torstaina, helmikuuta 04, 2016

Venäjä painostaa Suomea poliittisesti pakolaisilla - osa 2

Entinen Kansan Uutisten päätoimittaja Yrjö Rautio kirjoittaa:

Suomen itäraja vuotaa. Maamme päättäjät presidenttiä, pääministeriä ja korkeita virkamiehiä myöten eivät ole tietävinään, mistä vuoto johtuu, vaikka hyvin tietävätkin. He ovat uskovinaan, mitä heidän venäläiset kollegaansa sanovat, vaikka eivät vähän vähää uskokaan. Harvoin on nähty omituisempaa näytelmää.
Tämä on politiikan lajeista sitä jalostuneinta, diplomatiaa. Siihen kuuluu, että joskus on alennuttava jopa narrin osaan, jos sillä päästään toivottuun lopputulokseen. Nyt on alennuttu. Päättäjät varovat sanojaan kuin pahimpana suomettumisen aikana. Toivottavasti tulokset ovat sen arvoisia.
Valittua linjaa voidaan puolustaa. Vaihtoehtomme ovat vähissä, ja sen Venäjä hyvin tietää. Suorat sanat sille todennäköisesti vain pahentaisivat tilannetta. Suomi ei voisi juuri mitään, vaikka Venäjä työntäisi jopa satoja tuhansia turvapaikanhakijoita itärajamme yli ja kieltäytyisi ottamasta takaisin yhtään ainoaa. Rajan sulkeminen kiristäisi dramaattisesti suhteitamme Venäjään.
En ole samaa mieltä Raution kanssa siitä etteikö rajoja voisi sulkea. Suhteemme Venäjään ovat jo nyt huonot. Kansalle vain on valehdeltu, että uhkaa ei ole ja suhteet ovat hyvät. 
Muuten Rautio puhuu asiaa.
Suomi on palannut takaisin 70-luvulle. Asioista puhutaan tavalla, jolla ei ole juurikaan suhdetta todellisuuteen. 70-luvulla puhuttiin luottamuksesta ja ystävyydestä. Uudetkin suomettajat Niinistö ja Sipilä mukaan lukien uskovat, että periksi pitää antaa, että venäläiset eivät suutu, ja uskovat että kansalle pitää puhua pehmennettyä (=100%:sti vääristeltyä) totuutta.
Ensin hankimme realismin nimissä venäläisen ydinvoimalan ja nyt suomettajat kuten kansanedustaja Juho Eerola (PS) vaativat, että Suomen on realismin nimissä annettava periksi Venäjälle ja ajettava pakotteiden lopettamista. Logiikka menee niin, että realisti ymmärtää antaa periksi pienissä asioissa, mutta pelastaa muka itsenäisyyden. 
Yksittäinen periksi antaminen voi vaikuttaakin realismilta, mutta "sarjallinen realismi" on tie joka vie turmioon. "Realistinen teko" toisensa jälkeen vie maamme kaltevalle tielle ja Venäjän syliin. 
Olemme tässä tilanteessa, koska poliitikkomme ja kansa on pitänyt loppuun asti kiinni sotilaallisesti liittoutumattomuudesta. Norjan tai Viron ei ole tarve Venäjälle antaa periksi.
Suomi onkin hiljalleen jäämässä yksin Venäjän armoille. 

BBC:n mukaan käsitys Venäjän kasvavasta uhkasta ruokkii Nato-keskustelua Ruotsissa. Jäsenyyden kannatus on kasvanut jo lähes 50 prosenttiin. Vastustajia on vain 34 prosenttia.

Venäjä pelkää Suomen menevän Natoon Ruotsin perässä ja haluaa toimillaan itärajallamme osoittaa mitä tuleman pitää, jos Suomi hankkii turvatakuut.

3 kommenttia:

DuPont kirjoitti...

Ymmärrän ongelman, jota esität. Mutta onko "suomettumista" se, että ajetaan Suomelle parasta vaihtoehtoa? Itsekin periaatteen tasolla Nato-myönteisenä en voi enää pitää Natoa ehkä enää parhaana valintana. Se olisi luontevin vaihtoehto meille, mutta meillä oikeasti on 1000 km mittainen raja Venäjää vasten.

Jos Suomi liittyisi/lähentyisi Natoon, Venäjä autoritaarisena maana totta kai rankaisisi ja kostaisi tämän meille. Se aiheuttaisi idänkaupalle ongelmia. Se luultavasti sallisi kaiken sen miljoonien riffraffin tulon itärajalle hakemaan "turvapaikkoja", luultavasti jopa aktiivisesti tukisi tällaista. Meille oikeasti voisi tulla jopa satojatuhansia ei-toivottuja "turvapaikanhakijoina".

Olisiko se Nato-jäsenyys tuon arvoista, jos saisimme ison naapurin vihat niskoillemme? Nato-jäsenyyden hakeminen jo voisi johtaa tilanteeseen, jossa tarvittaisiin reservejä rajanylityspaikoille. Me kaikki tiedämme, että Putinin Venäjä voisi halutessaan ohjata talouspakotteista kärsiviä työttömiä siirtotyöläisiään Suomen rajalle "turviksina". Venäjä kykenisi kiristämään Suomea vakavastikin. Martin Scheininit rajojen sisäpuolella luultavasti auttaisivat.

Olisiko sittenkin parempi pysyä irti Natosta? Tuo vaikuttaa suomettumiselta, mutta onko paasikiviläistä suomettumista 1940-luvun lopun tavoin. Pakkoa karhun edessä. Ei se ole kekkoslaista suomettumista. Karhu meillä on aina naapurissa, olemme Natossa tai emme, mitä tahansa teemme.

Vaikeita kysymyksiä, eikä minulla ole vastauksia.

DuPont kirjoitti...

Venäjän huomioiminen ei toki ole suomettumista, Suomella on aina karhu naapurissa, mitä tahansa teemme. Eerolan ajatus ei ole minusta suomettumista, pragmatismia kyllä. Mutta eikö se ole paasikiviläistä politiikkaa, jossa sopeudutaan asioihin, joihin emme voi vaikuttaa? Venäjä nykytilanteessa on asia, johon emme voi vaikuttaa, Putin tekee mitä haluaa.

EU maksaa tällä hetkellä Turkille lunnaita, jotta se pitäisi siirtolaisuutta Lähi-idästä edes jossain määrin kurissa. Eroaako tämä Suomen tilanteesta, jossa Suomen on pysyttäydyttävä erossa Natosta, tai muuten Venäjä lähettää tänne miljoonan riffraff-siirtolaista?

EU:a ja Suomea kiristetään, totta kai. Mutta pragmaattinen suhtautuminen ehkä olisi järkevintä. En näe sitä automaattisesti suomettumisena. Vaikka periaatteessa Naton kannattaja itsekin olen, olisin valmis tuosta oikeudesta luopumaan, jos sillä taataan paremmat välit Kremliin. Ikävä tavallaan näin sanoa, mutta ehkä tuo on realistinen näkemys?

ps. katosiko edellinen kommenttini, vai tuhottiinko se?

Jukka Aakula kirjoitti...

No en ole varma onko juuri nyt mahdollista mennä Natoon. Tuskin. Vihollinen todennäköisesti kostaisi.

Ongelmahan onkin siinä, että mihinkään ei ole varauduttu hyvän päivän aikaan. Ei ole otettu vakuuruksia. On puhuttu ihmisille suut ja korvat täyteen, että mitään riskiä ei ole. Ei ole kuin vähän aikaa (kuukausia, viikkoja) kun presidentti, pääministeri, sisäministeri ja puolustusministeri on selittänyt että suhteet ovat hyvät ja neuvotteluhalukkuutta on.

Koko Halosen kauden ja ennen sitä ja sen jäkeenkin puhuttiin, että Venäjä ei ole enää uhka Suomelle ollenkaan. Että Suomella ei ole sotilaallisia uhkia ollenkaan. Siis ei ollenkaan.

Tulee mieleen nyt kun on nähnyt 2 vuoden aikana kaksi kertaa oman asunnon ikkunasta toisten ihmisten kotien palavan maan tasalle. Jos nyt sanoisin, että tulipaloa ei voi meille tulla ja uskottelisin muillekin niin hullunahan minua pidettäisiin.

Ja kun ensimmäinen todellinen haaste Suomelle tuli (Venäjän lähettämät pakolaiset) syntyi, Suomi alkaa heti pokkuroida. Sen sijaan, että suljettaisiin rajat.