trading. They include as well the presence of monopolies that need to be regulated to prevent them from charging excessively high prices or engaging in predatory activities to drive out their competitors. 

Critically, government intervention is also needed for social insurance or redistribution to limit inequality. An important tenet of the textbook approach is that when working to influence the distribution of income in the economy, the state should minimize its impact on market prices and instead rely on taxes and transfers to achieve its objectives.

Acemoğlu ja Robinson näkevät asian kuitenkin toisin. Valtio voi ottaa itsellään uusia tehtäviä tarpeen mukaan, mikäli hyöty valtion laajentamisesta on suurempi kuin haitta. Friedrich Hayek oli väärässä siinä, että valtion laajeneminen välttämättä johtaa orjuuteen. Oleellista on, että kansalaisyhteiskunta järjestöineen valvoo tehokkaasti valtiota. Jokainen askel, jonka valtio ottaa laajentaakseen tehtäviään, vaatii kuitenkin toisen askeleen, jolla kansalaisyhteiskunta vahvistuu yhtälailla. (Acemoğlu ja Robinson puhuvat Liisa Ihmemaassa -kirjan termein Red Queen -efektistä. Punainen kuningatar selittää, kuinka hänen valtakuntansa eroaa Liisan maasta. ”Täällä sinun pitää juosta niin nopeasti kuin pystyt, jotta pysyisit paikallasi. Jos haluat päästä johonkin muualle, sinun on juostava vähintään kaksi kertaa nopeammin kuin muut.”)

Our argument in this book is that for liberty to emerge and flourish, both state and society must be strong. A strong state is needed to control violence, enforce laws, and provide public services that are critical for a life in which people are empowered to make and pursue their choices. A strong, mobilized society is needed to control and shackle the strong state

Vapauden säilyminen tai demokratian voitto ei koskaan ole itsestäänselvyys, vaan riskinä on siirtyminen pois Valjastetun Leviathanin käytävästä joko Despoottiseen Leviathaniin tai Heikkoon Leviathaniin (kaaokseen). Jotta vapaus säilyisi, pitää jatkuvasti juosta eteenpäin. 

Kansalaisyhteiskuntakin voi olla Acemoğlu ja Robinsonin mukaan laaja olematta tehokas, mikäli kansalaisyhteiskunnan toimijat eivät puhalla missään asiassa yhteen hiileen eivätkä edes ole halukkaita tekemään kompromisseja asioissa, missä kompromissi olisi periaatteessa mahdollinen, koska asia A on toiselle liikkeelle tärkeämpi ja asia B toiselle. Nollasumma-peliä pelaava kansalaisyhteiskunta ei ole kykenevä valvomaan valtiota. Hyvänä esimerkkinä Weimarin Saksa:

Had he witnessed it, Tocqueville would have been even more impressed by the bustling associational life of interwar Germany than he was with the mid-nineteenth century United States. And yet, all of this was along sectarian lines. Even in small towns, associations were divided between those of Catholics, nationalists, Communists, and Social Democrats. A youth with nationalist sympathies would belong to nationalist clubs, attend a nationalist church, and probably socialize and marry entirely within these nationalist circles. The same was true for Catholics, Social Democrats, and Communists. This polarized societal mobilization contributed further to a zero-sum Red Queen effect, which involved each side investing to undercut the other. There were no Solons or James Madisons to address both state and society in Weimar Germany.

Acemoğlu ja Robinson ottavat Ruotsin vahvasti esimerkiksi onnistuneesta valtion laajentamisesta. Suuren 30-luvun laman aikaan yhteiskuntarauha oli kaikkialla veitsen terällä. Ihmiset köyhtyivät ja poliitiikka radikalisoitui. Saksassa kansalaisyhteiskunta ja puolueet ajautuivat täydelliseen polarisaatioon ja maa ajautui despotiaan ja natsismiin. Ruotsissa onnistuttiin, kun sosialidemokraatit 30-luvulla yhteistyössä ammatiyhdistyksen, maanviljelijöiden ja teollisuuspiirien kanssa loivat yhteisymmärryksen, joka takasi sosiaalisen turvaverkon mutta myös toimivan markkinatalouden. Yhteisymmärrykseen liittyi erikoisiakin piirteitä, kuten keskitetty palkkapolitiikkaa, joka ei välttämättä enää ole optimaalista, mutta toimi pitkään tehokkaasti:

A bulwark of the system was the Rehn-Meidner model of centralized wage setting in which a social bargain would fix industry-level wages for all firms. This not only created a more equal distribution of earnings among workers via “wage compression” (all workers doing the same job being paid the same amount) but also implied that the more productive firms would not have to pay higher wages. This was a huge profit opportunity for high-productivity firms that would pay the same wage as the rest of the industry. By the same logic, the system encouraged firms to invest, innovate, and reorganize to increase their productivity, since they could get to keep all of the increase in productivity as additional profits.

Vaikka 70-luvulla sosiaalidemokraatit menestyksen huumassaan hetkellisesti alkoivat nakertaa järjestelmää kohti sosialismia, kansalaisyhteiskunta ja demokratia antoivat nopeasti vastaiskun ja sosialidemokraatit palasivat kannattamaan suhteellisen markkinamyönteistä politiikkaa.

(30-luvun Ruotsi ja Natsi Saksa tietysti kaikessa olleetkaan niin erilaisia. Molemmissa kannatettiin pakkosterilaatiota sosiaalipolitiikan keinona ja Ruotsissa jopa suunniteltiin vammaisten "armo"murhia siinä missä Natsi-Saksassakin.)

Acemoğlu ja Robinson eivät tarkoita, että USA:n pitäisi sinällään kopioida Ruotsin mallin poliittisia ratkaisuja, vaan pikemmin se prosessi millä valtion roolia on kyetty tarpeen vaatiessa laajentamaan muodostamalla laaja koalitio yhteiskunnallisista toimijoista, jotka ovat lopulta saaneet neuvoteltua terveen konsensuksen.

USA:n ja koko maailman edessä on nyt samantyypppisiä haasteita kuin 30-luvulla. Globalisaatio on hyödyttänyt mm. intialaista ja kiinaista keskiluokkaa ja luonut tehokkuutta talouteen, mutta teollisuusmaiden teollisuustyöläiset ovat menettäneet hyväpalkkaiset työnsä ja ajautuneet työttömyyteen tai huonopalkkaisempiin töihin. Automaation vaikutus tulee olemaan samanlainen. Köyhtyminen ja tuloerojen kasvu on vahivistanut polarisaatiota ja poliittista radikalisoitumista. USA:n polarisoituneen yhteiskunnan on vaikea vastata tällaisiin ongelmiin.

HS:ssä tärkeä artikkeli markkinataloudesta ja hyvinvoinnista

HS yllätti positiivisesti julkaisemalla Wall Street Journalin artikkelin, joka kuvastaa USA:ssa alkanutta monipuolista ja suht avointa keskustelua talouselämästä ja hyvinvoinnista.

Artikkeli kuvaa ensin 50-luvun amerikkalaista kulta-aikaa. USA:ssa ei ollut valtion kustannuksella toimivaa vahvaa hyvinvointiyhteiskuntaa, mutta yritykset huolehtivat kuitenkin työntekijöistään monin tavoin: työsuhteet olivat usein koko työelämän pituisia ja myös hädän hetkellä yritykset tukivat työntekijöitään.

Järjestelmä ei kuitenkaan ole säilynyt - työsuhteet eivät ole enää varmoja eivätkä varsinkaan koko työelämän pituisia. Yritykset eivät ole - eivätkä ehkä kykenekään olemaan - sitoutuneita työntekijöidensä hyvinvointiin, eivätkä työntekijät ehkä halua sitoutua työnantajaan pitkäksi aikaa.

WSJ:n artikkeli arvioi 50-luvun järkestelmää hiukan jälkiviisaasti: "Järjestelmä oli haavoittuva, koska se perustui pikemminkin vakiintuneeseen tapaan eikä lakiin. Jälkeenpäin katsottuna yhtiökeskeisellä hyvinvointivaltiolla oli tämän lisäksi kaksi muutakin keskeistä heikkoutta.

Ensinnäkin sen ulkopuolelle jäi suuria ryhmiä, joilla oli omia kasvavia toiveita ja pyrkimyksiä, joten heillä ei juuri ollut motiivia järjestelmän säilyttämiseksi. Tällaisia ryhmiä olivat esimerkiksi erilaiset vähemmistöt ja naiset.Sen toinen heikkous oli vielä keskeisempi: Järjestelmä oli riippuvainen ajatuksesta, että yhtiöt ovat haavoittumattomia ja osakkeenomistajat myötämielisi."

USA:ssa on nyttemmin muodikasta esittää varsinkin demokraattien vasemmalla laidalla Pohjoismaiden hyvinvointiyhteiskuntaa parempana ja vähemmän haavoittuvana ratkaisuna.

Ottamatta nyt kantaa järjestelmien paremmuuteen, pitää kuitenkin ymmärtää, että ei valtionkaan varassa toimiva sosiaaliturva mikään haavoittumaton ole, vaikka se näennäisesti perustuu lakiin. Todellisuudessa se perustuu siihen, että suuri osa kansasta uskoo että korkeasta sosiaaliturvan tasosta on hyötyä kaikille - ei vain vanhoille ikäluokille ja elämäntatyöttömille. Tämä usko on hiipumassa.

Uruguay on esimerkki maasta, jossa hyvinvointiyhteiskunta on romahtanut. Suomi on kovaa vauhtia menossa samaan suuntaan - valtion menot kasvavat koko ajan tuloja nopeammin. Suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa uhkaa a) alhainen syntyvyys, b) eläkeläisten määrän kasvu, c) työmoraalin lasku, d) alhainen työperäinen maahanmuutto ja e) veropakolaisuus. Ehkä suurin uhka on kuitenkin suomalaisten poliitikkojen kykenemättömyys ja haluttomuus yhdessä kehittää Suomea.

Mikään järjestelmä ei ole haavoittumaton. Historia ei koskaan pysähdy.

Vasemman laidan identiteettipolitiikka ärsyttää jopa Obamaa

Tärkeä puheenvuoro Obamalta.