Itärajalla on rauhallista - miksi?

Vihollinen ei ole kevään tultua ainakaan vielä lähettänyt "pakolaisia" Suomeen.

Todennäköinen selitys on se, että Venäjä odottaa käännytyslain loppuun käsittelyä eduskunnassa. Jos venäläinen nyt lähettäisi "pakolaisia", se olisi haitallista Venäjän edulle käännytyslain käsittelyssä. Suomalaisten huolestuneisuus kasvaisi voimakkaasti, käännytyslain kannatus nousisi ja vasemmistopoliitikkojen olisi vaikea vastustaa kansalaismielipidettä.

Käännytyslain torppaaminen on Venäjän prioriteetissa. Kun "pakolaisia" ei juuri nyt liiku, suomalaisten juristien ja eräiden vasemmistopoliitikkojen propaganda tyyliin "Suomi ei voi kansallisessa lainsäädännössään edes poikkeuslain nojalla jättää noudattamatta kansainvälisiä ihmisoikeusvelvoitteitaan" (Åbo Akademin kansainvälisen oikeuden professori Elina Pirjatanniemi) on tehokkaampaa. 

Mediassa voidaan jopa esittää että Venäjän hybridisota "pakolaisia" hyväksikäyttäen ei EHKÄ ole enää merkittävä ongelma. Ylen Venäjän toimittaja Heikki Heiskanen mm. esitti TV:ssä tällaista epämääräisesti viitaten vihollisen kansalaisten "kiristyneeseen asenteeseen" maahanmuuttajia kohtaan ja venäläisviranomaisten "kiristyneisiin toimiin" rajalla. Ikään kuin kyseessä olisi jotain muuta kuin taktinen ja väliaikainen kiristys.

Jos lain kaataminen onnistuu, venäläisen etu on alkaa heti lähettää "pakolaisia" Suomeen. Tällöin Suomessa alkaa (täysin aiheesta) syyttely niitä vastaan, jotka kaatoivat lain. Syyttely rikkoo kansalaissopua, pahentaa polarisaatiota ja lain kaataminen aiheuttaa rankkaa katkeruutta niitä kohtaan jotka lain kaatoivat.

Vihollinen hyötyy siis kahta kautta jos laki kaatuu. Suomessa polarisaatio vahvistuu ja toisaalta hybridivaikuttaminen "pakolaisia" hyväksi käyttäen helpottuu.

Rajalaki ja ihmisoikeudet - Jukka Korpela kirjoittaa asiasta Kanavassa

Päivi Räsäsestä voi olla montaa mieltä mutta ainakaan hän ei ole väittänyt että Suomen pitää kääntää toinen poskensa Venäjälle koska Vuorisaarna velvoittaa meitä.

Liittyen rajalakiin Åbo Akademin kansainvälisen oikeuden professori Elina Pirjatanniemi sen sijaan toteaa: "Suomi ei voi kansallisessa lainsäädännössään edes poikkeuslain nojalla jättää noudattamatta kansainvälisiä ihmisoikeusvelvoitteitaan". Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Kari Kuusiniemi ja korkeimman oikeuden presidentti Tatu Leppänen vetävät samaa virttä.

Historian professori Jukka Korpela kirjoittaa uusimmassa Kanavassa (sivu 6 eteenpäin) siitä historiallisesta prosessista miten ihmisoikeusretoriikka on nostettu kaiken yläpuolelle. Nämä ihmiset puhuvat Korpelan mukaan aiheellisesti oikeuslaitoksen itsenäisyydestä, mutta ovat osa 60-luvulla alkanutta tiettyä poliittista ajattelua joka siis asettaa ihmisoikeussopimukset Suomen kansan edun edelle ja olettaa nämä sopimukset jollain lailla ikuisiksi ja historian viimeisiksi sanoiksi joita ei voi muuttaa. Tekee asioista pyhiä siinä mielessä, että Suomen kansan suvereniteetti niiden osalta on päättynyt.

Kuusiniemi toteaa mm.:

"jo tällä hetkellä tuomioistuimet jättävät ilman korotettua kynnystä soveltamasta kansallista lakia, jos se on ristiriidassa EU-oikeuden kanssa. Käytännössä samoin toimitaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen kanssa, Kuusiniemi sanoo. Suomen perustuslaki on tässä mielessä heikommassa asemassa kuin EU-oikeus ja kansainvälinen oikeus.""

Korpela kirjoittaa:

Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Kari Kuusiniemi arvosteli ylituomaripäivillä 7.12.2023 ja Ylen haastattelussa 29.12.2023 sitä, kuinka vaarallista on, kun poliitikot hyökätessään laillisuusvalvojaa vastaan horjuttavat yhteiskunnan perustuksena olevaa vallan kolmijako-oppia. Häntä pelotti, että poliittinen valta alistaa tuomioistuimet kuten Itä-Euroopassa. Huoli on oikeutettu.

Ongelmallisempi on väite, ettei oikeusvaltiossa voi säätää ihmis- ja perusoikeuksia loukkaavia lakeja. Se sisältää ajatuksen, että olisi jokin eduskuntaa korkeampi lainsäätäjä. Oikeustieteellisissä teksteissä käsitellään usein asioita ajattomuudessa. ...

Historioitsijan mukaan lakeja pitää tulkita historiallisessa kontekstissaan, koska historia kattaa kaiken ajan ja maailman. Historia muuttuu ja siten kaikki historian ilmiötkin, mukaan lukien moraali, totuus ja käsitys oikeudesta. Kun historian konteksti muuttuu, poistuu myös toisen ajan antama legitiimisyys väitteiltä, vaikka niiden muoto säilyisikin. Kuinka siis ihmis- ja perusoikeuksista on tullut osa oikeusjärjestelmän normistoa niin, että ne nähdään joskus universaalina totuutena?

Korpela on taas aivan erinomainen niin kuin kirjassaan Muinais-Venäjän myytti. Hänen hiukan monimutkainen kertomuksensa päättyy konkluusioon:

Näin ollaankin alkuperäisen kysymyksen äärellä. Eduskunnan pitää voida säätää lakeja, jotka loukkaavat ihmisoikeuksia ja perusoikeuksia. Tämän pitää tapahtua laillisten muotojen puitteissa eikä nollaamalla lainvalvojia. Jos laki on perustuslain vastainen, se pitää säätää perustuslain säätämisjärjestyksessä. Jos laki loukkaa kansainvälistä sopimusta, pitää sopimus sanoa irti. Jos laki on vastoin EU:n perussääntöjä ja EU-lakia, pitää erota EU:sta. Kuitenkin laki on muutettava, kun yhteiskunnallinen tilanne niin vaatii: mennään yhteiskunta eikä laki edellä."

Kyse ei ole vain teoreettisesta saivartelusta eikä valtion suvereniteetin kultista vaan kirjoituksen alun historiallisesta kontekstista. Kun maailma muuttuu, pitää sääntöjen seurata kehitystä. Yhteiskunnallinen ja moraalifilosofinen kehitys, joka johti perusoikeuksien muuttumiseen laeiksi ei ollut väärä kehitys. Ongelma on pitää tätä kehityksen päätepisteenä ja lopettaa historia. Tuorin sanoin "voimassa oleva oikeus on vain pysäytyskuva keskustelusta, johon oikeudelliset toimijat tuottavat jatkuvasti uusia puheenvuoroja".