Annetaanpa puheenvuoro myös vastapuolelle.
Anu Taskinen vastasi tänään HS:n yleisönosastolla varsin ansiokkaasti Mari Stenlundin artikkeliin, jota referoin edellisessä postauksessani.
Mari Stenlund puolusti siis vanhoillislestadiolaisten uskonnonvapautta aiemmin mm. näin:
Jos Ihmisoikeusliitto käsittää lestadiolaisten ehkäisykiellon ihmisoikeuksien vastaiseksi, lienee seuraavaksi tulilinjalla Jehovan todistajien verensiirtokielto. Mitä seuraavaksi? Kielletäänkö helvetistä opettaminen mielenterveyden suojelemisen nimissä? Onko lopulta ihanteena sellainen uskonnollisuus, joka ei näy ihmisen elämässä mitenkään?
Muuttunut uskonnonvapauskäsitys voi johtaa siihen, että oudolta vaikuttavan ratkaisun tekevän ihmisen arvellaan olevan manipuloitu, ja julkinen valta puuttuu siksi peliin turvatakseen hänen "autenttisuutensa". Psykoottisten, kehitysvammaisten, lasten ja dementoituneiden vanhusten joukkoon päätyisivät kaikki, joiden ratkaisut eivät noudata yleisesti suvaittuja linjauksia. Tällöin klassisesta uskonnonvapauskäsityksestä on jäljellä vain rippeet, jos niitäkään.
Olen Stenlundin kanssa samoilla linjoilla. Anu Eskelinen vastasi Stenlundille seuraavasti:
Onko uskonnonvapaus yksilön vai yhteisön oikeus?
Onko uskonnonvapaus yksilön vapautta uskoa vai yhteisön vapautta määritellä uskonsa opit ja arkielämää sanelevat normit? Tähän kysymykseen kiteytyy viimeaikainen keskustelu ehkäisykiellosta eräässä uskonnollisessa yhteisössä.
Mari Stenlund (HS 19.2.) Helsingin yliopiston systemaattisen teologian laitokselta painottaa vahvasti jälkimmäistä vapautta. Stenlundin kirjoituksen rivien välistä huokuu tyypillinen akateeminen - ja erityisesti teologian tutkimukselle tyypillinen - huoli siitä, että julkista keskustelua käyvät sellaisetkin ihmiset, jotka eivät ymmärrä uskontotutkimuksen käsitteitä oikein eivätkä ole ns. dogmeihin vihkiytyneitä.
Tällainen asenne on kestämätön, kun puhutaan uskonnosta eli ihmisen maailmankatsomuksesta ja tavasta jäsentää maailmaa. Ikään kuin maallikoilla ei olisi oikeutta yksin ja ilman auktoriteetin ohjausta pohtia omia arvojaan. Stenlundin mukaan uskonyhteisöjen jäseniä ei tule paapoa tai yrittää pelastaa yhteisöltään, vaan jäsenillä tulee olla oikeus noudattaa uskonyhteisönsä oppeja silloinkin, kun opit uhkaavat heidän omaa terveyttään ja turvallisuuttaan.
Melkeinpä kaikissa suomalaisissa uskonnollisissa yhteisöissä on käytössä lapsikaste: tämä tarkoittaa, että jäsen liitetään yhteisöön iässä, jolloin jäsen ei pysty itse jäsenyydestään päättämään. Lapsi kasvaa yhteisön arvomaailman ja oppien keskellä. Objektiivisen näkökannan muodostuminen tätä "kasvatususkontoa" kohtaan voi olla vaikeaa. Aikuistuttuaan jäsen ei välttämättä uskalla (joko maallisen tai jumalallisen rankaisun pelossa) tai edes ymmärrä kritisoida uskonyhteisönsä oppeja tai normeja, joiden kehyksissä hän on yhteisön jäseneksi kasvanut.
Stenlund on huolissaan kehityksestä, että uskonyhteisön jäsen saisi poimia uskosta vain joitain elementtejä ja hylätä sellaiset, joita ei koe omaan elämäntilanteeseensa tai muuhun maailmankatsomukseensa sopiviksi.
Uskonnonvapaus näyttäytyy Stenlundin kirjoituksessa nimenomaan yhteisön vapautena määritellä norminsa sekä vapautena edellyttää jäseniltään normien noudattamista.
Yksilön uskonnonvapautta puolestaan on, että yksilö voi valita kuuluvansa uskonyhteisöön ja noudattavansa sen normeja, tai yksilö voi valita eroavansa yhteisöstä. Mitään välimuotoa ei ole. Nimenomaan tällainen ajattelu on omiaan luomaan painostusta uskonyhteisöjen jäsenille. Aitoa uskonnonvapautta ei voi olla sellainen, jossa uskonkäsityksistä ei voi edes keskustella.
Eskelisen kysymys "Onko uskonnonvapaus yksilön vai yhteisön oikeus?" on tietysti aiheellinen. Toisaalta, koska yhteisöllisyys, yhteisön yhteiset normit ja normin rikkojien rankaiseminen ovat juuri uskonnon ydinaluetta, ei ole olemassa uskontoa ilman tiettyä yhteisön painostusta. Eskelinen on siis tavallaan vaatimassa (yksilönkin) uskonnonvapauden rajoittamista uskonnonvapauden nimissä.
Yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden välillä on aina tietty ristiriita. Ristiriitaa ei voi minusta ratkaista asettamalla yksilökeskeisyyttä yhteisöllisyyden edelle tai yhteisöllisyyttä yksilökeskeisyyden edelle.
Ristiriidat on ratkaistava tapauskohtaisesti: Esimerkiksi eräisiin yhteisöihin kuuluva tyttölasten ympärileikkaus on niin voimakkaasti yksilön autonomiaa ja ihmisoikeuksia rajoittavaa, että sitä ei minusta voi sallia.
En kuitenkaan missään tapauksessa hyväksy sitä, että lasten kasvattaminen lestadiolaisuuteen tai islamiin olisi tuomittavaa, vaikka tällainen kasvatus eittämättä rajoittaakin yksilön autonomiaa. Se arvotyhjio ja hedonismi, jonka yksilökeskeisen kulttuurin pakkosyöttäjät ovat maahamme luoneet, on paljon suurempi uhka lasten hyvinvoinnille kuin lestadiolaisten tai muslimien harjoittama lasten uskonnollinen manipulaatio.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
"Se arvotyhjio ja hedonismi, jonka yksilökeskeisen kulttuurin pakkosyöttäjät ovat maahamme luoneet, on paljon suurempi uhka lasten hyvinvoinnille kuin lestadiolaisten tai muslimien harjoittama lasten uskonnollinen manipulaatio."
Tämä nyt tämmöstä ihan vaan maallikkopohdintaa, mutta itse olen sitä mieltä, että niitä varsinaisia uskontospesifisiä pakkodogmeja, oli kyse sitten esim. ehkäisykiellosta tai verensiirroilta pidättäytymisestä, hankalampi ongelma on apostasian voimakas tuomitseminen uskontokunnan sisällä. Toisin sanoen se, että lapsi kasvatetaan alusta asti tiettyyn uskontopuitteeseen, ei välttämättä tuota juurikaan ongelmia (kuten totesit).
Näin siksi, koska ihmisellä on kohtalaisen hyvä adaptoitumiskyky: hän ei osaa kaivata sitä, mistä ei tiedä eikä pysty näkemään sitä, mitä ei ymmärrä. Uskontoon kasvattaminenhan kun nimenomaan antaa tietyt raamit suhtautua elämään ja sen tapahtumiin.
Mutta se, että uskonnosta luopuminen ja ulospääsy on teljetty demonisoimalla apostasia, ja kiroamalla apostaasi kadotukseen (kuten esim. islamissa taidetaan asiaan suhtautua) on jo ongelma. Se jos mikä voi luoda painostetuksi itsensä kokemista varsinkin niissä tapauksissa, joissa uskontokunnan jäsen ei ole valinnut itse jäsenyyttään vaan esim. hänen vanhemmat ovat valinneet sen hänelle.
Mikä tahansa ulospääsytiettömyys ihmisen elämässä on aina brutaali tuomio; ei siis niinkään se itse valinta - pakotettu tai ei - sillä ihminen tulee toimeen alkeellisissakin ympäristöissä.
Aava:
"Mutta se, että uskonnosta luopuminen ja ulospääsy on teljetty demonisoimalla apostasia, ja kiroamalla apostaasi kadotukseen (kuten esim. islamissa taidetaan asiaan suhtautua) on jo ongelma. Se jos mikä voi luoda painostetuksi itsensä kokemista varsinkin niissä tapauksissa, joissa uskontokunnan jäsen ei ole valinnut itse jäsenyyttään vaan esim. hänen vanhemmat ovat valinneet sen hänelle.
Mikä tahansa ulospääsytiettömyys ihmisen elämässä on aina brutaali tuomio; ei siis niinkään se itse valinta - pakotettu tai ei - sillä ihminen tulee toimeen alkeellisissakin ympäristöissä."
Näin varmaankin on.
Askel tuosta johtopäätöksestä siihen johtopäätökseen, että valtiovallan pitäisi puuuttua uskontokunnan sisäisiin asioihin on minusta kuitenkin pitkä.
Minusta näihin asioihin ei ole mustavalkoisia vastauksia. Pahimmat väärinkäytökset on ilman muuta tuomittava, mutta sen pidemmälle ei minusta saa mennä.
Se individualistisen näkökulma että kaikkinainen yhteisöllinen painostus on väärin edustaa täydellistä epärealismia. Koskaan ei ole ollut toimivia yhteisöjä joissa ei olisi yhteisöllistä painostusta.
Olen lukenut Orwellin Katalonia Katalonian, joka kuvaa maailmaa jossa kaikesta sovitaan tapauskohtaisesti yksilöiden välillä. Katalonian anarkistikokeilu ei käsittääkseni kestänyt edes vuosia vaan joitakin kuukausia. Se ei ehkä kaatunut sisäisiin ristiriitoihin vaan fasistien ja kommunistien toimiin, mutta en usko että se olisi kestänyt monia vuosia ilman Francoa- ja Staliniakaan.
"Askel tuosta johtopäätöksestä siihen johtopäätökseen, että valtiovallan pitäisi puuuttua uskontokunnan sisäisiin asioihin on minusta kuitenkin pitkä."
Kyllä vaan, matka on pitkä. Toisaalta tuommonen ajattelutapa ja paapominen ei yllätä ottaen huomioon, missä määrin ihmisiä jo muutenkin hyysätään valtiovallan taholta, ts. ei edellytetä vastuuta valinnoista.
Ympärileikkauksen kohdalla tekisin kyllä minäkin selväeleisen poikkeuksen. On kai tässäkin kohtaa heti perään kuitenkin myönnettävä, että se rajanveto riittävän haitallisen ja siedettävän vakaumuksellisuuden välille ihmisoikeudet säilyttäen ja uskonnonvapautta kunnioittaen on hankalaa.
"Se individualistisen näkökulma että kaikkinainen yhteisöllinen painostus on väärin edustaa täydellistä epärealismia. Koskaan ei ole ollut toimivia yhteisöjä joissa ei olisi yhteisöllistä painostusta."
Ilman muuta näin. Jo pelkästään esim. lakeja ja verotusta voi pitää yhteisöllisenä painostamisena. Tällöin agendana on kuitenkin yhteiskunnallinen toimintajärjestelmä, johon kaikki automaattisesti kuuluvat. Kyse ei ole vakaumuksesta eikä valinnasta. Järjestelmä on ihmisten luoma ja muutosaltis, ei ylhäältä annettu. Tähtäimenä on toimivuus, ei pysyvyys. Keskeiseen asemaan nouseekin ymmärrys yht.kuntajärjestelmää kohtaan.
Ongelmallisinta tässä kyseisessä uskontokontekstissa on se, missä määrin yksilöltä, joka ei ole (uskonto)valintaa missään vaiheessa ylipäätään tehnytkään, voi odottaa vastuuta sen seurausten kantamisesta.
Lisäksi, valtionhallinto tai vaikkapa Ihmisoikeusliitto, lähestyy ihmistä niin eri perspektiivistä ja puhuu eri kieltä, että sama sana ehkäisy voi saada semanttiselta kannalta aivan eri merkityksen riippuen siitä, käsitelläänkö sitä uskonnon piirissä vaiko ihmisoikeusasiana. Nämä kaksi kieltä eivät siis välttämättä kohtaa toisiaan, jolloin tilaa keskinäiselle ymmärrykselle ei myöskään jää. Uskonto kun ei välttämättä tunnusta lääketieteellisiä terveysuhkia vaan ainoastaan sen dualismin, mikä on pyhää ja mikä ei.
Siihen, onko uskonnottomuuden luoma arvotyhjiö ja hedonismi kokonaisuutena huonompi vaihtoehto kuin uskonnollinen vakaumus ja sen luoma rigiditeetti ja konfliktiherkkyys, minä puolestani en osaa ottaa kantaa muuta kuin että yksilötasolla vapaus valita on etu.
Yhteistötasolla etuna taas on valinnasta aiheutuvan vastuun edellyttäminen kultakin valinnan tehneeltä yksilöltä. (Jos ei ole kyse valinnavapaudesta, kukaan tai mikään taho ei ole oikeutettu edellyttämään minkäänlaista vastuullista käyttäytymistä valinnasta aiheutuvista seurauksista.) Yhteisötason etu on lopulta etu myös yksilötasolla niin kauan, kun on olemassa ymmärryksen luomaa konformistisuutta yhteisöä kohtaan.
Jos ihminen on manipuloitu lapsesta saakka elämään valtiossa ja ajattelemaan sen määrittämillä tavoilla, ja jos valtio manipuloi hänen toimiaan monenlaisilla tavoilla, ja jos valtioita on joka puolella, ja jos ihminen on niin täysin valtion vaikutuksen alainen ettei hän tajua sitä, ja jos ihminen on tehty riippuvaiseksi monista valtion asioista, niin missä on ihmisen vapaus erota valtiosta tai ainakin sen vahingollisimmista toimista?
Valtion lestadiolaisten syntyvyyden säännöstelyyn puuttumisessa haisee erityisesti valtiota ohjaavien vähälapsisten/ lapsettomien liberaalien pelko siitä, että runsaslapsisten lestadiolaisten poliittinen vaikutusvalta kasvaa yhteiskunnassa. Väitetyt syyt puuttumiseen ovat lähes kokonaan liberaalien teeskentelyä ja pintakiiltoa.
Samaa mieltä, Valkea
Jos joku tuohon sanoo, että "valtio olemme me" tai että "valtio on demokraattinen" niin hukkaa kyllä pointin.
Yhteisö manipuloi molemmissa tapauksissa jäseniään - sekä valtion että lestadiolaisten.
Onko valtiosta helpompi erota ?
Muuttaisin Tanskaan mielihyvin, mutta ei se ole niin helppoa varsinkin kun minulle on perhekin.
Lähetä kommentti