Väestöliitto ja talkoot

Syntyyyden romahdus vaatii jonkun sortin talkoita niin kuin SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne esitti. Lapsiperheiden tukeen on panostettava koska kyseessä on "meidän kaikkien lapset", jos kansakuntana halutaan yhdessä huolehtia köyhistä, vanhuksista ja maanpuolustuksesta Venäjää vastaan.

Väestöliitto on tässä suhteessa ehkä tärkein organisaatio Suomessa koska se pyrkii ymmärtämään väestön terveen uudistumisen vaikeuksia ja sitä miten asioihin kykenee vaikuttamaan. Västöliiton työ ei tietysti ole yhtä muodikasta kuin 35 sukupuolen tutkiminen mutta paljon paljon tärkeämpää.

Väestöliiton perheparometrin mukaan nimenomaan alimman tulotason omaavat ovat alkaneet jättää lapset synnyttämättä. 

Huolestuttavaa on kuitenkin se, että ihanteellinen lapsiluku on alentunut heikoimmassa asemassa olevissa väestöryhmissä enemmän kuin muilla. Lapsettomuuden ihanne nuorten aikuisten kesken on yleistä erityisesti vähiten koulutettujen keskuudessa, pienituloisilla ja työttömillä. Myös 45-vuotiaiden lapsettomuus on näissä ryhmissä korkeaa, naisten ja erityisesti miesten kohdalla, oli se sitten toivottua vai ei. Olisikin syytä selvittää, heijastavatko alhaisemmat lapsilukua koskevat ihanteet toivottua elämäntyyliä vai onko kyse pikemminkin eräänlaisesta toiveista luopumisesta. Väestöntutkimuslaitos suunnittelee aiheesta jatkotutkimusta.

Perheparometri ei anna helppoja vastauksia syntyvyyden nostamiseen, koska helppoja vastauksia ei ole. Se koetaanko lasten hankinta mielekkääksi ei liity pelkästään taloudellisiin edellytyksiin vaan myös siihen koetaanko lapset ylipäätään tervetulleiksi. Suomessa puhutaan mm. paljon siitä miten pikkuvauvat alentavat nuorten aikuisten elämisen tasoa. Jos ystävillä ei lapsia (vielä) ole, lapsen saaminen voi myös eristää ystäväpiiristä. 

Muutoksista huolimatta enemmistö suomalaisista toivoo edelleen kahta lasta. Vuonna 2008 alkanut talouden lama on monien kohdalla vaikeuttanut tämän perhemallin saavuttamista. Esitämme tässä selvityksessä, miten taloudellinen tilanne vaikuttaa perheiden lastenhankintaan sekä pohdimme perhepoliittisten tukien merkitystä. Näyttää siltä, että erityisesti yhden lapsen vanhempien kohdalla yhteiskunnan tukitoimilla voi olla ratkaisevakin merkitys. Yleisellä ilmapiirillä on myös väliä, joskin sen merkitystä lastenhankintaan on hankalampaa tutkia. Nuoret aikuiset ovat herkkiä ympäristön ja tuttavien antamiin signaaleihin. Ovatko vauvat tervetulleita ja näyttäytyykö muun elämän yhdistäminen vanhemmuuteen kiehtovalta seikkailulta, vai puhutaanko julkisuudessa enemmän pienten lasten rasittavuudesta ja perheiden etuuksien leikkauksista?

Miesten haluttomuutta saada lapsia alentaa todennäköisesti myös perheiden alhainen stabiliteetti. Miksi hankkia lapsi jos perhe 50% todennäköisyydellä hajoaa ja lapset menevät äidin mukana.

Talkoot eivät kelpaa loukkaantujille, vasemmistolle eikä markkinafundamentalisteille

Antti Rinteen synnytystalkoista alkoi melkoinen huuto. Yhteisymmärryksen siitä, että Rinne oli väärässä, jakoivat sekä vasemmisto että markkinafundamentalistit että kaiken maailman loukkaantujat:

Se tosiasia vaan tuntuu unohtuvan, että Suomessa hoidetaan talkoilla mm. maanpuolustus. (Taloustieteen termi on collective action.) 

Kenenkään ei ole käytännössä pakko osallistua. Vapaamatkustajille on kyllä asetettu siviilipalvelus-velvoite eräänlaiseksi rangaistukseksi, mutta ei se tee maanpuolustuksesta vähemmän talkooluonteisia. 

Tosiasiassa mitkään talkoot eivät ole kokonaan vapaaehtoisia, koska talkoisiin osallistuminen vaikuttaa ihmisen maineeseen. Kyläyhteisöissä ne jotka eivät koskaan osallistuneet talkoisiin saivat huonon maineen. 

Aiemmin maanpuolustuspuolustus-velvollisuudesta livenneet saivat tuntuvia rangaistuksia. Sodan aikana heidät ammuttiin. Sodan jälkeenkin miehillä, jotka eivät olleet suorittaneet  asepalvelusta, oli vaikeuksia saada työtä. Ehkä synntystalkoista livenneetkin voisivat suorittaa vaihtoehtona vuoden ilmaistyötä sairaaloissa 40 vuotta täytettyään.

PS. Sinänsä en ota kuitenkaan kantaa Rinteen ehdotuksen realistisuuteen vaan vain siihen, onko ehdotus jotenkin moraalisesti tai tieteellisesti ongelmainen. Ei ole.

Kaksi kommenttia Turun tapauksen psyko-sosiologiasta

Olisin varovainen nimittämään Turun väkivallantekoa terrori-iskuksi, sanoo kriminaalipsykologian dosentti Helinä Häkkänen-Nyholm.

Hän muistuttaa, että yleisen määritelmän mukaan terrorismin tarkoituksena on vaikuttaa viranomaisten uhkaamisen ja yleisöön kohdistuvan pelon avulla päätöksentekoon. Sana pitää sisällään ajatuksen uskonnollisesta tai poliittisesta motiivista.

– Turun tapauksessa motiivista ja käyttäytymisen vaikuttimista tiedetään ainakin julkisuudessa vähän.

– Jos taustalla ovat henkilökohtaiset syyt, eli henkilö on ollut masentunut, mielenterveyongelmainen tai kokenut, että hänellä ei ole mitään muuta ratkaisukeinoa tai toivonut tulevansa poliisin ampumaksi, niin minun nähdäkseni silloin on vaikea puhua terrori-iskusta.

Vaikka tekijän ideologia olisi terrorijärjestöjen ideologiaa mukaileva, voivat teon perimmäiset motiivit Häkkänen-Nyholmin mukaan kuitenkin liittyä tekijän henkilökohtaisiin elämäntekijöihin.

Häkkänen-Nyholmin mukaan Turun väkivallantekoa voivat selittää terrorismin sijaan henkilökohtaiset syyt ja amok-juoksu-niminen tila.

Kyseessä on psykiatrinen tila, jolla viitataan hallitsemattomaan, impulsiiviseen ja silmittömään väkivaltaiseen käyttäytymisen tilaan, joka johtaa yleensä usean satunnaisen vastaantulijan kuolemaan.

Tila aiheuttaa kyvyttömyyden vastustaa aggressiivisia impulsseja, josta aiheutuu silmitön raivoaminen.

– Ulkomailla on ollut useampia tapauksia, joissa henkilö on toiminut kuten Turun puukottaja, eli ryhtynyt julkisella paikalla aiheuttamaan silmittömästi vahinkoa muille joko ampuma-aseella tai teräaseella. Toimintamalli Turun tapauksessa on hyvin samanlainen kuin ulkomailla olleissa amok-tapauksissa.

UPI:n tutkija Mika Aaltola toteaa taas Facebook-päivityksessään:

Muiden terrori on helposti lintukodossa hulluutta

Suomessa on taipumusta tulkita Turun kaltaisia tapahtumia psykososiaalisesta näkökulmasta. Massaväkivallan kohdalla huomion tulisi kääntyä poliittisideologisiin kytkentöihin. ...

Jos surmantekojen taustalla nähdään vain yksilön mielenterveysongelmia tai amok-juoksu, ei tekojen luonnetta tunnisteta eikä niiden ideologisia ulottuvuuksia aina panna merkille. Samoin jätetään tilaa teon päämäärien toteutumiselle. Tarkoituksena on tuottaa kaaosta ja tulehduttaa läntisten yhteiskuntien sisäisiä suhteita. Terrorismin kieltäminen redusoimalla se hulluuteen jättää tilaa niille, jotka omista poliittisista marginaaleistaan kykenevät muotoilemaan radikaaleja näennäisvastauksia ongelmaan.

Suomessa on tiettyä taipumusta nähdä mielenterveysongelmat massaväkivallan takana. Myyrmannin pommi-iskun ja koulusurmien kaltaisia tekoja on meillä tehty myös yhteisön terrorisoimiseksi. Ne täyttivät itsemurhaterrorismin tavanomaiset tunnusmerkit, jotka ovat rasismiin viittaava motiivi, yhteys laajempaan ideologisesti virittyneeseen verkostoon (pääosin internetin välityksellä), tekijän ikä ja sukupuoli sekä tekotapa ja -paikka. Se, että niistä puuttui organisatoriset verkostot, joilla on strateginen päämäärä ja taktista oveluutta kuten viimeaikojen terrori-iskuissa, ei tarkoita, etteikö niissä olisi ollut siemenmuodossa samoja piirteitä. Ne kuitenkin jätettiin osittain tunnistamatta paljolti samoista syistä, kuten nyt Turun iskun yhteydessä on helppo vedota poikkeukselliseen tapahtumaan ja normaalista poikkeaviin yksilötason piirteisiin.

Poliittisen väkivallan leviämisen dynamiikkaa on tutkittu paljon. Tuloksena on käsitys ihmisestä imitoivana olentona: väkivalta tarttuu ideologisen paatokset, uskonnollisen hurmoksen, emotionaalisen intensiteetin ja voimakkaiden tunnekokemusten kautta. Tunteet välittyvät tavallista herkemmin tietyille ryhmille, jotka saavat voimantuntoa kuvitellessaan ja toteuttaessaan näyttäviä väkivaltaisia tekoja. Terrori kulminoituu teoissa, joka on suunniteltu leviäviksi ja kopioitaviksi.

Tekijät saavat omissa ryhmissään ja verkostoisaan osakseen kunnioitusta ja heitä kohdellaan martyyreinä. Tästä nivoutuu valtioiden rajat ylittävä yhteisö, joka kehittää tekoihin liittyvää taustamateriaalia, synnyttää odotusarvoja ja luo teoille oikeutusta. Nykyinen terrorismin muoto Euroopassa on luonut organisatooriset puitteet taustaideologialle. Se strateginen päämäärä on olla kaikkein väkivaltaisin ja tappaa ”vihollisen” halu ja tahto vastustaa. Taktisella tasolla innovoidaan uusilla arkeen iskevillä tappamisen muodoilla, esim. veitsi- ja autoiskuilla.

Terrori voi levitä ilman, että tekijät omaksuvat tai jakavat mitään taustaidelogiaa. Teot voivat olla vain imitoivia, teknisiä suorituksia. Brevikin metodi oli samankaltainen kuin muutamissa siihen liittymättömissä iskuissa. Terrori levitessään uusiin paikkoihin tuottaa näissä myös ideologista oppimista ja orastavaa ryhmätietoisuutta. Tässä on yksi Turun todennäköisen iskun pelottavimmista piirteistä.

Näiden taustapiirteiden tunnistamisessa ja vaarallisten kehityskulkujen vastaisessa työssä on tärkeää, ettei tuudittauduta alusta pitäen kieltämään ilmiötä Suomeen kuulumattomana ja liittymättömänä. Kynnys mielenterveysongelmien näkemiseen terrorismin taustalla tulisi olla korkea.

Väkivalta leviää vain, jos paikalliset piirteet suosivat sitä. Asioiden ei saa vain antaa olla.

Uskonnolis-Ideologisesti motivoituneen poliittisen väkivallan muodot ovat muuttuneet maailman verkostoituessa. Uudenlaiset väkivaltataktiikat, niihin liittyvä ideologia ja strategia ovat nyt pesiytyneet Suomeenkin. Todennäköisyys tekojen toistumiseen kasvaa sitä mukaa, mitä enemmän niitä on. Terroristisen teon päämäärät ovat paljolti reaktioissa niihin. Reagoimalla päättäväisesti iskuihin ja estämällä niitä tehokkaasti voidaan parhaiten estää terroritekoja seuraavia poliittisia reaktioita ja demoratioiden kouristelua.

Foreign Policyn analyysi maahanmuutosta ja monikultturismista

Puhuin viimeisessä Sarastus-artikkelissani siitä, miten yhteiskunnan koheesio saattaa romahtaa, jos alimman koulutustason työn tarjonta nousee esimerkiksi korkean maahanmuuton myötä.

Maahanmuuton pitää hyödyttää kohdemaata yhtä hyvin kuin niitä ihmisiä, jotka etsivät onnea maaahanmuuton kautta.

Foreign Policy -lehden kolmunisti Steven Camarota kirjoittaa artikkelissa The Case Against Immigration - Why the United States Should Look Out for Itself myös toisesta maahanmuuttoon liittyvästä ongelmasta eli siitä että vaikka 1900-luvun alussa maahanmuuttajat sulautuivat amerikkalaiseen yhteiskuntaan näin ei tällä kertaa näyttäisi käyvän:

Outlining his position on immigration in August of last year, Donald Trump, then the Republican candidate for U.S. president, made his motivating philosophy clear: “There is only one core issue in the immigration debate, and that issue is the well-being of the American people.” Although this nationalistic appeal may strike some readers as conservative, it is very similar to the position taken by U.S. civil rights icon and Democrat Barbara Jordan, who before her death in 1996 headed President Bill Clinton’s commission on immigration reform. “It is both a right and a responsibility of a democratic society,” she argued, “to manage immigration so that it serves the national interest.” Trump’s rhetoric has of course been overheated and insensitive at times, but his view on immigration—that it should be designed to benefit the receiving country—is widely held.

In the United States, there is strong evidence that the national interest has not been well served by the country’s immigration policy over the last five decades. Even as levels of immigration have approached historic highs, debate on the topic has been subdued, and policymakers and opinion leaders in both parties have tended to overstate the benefits and understate or ignore the costs of immigration. It would make a great deal of sense for the country to reform its immigration policies by more vigorously enforcing existing laws, and by moving away from the current system, which primarily admits immigrants based on family relationships, toward one based on the interests of Americans.

IMMIGRANT NATION

Trump did not create the strong dissatisfaction with immigration felt by his working-class supporters, but he certainly harnessed it. Voters’ sense that he would restrict immigration may be the single most important factor that helped him win the longtime Democratic stronghold of the industrial Midwest, and thus the presidency. There are two primary reasons why immigration has become so controversial, and why Trump’s message resonated. The first is lax enforcement and the subsequently large population of immigrants living in the country illegally. But although illegal immigration grabs most of the headlines, a second factor makes many Americans uncomfortable with the current policy. It is the sheer number of immigrants, legal or otherwise. The United States currently grants one million immigrants lawful permanent residence (or a “green card”) each year, which means that they can stay as long as they wish and become citizens after five years, or three if they are married to a U.S. citizen. Roughly 700,000 long-term visitors, mostly guest workers and foreign students, come annually as well. 

Such a large annual influx adds up: In 2015, data from the U.S. Census Bureau indicated that 43.3 million immigrants lived in the country—double the number from 1990. The census data include roughly ten million illegal immigrants, while roughly a million more go uncounted. In contrast to most countries, the United States grants citizenship to everyone born on its soil, including the children of tourists or illegal immigrants, so the above figures do not include any U.S.-born children of immigrants.

Proponents of immigration to the United States often contend that the country is a “nation of immigrants,” and certainly immigration has played an important role in American history. Nevertheless, immigrants currently represent 13.5 percent of the total U.S. population, the highest percentage in over 100 years. The Census Bureau projects that by 2025, the immigrant share of the population will reach 15 percent, surpassing the United States’ all-time high of 14.8 percent, reached in 1890. Without a change in policy, that share will continue to increase throughout the twenty-first century. Counting immigrants plus their descendants, the Pew Research Center estimates that since 1965, when the United States liberalized its laws, immigration has added 72 million people to the country—a number larger than the current population of France.

Given these numbers, it is striking that public officials in the United States have focused almost exclusively on the country’s 11 to 12 million illegal immigrants, who account for only one quarter of the total immigrant population. Legal immigration has a much larger impact on the United States, yet the country’s leaders have seldom asked the big questions. What, for example, is the absorption capacity of the nation's schools and infrastructure? How will the least-skilled Americans fare in labor market competition with immigrants? Or, perhaps most importantly, how many immigrants can the United States assimilate into its culture? Trump has not always approached these questions carefully, or with much sensitivity, but to his credit he has at least raised them. 

TIMES CHANGE

Regarding cultural assimilation, advocates of open immigration policies often argue that there is no problem. During the last great wave of immigration, from roughly 1880 to 1920, Americans feared the newcomers would not blend in, but for the most part they ended up assimilating. Therefore, as this reasoning goes, all immigrants will assimilate.

Immigrants currently represent 13.5 percent of the total U.S. population, the highest percentage in over 100 years.
Unfortunately, however, circumstances that helped Great Wave immigrants assimilate are not present today. First, World War I and then legislation in the early 1920s dramatically reduced new arrivals. By 1970 less than 5 percent of the U.S. population was foreign-born, down from 14.7 percent in 1910. This reduction helped immigrant communities assimilate, as they were no longer continually refreshed by new arrivals from the old country. But in recent decades, the dramatic growth of immigrant enclaves has likely slowed the pace of assimilation. Second, many of today’s immigrants, like those of the past, have modest education levels, but unlike in the past, the modern U.S. economy has fewer good jobs for unskilled workers. Partly for this reason, immigrants do not improve their economic situation over time as much as they did in the past. Third, technology allows immigrants to preserve ties with the homeland in ways that were not possible a century ago. Calling, texting, emailing, FaceTiming, and traveling home are all relatively cheap and easy.

Fourth, the United States’ attitude toward newcomers has also changed. In the past, there was more of a consensus about the desirability of assimilation. Supreme Court Justice Louis Brandeis, the son of Jewish immigrants, said in a 1915 speech on “True Americanism” that immigrants needed to do more than just learn English and native manners. Rather, he argued, they “must be brought into complete harmony with our ideals and aspirations.” This was a widely held belief. In his book The Unmaking of Americans, the journalist John J. Miller has described how at the turn of the twentieth century, organizations such as the North American Civic League for Immigrants put out pamphlets celebrating the United States and helping immigrants understand and embrace the history and culture of their adopted country.  

In the United States today, as in many Western countries, this kind of robust emphasis on assimilation has been replaced with multiculturalism, which holds that there is no single American culture, that immigrants and their descendants should retain their identity, and that the country should accommodate the new arrivals’ culture rather than the other way around. Bilingual education, legislative districts drawn along ethnic lines, and foreign language ballots are all efforts to change U.S. society to accommodate immigrants in a way that is very different from the past. Newcomers additionally benefit from affirmative action and diversity initiatives originally designed to help African Americans. Such race- and ethnicity-conscious measures encourage immigrants to see themselves as separate from society and in need of special treatment due to the hostility of ordinary Americans. John Fonte, a scholar at the Hudson Institute, has argued that such policies, which encourage immigrants to retain their language and culture, make patriotic assimilation less likely.

Of course, many Americans still embrace the goal of assimilation. A recent Associated Press survey found that a majority of Americans think that their country should have an essential culture that immigrants adopt. But the kind of assimilation promoted by Brandeis and the North American Civic League no longer has elite backing. As a result, even institutions seemingly designed to help immigrants integrate end up giving them mixed messages. As political psychologist Stanley Renshon points out, many immigrant-based organizations today do help immigrants learn English, but they also work hard to reinforce ties to the old country.

SHOW ME THE MONEY

A further area of contention in the immigration debate is its economic and fiscal impact. Many immigrant families prosper in the United States, but a large fraction do not, adding significantly to social problems. Nearly one-third of all U.S. children living in poverty today have an immigrant father, and immigrants and their children account for almost one in three U.S. residents without health insurance. Despite some restrictions on new immigrants’ ability to use means-tested assistance programs, some 51 percent of immigrant-headed households use the welfare system, compared to 30 percent of native households. Of immigrant households with children, two-thirds access food assistance programs. Cutting immigrants off from these programs would be unwise and politically impossible, but it is fair to question a system that welcomes immigrants who are so poor that they cannot feed their own children. 

To be clear, most immigrants come to the United States to work. But because the U.S. legal immigration system prioritizes family relationships over job skills—and because the government has generally tolerated illegal immigration—a large share of immigrants are unskilled. In fact, half of the adult immigrants in the United States have no education beyond high school.  Such workers generally earn low wages, which means that they rely on the welfare state even though they are working. 

This past fall, an exhaustive study by the National Academies of Sciences, Engineering, and Medicine found that immigrants and their dependents use significantly more in public services than they pay in taxes, and the net drain could be as high as $296 billion per year. The academies also projected the fiscal impact into the future with mixed results—four of their scenarios showed a net fiscal drain after 75 years, and four showed a net fiscal benefit. What is clear, however, is that at present the fiscal effect is large and negative. The study also showed, unsurprisingly, that college-educated immigrants are a net fiscal benefit, while those without a degree are typically a net fiscal drain. Drawing on the academies’ finding, the Trump administration has suggested moving to a “merit-based” immigration system that would select immigrants who can support themselves. 

Immigration has also affected the U.S. labor market. One of the nation’s leading immigration economists, Harvard’s George Borjas, recently wrote in The New York Times that by increasing the supply of workers, immigration reduces wages for some Americans. For example, only 7 percent of lawyers in the United States are immigrants, but 49 percent of maids are immigrants, as are one-third of construction laborers and grounds workers. The losers from immigration are less-educated Americans, many of them black and Hispanic, who work in these high-immigrant occupations. The country needs to give more consideration to the impact of immigration on the poorest and least-educated Americans. 

Another common argument for immigration is that it will solve Western countries’ main demographic problem—that of an aging population. Immigrants, so the argument goes, will provide the next generation of workers to pay into welfare-state programs. But to help government finances, immigrants would have to be a net fiscal benefit, which is not the case. Furthermore, the economist Carl Schmertmann showed more than two decades ago that “constant inflows of immigrants, even at relatively young ages, do not necessarily rejuvenate low-fertility populations… [and] may even contribute to population aging.” Analysis by myself and several colleagues supports this conclusion. In short, immigrants grow old like everyone else, and in the United States they tend not to have very large families. In 2015 the median age of an immigrant was 40 years, compared to 36 for the native-born. And the United States’ overall fertility rate, including immigrants, is 1.82 children per woman, which only falls to 1.75 once immigrants are excluded. In other words, immigrants increase the fertility rate by just four percent. The United States will have to look elsewhere to deal with its aging population. 

A final argument in favor of immigration centers on the benefits to immigrants themselves, especially the poorest ones, who see their wages rise dramatically upon moving to the First World. But given the scope of Third World poverty, mass immigration is not the best form of humanitarian relief. More than three billion people in the world live in poverty—earning less than $2.50 a day. Even if legal immigration was tripled to three million people a year, the United States would still only admit about one percent of the world’s poor each decade. In contrast, development assistance could help many more people in low-income countries.

Even if legal immigration was tripled to three million people a year, the United States would still only admit about one percent of the world’s poor each decade.

THE ART OF THE DEAL?

The last time that limiting immigration was on the U.S. legislative agenda, in the mid-1990s, Barbara Jordan’s commission suggested limiting family immigration and eliminating the visa lottery, which gives out visas based on chance. Clinton first seemed to endorse the recommendations, but then reversed course after Jordan died and the political winds shifted. The effort to lower the level of immigration was defeated in Congress by the same odd but formidable coalition of businesses, ethnic pressure groups, progressives, and libertarians that has dominated the immigration discourse from then until the Trump era.

With the election of Trump, a political compromise in the United States might be possible. It could involve legalizing some illegal immigrants in return for tightening policies on who gets to come in. Prioritizing skilled immigration while cutting overall numbers would increase the share of immigrants who are well educated and facilitate assimilation. The RAISE Act, sponsored by Senators Tom Cotton (R-Ark.) and David Perdue (R-Ga.), would do just that. Perhaps coupling the RAISE Act with legalization for some share of illegal immigrants could be a way forward.  

Yet no matter what policy is adopted, immigration will remain contentious because it involves tradeoffs and competing moral claims. And for the foreseeable future, the number of people who wish to come to the developed countries such as the United States will be much greater than these countries are willing or able to allow.

Persut asettivat persidenttiehdokkaakseen mustapaitaisen Halosen

PS on asettanut presidenttiehdokkaakseen mustapaitaisen Halosen, joka haluaa Venäjän pakotteet kaadettavaksi, vähättelee maanpuolustusta väittämällä, että Putin valtaisi Suomen päivässä ja vastustaa Nato-jäsenyyttä.

Todellisen kansallismielisten on aika alkaa järjestäytyä - liikkeen ohjelman on perustuttava uhkakuvien realistiseen analyysiin ja hylättävä naivi euroopalaisten kansallismielisten puolueiden apinointi. Kirjoitin Sarastuksessa:

Suomalainen kansallismielinen liike on eittämättä menestynyt loistavasti – ainakin, jos eduskuntavaalien tulosta tai medianäkyvyyttä pidetään menestyksen mittarina. Suomen Sisun jäseniä valittiin eduskuntaan 4-5 kappaletta. Kansallismielisen liikkeen esille tuoma monikultturismin kritiikki on saanut laajaa vastakaikua suomalaisten äänestäjien keskuudessa. ...

Kansallismielisen liikkeen on uskallettava [uudessa tilanteessa] muuttaa uhkakuvansa. Tänään on selvää, että Suomen suurin uhka on se sama vanha vainooja, joka oli Suomen suurin uhka 1930-luvulla ja 1920-luvulla, sortokauden aikana, 1700-luvun Isovihan ja Pikkuvihan aikana – niin kauan kuin kansakunnalla on muisti.

Kansallisen liikkeen on tehtävä synteesi 20- ja 30-luvun kansallisen liikkeen poliittisen ymmärryksen ja 2000-luvun liikkeen kokemusten välillä. Menneisyyteen ei ole syytä palata siksi, että perinteistä pitäisi pitää sokeasti kiinni. Kansallisen liikkeen historiasta on kyettävä oppimaan, sillä Akateemisen Karjala-seuran valajäsenillä numero 1 Elias Simojoki ja numero 27 Elmo Kaila oli ajatuksia, joilla on arvoa nykyhetken ymmärtämisen kannalta....

Kansa oli äärimmäisen pahasti jakautunut vuoden 1918 sisällissodan jäljiltä. Joissakin punaisissa piireissä eläteltiin kostoa Neuvostoliiton avulla. Toisaalta valkoisissa piireissä punaisten veljeily venäläisten – Suomen ikiaikaisten vihollisten – kanssa aiheutti valtavaa katkeruutta. Äärimmäisenä esimerkkinäkirjailija Ilmari Kianto vaati punaisiin siviileihin kohdistuvaa kansanmurhaa.

Elmo Kaila ymmärsi sen, että Venäjän uhan takia luokkaristiriitojen alentaminen ja kansan koheesion vahvistaminen on kaiken poltiikan teon ensisijainen tavoite. Jos kansa on jakautunut toisiaan vihaaviin ryhmiin, se ei kykene puolustautumaan ulkoista vihollista vastaan.

Kirjoitin uuden yhdistyksen perustamisesta jo aikaisemminkin, mutta kirjoitus oli spekulatiivisella tasolla. Ohjelmaluonnos on nyt seuraavanlainen:

1. Suomalaisten kansallista yhtenäisyyttä on vahvistettava tekemällä konkreettista yhteistyötä kaikkien suomalaisten kanssa, jotka ovat valmiita tekemään työtä Venäjän uhan torjumiseksi. Kansakunnan sisäistä polarisaatiota vastaan on taisteltava kaikilla rintamilla. 

2. Kaikkeen politiikan tekoon on suhtauduttava pragmaattisesti. Mikä palvelee isänmaan vapautta, on hyvä. Esimerkiksi sotilaalliseen liittoutumiseen lännen kanssa on suhtauduttava pragmaattisesti. Suomen asema Venäjän naapurina pakottaa Suomen liittoutumaan. Kyseessä ei ole Nato-mielisyys tai länsimielisyys vaan isänmaallisuus.

3. Sosiaalipolitiikka on tärkeä osa turvallisuuspolitiikkaa. Sosiaalipolitiikan on keskityttävä syrjäytymisen estämiseen. Kansakunta, jossa on laaja syrjäytyneiden joukko, on vaaralle alttiina. Syrjäytynyt nuori mies voi ajautua Venäjän politiikkaa mainostavaksi trolliksi. 

4. Maahanmuutto Venäjältä on saatava loppumaan ja venäläisten maanhankinnat on torjuttava kokonaan. Kaksoiskansalaisuus on lopetettava.

5. Henkistä maanpuolustusta on vahvistettava. Jo kodeissa pitää lapsille selittää, että maan sotilaallinen puolustus voi joissain tilanteissa olla täysin välttämätöntä, koska Venäjä uhkaa edelleen Suomea. Näissä oloissa siviilipalvelus on vääjäämättä epäisänmaallista vapaamatkustamista ja haihattelua.

6. Monikulttuurisuuden nimellä kulkeva kulttuurien relativisointi on lopetettava. Maahanmuutto muslimimaista on rajoitettava lähinnä vainottujen vähemmistöjen kuten kristittyjen vastaanottamiseen.

Uuden yhdistyksen nimi on Elmo Kaila -seura Akateemisen Karjala Seuran ensimmäisen puheenjohtajan kunniaksi. Elmo Kaila jyrkkänäkin isänmaan ystävänä ja punikkien vastustajana ymmärsi käytännön miehenä kansallisen koheesion arvon. Kaila vastusti siksi kansallismielisissä piireissä 30-luvulla laajasti harrastettua SDP:n kannattajien demonisointia. Koko kansa oli saatava mukaan Suojeluskunta-järjestöön. 

Elmo Kaila -seuran toiminta alkaa nyt pienestä. Kiinnostuksesta voi ilmoittaa osoitteeseen kansankokonaisuus@gmail.com tai suoraan minulle vaikka Facebookissa. Mikäli kiinnostusta herää, pidetään palaveri naamatusten joskus loppuvuodesta. Yhdistys haluaa tehdä yhteistyötä kaikkien suomalaisten isänmaallisten Venäjän uhan ymmärtävien ihmisten kanssa. Siksi järjestön jäsenmäärä ei ole oleellinen. Järjestön tarkoituksena on kuitenkin olla maksimalistinen siinä mielessä, että yhdistyksen jäsenten on hyväksyttävä kaikki ohjelman kohdat.

Olen varannut Wordpressiltä sivuston elmokaila.wordpress.com. Siellä ei vielä ole mitään ja sivusto on ykstyinen. Muita sivustoja ei tulla varaamaan. Jos sellainen jonnekin ilmestyy, se on faikkisivusto.