Viime aikoina on Putinia ymmärtävissä piireissä on esitetty, että Stalinin aikana murhattiin nimenomaan venäläisiä ja murhaajat olivat jotain muuta kuin venäläisiä.
Tosiasiassa mm. suomalaiset olivat erityiskohtelun alla. Suomen kieli oli julistettu fasistiseksi. Inkerinmaalla oli määrätty teloituskiintiöt jokaiselle suomalaiselle paikkakunnalle ja kiintiöt ylitettiin aina reippaasti. Inkerin kansasta tuhoutui ehkä kolmannes. Pelkästään teloitettuina ja vankilereille menehtyneinä kuoli parikymmentä prosenttia. Kaikki koulut ja kirkot suljettiin ja kieli kiellettiin.
Suomalaisista punaisista, jotka olivat tulleet 1918 pakoon Suomesta tai myöhemmin Suomesta tai Amerikasta, tapettiin todennäköisesti paljon suurempi osa. Lapset vietiin lastenkoteihin ja heidät venäläistettiin, jos he olivat liian nuoria teloitettavaksi. Helsingin Sanomat kertoo tänään:
"Suomalaisia ei tuolloin teloitettu vain Uralin alueella. Samaa tapahtui ainakin Karjalassa, Leningradissa, Permissä, Muurmannin alueella ja Komissa. ...
VANKEJA HUUDETTIIN Tšeljabinskin täysistä selleistä kuulusteluihin: Hanttu Niilo. Hansen-Haug Niilo. Hansen-Haug Kristiina. Hakala Einari. Hakala Iida. Haapalainen Erland. Tyyskä Markus. Tuuli Adolf. Tuominen Otto... Wahlstén Kirsti. Wahlstén Viljo. Varja Viljo. Vartiainen Yrjö. Vartiainen Kalle. Vaittinen Fanny. Vaittinen Antti. Betman Väinö. Beck Lauri... He olivat kotoisin Kotkasta, Helsingistä, Sallasta, Jyväskylästä, Jämsästä, Petsamosta, Porista, Vehkalahdelta, Kuopiosta, Kemistä, Lohjalta, Viipurista...
Vankeja seisotettiin, hakattiin ja pidettiin valveilla, eikä heille annettu ruokaa. Heitä pidettiin komeroissa, joissa saattoi vain seistä. Heille valehdeltiin kotiin pääsystä. Nuoria tyttöjä houkuteltiin voileivillä ja teellä allekirjoittamaan pöytäkirja. Pöytäkirjoista näkyy, että pitkät öiset kuulustelut tuottivat mitättömän liuskamäärän tekstiä.
”Erityismenetelmät” ottivat aikansa. Yhden miehen päähän tiputettiin pisaroita, kunnes hän ei enää kestänyt. Sydäntautinen nainen istutettiin jääkylmään ammeeseen. Hän kuoli. Joidenkin silmiin pidettiin suunnattuna kirkas valo. Kesken kuulustelun nukahtaneet herätettiin kylmällä vedellä. Jotkut menettivät järkensä. Yksi suomalaismies yritti kuristaa kuulustelijansa. Ainoa, joka ei puhunut eikä allekirjoittanut, oli oululainen Veikko Huotari. Hänet valehirtettiin kolmesti.
Vankien nimet ja kotipaikat kirjoitettiin miten sattui, mutta jokaisesta tehtiin paperit ja jokainen valokuvattiin. Muutos näkyy kuvista: nuoret ihmiset katsovat kameraan järkyttyneinä ja vanhentuneina – laihoina, kalpeina, ryppyisinä, harmaantuneina. Miehille on kasvanut parta. Yksikään ei hymyile. KAIKKI TUNNUSTIVAT lopulta. Ihan mitä tahansa. Naiset, jotka eivät osanneet venäjää, sanoivat olevansa Suomen vakoojia. Monet tunnustivat suistaneensa junia raiteiltaan ja särkeneensä vetureita sekä räjäyttäneensä asemia ja tehtaita.
Eräs mies sanoi tappaneensa Stalinin. Jotkut olivat tulleet ”polttamaan metsiä” tai ”räjäyttämään patoja”. Joku oli jäädyttänyt veden vesijohdoissa, toinen ripotellut hiekkaa laakereihin. Oli kehuttu fasisteja, ja kauppajonossa oli haukuttu ryssiä. Rappari Viktori Alhonen oli ”tehnyt sabotaasia valamalla 10 senttiä liian leveitä porrasaskelmia”. Siitä seurasi kuolemantuomio. 20-vuotias Salli Lappalainen Kemistä oli ”hitsannut autoa huolimattomasti ja aiheuttanut seisokin tehtaalla”. Tuomio: kymmenen vuotta pakkotyötä Karagandan leirillä ja karkotus Siperiaan.
Kotkalainen Veikko Ollikainen oli tullut Suomesta 12-vuotiaana ja ”saanut vakoilutehtäviä”. Hän yritti paeta Suomeen, mutta hänet saatiin kiinni Karjalassa ja ammuttiin. Hänen isänsä teloitettiin, ja sisko joutui pakkotyöleirille. Nuorin vangittu, Siiri Hämäläinen, oli lähtenyt 12-vuotiaana Suomesta. Häneltä tiukattiin, kuka hänet oli värvännyt. Hän oli 17-vuotias, kun hänet passitettiin kymmeneksi vuodeksi leirille.
Muutkin teini-ikäiset tytöt joutuivat leireille kymmeneksi vuodeksi. Tyttöjen rikos oli se, etteivät he ilmiantaneet vanhempiaan ja veljiään. Heille valehdeltiin, että vanhemmat oli lähetetty 25 vuodeksi leiriin ilman kirjeenvaihto-oikeutta. Rikosvastuun ikäraja oli 1930-luvulla laskettu 12 vuoteen, mutta sen ikäisiä ei kuitenkaan ammuttu. Pienet suomalaislapset sijoitettiin eri lastenkoteihin. Heidän nimensä muutettiin, ja heidät venäläistettiin. Joidenkin papereissa on maininta: sijoitetaan lastenkotiin, ja kun kasvavat, auttavat valtiota asuttamaan Neuvostoliiton harvaan asuttuja alueita: Kazakstania, Siperiaa ja Karjalaa."
Tosiasiassa mm. suomalaiset olivat erityiskohtelun alla. Suomen kieli oli julistettu fasistiseksi. Inkerinmaalla oli määrätty teloituskiintiöt jokaiselle suomalaiselle paikkakunnalle ja kiintiöt ylitettiin aina reippaasti. Inkerin kansasta tuhoutui ehkä kolmannes. Pelkästään teloitettuina ja vankilereille menehtyneinä kuoli parikymmentä prosenttia. Kaikki koulut ja kirkot suljettiin ja kieli kiellettiin.
Suomalaisista punaisista, jotka olivat tulleet 1918 pakoon Suomesta tai myöhemmin Suomesta tai Amerikasta, tapettiin todennäköisesti paljon suurempi osa. Lapset vietiin lastenkoteihin ja heidät venäläistettiin, jos he olivat liian nuoria teloitettavaksi. Helsingin Sanomat kertoo tänään:
PRESIDENTTI Vladimir Putin julisti Valdai-klubin linjapuheessaan syyskuussa 2013 – samalla kun suomi läntisiä arvoja ja kauhisteli lännen moraalista rappiota –, että Venäjän suojeluksessa etnisten ryhmien on aina ollut hyvä elää:
”Kautta vuosisatojen Venäjällä, jonka jotkut ovat yrittänet leimata kansojen vankilaksi, ei pieninkään etninen ryhmä ole kadonnut. Ja ne ovat säilyttäneet ei vain sisäisen autonomian ja kulttuuri-identiteetin vaan myös historiallisen asuintilansa. Putin jatkoi, että vähemmistöjen kulttuuria ja kieliä tuettiin. ”Meidän pitäisi tuoda takaisin ja omaksua paljon siitä, mitä tässä suhteessa tehtiin.”
Pitäisiköhän neuvonantajien kertoa presidentille Venäjän suomalaisista?
”Kautta vuosisatojen Venäjällä, jonka jotkut ovat yrittänet leimata kansojen vankilaksi, ei pieninkään etninen ryhmä ole kadonnut. Ja ne ovat säilyttäneet ei vain sisäisen autonomian ja kulttuuri-identiteetin vaan myös historiallisen asuintilansa. Putin jatkoi, että vähemmistöjen kulttuuria ja kieliä tuettiin. ”Meidän pitäisi tuoda takaisin ja omaksua paljon siitä, mitä tässä suhteessa tehtiin.”
Pitäisiköhän neuvonantajien kertoa presidentille Venäjän suomalaisista?
"Suomalaisia ei tuolloin teloitettu vain Uralin alueella. Samaa tapahtui ainakin Karjalassa, Leningradissa, Permissä, Muurmannin alueella ja Komissa. ...
VANKEJA HUUDETTIIN Tšeljabinskin täysistä selleistä kuulusteluihin: Hanttu Niilo. Hansen-Haug Niilo. Hansen-Haug Kristiina. Hakala Einari. Hakala Iida. Haapalainen Erland. Tyyskä Markus. Tuuli Adolf. Tuominen Otto... Wahlstén Kirsti. Wahlstén Viljo. Varja Viljo. Vartiainen Yrjö. Vartiainen Kalle. Vaittinen Fanny. Vaittinen Antti. Betman Väinö. Beck Lauri... He olivat kotoisin Kotkasta, Helsingistä, Sallasta, Jyväskylästä, Jämsästä, Petsamosta, Porista, Vehkalahdelta, Kuopiosta, Kemistä, Lohjalta, Viipurista...
Vankeja seisotettiin, hakattiin ja pidettiin valveilla, eikä heille annettu ruokaa. Heitä pidettiin komeroissa, joissa saattoi vain seistä. Heille valehdeltiin kotiin pääsystä. Nuoria tyttöjä houkuteltiin voileivillä ja teellä allekirjoittamaan pöytäkirja. Pöytäkirjoista näkyy, että pitkät öiset kuulustelut tuottivat mitättömän liuskamäärän tekstiä.
”Erityismenetelmät” ottivat aikansa. Yhden miehen päähän tiputettiin pisaroita, kunnes hän ei enää kestänyt. Sydäntautinen nainen istutettiin jääkylmään ammeeseen. Hän kuoli. Joidenkin silmiin pidettiin suunnattuna kirkas valo. Kesken kuulustelun nukahtaneet herätettiin kylmällä vedellä. Jotkut menettivät järkensä. Yksi suomalaismies yritti kuristaa kuulustelijansa. Ainoa, joka ei puhunut eikä allekirjoittanut, oli oululainen Veikko Huotari. Hänet valehirtettiin kolmesti.
Vankien nimet ja kotipaikat kirjoitettiin miten sattui, mutta jokaisesta tehtiin paperit ja jokainen valokuvattiin. Muutos näkyy kuvista: nuoret ihmiset katsovat kameraan järkyttyneinä ja vanhentuneina – laihoina, kalpeina, ryppyisinä, harmaantuneina. Miehille on kasvanut parta. Yksikään ei hymyile. KAIKKI TUNNUSTIVAT lopulta. Ihan mitä tahansa. Naiset, jotka eivät osanneet venäjää, sanoivat olevansa Suomen vakoojia. Monet tunnustivat suistaneensa junia raiteiltaan ja särkeneensä vetureita sekä räjäyttäneensä asemia ja tehtaita.
Eräs mies sanoi tappaneensa Stalinin. Jotkut olivat tulleet ”polttamaan metsiä” tai ”räjäyttämään patoja”. Joku oli jäädyttänyt veden vesijohdoissa, toinen ripotellut hiekkaa laakereihin. Oli kehuttu fasisteja, ja kauppajonossa oli haukuttu ryssiä. Rappari Viktori Alhonen oli ”tehnyt sabotaasia valamalla 10 senttiä liian leveitä porrasaskelmia”. Siitä seurasi kuolemantuomio. 20-vuotias Salli Lappalainen Kemistä oli ”hitsannut autoa huolimattomasti ja aiheuttanut seisokin tehtaalla”. Tuomio: kymmenen vuotta pakkotyötä Karagandan leirillä ja karkotus Siperiaan.
Kotkalainen Veikko Ollikainen oli tullut Suomesta 12-vuotiaana ja ”saanut vakoilutehtäviä”. Hän yritti paeta Suomeen, mutta hänet saatiin kiinni Karjalassa ja ammuttiin. Hänen isänsä teloitettiin, ja sisko joutui pakkotyöleirille. Nuorin vangittu, Siiri Hämäläinen, oli lähtenyt 12-vuotiaana Suomesta. Häneltä tiukattiin, kuka hänet oli värvännyt. Hän oli 17-vuotias, kun hänet passitettiin kymmeneksi vuodeksi leirille.
Muutkin teini-ikäiset tytöt joutuivat leireille kymmeneksi vuodeksi. Tyttöjen rikos oli se, etteivät he ilmiantaneet vanhempiaan ja veljiään. Heille valehdeltiin, että vanhemmat oli lähetetty 25 vuodeksi leiriin ilman kirjeenvaihto-oikeutta. Rikosvastuun ikäraja oli 1930-luvulla laskettu 12 vuoteen, mutta sen ikäisiä ei kuitenkaan ammuttu. Pienet suomalaislapset sijoitettiin eri lastenkoteihin. Heidän nimensä muutettiin, ja heidät venäläistettiin. Joidenkin papereissa on maininta: sijoitetaan lastenkotiin, ja kun kasvavat, auttavat valtiota asuttamaan Neuvostoliiton harvaan asuttuja alueita: Kazakstania, Siperiaa ja Karjalaa."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti