Talousliberalismin kritiikki ns. kansankokonaisuus-näkökulmasta

Tämä on talousliberalismin kritiikki kansankokonaisuus-näkökulmasta. (Toki kritiikki koskee myös sosiaaliliberalismia ja kansallisliberalismia.) Kyseessä ei ole yritys tyrmätä mitään liberalismin koulukuntaa, vaan ehkä pikemmin täydentää niitä. Teksti on kirjoitettu yhdessä Copilotin kanssa. 

Nämä asiat eivät ole mitenkään pelkästään minun keksimiä - ne on esitetty mm. professori Paul D. Almeidan artikkelissa The Role of Threat in Collective Action (2019). Mutta aihetta on käsitellyt myös mm. poliittisen talouden tutkija Karl Polanyi (the Great Transformation, 1944), peloteteoreetikko Thomas Schelling (The Strategy of Conflict (1960)) ja julkishyödykkeen tutkija Marcus Ohlsson (The Logic of Collective Action (1965)). Uusin kirja aiheesta on brasilialaisen tohtorin Jeová Torres Silva Jr:n Participation, Governance, Collective Action, Democracy and the Social and Solidarity Economy (2023).

Yksilön ja yhteisön etujen dynamiikka pienessä rajavaltiossa

Talousliberalistisessa ajattelussa utiliteetit ymmärretään usein yksilön omiksi, subjektiivisiksi preferensseiksi. Ajatellaan, että jokainen ihminen maksimoi omaa hyötyään, joka määräytyy hänen omien arvojensa, mieltymystensä ja valintojensa perusteella. Käytännössä utiliteetti kuitenkin redusoidaan talouspolitiikassa lähes aina rahaksi: tuloiksi, kulutukseksi, verorasitukseksi tai varallisuudeksi. Tällöin yksilön hyöty näyttäytyy ikään kuin irrallisena yhteisöstä, ja yhteiskunnallinen päätöksenteko rakentuu oletukselle, että yksilöiden preferenssit ovat autonomisia ja toisistaan riippumattomia.

Tämä näkökulma on kuitenkin rajallinen erityisesti pienissä, geopoliittisesti haavoittuvissa valtioissa. Kun ulkoinen uhka on todellinen, yksilön ja yhteisön utiliteetit eivät ole toisistaan irrallisia, vaan ne kietoutuvat yhteen tavalla, joka kyseenalaistaa talousliberalismin yksilökeskeisen lähtökohdan. Yhteisön selviytyminen muodostuu yksilön rationaalisen toiminnan ehdoksi, ja yksilön preferenssit alkavat heijastaa yhteisön etua. Näin syntyy kahden tason näkökulma: yksilönäkökulma ja kansankokonaisuuden näkökulma, jotka tuottavat erilaisia mutta toisiaan täydentäviä tapoja ymmärtää poliittisia valintoja.

Ulkoisen uhan vaikutus preferenssien konvergenssiin

Kun pieni valtio elää suuren ja mahdollisesti aggressiivisen naapurinsa varjossa, turvallisuudesta tulee yhteinen nimittäjä, joka määrittää sekä yksilön että yhteisön rationaalisen toiminnan. Turvallisuus on julkishyödyke: jos yhteisö epäonnistuu puolustautumaan, kaikki häviävät riippumatta heidän tuloistaan, arvoistaan tai poliittisista näkemyksistään. Tällaisessa tilanteessa yksilön utiliteetti ei ole vain hänen omien preferenssiensä summa, vaan se on sidottu yhteisön kykyyn säilyä toimintakykyisenä ja yhtenäisenä.

Tämä johtaa preferenssien konvergenssiin. Yksilöt, jotka normaalisti painottaisivat erilaisia arvoja – taloudellista vapautta, sosiaalista oikeudenmukaisuutta, identiteettikysymyksiä – alkavat priorisoida samoja asioita: turvallisuutta, yhteiskunnan vakautta ja sisäistä yhtenäisyyttä. Yhteisön etu muuttuu yksilön rationaaliseksi valinnaksi, ei vain moraaliseksi velvollisuudeksi.

Rauhan ajan preferenssien diversifikaatio

Kun ulkoista uhkaa ei ole, yksilöiden preferenssit voivat eriytyä vapaammin. Yhteisön selviytyminen ei ole enää sidoksissa siihen, että kaikki jakaisivat saman prioriteettijärjestyksen. Tällöin poliittinen pluralismi voi kukoistaa: osa korostaa taloudellista vapautta, osa sosiaalista tasa-arvoa, osa ympäristöä tai kulttuurisia kysymyksiä. Yhteisön utiliteetti ei enää dominoi yksilön utiliteettia, vaan yksilöt voivat maksimoida omia arvojaan ilman, että se uhkaa koko järjestelmän toimintakykyä.

Tämä ero näkyy erityisen selvästi talouspoliittisissa kysymyksissä, kuten tulonsiirroissa ja verotuksessa.

Tulonsiirrot yksilön ja kansankokonaisuuden näkökulmasta

Yksilönäkökulma: oikeudenmukaisuus, kannustimet ja poliittinen jako

Yksilötason tarkastelussa tulonsiirrot liittyvät arvoihin ja henkilökohtaisiin intresseihin. Köyhyyden vähentäminen voidaan nähdä moraalisesti tärkeänä, mutta samalla liiallinen verotus koetaan epäoikeudenmukaiseksi ja yritteliäisyyttä heikentäväksi. Tässä näkökulmassa utiliteetit ovat heterogeenisia: ihmiset painottavat eri asioita, ja poliittinen keskustelu heijastaa tätä moninaisuutta.

Tämä on myös se taso, jolla perinteinen oikeisto–vasemmisto-jako syntyy. Yksilönäkökulmasta tulonsiirrot ovat pitkälti arvokysymys tai luokkaetu:

• osa korostaa yksilön vapautta ja kannustimia

• osa korostaa tasa-arvoa ja turvaa

Näin poliittinen kiista näyttäytyy ideologisena, koska yksilöiden preferenssit ovat erilaisia ja heijastavat heidän omia taloudellisia ja moraalisia näkemyksiään.

Kansankokonaisuuden näkökulma: koheesio ja optimointi

Kun tarkastellaan yhteisöä kollektiivisena toimijana, logiikka muuttuu. Yhteiskunnan sisäinen koheesio on turvallisuuspoliittinen resurssi, joka vaikuttaa suoraan yhteisön kykyyn selviytyä kriiseistä. Liian suuret tuloerot voivat heikentää luottamusta, lisätä polarisaatiota ja murentaa yhteistä tahtotilaa. Tämä heikentää koko yhteisön utiliteettia.

Tässä näkökulmassa kysymys tulonsiirtojen ja kannustimien suhteesta ei ole ensisijaisesti ideologinen, vaan tekninen optimointiongelma:

• kuinka paljon tulonsiirtoja tarvitaan yhteiskunnan koheesion ylläpitämiseksi

• kuinka paljon kannustimia tarvitaan taloudellisen dynamiikan säilyttämiseksi

Kansankokonaisuuden tasolla kyse ei ole oikeistosta tai vasemmistosta, vaan tasapainon löytämisestä kahden yhteisen hyvän – koheesion ja tehokkuuden – välillä.

Koska yksilön utiliteetti on osittain yhteisön utiliteetin funktio, myös yksilö häviää, jos yhteisön koheesio rapautuu. Tästä näkökulmasta tulonsiirrot eivät ole moraalinen tai taloudellinen kysymys, vaan strateginen: ne ovat osa yhteiskunnan resilienssiä ja kykyä toimia yhtenäisesti ulkoisen uhan edessä.

Kahden tason politiikka ja talousliberalismin haaste

Kahden tason näkökulma haastaa talousliberalismin yksilökeskeisen utiliteettikäsityksen. Se osoittaa, että yksilön preferenssit eivät ole aina autonomisia, vaan ne voivat olla syvästi sidoksissa yhteisön selviytymiseen ja toimintakykyyn. Pienessä rajavaltiossa yksilön rationaalinen toiminta ei ole pelkkää oman hyödyn maksimointia, vaan se on myös yhteisön utiliteetin huomioimista – joskus jopa sen asettamista etusijalle.

Tämä ei tee talousliberalismista väärää, mutta se tekee siitä riittämättömän kuvaamaan kaikkia poliittisen talouden tilanteita. Yhteiskunnat eivät ole vain yksilöiden preferenssien summa, vaan myös kollektiivisia toimijoita, joiden sisäinen koheesio ja turvallisuus muodostavat perustan kaikelle muulle.

Marttyyrius Iranin kulttuurissa ja Trumpin itsekeskeisyys

Iranin tv totesi Ali Khamenein kuollessa Israelin ja USA:n iskussa: ”[Ali Khamenei on] juonut marttyyriyden suloista, puhdasta juomaa”. 

Vaikka toivon, että Iranin hallinto kaatuu niin onhan shiiojen marttyyriyden palvonnassa tyyliä. Trump ei koskaan kuolisi oman kansansa tai aatteensa puolesta. Eugen Schauman kuoli marttyyrinä, vaikka varsinainen marttyyrius ei suomalaiseen kulttuuriin kuulu. 

Sama shiiojen marttyyriuden ylistys, joka elävöittää Iranin vallanpitäjiä, elävöittää (ehkä) kadulla marttyyrina vapauden puolesta kaatuvia opiskelijoita. Kirjoitin 17 vuotta sitten Kansankokonaisuuteen:

Shiia-muslimies tietää että on kauniimpaa kuolla vapauden puolesta kuin taipua tyrannin edessä. Shiia-mies kokee psykologien mukaan syvää surua siitä, ettei saanut osallistua Karbalan taisteluun Husayn ibn Alin johdolla ja kuolla Alin tavoin marttyyrinä vapauden puolesta. Shiia-mies muistelee joka vuosi ahura-juhlassa Karbalan taistelua, ruoskii ja silpoo itsensä verille ja suggeroi itsensä kaipaamaan marttyyriutta. 

 Shiiojen taistelutahto ja marttyyriuden kaipuu oli vahva ase Iranin islamilaisessa vallankumouksessa 30 vuotta sitten, mutta se voi kääntyä islamilaista vallankumousta vastaan, kun islamilainen vallankumous haluaa tukahduttaa iranilaisen nuorison vapauden kaipuun. 

Se mikä onnistui Kiinassa ei välttämättä onnistu Iranissa [kansan vapaudentahdon murskaaminen]. Yhteisöllisyys ja kollektiivisuus on ollut aina vahvempi ase totalitarismia vastaan kuin individualismi. Individualistit ... eivät uhraisi itseään paremman maailman puolesta. Kiinalaiset eivät kykene järjestäytymään yhtä tehokkaaseen vastarintaan kuin iranilaiset. 

Donald Trump

HS:n haastattelema riippumaton amerikkalainen totesi: ”Trump haluaa ainoastaan olla kuuluisa. Netanjahu tietää sen. Hänen ei ole tarvinnut muuta kuin sanoa Trumpille, että jos haluat olla kaikkien aikojen kuuluisin presidentti, tee näin.” 

Sinänsä en ota kantaa Trumpin hyökkäykseen Irakiin. Hallituksia on kaadettu ulkovaltojen toimesta, koska diplomatia ei todellakaan ole auttanut: Punakhmeri-hallinto (Vietnamin toimesta), Natsi-hallinto (liittoutuneiden toimesta), Idi Aminin hallinto (Tansanian toimesta). Kuka oikeasti tuomitsee nämä? 

Kansainvälistä sopimusjärjestelmää ei oikeastaan ole olemassa ja vaikka olisikin käytännössä se suojelee enemmän (sorto)hallituksia kuin ihmisiä. Punakhemerit säilyttivät paikkansa YK:ssa koska olivat Kambodjan "laillinen hallitus". 

Ongelma on pikemmin se, että Trump ei ole kunnolla sitoutunut Iranin demokratisoimiseen vaan perääntyy todennäköisesti. Hän toiminee kuten George Bush vanhempi Irakissa: innostaa kansan kapinaan mutta vetäytyy tuesta. Barack Obama veti punaisia viivoja Syyriassa ja vetäytyi vastuusta hänkin.

George Bush junior sen sijaan toimi eikä vain puhunut. Bill Clinton pommitti Serbiaa ja esti Kosovon albanialaisten kansanmurhan. Pisteet näille kahdelle vaikka Clinton tarvitsi Tony Blairin kirittäjäksi. 

Trump suunnittelee nyt innostavansa kurdit kaatamaan Iranin hallintoa. Kurdit eivät tietenkään luota Trumpiin, koska Trump voi koska tahansa peräytyä. Trump haikailee myös Euroopan apua Iranin sodassa. Jos Eurooppa ja/tai kurdit menisi mukaan Trumpin sotaan, ja Iraniin tulisi demokratia, Trump sanoisi kai että MINÄ sen tein - kurdeista ja eurooppalaisista ei ollut juuri hyötyä. Palkkioksi eurooppalaisille hän valtaisi vaikka Grönlannin. Trump ei kunnioita ketään.

Väitöskirja IKL-papeista

IKL-papistosta on julkaistu väitöskirja, joka vaikuttaa varsin objektiiviselta, eikä vasemmisto- tai oikeistoliberaalilta propagandalta. (Katso referaatti.) 

"Valkoisen äidin sinimustat pojat

Väitöskirjassani Sinimusta papisto: IKL-pappien maailmankatsomusten taustat ja heidän vaikutuksensa Suomessa 1932–1944 havaitsin Elias Simojoen menneen radikalismissaan pidemmälle kuin moni muu. Häntä on kuvattu ääriajattelun synnyttäjäksi. Simojoki oli mukana lapuanliikkeen kyydityksissä. Hänen johtamansa Sinimustat-nuorisojärjestö lakkautettiin, kun se sotkeutui vallankumoushankkeeseen Virossa. Tämä vei koko IKL:n lakkautusuhan alle. Simojoki ei epäröinyt valmentaa Suomen nuoria uhreiksi vapaan Karjalan puolesta, mutta hän oli myös lempeä ja hyväntahtoinen. Miten tämän on selitettävissä?

Psykohistorioitsija Juha Siltala on teoksessaan Valkoisen äidin pojat tutkinut fennomaaneja ja oikeistoaktivisteja. Hänen mukaansa valkoisen Suomen oikeistoradikalismin ytimessä oli halu puolustaa ”isänmaa-äitiä”, mikä kytkeytyi varhaisen turvan kokemuksiin. Ihmisten identifioitumisen viitekehys laajeni 1800-luvulla suku- ja kyläyhteisöistä kansakunnaksi. IKL-papit vaalivat ajatusta kansakokonaisuudesta, mikä ei ollut vain lainaa saksalaisesta Volksgemeinschaft-ajattelusta vaan ulotti juurensa runebergiläistopeliaaniseen ideaaliin Suomen kansasta. Kansakokonaisuus korosti kollektiivin ensisijaisuutta yksilöön nähden. Papeille se oli paitsi tie parempaan huomiseen myös hengellinen tila, jossa kristikansa työnsä kautta palveli yhteisöä ja Jumalaa."

Liberalismi näkee individualismin tieteellisenä faktana tai ainakin jonkinlaisena universaalina arvona ja näkee yhteisön puolesta kuolemisen ihannoinnin jotenkin sairaalloisena ilmiönä.  Elias Simojoki näki asian toisin. Kuolema yhteisön puolesta oli Simojoelle kristillinen teko. Ja rakkauden teko.

"Rajan taakse jääneet suomensukuiset heimot olivat AKS-ajattelussa Suomi-neidon lapsia marxistisen hirmuvallan alla. Simojoelle kaikki, mikä edesauttoi heidän saattamistaan kotiin, näyttäytyi rakkautena. Tämä saattoi vaatia uhreja, mutta Uusi testamentti sanoitti henkensä antamisen toisen puolesta suurimmaksi rakkaudenteoksi. Ihminen oli iäisyysolento, ja Simojoenkin perimmäinen tavoite oli kansan ohjaaminen taivaalliseen isänmaahan.

Lähtiessään talvisotaan Elias Simojoki oli jo keski-ikäinen mutta perheenisänä tuore. Kohtalonsa hän koki hiihdettyään päästämään taistelukentällä haavoittunutta eläintä kärsimyksistään. Vaikka teon huimapäisyys sopi luonteeseen, on se herättänyt kysymyksiä."

Simojoen ajattelu vastaa tämän blogin maailmankuvaa ja arvomaailmaa, vaikka blogi ei ota kantaa uskontoon. Blogi on rakkauden puolella narsismia vastaan.

Professori emerita Liisa Keltikangas-Järvisen “Itsekkyyden aika”

Hetki sitten -muistaakseni vuonna 2021- sanottiin vielä, että “elämme historian parasta aikaa”. En tiedä uskoinko siihen vai en, mutta näin ainakin sanottiin aika yleisesti. En usko, että kovin moni enää sanoo niin?

Professori emerita Liisa Keltikangas-Järvinen kirjoittaa uusimmassa kirjassaan “Itsekkyyden aika” näin. Väliotsikot on minun. 

1. Edistys toisaalta

Elämän olosuhteet ovat koko ajan muuttuneet paremmiksi ja elämä helpommaksi, terveellisemmäksi, tasa-arvoisemmaksi. On sanottu, että tällä hetkellä eläisimme historian parasta aikaa.

Erityisen paljon on edistytty ihmisen yksilöllisyyden ja psyykkisten tarpeiden ymmärtämisessä. Ei tarvitse mennä kovin kauas taaksepäin, kun ihmisen mahdollisuudet päättää omasta elämästään ja tehdä itselleen sopivia valintoja olivat rajalliset elleivät olemattomat tai koskivat marginaalisen pientä joukkoa ihmisiä. Tasa-arvo, suvaitsevaisuus ja yksilön oikeudet eivät välttämättä olleet edes tavoitteita. Lapsuus käsitteenä eli sen asian ymmärtäminen, että lapsi ei ole vähäpätöinen aikuinen vaan yksilö, joka elää omaa, sinänsä arvokasta kehitysvaihettaan, on runsaan sadan vuoden ikäinen. Sellaista käsitettä kuin työhyvinvointi ei ollut olemassa; sitä ei tarvittu mihinkään. Työn ensisijainen tarkoitus oli saada ruoka riittämään, ja olemattoman pienellä joukolla ihmisiä oli mahdollisuus miettiä työn mielekkyyttä. Mielenterveyden ongelmista tai niiden syistä oli tuskin mitään käsitystä.

2. Maailma muuttui paremmaksi, mutta:

Rinnakkain tämän kehityskulun kanssa on nähtävissä psyykkisen hyvinvoinnin lasku. Masennus, ahdistus, työuupumus ja sosiaaliset pelot ovat lisääntyneet. Elämäntyytyväisyys ja nuorten tulevaisuususko ovat heikentyneet. Ongelma ei ole suomalainen vaan globaali: kaikkialla länsimaisessa kulttuurissa painitaan lisääntyneiden mielenterveyden ongelmien kanssa.

3. Ei ole olemassa syy-seuraussuhdetta 1 & 2 välillä

Näiden rinnakkaisten kehityskulkujen, siis yleisen positiivisen kehityksen ja lisääntyneen mentaalisen pahoinvoinnin, välille ei löydy syy-seuraussuhdetta kumpaankaan suuntaan. Työterveydenhuollon parantuminen ei ole aiheuttanut työuupumusta eikä mielenterveyspalvelujen lisääminen ole lisääntyneen masennuksen syy. Joskus halutaan nähdä, että nuorten masennus ja ahdistus olisivat lisääntyneet siksi, että niistä niin paljon puhutaan. Avoimella puheella on saattanut olla merkitystä, mutta se ei kuitenkaan riitä selittämään ongelmien voimakasta kasvua. Jos nuori on ahdistunut tai työkyvytön, ovat vaikutukset ihan samat riippumatta siitä, mikä on ahdistuksen ja työkyvyttömyyden syy. Ahdistus ja työkyvyttömyys eivät myöskään häviä sillä, että niistä ei puhuta eikä niihin tarjota hoitoa. Kausaliteetti ei kulje toiseenkaan suuntaan niin, että ensin psyykkiset ongelmat olisivat lisääntyneet ja niiden seurauksena yhteiskunnan korjaavat toimenpiteet. Puhe työviihtyvyydestä ja hyvästä johtajuudesta alkoi paljon ennen työuupumuksen kasvua nykyisen suuruiseksi ongelmaksi. Ihmisten yksinäisyys ei myöskään ole ollut syy sosiaalisten verkkojen luomiselle eikä persoonallisuussyrjintä sille, että on lähdetty korostamaan erilaisuuden ymmärtämistä.

4. Todellinen syy?

Samaan aikaan näiden kahden keskenään ristiriitaisen kehityksen kanssa on tapahtunut kolmaskin muutos, nimittäin individualismin nousu. Kehitys kohti yhteiskunnan vakautta, elämän helpottumista ja tasa-arvon lisääntymistä perustui ennen kaikkea yhteiskunnan rakenteelliseen muutokseen.

Rakenteellinen muutos puolestaan toi mukanaan laajemman kulttuurisen muutoksen, yksilöllisyyden yhteisöllisyyden sijaan.

Muutoksen tarkoitus oli luoda parempi yhteiskunta. Sen piti tarkoittaa uudenlaisia yksilön vapauksia ja yksilön oikeuksia, lisääntyvää tasa-arvoa. Sen piti tarkoittaa rajoittavista normeista vapautumista, mahdollisuutta toteuttaa itseään ja elää omanlaistaan elämää. Muutos kuitenkin meni aina vaan pitemmälle, kunnes voidaan kysyä, puhutaanko yksilöllisyyden sijasta jo itsekkyydestä. Onko vapautumisen, avoimuuden ja suvaitsevaisuuden sijasta siirrytty elämään yksilöllisen minäkeskeisyyden aikaa? Taloudellisen kasvun ja mielenterveyden ongelmien välillä voisi sittenkin olla kausaliteetti; se selittyisi vain kolmannella muuttujalla. Kehitys kohti »maailman onnellisinta maata» perustui rakenteelliseen muutokseen ja taloudelliseen kasvuun. Rakenteellinen muutos toi mukanaan kulttuurisen muutoksen, individualismin.

Yksilöllisyys kehittyi yhä pitemmälle, kunnes yhteiskunta ei enää tukenut mentaalista hyvinvointia, ja psyykkiset ongelmat lähtivät kasvuun. Elämme minäminä-aikaa. Ihmisen tulee tietää, mitä hän tahtoo, ja tietää, mitkä ovat hänen juttujaan. Hänen ei tule olla epävarma etsijä vaan oman elämänsä sankari. Hänen tulee pitää kiinni oikeuksistaan, hänen pitää saada olla ihmissuhteissa oma itsensä, kompromisseihin hänen ei tule taipua. Hän itse on projekti, jota hän hoivaa.