Globaaliin yhteismaan ongelmaan on helpompi ratkaisu kuin tähän mennessä uskoin: Nordhausin Climate Club

Allaolevan tekstin lähteenä ovat vuoden 2017 taloustieteen nobelistin William Nordhausin kaksi artikkelia 1) Foreign Affairs-lehdess julkaistu The Climate Club - How to Fix a Failing Global Effort ja 2) tieteellinen artikkeli Climate Clubs: Overcoming Free-riding in International Climate Policy.

Ilmaston lämpeneminen on ainakin yksi tämän hetken merkittävimpiä globaaleja yhteismaan ongelmia. 

Taloustieteessä vallitsee varsin laaja konsensus, että negatiiviset ulkoisvaikutukset (negative externalities) kuten tuotannosta johtuva saastuttaminen pitää ratkaista verottamalla saastuttamisesta saatu hyöty, jolloin saastuttajalla on insentiivi puhdistaa jätteensä tai lopettaa tuotanto. Tarkemmin sanoen rationaalinen toimija (esim. valtio) tekee kustannus/hyöty-analyysin, jolla määritellään veron optimaalinen taso a niin, että hyöty (taloudellinen etu) minus haitta (saastuttamisesta syntyvä haitta) maksimoituu. 

Ongelma

Ongelma syntyy jos negatiiviset ulkoisvaikutukset ovat globaaleja eli haitta kulloisestakin saastuttajasta jakaantuu kaikille valtioille, mutta hyöty kulloisestakin tuotannosta jää yhteen maahan. Jos valtioita olisi vain yksi, ongelmaa ei olisi. Globaali valtio suorittaisi kustannus/hyöty-analyysin ja laskisi globaalin veron optimaalisen tason ga. Veron tasoksi määriteltäisiin tuo optimaalinen arvo ga. 

Koska valtioita kuitenkin on useita (n) ja ulkoisvaikutukset jakaantuvat kaikkien valtioiden alueille, yksittäisen maan ei kannata määrätä veron arvoksi ga:ta. Itseasiassa voidaan mm. osoittaa, että siinä tapauksessa että kaikki maat ovat samanlaisia, kunkin maan optimaalinen veron taso on vain ga / n. Saastuminen jää paljon korkeammaksi kuin olisi optimaalista jos asioista voitaisiin sopia globaalisti.

Sama asia voidaan ilmaista niin, että jos yksi tai muutama maa nostaa veron tason suuremmaksi kuin ga / n, mutta muut maat eivät, jälkimmäiset maat vapaamatkustavat edellisten maiden kustannuksella, koska hyötyvät siitä, että edelliset maat alentavat päästöjään. Hyöty tulee sekä siitä että saastuminen vähenee että siitä että tuotanto siirtyy alhaisen veron maihin (esimerkiksi carbon leakage).

Ratkaisu

Ongelman ratkaisu ei kuitenkaan vaadi mitään globaalia valtiota. Se ei myöskään vaadi globaalia sitovaa sopimusta vaan voi perustua vapaaehtoisuuteen ja oman edun maksimointiin. Ilmastosopimusten vuosikymmeniä jatkunut prosessi on osoittanut, että globaalit sopimukset, joissa ei ole sanktioita, eivät toimi. Myös esimerkin voima on olematon. 

Klubimuotoinen ratkaisu sen sijaan voi toimia. Klubin ideana on, että maat liittyvät klubiin vapaaehtoisesti, määräävät veron tason maksimoiden omaa hyötyään mutta määräävät tullin klubin ulkopuolisista maista niin korkeaksi, että ulkopuolisten maiden kannattaa liittyä klubin jäseneksi vapaaehtoisesti välttääkseen tullin.

Sitovan sopimuksen teossa on epäonnistuttu 26 kertaa. Nordhausin mukaan on aika muuttaa sopimisen mallia.

Matemaattisempi formulointi

Käydään klubin idea läpi hieman matemaattisemmin:

Oletetaan siis, että globaalisti optimaalinen veron taso on ga ja oletetaan yksinkertaisuuden vuoksi että kaikki maat ovat samanlaisia. (Käytännössä näin ei tietysti ole, vaan klubin perustaa joku tai jotkut taloudellisesti merkittävät maat yhdessä.)

Klubiin liitytään vapaaehtoisesti. Jäsenmaksu on aluksi tietty CO2-veron taso a (< ga) joka on päätetty optimoimalla klubin jäsenten etua, mutta ulkopuolisten tuotteille asetetaan tuontitulli t niin että ainakin osa maista liittyy klubiin vapaaehtoisesti. 

Jos jäseniä tosiaan on aluksi vain yksi, klubi päätyy optimoinnissa veroon a=ga/n. (Tämä on todistettu lähteessä 2.) Klubi määrittelee tullin niin korkeaksi, että uusia jäseniä liittyy klubiin. Oletetaan havainnollisuuden vuoksi että uusia jäseniä liittyy klubiin yksi kerrallaan.

Kun yksi uusi jäsen liittyy klubiin, kahden jäsenen klubi optimoi veron tasoa itsensä kannalta optimaaliseksi. Voidaan taas osoittaa, että veron taso nousee kaksinkertaiseksi a=2*ga/n. Tulli t nostetaan tasolla joka takaa että uusia jäseniä liittyy mukaan.

Kun klubissa on k (<= n) jäsentä, veron optimaalinen taso on a=k*ga/n.

Lopulta vero nousee kaikkien liityttyä tasolle a=n*ga/n=ga, joka on globaali optimi.

Ratkaisun ongelmat

Malli on oleellisesti parempi kuin löysät suuriin puheisiin perustuvat sopimukset kuten Pariisin ilmastosopimus. Tässäkin mallissa on toki omat sudenkuoppansa:

1. Vaikka maat voivat vapaaehtoisesti päättää klubiin lähtemisestä, kansainvälisesti pitää sopia että klubin tuontitulleja ei katsota vapaan kaupan sääntöjen rikkomiseksi:

an important aspect of the proposal will be a set of “climate amendments” to international-trade law, both internationally and domestically. The climate amendments would explicitly allow uniform tariffs on nonparticipants within the confines of a climate treaty; it would also prohibit retaliation against countries who invoke the mechanism. Requiring such amendments would emphasize that climate change is an especially grave threat, and that this approach should not be used for every worthy initiative.

Tästä sopiminen on kuitenkin paljon pienempi haaste kuin vaikkapa päästöjen tasoista sopiminen.

2. Pahempi ongelma on se, että nykyiset sukupolvet optimoivat esimerkiksi CO2-veroa oman etunsa näkökulmasta - diskonttauksen takia optimaalinen veron taso ga jää tulevien sukupolvien näkökulmasta liian alhaiseksi. Ongelma ei kuitenkaan ole este mallin käytölle.