Vihreiden kannatuksen nousun pysähtyminen?

HS:n mukaan vihreiden kannatuksen nousu on pysähtynyt ja ehkä kääntynyt laskuun.

OPPOSITIOPUOLUE vihreitten nousukiito näyttää hieman taittuneen kuukauden takaisesta ennätyksestä.

HS:n tuoreen, elo–syyskuussa tehdyn kannatusgallupin mukaan vihreitä äänestäisi 16,7 prosenttia, jos eduskuntavaalit pidettäisiin nyt.

Edellisessä puolueiden kannatusmittauksessa prosenttiosuus oli 17,5, jolla vihreät nousi maan toiseksi suosituimmaksi puolueeksi mutta joutui nyt tyytymään kolmanteen sijaan.

Minusta välttämättä yksittäinen mielipidetiedustelu ei vielä anna aihetta tällaiseen johtopäätöksen. Mielenkiintoisempaa on se, että kirjoituksessa otetaan esiin jonkun aikaa jatkunut yleiseurooppalainen trendi:

erikoistutkija Jenni Karimäki Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksesta ... arvioi myös, että Turun puukotukset, niiden jälkipuinti ja voimistunut maahanmuuttopuhe ovat voineet vähentää vihreitten ja kasvattaa perussuomalaisten kannatusta. Vastaava ilmiö on näkynyt myös Ruotsissa ja Saksassa.

Nollasumma-konservatiivit vastaan nollasumma-liberaalit

Suomessakin on nykyään jonkun verran konservatiiveja joiden mielestä "liberaalien" ja "konservatiivien" välinen taistelu on ainoa mielenkiintoinen ja tärkeä asia. (Sen sijaan että oltaisiin kiinnostuneita esimerkiksi maanpuolustuksesta Venäjää vastaan ja kansan koheesion vahvistamisesta niin kuin perinteinen suomalainen konservatismi - tai sosiaalipolitiikasta tai talouden kehityksestä tai siitä että pyrittäisiin estämmän maahanmuutto islamilaisista maista ja Afrikasta, mikä on koko kansan etu vaikka kaikki eivät sitä vielä ymmärrrä.)

Nämä luulevat elämän olevan tietokonepeli/nollasummapeli. Tässä harhaisessa maailmassa esimerkiksi ilmastonlämpeneminen on "liberaali teoria" ja jo pelkästään siksi vastustettava. Ne republikaanit jotka eivät ole tukeneet 100%:sti Trumpia ovat pettureita eli siis "liberaali-konservatiiveja". (Miksi republikaanien pitäisi puolustaa Putinia ihailevaa presidenttiä, joka on patologinen valehtelija ja joka ei ole sitoutunut selkeäsanaisesti Naton viidenteen artiklaan vaan halua romuttaa Venäjän vastaiset pakotteet?)

Joskus leikin ajatuksella, että näiden ihmisten tiedostamattomana päämääränä on antaa esimerkiksi USA:n nuorisolle kuva että "me republikaanit olemme vielä suurempia idiootteja kuin yliopistolla valetiedettä tekevät 30 sukupuolen "liberaalit" eli sukupuolen tutkijat ja sosiologit". "Meitä ei kannata äänestää, jos ei ole hullu" on näiden vale-konservatiivien ja muiden mieleltään sairaiden salaliittoteoreetikkojen "ajatus".

Suomessa tilanne ei tietysti vielä ole lähestulkoonkaan niin paha kuin USA:ssa jossa kulttuurisota kahden idioottiryhmän välillä on jatkunut vuosia.

Elmo Kaila - Akateemisen Karjala-seuran puheenjohtaja - ymmärsi iän karttuessa, että kansankoheesio on maanpuolustuksen kannalta äärimmäisen tärkeää. Paljon tärkeämpää kuin valkoisten ja punaisten välisen kiistan ylläpito jatkuvalla vanhojen kaivelemisella. Saman ymmärsi aikoinaan vasemmalla mm. Väinö Tanner. Kulttuurisota on alamittaisten touhua.

Kansallinen identiteetti sosiaali"tieteiden" hampaissa

Psykologian professori Jonathan Haidt on puhunut siitä että yliopiston sosiaalitieteiden laitoksista on tullut yhden poliittisen ideologian edustajien temmellyskenttä. Mielipiteiden diversiteetti on hyvin alhainen - jopa maltilliset liberaalit alkavat kokea että he eivät voi toimia yliopistolla koska äärivasemmistolainen ideologia on vallannut yliopiston yhteiskunnalliset alat. Allaoleva kuva esittää sosiaalipsykologian tutkijoiden mielipidejakautumaa USA:ssa. (Lähde: Bill von Hippel and David Buss survey of the membership of the Society for Experimental Social Psychology, 2016.)

Tiede on korvattu äärivasemmistolaiselle ideologialla. Äärivasemmisto ei kuitenkaan aja enää asiaansa kommunismin edistämisellä yksityisomaisuutta demonisoimalla (marksilainen kansantaloustiede), vaan kansallisvaltioiden ja kansallisen identiteetin tuohoamisen edistämisellä. Vain vähemmistöillä - mustilla, LGBT-porukalla, naisilla - on oikeus identiteettiin.

Käsitys "kansalliset rajat ja kansalliset identiteetit haittaavat ihmiskunnan edistymistä" ei ole yliopiston sosiaalitieteilijöille tieteellinen hypoteesi, vaan poliittinen doktriini, jota edistetään muiden mielipiteiden demonisoimisella - ei tieteellisellä metodilla.

Amerikkalainen "centristinen" lehti Quillette kirjoittaa:

"what has happened to a large extent is that as the failures of communism have become increasingly apparent many on the left—including social scientists—have shifted their activism away from opposing private property and towards other aspects, for example globalism.

But how do we know a similarly disastrous thing is not going to happen with globalism as happened with communism? What if some form of national and ethnic affiliation is a deep-seated part of human nature, and that trying to forcefully suppress it will eventually lead to a disastrous counter-reaction? What if nations don’t create conflict, but alleviate it? What if a decentralised structure is the best way for human society to function?

Tieteellinen käsitys kansallisesta identiteetistä on pikemmin "kansallinen identiteetti luo luottamusta ihmisten välillä vaikka äärimmilleen vietynä se voi myös johtaa sotiin ja rasismiin".

Oxfordin yliopiston Afrikan talouden professori Paul Collier kertoo kirjassaan Exodus mm.

"Kansakunnat ovat ylivoimaisesti merkittävin verotus-instituutio. Vain jos ihmiset kokevat vahvaa yhteistä identiteettiä kansakunnan tasolla he ovat halukkaita hyväksymään, että verotusta voidaan käyttää tulonjaon välineenä tasoittamaan onnesta ja epäonnesta johtuvia varallisuuseroja. Tiedämme, että yhteisen identiteetin rakentaminen kansakunnan tasoa ylemmäksi on äärimmäisen vaikeaa. Viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana selkeästi onnistunein ylikansallinen projekti on ollut Euroopan Unioni. Kuitenkin viidenkymmenen vuoden jälkeen … vain 1 prosenttia tuloista siirretään maasta toiseen tulonjakona. 

Viisikymmentä vuotta osoittaa, että ihmiset eivät kykene luomaan tarpeeksi vahvaa eurooppalaista identiteettiä, että se tulisi tukemaan merkittävää tulonjakoa. Kansakunnat ovat ihmisten yhteistyön näkökulmasta … käytännössä ainoat instituutiot jotka kykenevät tarjoamaan julkishyödykkeitä. Tulonsiirrot kansakunnan sisällä eivät ole vain oleellisesti merkittävämpää kuin tulonsiirrot ylemmillä organisaatiotasoilla vaan myös oleellisesti merkittävämpiä kuin tulonsiirrot millään alemmalla organisaatiotasolla." 

Collier ottaa esimerkin kansallisen identiteetin tehokkuutta kasvattavasta vaikutuksesta Keniasta ja Tansaniasta. Klassisen tutkimuksen mukaan kenialaisissa kylissä julkishyödykkeiden (esimerkiksi kaivojen ja kyläkoulujen) ylläpito on selkeästi tehokkaampaa, jos kylän asukkaat ovat samaa heimoa. Tansaniassa, missä etninen koostumus on hyvin samantyyppinen kuin naapurimaassa Keniassa, mutta missä tansanialaisen kansallistunteen ja kansallisen kielen luomiseen on panostettu voimakkaasti, vastaavaa kuviota ei synny.

Indonesiassa on käynyt samoin. Luottamus on noussut kun on "keinotekoisesti" konstruoitu indonesialainen identiteetti ja indonesian kieli. Kärsijöitäkin toki on ollut. Vaikkapa Länsi-Papuan väestö, jonka alueelle on siirretty suuria määriä ihmisiä muualta indonesiasta.

Amerikkalaisissa tutkimuksissa on taas havaittu, että ne maahanmuuttajat, jotka ovat halukkaita sulautumaan ja vaihtamaan kotikielensä espanjasta englanniksi, osallistuvat tarmokkaammin yhteisiin hankkeisiin kuin ne jotka haluavat säilyttää kielensä ja identiteettinsä. Toisen tutkimuksen mukaan amerikkalaisen lähiön asukkaat harjoittavat sitä vähemmän yhteistyötä keskenään mitä etnisesti heterogeenisempi lähiön asujamisto on. 

Collier jatkaa: "Yhteinen identiteetti vahvistaa kykyä tehdä yhteistyötä. Ihmisten pitää kyetä tehdä yhteistyötä monella tasolla… Yhteinen kansallinen identiteetti ei ole ainoa ratkaisu yhteistyön saavuttamiseksi, mutta kansakunta on edelleen tässä suhteessa erityisen keskeinen. Yhteinen identiteetti tukee sitä että ihmiset voivat hyväksyä tulonjaon varakkaammilta varattomammille. Kansallisen identiteetin demonisointi on kallista – se johtaa … epätasa-arvoisempaan yhteiskuntaan."

Itse uskon myös siihen, että eurooppalinen ylikansallinen identiteetti on mahdollinen konstruoida. Se on mahdollinen erityisesti siksi, että eurooppalaista uhkaa tällä hetkellä monenlaiset ulkoiset voimat ja sisäinen mädätys, joita vastaan euroopalaisten pitää nousta yhdessä. Mutta siitä toisella kertaa.

Identiteettipolitiikka

Keskilinjan amerikkalaiskolumnisti David Brooks kirjoittaa artikkelissaan valkoisesta identiteettipolitiikasta ja uskoo että se lopulta tuhoaa republikaanisen puolueen sisältä päin. Kirjoituksessa on asioita joita en allekirjoita, mutta lainaan pätkän mainiosta kirjoituksesta.

But the Republican Party has changed since 2005. It has become the vehicle for white identity politics. In 2005 only six percent of Republicans felt that whites faced “a great deal” of discrimination, the same number of Democrats who felt this. 

By 2016, the percentage of Republicans who felt this had tripled. Recent surveys suggest that roughly 47 percent of Republicans are what you might call conservative universalists and maybe 40 percent are what you might call conservative white identitarians. White universalists believe in conservative principles and think they apply to all people and their white identity is not particularly salient to them. 

White identitarians are conservative, but their white identity is quite important to them, sometimes even more important than their conservatism. These white identitarians have taken the multicultural worldview taught in schools, universities and the culture and, rightly or wrongly, have applied it to themselves. As Marxism saw history through the lens of class conflict, multiculturalism sees history through the lens of racial conflict and group oppression. 

According to a survey from the Public Religion Research Institute, for example, about 48 percent of Republicans believe there is “a lot of discrimination” against Christians in America and about 43 percent believe there is a lot of discrimination against whites. I’d love to see more research on the relationship between white identity politics and simple racism. There’s clear overlap, but I suspect they’re not quite the same thing. 

Racism is about feeling others are inferior. White identitarianism is about feeling downtrodden and aggrieved yourself. In the P.R.R.I. survey, for example, roughly as many Republicans believe Muslims, immigrants and trans people face a lot of discrimination as believe whites and Christians do. According to a Quinnipiac poll, 59 percent of those in the white working class believe white supremacist groups are a threat to the country.

Brooks leimaa valkoisen identiteettipolitiikan roskaväen touhuksi ja lopulta identiteettipolitiikka siis tuhoa republikaanipuolueen.

Tätä kolumnia on mielenkiintoista verrata demokraattipuolueen kannattajan professori Mark Lillan kolumniin Trumpin voiton jälkeen, jossa Lilla esitti, että Clinton hävisi vaalit koska kampanja perustui "identiteettiliberalismiin".

But how should this diversity shape our politics? The standard liberal answer for nearly a generation now has been that we should become aware of and “celebrate” our differences. Which is a splendid principle of moral pedagogy — but disastrous as a foundation for democratic politics in our ideological age. In recent years American liberalism has slipped into a kind of moral panic about racial, gender and sexual identity that has distorted liberalism’s message and prevented it from becoming a unifying force capable of governing. One of the many lessons of the recent presidential election campaign and its repugnant outcome is that the age of identity liberalism must be brought to an end. 

Hillary Clinton was at her best and most uplifting when she spoke about American interests in world affairs and how they relate to our understanding of democracy. But when it came to life at home, she tended on the campaign trail to lose that large vision and slip into the rhetoric of diversity, calling out explicitly to African-American, Latino, L.G.B.T. and women voters at every stop. This was a strategic mistake. If you are going to mention groups in America, you had better mention all of them. If you don’t, those left out will notice and feel excluded. Which, as the data show, was exactly what happened with the white working class and those with strong religious convictions. Fully two-thirds of white voters without college degrees voted for Donald Trump, as did over 80 percent of white evangelicals.

...liberals [are] not recognizing how their own obsession with diversity has encouraged white, rural, religious Americans to think of themselves as a disadvantaged group whose identity is being threatened or ignored. Such people are not actually reacting against the reality of our diverse America (they tend, after all, to live in homogeneous areas of the country). But they are reacting against the omnipresent rhetoric of identity, which is what they mean by “political correctness.” Liberals should bear in mind that the first identity movement in American politics was the Ku Klux Klan, which still exists. Those who play the identity game should be prepared to lose it.

We need a post-identity liberalism, and it should draw from the past successes of pre-identity liberalism. Such a liberalism would concentrate on widening its base by appealing to Americans as Americans and emphasizing the issues that affect a vast majority of them. It would speak to the nation as a nation of citizens who are in this together and must help one another. As for narrower issues that are highly charged symbolically and can drive potential allies away, especially those touching on sexuality and religion, such a liberalism would work quietly, sensitively and with a proper sense of scale. (To paraphrase Bernie Sanders, America is sick and tired of hearing about liberals’ damn bathrooms.)

Pitkän linjan laitaoikeistolaisena en tietenkään tuomitse identiteettipolitiikkaa. Kollektivistinen identiteetti on oleellinen osan ihmisyyttä. Hyvä vain että esimerkiksi Euroopassa identitaarinen oikeisto haluaa estää Euroopan islamisoitumisen ja negroidisoitumisen.

Mutta nykyinen kaksijakoisuus, missä identitaarinen oikeisto ja identitaarinen "liberalismi" monopolisoivat keskustelun, on erittäin haitallinen. Meidän puolen identitaristit ovat tehneet itsestään pellejä alkamalla mm. vastustaa ilmastotiedettä ja veljeilemällä venäläisten kanssa. Vasemman puolen identitaristit jauhavat sukupuolineutraaleista vessoista ja ovat viimeisenä tempauksena alkaneet kiusauskampanjan Antti Rinnettä vastaan, koska tämä uskalisi sanoa "synnytystalkoot", mikä muka on naisvihamielistä.

Suomessa tarvitsemme kansakunnan yhtenäisyyttä Venäjän uhkaa vastaan. Sitä ei rakenneta keinotekoisten konfliktien keksimisellä jonninjoutavista aiheista.