Kirjoitin aiemmin Elinor Ostromistä ja hänen suhteestaan libertarismiin:
Tosiasiassa Ostromin ja libertaarien ajattelussa on kuitenkin yksi selvä ero. Elinor Ostrom ei ole politiikko eikä hän siksi puhu poliittisista periaatteista. Kuitenkin on varsin selvää, että Elinor Ostromin diskurssissa käytetyt säännöt eivät välttämättämättä tai edes yleensä ole sääntöjä, jotka ovat syntyneet vapaasti yhteen liittyneiden yksilöiden vapaaehtoisesta sopimuksesta vaan ne ovat pitkän satojenkin vuosien kulttuurievoluution myötä syntyneitä käytäntöjä ja normeja, joita ylläpidetään usein hyvinkin tylysti.
Ostrom ei sinällään tietenkään väitä, että nämä tylyt keinot sanktioida normien rikkojia ovat moraalisesti oikeita tai vääriä. Hän vain toteaa, että sanktionti ja ulkopuolisten ekskluusio ovat välttämättömiä jotta julkishyödykkeen tehokas hallinnointi onnistuu.
Hayekia lukiessa tulen siihen tulokseen, että Hayek on jossain libertaarien ja Ostromin puolessa välissä. (Hayekcenter.org ajattelee sekin Ostromin olevan hayeklainen. Libertaaritkin tunnistavat läheisen sukulaisuuden Ostromiin.) Ostromin tavoin Hayek painottaa voimakkaasti perinteen merkitystä, mutta toisaalta painottaa ihmisen vapautta samalla lailla kuin libertarismi.
Filosofit Sami Syrjämäki ja Petri Räsänen kirjoittavat Hayekin vapauskäsityksestä:
Friedrick Hayek ajattelee negatiivisen vapauskäsitteen mukaisesti, että kaikki - tietyn minimirajan ylittävä (kts. alla) - yksilön vapauden rajoittaminen sisältää totalitarismin siemenen ja on tästä syystä tuomittavaa. Yhteiskunnassa on oltava tiettyjä lakeja ja sääntöjä, mutta nämä säännöt eivät saa sisältää mitään ajatusta ’hyvästä elämästä’ tai ihmisten ja yhteiskunnan päämäärästä. Yhteiskunnallisesti hyväksyttävät säännöt ovat Hayekin mukaan kehittyneet evolutiivisen (ns. spontaanin) prosessin kautta ilmentäen niitä käytäntöjä, jotka parhaiten ovat auttaneet ihmislajia selviytymään. Omistusoikeus, rehellisyys ja perhe ovat Hayekin mukaan tärkeimpiä niistä evolutiivisesti hyödyllisistä instituutioista, joiden avulla inhimillinen toiminta ja yhteiselämä ovat saavuttaneet nykyiset mittasuhteensa. Lakeihin kirjatut säännöt puolestaan ilmentävät näitä yhteiskunnassa yleisesti hyväksyttyjä sääntöjä.
Syrjämäen ja Räsäsen käyttämä ilmaisu "ovat auttaneet ihmislajia selvitymään" on tosin täysin epätieteellinen ja antaa virheellisen kuvan Hayekin argumentaatiosta. Hayek puhuu uudestaan ja uudestaan kulttuurisesta ryhmävalinnasta. Siis siitä, miten ne "hajautetut järjestykset", joiden instituutiot ovat olleet darwinistisessa mielessä paremmat, ovat voittaneet huonommat "hajautetut järjestykset" ja hyvät käytännöt ovat siis päässeet vallalle (ilmeisesti jonkinlaisena ryhmätason adaptaationa).
keskiviikkona, kesäkuuta 30, 2010
tiistaina, kesäkuuta 29, 2010
Kiinalainen imperialismi etenee - vuorossa Papua Uusi Guinea
Länsimaissa ihmiset haluavat jostain syystä uskoa että länsimaat ovat olleet koko maailman pahimmat kehitysmaitten sortajat ja ovat yhä edelleenkin. Tällainen usko länsimaiden erityiseen syyllisyyteen ei oikeastaan hyödytä kehitysmaiden ihmisiä millään lailla. Todellisuudessa koko "valkoisen miehen" syyllisyyden ajatus onkin tarkoitettu pikemmin länsimaiden sisäiseen käyttöön tukemaan monikulttuurisuuden ja feminismin ideologiaa.
Niin tai näin - lienee kiistatonta että Kiina on joka tapauksessa vienyt monissa maissa länsimaiden paikan kehitysmaiden ihmisten pahimpana ulkoisena riistäjänä.
Papua Uudessa Guineassa kiinalaisten nikkelikaivoksen ekologisten haittojen kritisointi ja korvausten vaatiminen on illegalisoitu.
"Papua New Guinea Government Passes Law to Protect Industries from Indigenous Law Suits
Date: 06/04/2010
The Papua New Guinea legislature on May 28 amended sections of the country's Environment and Conservation Act to shield corporations from any responsibility for environmental damage caused by their operations, whether intentional or accidental. The law effectively strips Indigenous land owners of any rights to protect their land and makes it illegal for anyone to sue a corporation for the consquences of their actions.
The action was prompted by a Chinese nickel mine being built in thehighlands above Madang. Over its 20-year lifespan, the Ramu mine would dump more than 100 million tons of toxic waste into one of the richest marine environments on earth, and Indigenous Peoples who depend on the sea for their livelihood had recently won an injunction against the construction. That success apparently provided the impetus for legislators to amend the law.
Under the new regulations, corporations cannot be held legally accountable for any damage, no matter how severe or intentional, and are only required to pay compensation before beginning their operation based on their own assessment of potential damage. If a corporation decides their project will cause no damage, they pay nothing up front and cannot be sued after the fact.
Indigenous representatives in Papua New Guinea are outraged by the legislation. “Not only have they breached many sections of the constitution, they have managed to breach the international convention on Indigenous and Tribal Peoples in Independent Countries, ratified by parliament in 2000,” said Tiffany Nonnggor, a lawyer and human rights advocate, according to IRINN. “This is the worst piece of legislation as far as human rights go that I have ever seen in a supposed Western democracy.”
Niin tai näin - lienee kiistatonta että Kiina on joka tapauksessa vienyt monissa maissa länsimaiden paikan kehitysmaiden ihmisten pahimpana ulkoisena riistäjänä.
Papua Uudessa Guineassa kiinalaisten nikkelikaivoksen ekologisten haittojen kritisointi ja korvausten vaatiminen on illegalisoitu.
"Papua New Guinea Government Passes Law to Protect Industries from Indigenous Law Suits
Date: 06/04/2010
The Papua New Guinea legislature on May 28 amended sections of the country's Environment and Conservation Act to shield corporations from any responsibility for environmental damage caused by their operations, whether intentional or accidental. The law effectively strips Indigenous land owners of any rights to protect their land and makes it illegal for anyone to sue a corporation for the consquences of their actions.
The action was prompted by a Chinese nickel mine being built in thehighlands above Madang. Over its 20-year lifespan, the Ramu mine would dump more than 100 million tons of toxic waste into one of the richest marine environments on earth, and Indigenous Peoples who depend on the sea for their livelihood had recently won an injunction against the construction. That success apparently provided the impetus for legislators to amend the law.
Under the new regulations, corporations cannot be held legally accountable for any damage, no matter how severe or intentional, and are only required to pay compensation before beginning their operation based on their own assessment of potential damage. If a corporation decides their project will cause no damage, they pay nothing up front and cannot be sued after the fact.
Indigenous representatives in Papua New Guinea are outraged by the legislation. “Not only have they breached many sections of the constitution, they have managed to breach the international convention on Indigenous and Tribal Peoples in Independent Countries, ratified by parliament in 2000,” said Tiffany Nonnggor, a lawyer and human rights advocate, according to IRINN. “This is the worst piece of legislation as far as human rights go that I have ever seen in a supposed Western democracy.”
sunnuntai, kesäkuuta 27, 2010
Naula arkkuun
Nokia siis päätti lyödä viimeisen naulan arkkuun ja ilmoitti luopuvansa Symbianista N-sarjan osalta ja siirtyvänsä tukemaan ei-olemassaolevaa Meego-käyttöjärjestlmää.
Ensimmäinen MeeGo-puhelin on olemassa ehkä ensi keväänä - siihen asti Nokian uusissa älypuhelimissa on vanhentuneeksi leimautunut Symbian tai nörttipuhelmissa käytetty Maemo, johon Nokia ei sitten odotuksista huolimatta sitoutunut.
Kaikilla kilpailijoilla Samsungilla, HTC:llä, Sony-Ericssonilla, LG:llä, Applella, Googlella ja Motorolalla on sen sijaan terve alusta- ja palvelu-strategia älypuhelimille. Applella ja Googlella on kummallakin oma platforminsa, Samsung tukee sekin Googlen Androidia ja App Storea, mutta tarvittaessa muitakin alustoja ja sovelluskauppoja. Samaan aikaan myös tietokonevalmistajat Toshiba ja Dell ovat siirtymässä tukemaan Googlen alustoja. Taiwanilainen pitkän linjan tietokovalmistaja Toshiba julkaisi juuri Android-tietokoneen ja julkaisee pikapuoliin myös Android-älypuhelimen..
Nokia myöntää nyt implisiittisesti olevansa kaikkia kilpailijoitaan vuoden jäljessä - lisäksi tulevaisuuden suunnitelmat ovat hyvin epävakuuttavia. Pörssikurssin vapaa pudotus jatkunee. Halpakännyköissä Nokialla on vielä mahdollisuuksia mutta intialaiset kommentit Nokian touhuun ovat nekin jo sen suuntaisia että Nokian markkinaosuus tullee sielläkin todennäköisesti hiljalleen laskemaan.
Ensimmäinen MeeGo-puhelin on olemassa ehkä ensi keväänä - siihen asti Nokian uusissa älypuhelimissa on vanhentuneeksi leimautunut Symbian tai nörttipuhelmissa käytetty Maemo, johon Nokia ei sitten odotuksista huolimatta sitoutunut.
Kaikilla kilpailijoilla Samsungilla, HTC:llä, Sony-Ericssonilla, LG:llä, Applella, Googlella ja Motorolalla on sen sijaan terve alusta- ja palvelu-strategia älypuhelimille. Applella ja Googlella on kummallakin oma platforminsa, Samsung tukee sekin Googlen Androidia ja App Storea, mutta tarvittaessa muitakin alustoja ja sovelluskauppoja. Samaan aikaan myös tietokonevalmistajat Toshiba ja Dell ovat siirtymässä tukemaan Googlen alustoja. Taiwanilainen pitkän linjan tietokovalmistaja Toshiba julkaisi juuri Android-tietokoneen ja julkaisee pikapuoliin myös Android-älypuhelimen..
Nokia myöntää nyt implisiittisesti olevansa kaikkia kilpailijoitaan vuoden jäljessä - lisäksi tulevaisuuden suunnitelmat ovat hyvin epävakuuttavia. Pörssikurssin vapaa pudotus jatkunee. Halpakännyköissä Nokialla on vielä mahdollisuuksia mutta intialaiset kommentit Nokian touhuun ovat nekin jo sen suuntaisia että Nokian markkinaosuus tullee sielläkin todennäköisesti hiljalleen laskemaan.
lauantaina, kesäkuuta 26, 2010
Hayekia lukiessa
Friedrich Hayekin Kohtalokasta Ylimieltä lukiessa olen erityisen yllättynyt siitä, että Hayek näkee tradition merkityksen ehkä vieläkin suurempana kuin tämä blogi. Uskontoon Hayek suhtautuu samalla lailla kuin Kansankokonaisuus. Siis näkee uskonnolla olevan merkittävää käytännöllistä arvoa, jota uskonnon faktuaalisen totuusarvon mahdollinen puute ei millään lailla romuta.
Rationalismi - yhdistyneenä hedonistiseen vapautumiseen rajoituksista ja säännöistä - ei johda vapauteen vaan on vapauden este. Koska ihmisellä on heimomieli, hän kokee vaistonvaraisesti kaupankäynnin, yksityisomistuksen ja hyödyn tavoittelun pahana. Vain traditio ja uskonto voivat estää ihmistä vajoamasta rousseaulaiseen villin elämään, mikä taas johtaisi koko nykyaikaisen kauppaan perustuvan maailman sortumiseen.
Heimotunteita toki tarvitaan niitäkin, mutta jos suhtaudumme kaikkiin ihmisiin niin kuin heimolainen omiinsa tai vaihtehtoisesti niin kuin heimolainen ulkoryhmään maailma sortuu. Rationalismi ei maailman hallintaan riitä. Tarvitaan myös "symbolista tietoa" (perinteitä) eli"käytännöllistä tietoa" josta D.S. Wilson puhuu.
Voin vain kuvitella mitä Hayek ajattelisi Vapaa-ajattelijoiden liiton pornolehti-kampanjasta ja koko porukasta.
Haluamatta nyt ottaa tarkkaan kantaa siihen missä olen Hayekin kanssa samaa - missä eri mieltä - on helppo havaita että Kansankokonaisuuden suosikkitutkijoiden Ostromin, Boydin ja Richersonin maailma on pitkälti sama kuin Hayekin. Hayek puhuu kulttuurievoluutiosta ja ryhmävalinnasta kuten Boyd ja Richerson. Yhteinen oppi-isä kultturievoluution alueella on D.T. Campbell.
Kansankokonaisuus eroaa tietysti Hayekista ainakin siinä, että suhde kollektivismiin on Kansakokonaisuudella paljon positiivisempi kuin Hayekilla. Hayek esimerkiksi näkee uskonnon käytännöllisen arvon siinä, että heimomieli ylitetään. Kansankokonaisuus on nähnyt uskonnon arvon ryhmän koheesion nostamisessa.
Maailmat ovat kuitenkin siinä määrin lähellä, että ristiriidan voi nähdä pikemmin hedelmällisenä kuin keskustelun esteenä.
Rationalismi - yhdistyneenä hedonistiseen vapautumiseen rajoituksista ja säännöistä - ei johda vapauteen vaan on vapauden este. Koska ihmisellä on heimomieli, hän kokee vaistonvaraisesti kaupankäynnin, yksityisomistuksen ja hyödyn tavoittelun pahana. Vain traditio ja uskonto voivat estää ihmistä vajoamasta rousseaulaiseen villin elämään, mikä taas johtaisi koko nykyaikaisen kauppaan perustuvan maailman sortumiseen.
Heimotunteita toki tarvitaan niitäkin, mutta jos suhtaudumme kaikkiin ihmisiin niin kuin heimolainen omiinsa tai vaihtehtoisesti niin kuin heimolainen ulkoryhmään maailma sortuu. Rationalismi ei maailman hallintaan riitä. Tarvitaan myös "symbolista tietoa" (perinteitä) eli"käytännöllistä tietoa" josta D.S. Wilson puhuu.
Voin vain kuvitella mitä Hayek ajattelisi Vapaa-ajattelijoiden liiton pornolehti-kampanjasta ja koko porukasta.
Haluamatta nyt ottaa tarkkaan kantaa siihen missä olen Hayekin kanssa samaa - missä eri mieltä - on helppo havaita että Kansankokonaisuuden suosikkitutkijoiden Ostromin, Boydin ja Richersonin maailma on pitkälti sama kuin Hayekin. Hayek puhuu kulttuurievoluutiosta ja ryhmävalinnasta kuten Boyd ja Richerson. Yhteinen oppi-isä kultturievoluution alueella on D.T. Campbell.
Kansankokonaisuus eroaa tietysti Hayekista ainakin siinä, että suhde kollektivismiin on Kansakokonaisuudella paljon positiivisempi kuin Hayekilla. Hayek esimerkiksi näkee uskonnon käytännöllisen arvon siinä, että heimomieli ylitetään. Kansankokonaisuus on nähnyt uskonnon arvon ryhmän koheesion nostamisessa.
Maailmat ovat kuitenkin siinä määrin lähellä, että ristiriidan voi nähdä pikemmin hedelmällisenä kuin keskustelun esteenä.
torstaina, kesäkuuta 24, 2010
Homoista ja lesboista
Olen intuitiivisesti pitkään arvellut, että homoudella ja lesboudella ei ole biologisina tai psykologisina ilmiöinä juurikaan tekemistä toistensa kanssa. Ilmiöiden ulkoinen muoto - ollaan seksuaalisessa suhteessa samaa sukupuolta olevan kanssa - on toki sama. Sekä äärikonservatiivisessa uskonnollisessa diskurssissa että tietynlaisessa "edistyksellisessä" poliittisessa diskurssissa ilmiöt halutaan nähdään samanlaisina.
Arvailuani tukee minusta viimeaikojen seksuaalitutkimus. Västöliiton tutkija Anna Rotkirch kirjoittaa kirja-arviossaan teoksesta Juhani E. Lehto ja Camilla Kovero: Homoseksuaalisuus tieteen näkökulmasta ja miesten kertomana näin:
Suomalaisessa seksuaalivähemmistöjen tutkimuksessa on tähän mennessä korostunut sosiologinen ja konstruktionistinen ote. Teoksen pääkirjoittaja Lehto kritisoi radikaalia konstruktionismia muiden tieteiden tulosten ohittamisesta ja vääristämisestä sekä ikävystyttävästä kehämäisyydestä.
Konstruktionistit esimerkiksi olettavat, että seksuaalinen identiteetti on alati muuttuva. Koska tätä ei testata, teoria on tyhjän päällä.
Lehto sen sijaan esittää, että juuri homomiehiä leimaa identiteetin muuttumattomuus. Tietyn kehitysvaiheen jälkeen juuri kukaan ei siirry homosta heteroksi.
Miesten seksuaalisuutta luonnehtii myös bimodaalisuus eli ääripäiden korostuminen. Useimmat aikuiset miehet ovat joko selvästi homoja tai selvästi heteroita. Seksuaalisen orientaation "jäykkyys" kulkee suvuissa: homomiesten suvuissa on enemmän toisia homoja mutta myös enemmän selkeästi heteroseksuaalisia miehiä.
Naisten seksuaalinen orientaatio muistuttaa jatkumoa, jossa heteroiden jälkeen on toiseksi eniten biseksuaaleja ja vähiten lesboja.
Miehet jakaantuvat siis selkeästi homoihin ja heteroihin - voidaan siis puhua kahdesta suht koht toisensa poissulkevasta kategoriasta. Naisilla näin ei ole. Miesten homoseksuaalisuuden periytyvyys on huomattavasti korkeampi kuin naisilla.
Voisi jopa spekuloida, ovatko naiset luonnostaan biseksuaalisia tai onko lesbolaisuus naisilla vain pakoa epäonnistuneista miessuhteista. Johtopäätöksiin on ilmeisesti vielä matkaa.
Rotkirch jatkaa:
Seksuaalisuuden tutkimuksessa kannattaa erottaa toisistaan se, mihin sukupuoleen tuntee kuuluvansa (sukupuoli-identiteetti), seksuaalinen suuntautuminen (rakastuuko yleensä naisiin, miehiin vai molempiin) sekä seksuaalinen identiteetti, eli miten yksilö toteuttaa seksuaalisuuttaan.
Nykytiedon valossa sukupuoli-identiteetti ja seksuaalinen suuntautuminen selittyvät pitkälle biologisilla ja fysiologisilla tekijöillä. Äitisuhteella tai kasvuympäristöllä ei ole osoitettu olevan vaikutusta hetero- tai homoseksuaalisuuden kehittymiseen, vaikka vanhentuneet selitykset sitkeästi kummittelevat asiantuntijoidenkin teksteissä.
Kirja valottaa myös heteroiden kehitystä. Jos homomiehet usein jo lapsena leikkivät "tyttöjen leikkejä", eikä tämä johdu sosiaalisista syistä, tyttöjenkään kulttuuria ei voi selittää pelkkinä sosiaalisina konstruktioina vailla biologista pohjaa.
Arvailuani tukee minusta viimeaikojen seksuaalitutkimus. Västöliiton tutkija Anna Rotkirch kirjoittaa kirja-arviossaan teoksesta Juhani E. Lehto ja Camilla Kovero: Homoseksuaalisuus tieteen näkökulmasta ja miesten kertomana näin:
Suomalaisessa seksuaalivähemmistöjen tutkimuksessa on tähän mennessä korostunut sosiologinen ja konstruktionistinen ote. Teoksen pääkirjoittaja Lehto kritisoi radikaalia konstruktionismia muiden tieteiden tulosten ohittamisesta ja vääristämisestä sekä ikävystyttävästä kehämäisyydestä.
Konstruktionistit esimerkiksi olettavat, että seksuaalinen identiteetti on alati muuttuva. Koska tätä ei testata, teoria on tyhjän päällä.
Lehto sen sijaan esittää, että juuri homomiehiä leimaa identiteetin muuttumattomuus. Tietyn kehitysvaiheen jälkeen juuri kukaan ei siirry homosta heteroksi.
Miesten seksuaalisuutta luonnehtii myös bimodaalisuus eli ääripäiden korostuminen. Useimmat aikuiset miehet ovat joko selvästi homoja tai selvästi heteroita. Seksuaalisen orientaation "jäykkyys" kulkee suvuissa: homomiesten suvuissa on enemmän toisia homoja mutta myös enemmän selkeästi heteroseksuaalisia miehiä.
Naisten seksuaalinen orientaatio muistuttaa jatkumoa, jossa heteroiden jälkeen on toiseksi eniten biseksuaaleja ja vähiten lesboja.
Miehet jakaantuvat siis selkeästi homoihin ja heteroihin - voidaan siis puhua kahdesta suht koht toisensa poissulkevasta kategoriasta. Naisilla näin ei ole. Miesten homoseksuaalisuuden periytyvyys on huomattavasti korkeampi kuin naisilla.
Voisi jopa spekuloida, ovatko naiset luonnostaan biseksuaalisia tai onko lesbolaisuus naisilla vain pakoa epäonnistuneista miessuhteista. Johtopäätöksiin on ilmeisesti vielä matkaa.
Rotkirch jatkaa:
Seksuaalisuuden tutkimuksessa kannattaa erottaa toisistaan se, mihin sukupuoleen tuntee kuuluvansa (sukupuoli-identiteetti), seksuaalinen suuntautuminen (rakastuuko yleensä naisiin, miehiin vai molempiin) sekä seksuaalinen identiteetti, eli miten yksilö toteuttaa seksuaalisuuttaan.
Nykytiedon valossa sukupuoli-identiteetti ja seksuaalinen suuntautuminen selittyvät pitkälle biologisilla ja fysiologisilla tekijöillä. Äitisuhteella tai kasvuympäristöllä ei ole osoitettu olevan vaikutusta hetero- tai homoseksuaalisuuden kehittymiseen, vaikka vanhentuneet selitykset sitkeästi kummittelevat asiantuntijoidenkin teksteissä.
Kirja valottaa myös heteroiden kehitystä. Jos homomiehet usein jo lapsena leikkivät "tyttöjen leikkejä", eikä tämä johdu sosiaalisista syistä, tyttöjenkään kulttuuria ei voi selittää pelkkinä sosiaalisina konstruktioina vailla biologista pohjaa.
perjantaina, kesäkuuta 18, 2010
Hyvinvointi, yhteiskunta ja yksilön vastuu
Erään tuttavapariskunnan mies sairastui pahasti. Nainen sanoi minulle:
Enhän minä voi alkaa sitä hoitaa - me olemme vain avoliitossa.
Niinpä nainen muutti miehestä erilleen, jolloin vakavasti sairaan miehen hoito jäi yhteiskunnalle, miehen 85-vuotiaalle äidille ja miehen alaikäisille lapsille.
Näin se usein menee. Vastuu lähimmäisistä on helppo siirtää muille, jos kukaan ei sitä paheksu. Perustelu omille toimille voi sitten olla vaikka avoliitto. Henkilö, joka ei koe syyllisyyttä vaan selittää asiat itselleen parhain päin, pärjää paremmin.
Mutta maailma muuttuu. Vanhuksia sijoitetaan yhä harvemmin vanhainkoteihin, jolloin huonokuntoinenkin vanhus jää yksin kotiinsa. Vaikka yhteiskunta tarjoaa kotiapua, sukulaisten vastuu kasvaa. Ja minusta oikeastaan hyvä niin.
Enhän minä voi alkaa sitä hoitaa - me olemme vain avoliitossa.
Niinpä nainen muutti miehestä erilleen, jolloin vakavasti sairaan miehen hoito jäi yhteiskunnalle, miehen 85-vuotiaalle äidille ja miehen alaikäisille lapsille.
Näin se usein menee. Vastuu lähimmäisistä on helppo siirtää muille, jos kukaan ei sitä paheksu. Perustelu omille toimille voi sitten olla vaikka avoliitto. Henkilö, joka ei koe syyllisyyttä vaan selittää asiat itselleen parhain päin, pärjää paremmin.
Mutta maailma muuttuu. Vanhuksia sijoitetaan yhä harvemmin vanhainkoteihin, jolloin huonokuntoinenkin vanhus jää yksin kotiinsa. Vaikka yhteiskunta tarjoaa kotiapua, sukulaisten vastuu kasvaa. Ja minusta oikeastaan hyvä niin.
torstaina, kesäkuuta 17, 2010
Nokian romahduksesta ja suomalaisten vallan ihailusta
Aikamme kaksi suurinta antropologia - Robert Boyd ja Peter Richerson - ovat todenneet seuraavaa:
Vertaisrankaisu voi stabiloida minkä tahansa normin ja mahdollistaa näin yhteistyön ja altruismin ryhmän sisällä - tai mitä muuta tahansa.
Tätä havaintoa voisi pitää jonkinlaisena yhteisöllisyyden ensimmäisenä pääsääntönä.
Evolutiivinen selitys pääsäännölle on se, että ihmisellä on sisäsyntyinen taipumus sisäistää yhteisönsä normit - olkoot normit sitten kuinka tehokkaita tai tehottomia tahansa - koska normien sisäistämisellä ihminen on välttänyt rangaistuksen.
Evoluution suosikkiselityksen yhteistyölle ja altruismille - biologisen sukulaisuuden ja sukulaisvalinnan - voi tässä tapauksessa pitkälti unohtaa. Käytännössä tosin sukulaisuuus voi vahvistaa sisäistämisen ja rangaistuksen luomaa yhteistyötä.
Boydin ja Richersonin säännöllä on ilmeisiä sukulaissääntöjä:
Valta, mielivalta, vallan ihailu, vallanpitäjien pelko ja vallanpitäjien mielistely voi stabiloida minkä tahansa normin tai ajatuksen.
Väitän, että suomalaisten vallan ihailu on yksi Nokian ongelmista. Kun keisarilla ei ole vaatteita, kukaan ei uskalla sanoa sitä.
Halosen kansansuosion vallan ihailu selittää suurimmalta osalta. Halonen onkin hyvin hierarkkinen johtaja - hän nöyryyttää alempiaan ja mielistelee venäläisiä. Ulkomailla pärjänneet suomalaiset poliiitikot - Olli Rehn, Martti Ahtisaari ja Pekka Haavisto - ovatkin aivan kuin eri maailmasta kuin Halonen.
Globaalissa maailmassa pelkällä mielivallalla ei pärjää. Osittain siksi suomalaiset yritykset ovat helisemässä. Toisaalta kukaan - tai melkein kukaan - ei politiikassakaan kunnioita sitä, joka mielistelee ylempiään ja nöyryttää alempiaan.
Vertaisrankaisu voi stabiloida minkä tahansa normin ja mahdollistaa näin yhteistyön ja altruismin ryhmän sisällä - tai mitä muuta tahansa.
Tätä havaintoa voisi pitää jonkinlaisena yhteisöllisyyden ensimmäisenä pääsääntönä.
Evolutiivinen selitys pääsäännölle on se, että ihmisellä on sisäsyntyinen taipumus sisäistää yhteisönsä normit - olkoot normit sitten kuinka tehokkaita tai tehottomia tahansa - koska normien sisäistämisellä ihminen on välttänyt rangaistuksen.
Evoluution suosikkiselityksen yhteistyölle ja altruismille - biologisen sukulaisuuden ja sukulaisvalinnan - voi tässä tapauksessa pitkälti unohtaa. Käytännössä tosin sukulaisuuus voi vahvistaa sisäistämisen ja rangaistuksen luomaa yhteistyötä.
Boydin ja Richersonin säännöllä on ilmeisiä sukulaissääntöjä:
Valta, mielivalta, vallan ihailu, vallanpitäjien pelko ja vallanpitäjien mielistely voi stabiloida minkä tahansa normin tai ajatuksen.
Väitän, että suomalaisten vallan ihailu on yksi Nokian ongelmista. Kun keisarilla ei ole vaatteita, kukaan ei uskalla sanoa sitä.
Halosen kansansuosion vallan ihailu selittää suurimmalta osalta. Halonen onkin hyvin hierarkkinen johtaja - hän nöyryyttää alempiaan ja mielistelee venäläisiä. Ulkomailla pärjänneet suomalaiset poliiitikot - Olli Rehn, Martti Ahtisaari ja Pekka Haavisto - ovatkin aivan kuin eri maailmasta kuin Halonen.
Globaalissa maailmassa pelkällä mielivallalla ei pärjää. Osittain siksi suomalaiset yritykset ovat helisemässä. Toisaalta kukaan - tai melkein kukaan - ei politiikassakaan kunnioita sitä, joka mielistelee ylempiään ja nöyryttää alempiaan.
maanantaina, kesäkuuta 14, 2010
Mikään ei ole muuttunut
Yhdessä asiassa mikään ei ole muuttunut 70-luvulta - Venäjästä vaietaan ja Venäjää mielistellään.
Naiviudella ei ole mitään rajaa: Stubb sanoo Ilta-Sanomissa, että Venäjän Suomi-myllytys on hämmentävää, huolestuttavaa ja epäoikeudenmukaista.
Presidentin naivius on tietysti aivan omaa luokkaansa.
Kansa ei ole sen fiksumpaa kuin poliitikot. Ennen sentään vain vaiettiin, mutta tiedettiin totuus Venäjästä. Pitkän vaikenemisen ja valehtelun jälkeen totuus on jo unohtunut.
Suomi on Itä-Euroopan henkinen peräkammari.
Nuorempi ikäluokka kauhisteli vielä vähän aikaa sitten sitä, miten ennakkoluuloisia vanhemmat ikäluokat ovat Venäjän suhteen. Tässäkin asiassa pätee kuitenkin seuraava viisaus:
Se mitä luulemme ennakkoluuloksi, on usein ennakkotietoa ja se mitä luulemme ennakkoluulottomuudeksi on usein naiviutta.
Naivuteen auttaisi jo se, että seuraisi edes hiukan mitä maailmassa tapahtuu. Tosiasia kuitenkin on, että suomalaisia ei kiinnosta se mitä Venäjällä tapahtuu - ei kulttuuri eikä politiikka. Ollaan olevinaan kuin koko maata ei olisi olemassakaan.
Naiviudella ei ole mitään rajaa: Stubb sanoo Ilta-Sanomissa, että Venäjän Suomi-myllytys on hämmentävää, huolestuttavaa ja epäoikeudenmukaista.
Presidentin naivius on tietysti aivan omaa luokkaansa.
Kansa ei ole sen fiksumpaa kuin poliitikot. Ennen sentään vain vaiettiin, mutta tiedettiin totuus Venäjästä. Pitkän vaikenemisen ja valehtelun jälkeen totuus on jo unohtunut.
Suomi on Itä-Euroopan henkinen peräkammari.
Nuorempi ikäluokka kauhisteli vielä vähän aikaa sitten sitä, miten ennakkoluuloisia vanhemmat ikäluokat ovat Venäjän suhteen. Tässäkin asiassa pätee kuitenkin seuraava viisaus:
Se mitä luulemme ennakkoluuloksi, on usein ennakkotietoa ja se mitä luulemme ennakkoluulottomuudeksi on usein naiviutta.
Naivuteen auttaisi jo se, että seuraisi edes hiukan mitä maailmassa tapahtuu. Tosiasia kuitenkin on, että suomalaisia ei kiinnosta se mitä Venäjällä tapahtuu - ei kulttuuri eikä politiikka. Ollaan olevinaan kuin koko maata ei olisi olemassakaan.
perjantaina, kesäkuuta 11, 2010
Vapaa-ajattelijat
Vapaa-ajattelijoiden toiminta on viime aikoina saanut yhä kornimpia muotoja ja yhdistyksen toiminta on joutunut erityisesti uskonnottomien ihmisten kritiikin kohteeksi.
torstaina, kesäkuuta 10, 2010
Antifasismista antirasismiin
Vaikka antifasismilla alunperin 20-luvulla tarkoitettiin mitä tahansa fasismin vastaista toimintaa, sana antifasismi siirtyi jossain vaiheessa osaksi äärivasemmistolaista kielenkäyttöä. Antifasismi ei ole fasismin vastakohta. Fasismin vastakohta on liberaali demokratia.
Antifasismi alkoi lopulta merkitä ei vain natsismin vastaisuutta vaan kylmän sodan aikana se alkoi tarkoittaa kaiken länsimaisen - so. demokratian - vastaisuutta.
Tähän merkitykseen termi antifasismi on pitkälti jäänyt. Se on osa äärivasemmistolaista terminologiaa ja merkitsee terroria muunmielisiä kohtaan. Nykysuomalainen antifasismi merkitsee käytännössä myös maanpetturuutta. Tämän aamuisessa HS:n NYT-liitteessä samaiset antifasistit ylistävät Korean kansanmurhahallitusta ja toteavat länsimaisen demokratian olevan hölynpölyä. Pohjois-Korean harjoitama terrori omaa kansaansa kohtaan on ok, mutta Suomessa tapahtuu muka kansanmurha venäläisiä kohtaan. Nämä ihmiset vaikuttavat voimakkaasti siihen, millainen julkisuuskuva Suomella on venäläisten silmissä. He esiintyvät mm. usein Venäjän valtiollisessa televisiossa.
60-luvulla otettiin antifasistisessa liikkeessä käyttöön myös termi "antikommunismi". Antikommunisti oli henkilö joka vastusti Neuvostoliittoa ja kannatti näin ollen muka militarismia ja oli siis fasisti.
Antifasismin suurimpia saavutuksia oli Itä-Euroopan siirtyminen natsiterrorismista kommunistiseen terroriin.
Jäänne aikoinaan vireästä 70-lukulaisesta "demokraattisesta" ja "antifasistisesta" liikkeestä on Suomi-Korea-Seura. Seura on jonkinlainen museo, jonka kotisivuja lukien nykyihminen voi saada vilauksen siitä millaista oli 70-lukulaisuus. Ystävyys-seuroilla (Suomi-Neuvostoliitto-seura, Kiina-seura, Vietnam-seura, DDR:n tunnustamiskomitea ja Korea-seura) oli merkittävä asema suomalaisessa poliittisessa elämässä. Yhdistykset olivat puoluepoliittisesti sitoutumattomia mutta niillä edistettiin todellisuudessa sosialistisen diktatuuri asiaa. Suomi-Neuvostoliitto-Seura julkaisi mm. lehteä Neuvostoliitto ja Maailma ja Me, jotka esittivät kaunisteltua kuvaa sosialistisesta maailmasta. Löytyipä Korea-seuran lisäksi toinenkin vastaava museoyhdistys - Suomi-Valko-Venäjä-Seura.
Antirasismi ei sekään ainakaan Suomessa niinkään ole rasismin vastaisuutta vaan antifasismin - demokratian vastaisen liikkeen - yksi haara.
Demla - entiseltä nimeltään Demokraattiset lakimiehet - on osa laajaa "demokraattista" ja antifasistista demokratian vastaista liikettä, joskin nykyään tavallaan pehmennetyssä muodossa. Siinä missä useimmat muut 70-luvun "demokraattiset" eli demokratian vastaiset liikkeet ovat kuolleet, Demla elää.
Kuten sosialidemokraattinen kansanedustaja Jacob Söderman totesi lainsäädännön muoto on tärkeä asia, kun demokratiaa ollaan tuhoamassa. Hitler kykeni Saksan lainsäädännön puutteita hyväksikäyttäen tekemään vallankaappauksen demokratian kirjainta noudattaen. Demla, ja sen edustaja Suomen "porvarihallituksessa", Tuija Brax, on avainasemassa Suomen lainsäädännön muuttamisessa.
Antirasismi on tänä päivänä antifasistisen liikkeen tehokkain lyömäase siinä missä neuvostovastaisuuden demonisointi ja "rauhan asia" 70-luvulla. Antirasismin polun päässä on Suomi, jonka demograaffinen rakenne on muuttunut aivan toiseksi kuin nykyään ja jossa sananvapaus on kuristettu minimiinsä.
Antifasismi alkoi lopulta merkitä ei vain natsismin vastaisuutta vaan kylmän sodan aikana se alkoi tarkoittaa kaiken länsimaisen - so. demokratian - vastaisuutta.
Tähän merkitykseen termi antifasismi on pitkälti jäänyt. Se on osa äärivasemmistolaista terminologiaa ja merkitsee terroria muunmielisiä kohtaan. Nykysuomalainen antifasismi merkitsee käytännössä myös maanpetturuutta. Tämän aamuisessa HS:n NYT-liitteessä samaiset antifasistit ylistävät Korean kansanmurhahallitusta ja toteavat länsimaisen demokratian olevan hölynpölyä. Pohjois-Korean harjoitama terrori omaa kansaansa kohtaan on ok, mutta Suomessa tapahtuu muka kansanmurha venäläisiä kohtaan. Nämä ihmiset vaikuttavat voimakkaasti siihen, millainen julkisuuskuva Suomella on venäläisten silmissä. He esiintyvät mm. usein Venäjän valtiollisessa televisiossa.
60-luvulla otettiin antifasistisessa liikkeessä käyttöön myös termi "antikommunismi". Antikommunisti oli henkilö joka vastusti Neuvostoliittoa ja kannatti näin ollen muka militarismia ja oli siis fasisti.
Antifasismin suurimpia saavutuksia oli Itä-Euroopan siirtyminen natsiterrorismista kommunistiseen terroriin.
Jäänne aikoinaan vireästä 70-lukulaisesta "demokraattisesta" ja "antifasistisesta" liikkeestä on Suomi-Korea-Seura. Seura on jonkinlainen museo, jonka kotisivuja lukien nykyihminen voi saada vilauksen siitä millaista oli 70-lukulaisuus. Ystävyys-seuroilla (Suomi-Neuvostoliitto-seura, Kiina-seura, Vietnam-seura, DDR:n tunnustamiskomitea ja Korea-seura) oli merkittävä asema suomalaisessa poliittisessa elämässä. Yhdistykset olivat puoluepoliittisesti sitoutumattomia mutta niillä edistettiin todellisuudessa sosialistisen diktatuuri asiaa. Suomi-Neuvostoliitto-Seura julkaisi mm. lehteä Neuvostoliitto ja Maailma ja Me, jotka esittivät kaunisteltua kuvaa sosialistisesta maailmasta. Löytyipä Korea-seuran lisäksi toinenkin vastaava museoyhdistys - Suomi-Valko-Venäjä-Seura.
Antirasismi ei sekään ainakaan Suomessa niinkään ole rasismin vastaisuutta vaan antifasismin - demokratian vastaisen liikkeen - yksi haara.
Demla - entiseltä nimeltään Demokraattiset lakimiehet - on osa laajaa "demokraattista" ja antifasistista demokratian vastaista liikettä, joskin nykyään tavallaan pehmennetyssä muodossa. Siinä missä useimmat muut 70-luvun "demokraattiset" eli demokratian vastaiset liikkeet ovat kuolleet, Demla elää.
Kuten sosialidemokraattinen kansanedustaja Jacob Söderman totesi lainsäädännön muoto on tärkeä asia, kun demokratiaa ollaan tuhoamassa. Hitler kykeni Saksan lainsäädännön puutteita hyväksikäyttäen tekemään vallankaappauksen demokratian kirjainta noudattaen. Demla, ja sen edustaja Suomen "porvarihallituksessa", Tuija Brax, on avainasemassa Suomen lainsäädännön muuttamisessa.
Antirasismi on tänä päivänä antifasistisen liikkeen tehokkain lyömäase siinä missä neuvostovastaisuuden demonisointi ja "rauhan asia" 70-luvulla. Antirasismin polun päässä on Suomi, jonka demograaffinen rakenne on muuttunut aivan toiseksi kuin nykyään ja jossa sananvapaus on kuristettu minimiinsä.
Syklinen historiankäsitys, strategiset pelit ja ideologioiden objektiivinen luonne
Länsimainen progessiivinen liberalismi pitää osin syystä syklistä historiankäsitystä jonkinlaisena irrationaalisen mystisyyden ja taantumuksen huipentumana.
Itse en ole koskaan oikein vakuuttunut mistään universaalista edistyksestä, vaan ajattelen progessiivisuuden olevan aina väliaikaista. Siksi intuitiivisella tasolla syklinen historiankäsitys puhuttelee minua.
Tieteeseen syklisen historiankäsityksen toi pohjoisafrikkalainen historioitsija ibn Khaldun. Khaldunin pääteos Muqaddimah esittää tieteellisen teorian sosiaalisesta konfliktista kaupungin ja maaseudun (autiomaan) välillä. Muqaddimah selittää tieteellisen teorian muodossa myös sivilisaation nousun ja rappion. Muqaddimahin keskeisin käsite on asabiyah eli ryhmäkoheesio.
Lainaan wikipedian artikkelia vapaasti kääntäen:
Koheesio syntyy spontaanisti pienissä sukulaisuuteen perustuvissa ryhmissä - ja sitä vahvistaa uskonnollinen ideologia. Khaldunin analyysi selittää miten koheesio vie ryhmän valtaan mutta sisältää samalla ryhmän (psykologisen, sosiologisen, taloudellisen ja poliittisen) rappion siemenen, joka johtaa ryhmän korvautumiseen toisella ryhmällä.
...
Yhteisöstä tulee suuri sivilisaatio, mutta sen suuruuden päiviä seuraa rappion kausi ja ryhmäkoheesion aleneminen. Tästä seuraa että uusi ryhmä, joka valtaa heikentyneen sivilisaatioon alueet on käytännössä barbaariryhmä joka on alemmalla sivilisaation tasolla kuin aiempi ryhmä. Barbaariryhmän asabiyah on myös vahvempi kuin aiemman ryhmän asabiyah. Kun barbaarit vahvistavat valtansa, he kuitenkin alkavat kiinnostua sivilisaation hienostuneemmista piirteistä kuten lukutaidosta ja taiteesta ja ottavat ne osaksi omaa kulttuuriaan. Hiljalleen prosessi alkaa alusta ja seuraavat barbaarit valtaavat sivilisaation alueen.
ibn Khaldunin teoria on vaikuttanut monen myöhemmän historioitsijan ajatteluun - mm. Arnold J. Toynbeen ja viimeksi Peter Turchinin.
Historialla on ibn Khaldunin teoriassa syklinen luonne - syklit liittyvät ryhmäkoheesion muutokseen. Mielenkiintoista on, että sivilisaation klassinen kausi ei liity ryhmäkoheesion korkeimpaan vaiheeseen, vaan sattuu siinä vaiheessa kun koheesio on jo jonkun verran laskenut.
Syklisyyttä voi tarkastella myös peliteoreettisesti. Peliteoreettinen tarkastelukulma on hyödyllinen, koska se auttaa meitä ymmärtämään miksi syklisyys on - jos ei välttämättä universaali - ainakin varsin usein toistuva ilmiö historiassa.
Olen aiemmin esittänyt taloustieteilijä Samuel Bolwesin esittämän peliteoreettisen mallin, missä koheesio (=talkoohenki) vaihtelee syklisesti ajan mukana. Malli perustuu osittain ryhmävalintaan. Tässä mallissa yhteistyön heiketessä ryhmä tuhoutuu kilpailussa muiden ryhmien kanssa. Bowlesin formalisointi vastaa siis ibn Khaldunin teoriaa.
Vaihtoehtoisessa peliteoreettisessa mallissa ei tarvita vastaavaa dramatiikkaa ja ryhmien tuhoutumista. Mallin ovat esittäneet Hauert et al julkaisussaan "Volunteering as Red Queen Mechanism for Public Good Game". Mukailen mallia sen verran että siitä tulee Bowlesin mallin muunnelma.
Ajatellaanpa, että populaatiossa pelataan julkishyödyke-peliä, jossa rankaiseminen on mahdolllista. On olemassa neljä strategiaa
1. vapaamatkustaja ei kontribuoi mutta ottaa hyödyn yhteistyöstä
2. kontribuoija tekee yhteistyötä
3. moralisti tekee yhteistyötä ja rankaisee vapaamatkustajia
4. yksinäinen ei osallistu julkishyödykkeen tuottamiseen mutta ei myöskään vapaamatkusta
Hauertin mallissa on siis yksi ylimääräinen strategia - yksinäinen - verrattuna Bowlesin malliin.
Bowlesin mallissa sykli menee niin että aluksi moralisti pitää yhteistyötä yllä rangaisten vapaanatkustajia. Mutta koska rankaisemisesta on tietty kuorma, moralistit alkavat vähentyä kontribuoijien tieltä. Kun moralistien määrä on laskenut tarpeeksi alas, vapaamatkustaminen alkaa lisääntyä ja muuttuu lopulta vallitsevaksi, mikä johtaa ryhmän tuhoon.
Hauertin mallissa yksinäinen on pelaaja, joka ei osallistu yhteisiin talkoisiin eli julkishyödykkeen tuottamiseen ollenkaan. Yksinäisen oletetaan saavan aina vakiokokoisen pistemäärän esimerkiksi 0, joka on siis pienempi kuin onnistuneisiin talkoisiin osallistumisesta saatu pistemäärä P mutta suurempi kuin epäonnistuneisiin talkoisiin osallistumisesta tuleva pistemäärä p < 0.
Tilanteessa jossa yhteistyö alkaa laskea, yksinäinen saa edun. Sykli menee siis näin:
1. Moralismi ylläpitää korkeaa yhteistyötä.
2. Moralistien määrä laskee, mutta kontribuoijat lisääntyvät. Yhteistyö säilyy.
3. Kun moralistien määrä laskee tietyn tason alle, vapaamatkustaminen alkaa lisäätnyä.
4. Vapaamatkustaminen tulee vallitsevaksi, jolloin yksinäinen alkaa lisääntyä.
5. Vaiheessa 5 kaikki ovat yksinäisiä, mutta sitten "mutaation" kautta syntyy muutama moralisti joiden ympärille alkaa kerääntyä kontribuoijia ja sykli alkaa alusta.
Bowlesin malli eroaa Hauertin mallista vain siinä, että vaihe 5 on erilainen:
5. Ryhmä tuhoutuu. Uusi ryhmä aloittaa syklin pisteestä 1.
Johtopäätöksiä
Koska ihmisen elämä on lyhyt, ihminen syntyy tiettyyn historiaan vaiheeseen i (i=1,2,...,5) ja elää usein vain osan syklistä. Hän muodostaa maailmankuvansa siinä vaiheessa missä hän elää. Vaikka maailmankuva on loppujen lopuksi mielekäs vain tietyssä hetkessä, ihminen näkee maailmankuvansa usein universaalisesti pätevänä.
Esimerkiksi libertarismi on vaiheen 4 ja 5 ideologia. Sosiaalipalveluita verovaroin ylläpitävän valtion tms. yhteisön likvidointi on järkevä strategia vaiheessa 4, mutta ei se ole välttämättä universaalisti järkevää.
Äärimoralismi vaiheessa 1 voi periaatteessa estää syklin liikkeelle lähdön kokonaan ja siinä mielessä äärimoralistista konservatismia voi pitää universaalina ideologiana. Nippanappa, sillä vaiheen 1 tehokkuus ei todennäköisesti ole yhtä korkea kuin vaiheen 2.
Libertarismissa on vaiheessa 4 edistyksellinen luonne
Marx esitti aikoinaan, että liberalismi ja fasismi ovat molemmat porvariston luokkaidologioita. Porvarisluokka kannattaa liberalismia silloin kun se on porvarin taloudellinen etu. Samalla tavalla nainen kannattaa usein monikultturismia ja vasemmistoa silloin, kun se parantaa naisen etua seksuaalimarkkinalla.
Marx oli oikeassa siinä, että yhteiskunnan alarakenne (talous) on määräävä ja ylärakenne seuraa taloutta (=ihminen valitsee ideologian joka on hänelle taloudellisesti edullinen). Ajaessaan puhtaasti omaa etuaan, tietty yhteiskuntaluokka voi samalla Marxin mukaan edistää yhteiskunnan kokonaisetua (=tehokkuutta) tai vaihtoehtoisesti jarruttaa edistystä. Marx väitti että proletariaatti oli teollisessa yhteiskunnassa edistyksellisessä roolissa ajaessaan omaa luokkaetuaan.
On mielenkiintoista miettiä, missä syklin vaiheessa mikäkin ihminen kannattaa mitäkin ideologiaa. On myös mielenkiintoista kysyä edelleen Marxia mukailllen, millä ideologialla (tai millä strategialla !) on missäkin yhteiskunnallisessa tilanteessa edistyksellinen rooli. Voinee eittämättä sanoa, että vaiheessa 4 libertarismi (ja siis strategia yksinäinen) edistää yhteiskunnallista edistystä, koska libertarismi on omiaan edistämään siirtymistä vaiheesta 4, mikä edustaa alinta tehokkuutta, vaiheeseen 5 - ja siis syklin uudelleenalkamista ja tehokkuuden nousua.
tiistaina, kesäkuuta 08, 2010
Ovatko Suomen poliitikot älyllisiä ja moraalisia kastraatteja joiden suurin ilon aihe on venäläisten liehakointi ?
Otsikon kysymykseen Helsingin Yliopiston Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen lehtori Arto Luukkanen vastaa myönteisesti:
Suomi on kummajainen tutkittaessa 1990-luvun Euroopan poliittisia muutoksia. Suomessa ei kaikista Itä-Euroopan maista poiketen tapahtunut eliitin vaihtumista Neuvostoliiton tuhoutumisen jälkeen. Kun muualla Euroopassa ceaucescut ja jaruzelskit kaatuivat, me saimme nauttia väyrysistä ja lipposista.
Syy tähän vaihtoehdottomuuteen oli siinä, että todellista oppositiota ei ollut.
Kansa kyllä tiesi ja ymmärsi tosiasiat, mutta maamme poliittinen eliitti oli neuvostoaikana henkisesti kuohittu. Niinpä toisin kuin muualla Itä-Euroopassa Suomi jäi 1990-luvulla poliittiselle pistoraiteelle.
Näköalattomuus on ollut luonteenomaista myös Venäjä-tutkimuksellemme. ... Venäjä on vasemmistolaisessa katsannossa joko onnen ihanuuden maa tai sitten takkia käännettäessä petomainen roistovaltio. On joko mentävä osaksi Venäjää tai sitten heti Naton ytimeen.
Muissa Itä-Euroopan maissa näitä harhoja ei ole, sillä niiden Venäjä-kuva perustuu realistiseen omakohtaiseen kokemukseen, joka tosin sekin saattaa johtaa ylilyönteihin.
...
Jälkisuomettuneisuuden traumasta johtuen kuvamme Venäjästä on joko intellektuaalisesti heikko tai sitten vääristynyt.
Tämä tuli ilmi esimerkiksi eduskunnan keskustellessa kaasuputkesta; äänestämämme edustajat eivät voineet puhua asiasta vaan todistelivat sitä, kuinka paljon he rakastivat Venäjää. Maamme parlamentti muuttui herätyskokousteltaksi, jossa kansanedustajat kertoivat kilvan palavasta kiintymyksestään suurvaltanaapuria kohtaan.
Viimeisin harha oli toukokuun lopussa ilmestynyt eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan raportti, johon on sijoitettu taas vakaasti jalat ilmassa oleva skenaario: sopimusten Venäjä, jossa sopimuksista kiinnipitävät ja rehelliset venäläiset taloudenjohtajat pelastavat oman maansa.
Tätä ennen suomalaisten veronmaksajien rahoja on käytetty "energiaosaamisella globaaliksi vaikuttajiksi" -utopian keksimiseen. Kyseisessä skenaariossa Venäjän energiarahoja käytettäisiin yhteiskunnallisiin uudistuksiin. Tai sitten on unelmoitu "monipuolistuvan mosaiikki-Venäjän" tulemisesta.
Mistä nimettömyyden lävestä näitä harhoja oikein tulee?
Lainaukset: HS 8.6. 2010, Arto Luukanen, Alaviite: Suomettuneisuuden aika vääristi Venäjä-kuvamme
Suomi on kummajainen tutkittaessa 1990-luvun Euroopan poliittisia muutoksia. Suomessa ei kaikista Itä-Euroopan maista poiketen tapahtunut eliitin vaihtumista Neuvostoliiton tuhoutumisen jälkeen. Kun muualla Euroopassa ceaucescut ja jaruzelskit kaatuivat, me saimme nauttia väyrysistä ja lipposista.
Syy tähän vaihtoehdottomuuteen oli siinä, että todellista oppositiota ei ollut.
Kansa kyllä tiesi ja ymmärsi tosiasiat, mutta maamme poliittinen eliitti oli neuvostoaikana henkisesti kuohittu. Niinpä toisin kuin muualla Itä-Euroopassa Suomi jäi 1990-luvulla poliittiselle pistoraiteelle.
Näköalattomuus on ollut luonteenomaista myös Venäjä-tutkimuksellemme. ... Venäjä on vasemmistolaisessa katsannossa joko onnen ihanuuden maa tai sitten takkia käännettäessä petomainen roistovaltio. On joko mentävä osaksi Venäjää tai sitten heti Naton ytimeen.
Muissa Itä-Euroopan maissa näitä harhoja ei ole, sillä niiden Venäjä-kuva perustuu realistiseen omakohtaiseen kokemukseen, joka tosin sekin saattaa johtaa ylilyönteihin.
...
Jälkisuomettuneisuuden traumasta johtuen kuvamme Venäjästä on joko intellektuaalisesti heikko tai sitten vääristynyt.
Tämä tuli ilmi esimerkiksi eduskunnan keskustellessa kaasuputkesta; äänestämämme edustajat eivät voineet puhua asiasta vaan todistelivat sitä, kuinka paljon he rakastivat Venäjää. Maamme parlamentti muuttui herätyskokousteltaksi, jossa kansanedustajat kertoivat kilvan palavasta kiintymyksestään suurvaltanaapuria kohtaan.
Viimeisin harha oli toukokuun lopussa ilmestynyt eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan raportti, johon on sijoitettu taas vakaasti jalat ilmassa oleva skenaario: sopimusten Venäjä, jossa sopimuksista kiinnipitävät ja rehelliset venäläiset taloudenjohtajat pelastavat oman maansa.
Tätä ennen suomalaisten veronmaksajien rahoja on käytetty "energiaosaamisella globaaliksi vaikuttajiksi" -utopian keksimiseen. Kyseisessä skenaariossa Venäjän energiarahoja käytettäisiin yhteiskunnallisiin uudistuksiin. Tai sitten on unelmoitu "monipuolistuvan mosaiikki-Venäjän" tulemisesta.
Mistä nimettömyyden lävestä näitä harhoja oikein tulee?
Lainaukset: HS 8.6. 2010, Arto Luukanen, Alaviite: Suomettuneisuuden aika vääristi Venäjä-kuvamme
maanantaina, kesäkuuta 07, 2010
Katkeruuden syllogismeja
Uuden uutukainen Katkeruuden syllogismeja -blogi käsittelee ansiokkaasti mm. Tainteria ja Hayekia.
torstaina, kesäkuuta 03, 2010
Mitä Nokian jälkeen ?
Pitkään Suomessa haikailtiin uutta Nokiaa mm. bioteknologian alueelta. Nyt, kun uutta Nokia alettaisiin todella tarvita, kuitenkin monella suulla todetaan, että uuden Nokian sijasta tarvitaan monta uutta kasvuyritystä.
Esko Ahon, Nokian yhteiskuntasuhteista vastaavan johtajan, mukaan Suomen kansantaloudessa on yksi suuri aukko, joka pitää paikata. ...
Suomen kansantalouden suurin aukko on kasvuyrityksissä... Aina puhutaan Suomen "uudesta Nokiasta", mutta on erittäin epätodennäköistä, että sellainen syntyisi. Olisi aikamoinen ihme, jos se toistuisi, Esko Aho sanoi.
Ahon mukaan yhden "uuden Nokian" sijaan tarvitaan monta pienempää kasvuyritystä
Herää kuitenkin kysymys, miten nopeasti näitä uusia kasvuyrityksiä todella syntyy. Palvelusektorista on ennusteltu teollisuuden korvaajaa - mutta mistä palveluista ? Nokiakin yritti luoda mobiilipalveluliiketoimintaa Ovi-portaalillaan mutta se ei hyvältä näytä. Voisin kuvitella että vaikkapa terveyspalveluita alettaisiin myydä venäläisille, mutta onko siitäkään merkkejä.
Varmasti hiljalleen syntyy uusia ideoita ja uusia yrityksiä, mutta tuskin syntyy niin nopeasti että Nokian vauhdilla jättämä aukko täyttyy. Uudet yritykset ovat ensin pieniä ja kasvavat aluksi hitaasti. Koko mobiililiiketoiminta ja perinteinen puu-, paperi-, kone-, laivanrakennus- ja metalliteollisuus on näivettymässä. Pitäisi siis löytää aivań uusia aloja uudelle kasvulle.
Valtiovallalta tunnutaan edelleen odotettavan aktiivista roolia uusien kasvuyritysten luomisessa. Esimerkkinä Nokian, Technopoliksen ja Tekesin yhteinen hanke Nokia Technopolis Innovation Mill, joka on vuoden ajan pyrkinyt luomaan uusia kasvuyrityksiä Suomeen. Työpaikkoja on syntynyt reilut sata ja yrityksiä 12.
Mutta entä jos käykin niin että Nokia-imperiumin supistuessa tilalle tulee ulkomaalaisia yrityksiä. 250 000 suomalaista on jo nytkin ulkomaisen yrityksen palkkalistoilla. Osa tietysti siksi että ulkomainen yritys on ostanut suomalaisen yrityksen, mutta kuitenkin. Itsekin olen ulkomaisessa yrityksessä ja kolme kertaa olen ollut viime vuosina keskusteluissa työpaikasta ja kaikilla kerroilla ulkomaalaisen firman kanssa. Nokian kilpailijat Huawei ja Ericsson rekrytoivat jonkun verran ex-nokialaisia työntekijöitä Suomesta. Intialaisillakin yrityksillä on Suomessa joitain satoja työntekijöitä.
Pikkufirmoilla ja ulkomaisilla firmoissa ei tietenkään ole suomalaisessa yhteiskunnassa samanlaista gloriaa kuin Nokialla, mutta ne tarjoavat yhtä lailla työpaikkoja. Tai tarjoavat ainakin niille jotka ovat halukkaita tekemän töitä ja jotka eivät haikaile takaisin vanhan perään.
Itselleni on syntynyt kuva, että ainakin isot suomalaiset yritykset ovat aika jäykkiä eivätkä siinä mielessä kovin attraktiivisia työntekijälle.
Ex-nokialaisten rooli uuden kasvun luojina ?
Nokialla on kompleksisuutensa takia paljon hyvin erikoistuneita työntekijöitä joilla ei ole mahdollisuuksia löytää oman alansa tehtäviä mistään. Pienissä tai vähemmän kompleksisessa yrityksessä ei ole välttämättä käyttöä ihmisille, jotka ovat vuosia kehitelleet "vaatimusmäärittelyprosessia" tai ylläpitäneet tilastoja virheiden korjaukseen kuluvasta ajasta. Nokialla on myös laaja papisto, jonka tehtävänä on kehitellä "strategioita" eli luoda ja esittää powerpoint-slideja. Strategioiden esittäminen noudattaa tietynlaista vuodesta toiseen samankaltaisena toistuvaa tyhjänpäiväistä rituaalia.
Kun ottomaanit valtasivat Itä-Rooman, Waltarin mukaan filosofit ja juristit hirtettiin, mutta kauppiaiden ja käsityöläisten annettiin elää kuin ennenkin. Hyvä myyjä tai oikea tekijä löytää paikan mutta mitä tapahtuu muille.
Suuri enemmistö nyky-nokialaisista ei ole nähnyt vaikeita aikoja ennen nykynäivettymistä. Nokialaiset eivät ole innovatiivisia vaan pikemmin turvallisuushakuisia. Nokia kokonaisuudessaan on ollut minusta pikemmin innovaation este kuin innovaation moottori. Kun kaikki parhaat insinöörit on mobilisoitu yhden pyramidin suunnitteluun muuhun innovaatioon ei ole jäänyt tilaa. Kun tämäkin pyramidiprojekti tuntuu nyt olevan vastatuulessa, insinöörejä toki vapautuu tuottavaan työhön, mutta kestää aikansa että se tuo suurta kasvua.
Nokialta vapaaehtoisesti tai "vapaaehtoisesti" lähteneistä suurin osa on saanut suuret erorahat - esimerkiksi puolentoistavuoden palkan. Tämän rahan turvin on perustettu uusia yrityksiä ja maattu sohvan pohjalla. Uudet yritykset ovat usein kuitenkin olleet mobiilialan yrityksiä ja siis ex-nokialaiselle itselleen jonkinlainen jatkumo vanhasta.
Monet ovat vuodenkin jälkeen vielä työttömänä. Toiset, joilla on jotain todellisia hyödyllisiä taitoja, ovat sijoittuneet vaikkapa erilaisiin IT-yrityksiin.
Esko Ahon, Nokian yhteiskuntasuhteista vastaavan johtajan, mukaan Suomen kansantaloudessa on yksi suuri aukko, joka pitää paikata. ...
Suomen kansantalouden suurin aukko on kasvuyrityksissä... Aina puhutaan Suomen "uudesta Nokiasta", mutta on erittäin epätodennäköistä, että sellainen syntyisi. Olisi aikamoinen ihme, jos se toistuisi, Esko Aho sanoi.
Ahon mukaan yhden "uuden Nokian" sijaan tarvitaan monta pienempää kasvuyritystä
Herää kuitenkin kysymys, miten nopeasti näitä uusia kasvuyrityksiä todella syntyy. Palvelusektorista on ennusteltu teollisuuden korvaajaa - mutta mistä palveluista ? Nokiakin yritti luoda mobiilipalveluliiketoimintaa Ovi-portaalillaan mutta se ei hyvältä näytä. Voisin kuvitella että vaikkapa terveyspalveluita alettaisiin myydä venäläisille, mutta onko siitäkään merkkejä.
Varmasti hiljalleen syntyy uusia ideoita ja uusia yrityksiä, mutta tuskin syntyy niin nopeasti että Nokian vauhdilla jättämä aukko täyttyy. Uudet yritykset ovat ensin pieniä ja kasvavat aluksi hitaasti. Koko mobiililiiketoiminta ja perinteinen puu-, paperi-, kone-, laivanrakennus- ja metalliteollisuus on näivettymässä. Pitäisi siis löytää aivań uusia aloja uudelle kasvulle.
Valtiovallalta tunnutaan edelleen odotettavan aktiivista roolia uusien kasvuyritysten luomisessa. Esimerkkinä Nokian, Technopoliksen ja Tekesin yhteinen hanke Nokia Technopolis Innovation Mill, joka on vuoden ajan pyrkinyt luomaan uusia kasvuyrityksiä Suomeen. Työpaikkoja on syntynyt reilut sata ja yrityksiä 12.
Mutta entä jos käykin niin että Nokia-imperiumin supistuessa tilalle tulee ulkomaalaisia yrityksiä. 250 000 suomalaista on jo nytkin ulkomaisen yrityksen palkkalistoilla. Osa tietysti siksi että ulkomainen yritys on ostanut suomalaisen yrityksen, mutta kuitenkin. Itsekin olen ulkomaisessa yrityksessä ja kolme kertaa olen ollut viime vuosina keskusteluissa työpaikasta ja kaikilla kerroilla ulkomaalaisen firman kanssa. Nokian kilpailijat Huawei ja Ericsson rekrytoivat jonkun verran ex-nokialaisia työntekijöitä Suomesta. Intialaisillakin yrityksillä on Suomessa joitain satoja työntekijöitä.
Pikkufirmoilla ja ulkomaisilla firmoissa ei tietenkään ole suomalaisessa yhteiskunnassa samanlaista gloriaa kuin Nokialla, mutta ne tarjoavat yhtä lailla työpaikkoja. Tai tarjoavat ainakin niille jotka ovat halukkaita tekemän töitä ja jotka eivät haikaile takaisin vanhan perään.
Itselleni on syntynyt kuva, että ainakin isot suomalaiset yritykset ovat aika jäykkiä eivätkä siinä mielessä kovin attraktiivisia työntekijälle.
Ex-nokialaisten rooli uuden kasvun luojina ?
Nokialla on kompleksisuutensa takia paljon hyvin erikoistuneita työntekijöitä joilla ei ole mahdollisuuksia löytää oman alansa tehtäviä mistään. Pienissä tai vähemmän kompleksisessa yrityksessä ei ole välttämättä käyttöä ihmisille, jotka ovat vuosia kehitelleet "vaatimusmäärittelyprosessia" tai ylläpitäneet tilastoja virheiden korjaukseen kuluvasta ajasta. Nokialla on myös laaja papisto, jonka tehtävänä on kehitellä "strategioita" eli luoda ja esittää powerpoint-slideja. Strategioiden esittäminen noudattaa tietynlaista vuodesta toiseen samankaltaisena toistuvaa tyhjänpäiväistä rituaalia.
Kun ottomaanit valtasivat Itä-Rooman, Waltarin mukaan filosofit ja juristit hirtettiin, mutta kauppiaiden ja käsityöläisten annettiin elää kuin ennenkin. Hyvä myyjä tai oikea tekijä löytää paikan mutta mitä tapahtuu muille.
Suuri enemmistö nyky-nokialaisista ei ole nähnyt vaikeita aikoja ennen nykynäivettymistä. Nokialaiset eivät ole innovatiivisia vaan pikemmin turvallisuushakuisia. Nokia kokonaisuudessaan on ollut minusta pikemmin innovaation este kuin innovaation moottori. Kun kaikki parhaat insinöörit on mobilisoitu yhden pyramidin suunnitteluun muuhun innovaatioon ei ole jäänyt tilaa. Kun tämäkin pyramidiprojekti tuntuu nyt olevan vastatuulessa, insinöörejä toki vapautuu tuottavaan työhön, mutta kestää aikansa että se tuo suurta kasvua.
Nokialta vapaaehtoisesti tai "vapaaehtoisesti" lähteneistä suurin osa on saanut suuret erorahat - esimerkiksi puolentoistavuoden palkan. Tämän rahan turvin on perustettu uusia yrityksiä ja maattu sohvan pohjalla. Uudet yritykset ovat usein kuitenkin olleet mobiilialan yrityksiä ja siis ex-nokialaiselle itselleen jonkinlainen jatkumo vanhasta.
Monet ovat vuodenkin jälkeen vielä työttömänä. Toiset, joilla on jotain todellisia hyödyllisiä taitoja, ovat sijoittuneet vaikkapa erilaisiin IT-yrityksiin.
keskiviikkona, kesäkuuta 02, 2010
Nainen, konformismi ja johtajuus
Intuitiivisesti on minusta selvää, että naiset ovat konformistisempia kuin miehet. Naiset muodostavat usein mielipiteitään kuunneltuaan jotain alfa-urosta jossain isossa salissa.
Suomalaiset naiset uudelleenkouluttavat itseään jatkuvasti oppien hyvin pureskeltuja totuuksia, kun sen sijaan miehet oppivat usein itsenäisesti työssään sen minkä nyt oppivat.
Konformismi - ihmisen lajityypillinen ominaisuuus
Konformismi tai normien sisäistäminen ei ole pelkästään hyvä eikä pelkästään huono asia. Normien sisäistäminen auttaa ihmisyhteisöä mm. koordinoimaan käyttäytymistään.
Peliteoreetikko Peyton Young toteaa:
The function of a social norm is to coordinate people’s expectations in interactions that possess multiple equilibria. Norms govern a wide range of phenomena, including property rights, contracts, bargains, forms of communication, and concepts of justice. Norms impose uniformity of behavior within a given social group, but often vary substantially among groups.
Koska normien rikkojia yleensä rangaistaan, synnynnäinen konformismi auttaa yksilöä välttämään normin rikkomisesta seuraavia rangaistuksia. Konformismi on todennäköisesti evoluution luoma sopeuma ympäristöön, jossa normin rikkojia rangaistaan.
Miehet ovat naisia harvemmin konformisteja ja kärsivät naisia paljon useammin rangaistuksia normin rikkomisesta.
Naisjohtaja konformistisena johtajana
Naisjohtaja on konformistisempi johtaja kuin miesjohtaja.
Tutkimusten mukaan naisjohtajasta pidetään keskimäärin enemmän kuin miesjohtajasta ja hän on ilmeisesti empaattisempi kuin miesjohtaja. Nainen sopii käsittääkseni keskimäärin hyvin vetämään organisaatiota, jossa toiminta noudattaa hyvin määriteltyä prosessia, eli tilanteessa, jossa ongelma on lähinnä se, miten kaikki saadaan toimimaan prosessin mukaisesti.
Sen sijaan tilanteessa jossa olemassaoloevat käytännöt ja liiketoimintamallit pitää kyseenalaistaa, mies on käsittäkseni keskimäärin parempi johtaja.
Tieteellistä evidenssiä naisten konformismista
Jarkko Pesonen antaa postauksessaan tukea intuitiiviselle käsitykselleni:
Charles Sheridan ja Richard King tekivät vuonna 1972 variaation Stanley Milgramin kokeesta, jossa käytettiin koiranpentuja oppilaina Milgramin kokeessa sähköiskuja näyttelevien ihmisten sijaan.
Sheridanin ja Kingin ohjaamassa kokeessa oppilaina oli koiranpentuja. Opettajat, yliopistossa psykologiaa opiskelevat 13 miestä ja 13 naista, näkivät pennun reaktion, kun se sai heidän antamansa, 15 voltin erissä voimistuvan sähköiskun. Aluksi koirat haukkuivat ja hyppivät, mutta lopulta ne vain vikisivät.
Opettajat hikoilivat ja ahdistuivat, monet itkivät. Miehistä kuusi kieltäytyi tappamasta koiraa. Kaikki naiset jatkoivat yhä voimakkaampien sähköiskujen antamista, kunnes koira kuoli.
Katso myös wikipedian lyhyt kuvaus asiasta.
Suomalaiset naiset uudelleenkouluttavat itseään jatkuvasti oppien hyvin pureskeltuja totuuksia, kun sen sijaan miehet oppivat usein itsenäisesti työssään sen minkä nyt oppivat.
Konformismi - ihmisen lajityypillinen ominaisuuus
Konformismi tai normien sisäistäminen ei ole pelkästään hyvä eikä pelkästään huono asia. Normien sisäistäminen auttaa ihmisyhteisöä mm. koordinoimaan käyttäytymistään.
Peliteoreetikko Peyton Young toteaa:
The function of a social norm is to coordinate people’s expectations in interactions that possess multiple equilibria. Norms govern a wide range of phenomena, including property rights, contracts, bargains, forms of communication, and concepts of justice. Norms impose uniformity of behavior within a given social group, but often vary substantially among groups.
Koska normien rikkojia yleensä rangaistaan, synnynnäinen konformismi auttaa yksilöä välttämään normin rikkomisesta seuraavia rangaistuksia. Konformismi on todennäköisesti evoluution luoma sopeuma ympäristöön, jossa normin rikkojia rangaistaan.
Miehet ovat naisia harvemmin konformisteja ja kärsivät naisia paljon useammin rangaistuksia normin rikkomisesta.
Naisjohtaja konformistisena johtajana
Naisjohtaja on konformistisempi johtaja kuin miesjohtaja.
Tutkimusten mukaan naisjohtajasta pidetään keskimäärin enemmän kuin miesjohtajasta ja hän on ilmeisesti empaattisempi kuin miesjohtaja. Nainen sopii käsittääkseni keskimäärin hyvin vetämään organisaatiota, jossa toiminta noudattaa hyvin määriteltyä prosessia, eli tilanteessa, jossa ongelma on lähinnä se, miten kaikki saadaan toimimaan prosessin mukaisesti.
Sen sijaan tilanteessa jossa olemassaoloevat käytännöt ja liiketoimintamallit pitää kyseenalaistaa, mies on käsittäkseni keskimäärin parempi johtaja.
Tieteellistä evidenssiä naisten konformismista
Jarkko Pesonen antaa postauksessaan tukea intuitiiviselle käsitykselleni:
Charles Sheridan ja Richard King tekivät vuonna 1972 variaation Stanley Milgramin kokeesta, jossa käytettiin koiranpentuja oppilaina Milgramin kokeessa sähköiskuja näyttelevien ihmisten sijaan.
Sheridanin ja Kingin ohjaamassa kokeessa oppilaina oli koiranpentuja. Opettajat, yliopistossa psykologiaa opiskelevat 13 miestä ja 13 naista, näkivät pennun reaktion, kun se sai heidän antamansa, 15 voltin erissä voimistuvan sähköiskun. Aluksi koirat haukkuivat ja hyppivät, mutta lopulta ne vain vikisivät.
Opettajat hikoilivat ja ahdistuivat, monet itkivät. Miehistä kuusi kieltäytyi tappamasta koiraa. Kaikki naiset jatkoivat yhä voimakkaampien sähköiskujen antamista, kunnes koira kuoli.
Katso myös wikipedian lyhyt kuvaus asiasta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)