Ilmastopakolaisia ja väestönkasvupakolaisia

Ympäristöpakolaisuus on pakolaisuutta joka johtuu ulkoisista tekijöistä (ilmaston lämpenemisestä). Siitä on tapana puhua paljon, koska se on toisaalta tärkeä asia mutta myös poliittisesti korrekti aihe ja oleellinen osa monikultturistista diskurssia. Tällä kertaa aiheesta kirjoittaa HS sinnsä asiallisessa ja laajassa artikkelissaan.

Toisaalta Afrikasta ja Lähi-Idästä paetaan myös siksi että ympäristö muuttuu elinkelvottomaksi sisäsyntisistä syistä. Afrikkalaiset ja jotkut lähiitämaalaiset lisääntyvät nopeasti ja esitetyt optimistiset arviot siitä että väestön kasvu on nopeasti alenemassa eivät ole toteutuneet näissä maissa. 

Science Magazine kirjoitti asiasta 2014:

Africa is likely to see the largest increase in population — from about 3.5 billion to 5.1 billion people — during the next 85 years.

United Nations Population Division Director John Wilmoth, one of the study's authors, says researchers previously anticipated population trends in Africa would follow patterns in other countries, increasing at a slower rate as birth control use became more widespread.

But that has not turned out to be the case.

“The level of contraceptive use has continued to increase but slowly — more slowly than expected — and fertility therefore has been falling less rapidly than expected, and the population therefore continues to grow more rapidly than we expected,” he said.

Research conducted jointly by the United Nations and the University of Washington anticipates the population of Asia will peak at five billion people by 2050, up from 4.4 billion people today.

YK:kin siis tunnusti asian 2010-luvun alussa. Mutta tämä ei ole HS:lle oikein poliittisesti korrekti aihe. Afrikka on erilainen, koska afrikkalaiset ovat erilaisia.

Yhteisöllisyys ei ole pelkkää joukkohalia

Kananedustaja Timo Harakka totesi aikoinaan Ylen 10 kirjaa -ohjelmassa: 

Yhteisöllisyys on pehmoinen sana, josta tulee mieleen joukkohali ja yhteislaulu leirinuotiolla. Mutta [taloustieteilijät] Samuel Bowles ja Herbert Gintis muistuttavat, että historiallisesti yhteisöllisyys edellyttää yhteisen vihollisen. Väkivallasta poisoppiminen vie ihmiskunnalta tuhansia ja taas tuhansia vuosia.

Tämä tuli taas mieleen kun luki HS:n haastattelemien entisten koulukiusaajien muisteluita:

”Luokallemme tuli uusi tyttö, jota kiusasimme piirtämällä hänestä pila- ja alastonkuvia ja jättämällä ulkopuolelle. Kiusaaminen vahvisti porukkamme me-henkeä. Mielessäni ei edes käväissyt, miltä kiusatusta mahtoi tuntua. Ennen kaikkea kyse oli ryhmädynamiikasta ja tyttöporukan kaveruuksien vahvistamisesta.” - Nainen, 26 vuotta. 

”Kiusasimme samalla luokalla ollutta tyttöä, jätimme pois leikeistä, nimittelimme ja levitimme ilkeitä juoruja. Seurasin muiden mukana. Jollakin raa’alla tavalla yhden lapsen kiusaaminen tuntui yhdistävän meitä muita. Tiesin, että teen väärin ja että minun olisi kuulunut puolustaa häntä. En silloin uskaltanut.” - Mies, 44 vuotta.

Halllinnollinen ilmoitus

Minulla on jäänyt kommentteja hyväksymättä koska kommentit menivät eri mailiboksiin kuin muut. Alan hyväksyä käsittelemättömiä kommentteja uusimmasta alkaen.

Lisäys: kaikki on nyt käsitelty. Ja moneen on annettu kommentti. Noloa että kävi näin. Toivottavasti ei toistu.

Tommy Uschanov, Paavo Rautio, #metoo ja rasismi

Tommy Uschanov on vasemmistolainen, jonka ajattelua arvostan. HS:n kolumnissaan “Miksi kuppi kaatui Harvey Weinsteinin kohdalla vasta nyt? Kyse on ”halunsalauksesta”” Uschanov kysyi, miksi seksuaalinen häirintä oli saattanut jatkua elokuva-maailmassa niin kauan ennen kuin kukaan uhri reagoi.

Uschanov etsi selitystä asialle taloustieteilijä Timur Kuranin teoriaan preferessien falsifikaatiosta (preference falsification), jolle Uschanov antoi hauskan suomenkielisen käännöksen halunsalaus.

Miten ihmeessä sadat ahdistelun uhreiksi joutuneet ihmiset ovat pysyneet siitä hiljaa jopa vuosikymmenten ajan – ja kun yksi heistä sitten rikkoo hiljaisuuden, muut ovat heti valmiita tekemään samoin?

Erään vastauksen tarjoaa yhdysvaltalais-turkkilainen taloustieteilijä Timur Kuran. Hänen teoksensa Private Truths, Public Lies – The Social Consequences of Preference Falsification (1995) nauttii melko laajaa suosiota esimerkiksi valtio-opin ja sosiaalipsyko­logian tutkimuksessa mutta on akateemisen maailman ulkopuo­lella lähes tuntematon.

Kuranin käsitteen preference falsification voisi suomentaa vaikkapa ”halunsalaukseksi”. Suuri joukko ihmisiä, joskus jopa yhteiskunnan enemmistö, on jotakin mieltä, mutta salaa sen, koska kukaan ei halua lähteä julkistamaan tätä mielipidettään yksin.

Uschanov olisi voinut jatkaa Kuranin teorian esittelyä pidemmällekin ja syventää sen soveltamista #metoo -kampanjaan. Kuranin mukaan ihmiset eivät ainoastaan salaa omaa mielipidettään, vaan lähtevät jopa mukaan rankaisemaan niitä, jotka uskaltavat rikkoa status quon. Itä-Euroopassa kommunismin haastaneita harvoja intellektuelleja kritisoitiin joukkokokouksissa ja nekin, jotka ihailivat ehkä näitä harvoja julkisesti kommunismia kritisoivia ykstyisesti, allekirjoittivat esimerkiksi kirjailijaliitoissa adresseja, jotka tuomitsivat julkisesti kommunismia kritisoineet pettureiksi ja amerikkalaisten kätyreiksi.

Enemmistöä ei ainoastaan sorrettu kommunismissa tukahduttamalla sananvapaus, vaan enemmistö osallistui itse sananvapauden tukahduttamiseen osallistumalla tehtaissa kokouksiin, jotka yksimielisesti tuomitsivat "petturit". Tavalliset "kunnon kansalaiset" jopa ilmiantoivat ystäviään salaiselle poliisille. Enemmistö tuki status quota passiivisesti ja joskus aktiivisesti - ja käytti status quota hyväkseen oman etunsa ajamiseen.

Vastaava sorrettujen tuki järjestelmälle tuli esiin ruotsalaisnäyttelijä Noomi Rapace kuvauksessa seksuaalisen häirinnän tapauksessa (Katso HS 17.12.2017):

”Monet naiset ovat itse pelanneet peliä ja kiivenneet sen avulla eteenpäin urallaan. He ovat sillä tavalla päässet sisäpiiriin, osallistuneet ’peliin’ ja käyttäneet sitä omaksi edukseen”, Rapace toteaa.

Rapacen mukaan tuottajat ja ohjaajat eivät pystyisi toimimaan kuten ovat toimineet, jos kukaan ei

lähtisi mukaan leikkiin.

”Inhottavaa on, kun siitä tulee vallankäytön väline. Kun jollain on paljon valtaa ja toiset ovat epätoivoisia. Silloin ihmiset satuttavat itseään tai antavat toisten tehdä niin. Luulen, että näin sen jo aikaisin. Näin miten sitä tapahtui teatterimaailmassa Tukholmassa ja elokuvamaailmassa Los Angelesissa.”

Myöhemmin HS:ssä oli toinen - Paavo Raution - kolumni Uschanovin jutun innoittamana, jossa myös viitattiin Kuranin kirjoitukseen. Kirjoitus jäi paljon Uschanovin kirjoitusta vaisummaksi - siinä väitettiin rasismin leviävän, koska enemmistö ei muka uskalla tuomita rasismia. Syntyi kuva, että Rautio ei itse ollut lukenut Kuranin kirjaa, vaan sovelsi teoriaa sen vähäisen tiedon varassa, jonka Uschanovin kirjoituksesta ymmärsi.

Rasismihan kyllä Suomessa tuomitaan hyvin laajasti. Toki on myönnettävä, että viime aikoina yhä useampi henkilö Euroopassa on kyllästynyt paisuneeseen maahanmuuttoon ja asenteet ovat koventuneet. Mielipiteet ovat polarisoituneet, mutta rasismi tuomitaan kyllä voimakkaasti edelleen monissa piireissä vaikkakaan ei toki kaikissa.

Kuran kyllä nostaa rasismi-aiheen esiin kirjassaan, mutta aivan eri tavalla kuin Rautio esittää. Kuran väittää, että rasismi-syytettä käytetään laajasti sorron välineenä eli sananvapauden rajoittamisen keinona. Vaikka kaksi kolmasosaa amerikkalaisista vastustaa monien tutkimusten mukaan rotukiintiöitä (affirmative action) - ja vielä enemmän siihen liittyvää poliittisen korrektiuden  ja kaikesta loukkaantumisen kulttuuria - ihmiset ovat julkisesti hiljaa, koska pelkäävät leimautuvansa rasisteiksi. Ihmiset falsifioivat omat mielipiteensä rotukiintiöistä varsinkin, jos toimivat yliopistoilla, missä sananvapaus on minimissään. Rasistiksi leimaaminen ja poliittisen korrektiuden kulttuuri oli saavuttanut jo Kuranin kirjan julkaisemisen aikaan sellaiset mittasuhteet, että Kuran ennusti siitä seuraavan rotusuhteiden uusi huononominen ja yhteiskunnallinen räjähdys.

Tulkitsen Trumpin valinnan niin, että Kuran ennusti räjähdyksen oikein.