Eskalaation riski on toki olemassa, mutta se ei ole peruste antaa Venäjälle periksi

Verkkouutiset kertoo:

[Keskustavasemmistolainen] "Berliner Zeitung on analyysissään arvellut, että liittokansleri Olaf Scholz ja hänen hallituksensa pelkäävät Ukrainan pärjäävän liian hyvin ja ehkä jopa voittavan sodan. Jos Ukraina saisi raskasta aseistusta, se ehkä jopa valtaisi takaisin Venäjän miehittämän Krimin ja mitä Vladimir Putin sitten tekisi?

Tätä samaa eskalaatiopelkoa ilmaisi hiljattain Saksan entinen ETYJ-suurlähettiläs Rüdiger Lüdeking, joka peräänkuulutti ”reaalipoliittista ratkaisua” ja varoitti, että Putinin tuhoa haluavat riskeeraavat ydinsodan mahdollisuudella.

Tätä taustaa vasten on herättänyt huomiota 18 kansanedustajan sekä mielipide- ja kulttuurivaikuttajan Berliner Zeitungissa julkaistu kirje, jonka he osoittivat 22. huhtikuuta liittokansleri Olaf Scholzille. Kirjeessä väitetään, että asevienti on tehnyt de facto Saksasta sodan osapuolen, ja että Ukraina muodostaa Naton ja Venäjän välisen taistelukentän Euroopan turvallisuusjärjestelyistä.

Allekirjoittavat vaativat Ukrainan armeijan vetäytymistä Kiovasta, Harkovasta ja Odessasta näiden tuhoutumisen välttämiseksi. Ukrainan antautumisehdoiksi se asettaa sitoutumisen puolueettomuuteen, Krimin niemimaan tunnustamisen Venäjän osaksi ja Donbasin ”itsenäisyyden”."

Saksalaiset ovat toki oikeassa siinä, että eskalaation riski eli ydinsodan riski on olemassa.

Realistinen koulukunta johon Lüdeking viittaa kertoo kuitenkin Henry Kissingerin sanoin myös sen, että jos Länsi ensi sijassa haluaa nollata ydinsodan riskiä, saamme aina olla antamassa periksi Venäjälle:

Kun [ydin]sodan välttäminen on ollut joidenkin valtioiden ylimpänä tavoitteena, on kansainvälinen järjestelmä ollut armottomimman jäsenensä armoilla.

Venäjä on arvaamattomampi kuin kertaakaan ainakaan Stalinin ajan jälkeen ja se on välinpitämättömämpi ihmiselämästä kuin kertaakaan Stalinin jälkeen. Vuosia on Suomessakin puhuttu, että Venäjä ei ole mikään Neuvostoliitto. Ei olekaan, koska se on paljon pahempi kuin Neuvostoliitto. Neuvostoliitto oli diktatuuri, mutta sitä johti kuitenkin puolue ja sen Keskuskomitea eikä yksittäinen ihminen. Korjausliikkeet olivat mahdollisia muutenkin kuin katastrofin kautta.

Tietty ydinsodan riski - heitetäänkö hatusta vaikka 5%:n riski - on hyväksyttävä tässä tilanteessa.

Mikä Venäjässä on hyvää, jos mikään?

Vastasin Quorassa pari vuotta sitten kysymykseen 

Mikä Venäjässä on parasta?

 Lienee ajankohtainen vastaus vieläkin:

Venäjässä on hyvää esimerkiksi klassinen kirjallisuus. Tsehovin Kirsikkapuisto tai Venäläistä Rakkautta, Bulgakovin Valkokaarti, Dostojevskin Rikos ja Rangaistus. Baletti. Musiikki. Paljon kaunista ja tunnetasolla kypsää. Yksittäiset ihmiset ovat usein sivistyneitä ja ystävällisiä sillä kokemuksella mitä minulla nyt on.

Negatiiviset seikat voittanevat kuitenkin positiiviset. Venäjä on maa joka hyökkää milloin mihinkin naapuriinsa. Ukraina on ollut viime aikoina se pahin uhri. Venäjä voi tietysti käydä meidänkin kimppuumme - haitta on viime aikoina ollut lähinnä uhkailu ja valheellisen tiedon levittäminen Venäjällä suomalaisten demonisoimiseksi. Paasikivi kirjoitti nerokkaasti että Pietari on meille suomalaisille pahan onnen aiheuttaja. Hän olisi voinut lisätä että sama pätee koko maahan. Paasikivi valmisteli radiopuheen Leningradin valloituksen kunniaksi 1941 - Usko Saksan voittoon oli vahva - Seura.fiVenäläisten enemmistö ihailee Stalinia. Venäläisten enemmistö: Stalin oli hyvä johtaja. Venäläisille on tyypillistä valita johtajakseen mies, jonka keinot ovat tuttuja Stalinilta, Iivana Julmalta ja Pietari Suurelta. Ajatus menee Leniniä mukaillen jotenkin niin että "Munakasta ei voi tehdä rikkomatta munia". Ilman väkivaltaa yhteiskunta ei uudistu. Väkivalta voi olla hyökkäystä naapurimaihin mutta yhtä hyvin omien venäläisten tai etnisten vähemmistöjen joukkomurhaa.

Mutta lainataanpa hiukan parempaa asiantuntijaa kuin itseäni. Jukka Mallinen on opiskellut Venäjällä ja kääntänyt venäläistä kirjallisuutta. Essee: Tulehtunut kansalliskiihko järkyttää venäläistä älymystöä:
“Venäläisten suuri enemmistö on nostanut Stalinin jopa ”suurimmaksi venäläiseksi”. Tämä on järkyttänyt monia. Vuonna 1988 kahdeksan prosenttia Neuvostoliiton asukkaista arvioi Stalinia myönteisesti. Vuonna 2016 diktaattorin hyväksyi venäjänmaalaisista 54 prosenttia. Vuonna 2018 heidän osuutensa nousi yli 70 prosenttiin.

Moskovan Carnigie-instituutin tutkija Andrei Kolesnikov selittää, että Krimin miehitys on Venäjällä nostattanut patrioottisen ja imperiaalisen uhon ja sen mukana Stalinin suosion tappiin. Stalinin ihailusta on tullut moraalisesti rohkaistu sosiaalinen normi massoille. Se on sitäkin helpompaa, kun nuorille Stalin on yhtä historiallisesti kaukainen kuin Iivana Julma.

Stalinin suosio kuvastaa kansan kyvyttömyyttä suunnistaa sekavassa nykyisyydessä. Se tarjoaa helppoja ratkaisuja vaikeisiin ongelmiin. Se on myös vinksahtanut protesti pettymyksen tuottanutta Putinin hallintoa kohtaan. Stalin on ooppiumia Venäjän kansalle: toteutettavaksi mahdoton haave oikeudenmukaisuudesta ja hyvinvoinnista.

Kolesnikov toteaakin, että jos valoisa tulevaisuus rakennetaan valoisalle menneisyydelle ja ammennetaan siitä oma legitiimisyys, niin ovella odottaa generalissimus Stalin.”
“Tunnettu runoilija ja filologi Olga Sedakova sanoo kirjassaan Veštšestvo tšelovetšnosti (”Ihmisyyden aine”, 2019), että Krimin kaappaaminen vei häneltä viimeisetkin illuusiot. Nyt vallitsee täysi pimennys. Vielä 2000-luvulla saattoi ajatella, että kansa ja valta ovat vastakkaisia. Nyt paljastuu, että valta ja kansa ovat yhtä lietsoessaan aggressiivista politiikkaa ja militaristista hysteriaa.

Sedakova menee venäläisen sivilisaation ytimiin. Hänestä venäläisillä on erityinen suhde pahaan – kyvyttömyys erottaa paha hyvästä. Lännessä suhde pahaan on yksiselitteinen, Venäjällä taas epämääräinen: mitään ei tunnusteta lopullisesti pahaksi. Monimutkainen selittely johtaa kaveeraamiseen pahan kanssa. Dostojevskin ”yleismaailmallisen vastakaiun” eli myötätunnon takaa löytyy sieltäkin eettisyydellä taktikointia. Anteeksiantavaisuudessa piilee kyvyttömyys erottaa paha.”

Collapse of Complex Security Frameworks eli Niinistön neljän pilarin romahdus

Suomi on turvallisuuspoliittisissa ongelmissa siksi, että emme ole Natossa. Natoon liittyminen nykyisessä tilanteessa, jossa Venäjä voi tehdä lähes mitä tahansa, on riskialtista niin kuin on Naton ulkopuolelle jääminenkin. 

Mutta mikä oli syy turvallisuuspoliittisen johtajuuden heikkoon tulokseen. Millainen päätöksenteko on johtanut siihen, että olemme tällä hetkellä huomattavasti Viroa hankalammassa tilanteessa. (Ohitan nyt tässä kokonaan katastrofipresidentti Tarja Halosen - sen toiminnan syitä on käsitelty muualla.) 

Heikko turvallisuuspoliittinen johtajuus johtuu samanlaisista syistä kuin Nokiankin romahduksen tapauksessa: Johtajat, jotka ovat oppineet toimimaan menestyksekkäästi tavalla A, eivät maailman muuttuessa halua luopua painolastiksi muuttuneesta opistaan A, vaan rakentavat uudessa tilanteessa vanhan päälle uusia kerroksia B, C, D... 

Revoluutio olisi ollut käsillä olevassa tilanteessa parempi kuin evoluutio. 

Perinteinen tapa A oli Suomen turvallisuuspoltiikan osalta asevelvollisuuteen perustuva maanpuolustus, tietty tapa hoitaa idän suhteita - ns. luottamukseen perustuva idänpolitiikka - ja sotilaallinen liittoutumattomuus. Lisäkerroksia rakennettiin vanhan päälle, kun maailma muuttui. Tehtiin isäntämaasopimus. Luotiin kumppanuussopimuksia eri länsimaiden kanssa. 

Puhuttiin aktiivisesta vakauspolitiikasta, presidentti Sauli Niinistö puhui myös turvallisuuspolitiikan neljästä pilarista. Kun yksi pilari - Venäjän suhteet - murtuivat, koko vakauspolitiikka muuttui epävakaudeksi.

Virossa toimittiin toisin. Johto vaihdettiin ja turvallisuuspolitiikka kehitettiin nopeasti tyhjältä pohjalta perustumaan ensi sijassa yhteen asiaan - Naton viidenteen artiklaan.

Vertaus Nokian romahdukseen

Anssi Vanjoki totesi 2010 Financial Timesin haastattelussa, että Androidiin siirtyvät matkapuhelinvalmistajat ovat kuin suomalaisia pikkupoikia, jotka pissaavat housuihinsa talvella lämmittääkseen oloaan. Hetkellinen hyöty menetetään Vanjoen mielestä nopeasti, kun Google nappaa pitkällä tähtäimellä koko potin.

Vanjoen erehdys peruistui siihen, että Nokialla oli paljon lisäarvoa kehitetty fyysisten mobiililaitteiden  päällä. Oma käyttöjärjestelmä, jopa oma palvelukauppa. Vanjoki oli toki oikeassa, että Nokia olisi menettänyt tuon lisäarvon, jos Nokian laitepuoli olisi yhdistetty Googlen mahtavaan ohjelmisto- ja palveluekosysteemiin. 

Mutta kieltäytyessään yhteistyöstä Googlen kanssa, Nokia menetti käytännössä koko puhelin-liiketoiminnan - ei vain lisäarvoa. 

Nokialle tapahtui ns. Collapse of Complex Business Models -ilmiö, jonka määritteli Clay Shirky -nimeisen business bloggaaja postauksessaan Collapse of Compex Business models. Shirky perusti teoriansa Joseph Tainterin kirjaan The Collapse of Complex Societies:

In 1988, Joseph Tainter wrote a chilling book called The Collapse of Complex Societies. Tainter looked at several societies that gradually arrived at a level of remarkable sophistication then suddenly collapsed: the Romans, the Lowlands Maya, the inhabitants of Chaco canyon. Every one of those groups had rich traditions, complex social structures, advanced technology, but despite their sophistication, they collapsed, impoverishing and scattering their citizens and leaving little but future archeological sites as evidence of previous greatness. Tainter asked himself whether there was some explanation common to these sudden dissolutions.

The answer he arrived at was that they hadn’t collapsed despite their cultural sophistication, they’d collapsed because of it. Subject to violent compression, Tainter’s story goes like this: a group of people, through a combination of social organization and environmental luck, finds itself with a surplus of resources. Managing this surplus makes society more complex—agriculture rewards mathematical skill, granaries require new forms of construction, and so on.

Early on, the marginal value of this complexity is positive—each additional bit of complexity more than pays for itself in improved output—but over time, the law of diminishing returns reduces the marginal value, until it disappears completely. At this point, any additional complexity is pure cost. Tainter’s thesis is that when society’s elite members add one layer of bureaucracy or demand one tribute too many, they end up extracting all the value from their environment it is possible to extract and then some.

The ‘and them some’ is what causes the trouble. Complex societies collapse because, when some stress comes, those societies have become too inflexible to respond. In retrospect, this can seem mystifying. Why didn’t these societies just re-tool in less complex ways? The answer Tainter gives is the simplest one: When societies fail to respond to reduced circumstances through orderly downsizing, it isn’t because they don’t want to, it’s because they can’t.

In such systems, there is no way to make things a little bit simpler – the whole edifice becomes a huge, interlocking system not readily amenable to change. Tainter doesn’t regard the sudden decoherence of these societies as either a tragedy or a mistake—”[U]nder a situation of declining marginal returns collapse may be the most appropriate response”, to use his pitiless phrase. Furthermore, even when moderate adjustments could be made, they tend to be resisted, because any simplification discomfits elites.

When the value of complexity turns negative, a society plagued by an inability to react remains as complex as ever, right up to the moment where it becomes suddenly and dramatically simpler, which is to say right up to the moment of collapse. Collapse is simply the last remaining method of simplification.

Suomelle on tällä hetkellä tapahtumassa Collapse of Comple Security Framework. Johtaako romahdus koko itsenäisyyden menetykseen on toistaiseksi auki. Itsenäisyyden menetys voi tapahtua sitä kautta, että Venäjä valtaa Suomen tai vaihtoehtoisesti sitä kautta, että Suomi taipuu Venäjän painostukseen.

Maamme johto (Niinistö, pääministeri Sanna Marin ja eduskunnan puhemies Matti Vanhanen) ovat hankalassa tilanteessa.