Tämä on talousliberalismin kritiikki kansankokonaisuus-näkökulmasta. (Toki kritiikki koskee myös sosiaaliliberalismia ja kansallisliberalismia.) Kyseessä ei ole yritys tyrmätä mitään liberalismin koulukuntaa, vaan ehkä pikemmin täydentää niitä. Teksti on kirjoitettu yhdessä Copilotin kanssa.
Nämä asiat eivät ole mitenkään pelkästään minun keksimiä - ne on esitetty mm. professori Paul D. Almeidan artikkelissa The Role of Threat in Collective Action (2019). Mutta aihetta on käsitellyt myös mm. poliittisen talouden tutkija Karl Polanyi (the Great Transformation, 1944), peloteteoreetikko Thomas Schelling (The Strategy of Conflict (1960)) ja julkishyödykkeen tutkija Marcus Ohlsson (The Logic of Collective Action (1965)). Uusin kirja aiheesta on brasilialaisen tohtorin Jeová Torres Silva Jr:n Participation, Governance, Collective Action, Democracy and the Social and Solidarity Economy (2023).
Yksilön ja yhteisön etujen dynamiikka pienessä rajavaltiossa
Talousliberalistisessa ajattelussa utiliteetit ymmärretään usein yksilön omiksi, subjektiivisiksi preferensseiksi. Ajatellaan, että jokainen ihminen maksimoi omaa hyötyään, joka määräytyy hänen omien arvojensa, mieltymystensä ja valintojensa perusteella. Käytännössä utiliteetti kuitenkin redusoidaan talouspolitiikassa lähes aina rahaksi: tuloiksi, kulutukseksi, verorasitukseksi tai varallisuudeksi. Tällöin yksilön hyöty näyttäytyy ikään kuin irrallisena yhteisöstä, ja yhteiskunnallinen päätöksenteko rakentuu oletukselle, että yksilöiden preferenssit ovat autonomisia ja toisistaan riippumattomia.
Tämä näkökulma on kuitenkin rajallinen erityisesti pienissä, geopoliittisesti haavoittuvissa valtioissa. Kun ulkoinen uhka on todellinen, yksilön ja yhteisön utiliteetit eivät ole toisistaan irrallisia, vaan ne kietoutuvat yhteen tavalla, joka kyseenalaistaa talousliberalismin yksilökeskeisen lähtökohdan. Yhteisön selviytyminen muodostuu yksilön rationaalisen toiminnan ehdoksi, ja yksilön preferenssit alkavat heijastaa yhteisön etua. Näin syntyy kahden tason näkökulma: yksilönäkökulma ja kansankokonaisuuden näkökulma, jotka tuottavat erilaisia mutta toisiaan täydentäviä tapoja ymmärtää poliittisia valintoja.
Ulkoisen uhan vaikutus preferenssien konvergenssiin
Kun pieni valtio elää suuren ja mahdollisesti aggressiivisen naapurinsa varjossa, turvallisuudesta tulee yhteinen nimittäjä, joka määrittää sekä yksilön että yhteisön rationaalisen toiminnan. Turvallisuus on julkishyödyke: jos yhteisö epäonnistuu puolustautumaan, kaikki häviävät riippumatta heidän tuloistaan, arvoistaan tai poliittisista näkemyksistään. Tällaisessa tilanteessa yksilön utiliteetti ei ole vain hänen omien preferenssiensä summa, vaan se on sidottu yhteisön kykyyn säilyä toimintakykyisenä ja yhtenäisenä.
Tämä johtaa preferenssien konvergenssiin. Yksilöt, jotka normaalisti painottaisivat erilaisia arvoja – taloudellista vapautta, sosiaalista oikeudenmukaisuutta, identiteettikysymyksiä – alkavat priorisoida samoja asioita: turvallisuutta, yhteiskunnan vakautta ja sisäistä yhtenäisyyttä. Yhteisön etu muuttuu yksilön rationaaliseksi valinnaksi, ei vain moraaliseksi velvollisuudeksi.
Rauhan ajan preferenssien diversifikaatio
Kun ulkoista uhkaa ei ole, yksilöiden preferenssit voivat eriytyä vapaammin. Yhteisön selviytyminen ei ole enää sidoksissa siihen, että kaikki jakaisivat saman prioriteettijärjestyksen. Tällöin poliittinen pluralismi voi kukoistaa: osa korostaa taloudellista vapautta, osa sosiaalista tasa-arvoa, osa ympäristöä tai kulttuurisia kysymyksiä. Yhteisön utiliteetti ei enää dominoi yksilön utiliteettia, vaan yksilöt voivat maksimoida omia arvojaan ilman, että se uhkaa koko järjestelmän toimintakykyä.
Tämä ero näkyy erityisen selvästi talouspoliittisissa kysymyksissä, kuten tulonsiirroissa ja verotuksessa.
Tulonsiirrot yksilön ja kansankokonaisuuden näkökulmasta
Yksilönäkökulma: oikeudenmukaisuus, kannustimet ja poliittinen jako
Yksilötason tarkastelussa tulonsiirrot liittyvät arvoihin ja henkilökohtaisiin intresseihin. Köyhyyden vähentäminen voidaan nähdä moraalisesti tärkeänä, mutta samalla liiallinen verotus koetaan epäoikeudenmukaiseksi ja yritteliäisyyttä heikentäväksi. Tässä näkökulmassa utiliteetit ovat heterogeenisia: ihmiset painottavat eri asioita, ja poliittinen keskustelu heijastaa tätä moninaisuutta.
Tämä on myös se taso, jolla perinteinen oikeisto–vasemmisto-jako syntyy. Yksilönäkökulmasta tulonsiirrot ovat pitkälti arvokysymys tai luokkaetu:
osa korostaa yksilön vapautta ja kannustimia
osa korostaa tasa-arvoa ja turvaa
Näin poliittinen kiista näyttäytyy ideologisena, koska yksilöiden preferenssit ovat erilaisia ja heijastavat heidän omia taloudellisia ja moraalisia näkemyksiään.
Kansankokonaisuuden näkökulma: koheesio ja optimointi
Kun tarkastellaan yhteisöä kollektiivisena toimijana, logiikka muuttuu. Yhteiskunnan sisäinen koheesio on turvallisuuspoliittinen resurssi, joka vaikuttaa suoraan yhteisön kykyyn selviytyä kriiseistä. Liian suuret tuloerot voivat heikentää luottamusta, lisätä polarisaatiota ja murentaa yhteistä tahtotilaa. Tämä heikentää koko yhteisön utiliteettia.
Tässä näkökulmassa kysymys tulonsiirtojen ja kannustimien suhteesta ei ole ensisijaisesti ideologinen, vaan tekninen optimointiongelma:
kuinka paljon tulonsiirtoja tarvitaan yhteiskunnan koheesion ylläpitämiseksi
kuinka paljon kannustimia tarvitaan taloudellisen dynamiikan säilyttämiseksi
Kansankokonaisuuden tasolla kyse ei ole oikeistosta tai vasemmistosta, vaan tasapainon löytämisestä kahden yhteisen hyvän – koheesion ja tehokkuuden – välillä.
Koska yksilön utiliteetti on osittain yhteisön utiliteetin funktio, myös yksilö häviää, jos yhteisön koheesio rapautuu. Tästä näkökulmasta tulonsiirrot eivät ole moraalinen tai taloudellinen kysymys, vaan strateginen: ne ovat osa yhteiskunnan resilienssiä ja kykyä toimia yhtenäisesti ulkoisen uhan edessä.
Kahden tason politiikka ja talousliberalismin haaste
Kahden tason näkökulma haastaa talousliberalismin yksilökeskeisen utiliteettikäsityksen. Se osoittaa, että yksilön preferenssit eivät ole aina autonomisia, vaan ne voivat olla syvästi sidoksissa yhteisön selviytymiseen ja toimintakykyyn. Pienessä rajavaltiossa yksilön rationaalinen toiminta ei ole pelkkää oman hyödyn maksimointia, vaan se on myös yhteisön utiliteetin huomioimista – joskus jopa sen asettamista etusijalle.
Tämä ei tee talousliberalismista väärää, mutta se tekee siitä riittämättömän kuvaamaan kaikkia poliittisen talouden tilanteita. Yhteiskunnat eivät ole vain yksilöiden preferenssien summa, vaan myös kollektiivisia toimijoita, joiden sisäinen koheesio ja turvallisuus muodostavat perustan kaikelle muulle.
