Fakta: Kemalilaisella Turkin tasavallalla oli institutionaaliset keinot ratkaista ongelmia, jollainen USA:ssa on tänään, kun Venäjän agentti on roskaväen äänillä valittu presidentiksi.
Kysyin Grokilta
"Miten Turkin perustuslaki antoi armeijalle mahdollisuuden tiukan paikan tullen tehdä sotilasvallankaappaus?"
Vastaus:
Turkin perustuslaki ei varsinaisesti antanut armeijalle suoraa laillista oikeutta tehdä sotilasvallankaappauksia, vaan mahdollisuus perustui pikemminkin armeijan historialliseen rooliin, poliittiseen kulttuuriin ja tietyissä perustuslaeissa olleisiin tulkinnanvaraisiin säännöksiin. Erityisesti Mustafa Kemal Atatürkin perinnön ja kemalistisen ideologian pohjalta armeija näki itsensä Turkin tasavallan ja sen maallisten arvojen suojelijana, mikä legitimoi sen puuttumisen politiikkaan "tiukan paikan tullen". Tarkastelen tätä kysymystä eri perustuslakien ja historiallisten esimerkkien kautta.
Historiallinen tausta ja kemalismi
Turkin tasavalta perustettiin 1923 Osmanien valtakunnan raunioille Atatürkin johdolla, ja armeija sai keskeisen roolin maallisen, nationalistisen järjestyksen vartijana. Tämä rooli ei ollut alun perin kirjattu perustuslakiin eksplisiittisesti, mutta se kehittyi poliittiseksi perinteeksi. Armeija näki itsensä kansan yläpuolella olevana instituutiona, joka voisi tarvittaessa korjata demokratian "virheitä", jos ne uhkasivat Atatürkin periaatteita – erityisesti maallisuutta (laiklik) ja yhtenäistä kansallisvaltiota.
1921 ja 1924 perustuslait: Armeijan rooli epäsuora
Turkin ensimmäiset perustuslait (1921 ja 1924) eivät suoraan valtuuttaneet armeijaa vallankaappauksiin. Ne keskittyivät tasavallan rakenteen luomiseen ja vallan siirtämiseen sulttaanilta siviilihallinnolle. Kuitenkin armeijan vaikutusvalta politiikassa oli jo tuolloin vahva, koska monet tasavallan johtajat – mukaan lukien Atatürk – olivat sotilastaustaisia. Perustuslaissa ei ollut mekanismia, joka olisi nimenomaisesti estänyt armeijaa toimimasta, jos se katsoi valtion olevan vaarassa.
1961 perustuslaki: Armeijan roolin institutionalisoituminen
Merkittävä käänne tapahtui vuoden 1960 vallankaappauksen jälkeen, jolloin armeija syrjäytti Adnan Menderesin hallituksen. Kaappauksen perusteluna oli, että Demokraattinen puolue (DP) oli ajautunut autoritaarisuuteen ja uhkasi maallisuutta. Tämän seurauksena säädettiin uusi perustuslaki vuonna 1961, joka vahvisti armeijan asemaa epäsuorasti. Perustuslain 2. artikla määritteli Turkin "maalliseksi demokraattiseksi tasavallaksi", ja armeija tulkitsi tämän velvoittavan sitä suojelemaan näitä arvoja.
Lisäksi perustuslaki perusti Kansallisen turvallisuusneuvoston (Milli Güvenlik Kurulu, MGK), johon kuului korkeita sotilasjohtajia ja siviilipoliitikkoja. MGK:n rooli oli neuvoa hallitusta "kansallisen turvallisuuden" kysymyksissä, mutta käytännössä se antoi armeijalle kanavan vaikuttaa politiikkaan laillisesti. Vaikka vallankaappauksia ei suoraan sallittu, MGK:n olemassaolo ja armeijan itse itselleen omaksuma "valtion pelastajan" rooli loivat perustan interventiomahdollisuudelle. Esimerkiksi vuoden 1971 "vallankaappaus muistiolla" (muhtıra) tapahtui ilman suoraa sotilaallista toimintaa, kun armeija pakotti hallituksen eroamaan MGK:n kautta.
1982 perustuslaki: Sotilasvallan lujittaminen
Vuoden 1980 vallankaappauksen jälkeen kenraali Kenan Evrenin johtama sotilasjuntta laati uuden perustuslain, joka tuli voimaan 1982. Tämä perustuslaki vahvisti entisestään armeijan poliittista vaikutusvaltaa. MGK:n rooli laajeni, ja sen suositukset saivat lähes sitovan aseman. Perustuslain johdanto ja artiklat korostivat Atatürkin periaatteiden suojelemista, ja armeija tulkitsi tämän oikeuttavan intervention, jos siviilihallinto poikkesi näistä arvoista.
Artikla 35 (vuoteen 2001 asti) oli erityisen merkittävä: se velvoitti Turkin asevoimat "suojelemaan Turkin tasavaltaa ja sen jakamatonta yhtenäisyyttä". Vaikka tämä oli muotoiltu osaksi armeijan yleistä tehtävää, sotilaat tulkitsivat sen antavan oikeuden toimia hallitusta vastaan äärimmäisissä tilanteissa. Tämä artikla poistettiin vasta vuonna 2001 osana EU-jäsenyysneuvottelujen demokratisoimisvaatimuksia, mutta siihen mennessä perinne oli jo juurtunut syvälle.
Käytännön esimerkit
- 1960 vallankaappaus: Armeija kaatoi Menderesin hallituksen ilman perustuslaillista valtuutusta, mutta jälkikäteen legitimoi toimintansa 1961 perustuslailla.
- 1971 muistio: Armeija ei ottanut suoraa valtaa, vaan pakotti hallituksen eroamaan MGK:n kautta, mikä osoitti perustuslain tarjoaman epäsuoran mekanismin.
- 1980 vallankaappaus: Kenraali Evrenin juntta perusteli toimintaa "järjestyksen palauttamisella" ja laati 1982 perustuslain, joka sementoi armeijan aseman.
- 1997 "postmoderni vallankaappaus": Armeija painosti Necmettin Erbakanin islamistisen hallituksen eroamaan MGK:n avulla ilman suoraa sotilaallista toimintaa.
Miksi perustuslaki mahdollisti tämän?
Turkin perustuslaeissa ei ollut eksplisiittistä kieltoa armeijan poliittisesta interventiosta, ja toisaalta niissä korostettiin arvoja (maallisuus, kansallisuus), joita armeija piti oikeutenaan puolustaa. MGK:n kaltaiset rakenteet antoivat sille institutionaalisen väylän, ja artiklat, kuten 35, tarjosivat tulkinnanvaraisen oikeutuksen. Lisäksi Turkin oikeusjärjestelmä ja siviilihallinto olivat usein heikkoja vastustamaan armeijaa, joka nautti laajaa kansallista arvostusta Atatürkin perinnön vuoksi.
Muutos 2000-luvulla
Recep Tayyip Erdoğanin ja AKP:n noustua valtaa 2000-luvulla armeijan roolia alettiin purkaa. Vuoden 2001 perustuslakimuutokset poistivat artikla 35:n tulkinnanvaraisuutta, ja vuoden 2010 kansanäänestys heikensi MGK:n valtaa. Ergenekon-oikeudenkäynnit (2008–2013) ja vuoden 2016 vallankaappausyrityksen epäonnistuminen osoittivat, että armeijan kyky toimia itsenäisesti on vähentynyt. Nykyinen 1982 perustuslaki (muutoksineen) ei enää anna samanlaista selkänojaa kuin ennen, mutta historiallinen perinne selittää, miksi se oli mahdollista aiemmin.
Yhteenveto
Turkin perustuslaki ei suoraan antanut armeijalle lupaa vallankaappauksiin, mutta sen epämääräiset säännökset, MGK:n rooli ja kemalistinen ideologia loivat puitteet, joissa armeija saattoi "tiukan paikan tullen" oikeuttaa toimintansa. Tämä oli pikemminkin poliittisen kulttuurin ja tulkinnan kuin eksplisiittisen lain tulos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti