Demokratia, tehokkuus ja Kreikka

Ihmiskunnan alkuperäinen päätöksentekojärjestelmä (demokratia) on eittämättä osoittautunut keskimäärin varsin tehokkaaksi tavaksi hallita suuriakin yhteisöjä kuten valtiota. Demokratia, ihmisoikeudet ja talouskehitys ovat kulkeneet käsi kädessä. Valtiollinen demokratia ei ole enää pitkään ollut vain länsieurooppalainen ja pohjoisamerikkalainen ilmiö ja vaikka sen vienti Afrikkaan ja Lähi-Itään onkin pitkälti epäonnistunut, demokratia on saavuttanut vahvan aseman itäisessä Keski-Euroopassa (Puola, Slovenia, Tsekki, Slovakia, Kroatia, ...), osassa Aasiaa (Korea, Intia, Taiwan,...) ja Etelä-Amerikkaa (Chile, Argentiina, Brasilia,...).

Se, että Kiinan Kansantasavalta, tämän hetken talousihme, on diktatuuri, ei oikeastaan ole mikään suuri poikkeus. Aikaisemmatkin Aasian talousihmeet (erittäinkin Korean tasavalta ja Taiwan) ovat saaneet talouskasvunsa nekin käyntiin autoritäärisen hallinnon avulla, mutta demokratia on sittemmin vahvistunut talouskasvun myötä.

Seuraussuhde on Itä-Aasiassa ollut talouskasvu -> demokratia. (Länsi-Euroopassa demokratialla on osittain erilainen syntyhistoria. Valta on Euroopassa ollut historiallisesti hyvin hajautunutta mm. feodaalijärjestelmän, kaupunkien vapauden ja kirkon mahtiaseman takia. Erittäinkin Englannissa ja Pohjoismaissa alemmatkin omistavat säädyt pääsivät mukaan päätöksentekoon hyvin varhain.)

Talouskasvu on Aasiassa potkaissut käyntiin sosiaalisen mobilisaation - eli on syntynyt uusia yhteiskunnallisia ryhmiä (valtakeskittymiä) talouskasvun sivutuotteena. Uudet ryhmät ovat vahvistuessaan tulleet tyytymättömiksi omiin poliittisiin vaikutusmahdollisuuksinsa ja ovat alkaneet vaatia universalistisempaa hallintatapaa (demokratiaa).

Mikään sääntö demokratian syntyminen talouskasvun sivutuotteena ei toki ole. Singapore on onnistunut säilyttämään autoritäärisen hallinnon pitkään. Sosiaalisen mobilisaation aiheuttama epävakaus voidaan myös ratkaista integroimalla uudet mahtitekijät autoritäärisen järjestelmän osiksi.

Kiinassa autoritäärinen hallinto on onnistunut saamaan talouskehityksen käyntiin, mutta vasta siinä vaiheessa kun kommunismin totalitäärisyys antoi sijaa suppeammalle valtiolle, joka ei enää sekaantunut kaikkiin kyläyhteisöjen (kansankommuunien) asioihin. Kansankommuunien maiden yksityistäminen toisaalta ja yksityisten yritysten perustaminen kansankommuunien toimesta olivat alkusysäys Kiinan nousuun. Vaikka nyky-Kiina ei tarjoakaan täydellistä omaisuuden suojaa, se tarjoaa kuitenkin tarpeeksi hyvän omaisuuden suojan, jotta talous on voinut lähteä kukoistamaan.

Kreikan taloudellisia ongelmia seuratessa voi toisaalta todeta, että demokratia ei ole millään lailla mikään tae tehokkaalle yhteiskunnalle. Se voi pikemmin olla este tehokkuulle. Kun suuri osa kansalaisista näkee valtion saaliiksi, mistä kansalainen itsekin haluaa palansa ja kun vallan pitäjät ostavat äänestäjiä alhaisella eläkeiällä ja elinkeinorajoituksilla, demokratialla ei välttämättä ole edellytyksiä ratkaista ongelmia. Yleisemminkin voi kysyä, onnistuuko eurooppalainen demokratia ratkaisemaan kestävyysvajetta. Kun suuri osa äänestäjistä on eläkeläisiä ja muita valtion tukien varassa eläjiä, valtion supistaminen ei ole kansalaisten mieleen.

Francis Fukuyama kirjoittaa uusimmassa kirjassaan:

The second question concerns the future of liberal democracies. A society that is successful at one historical moment will not necessarily always remain successful, given the phenomenon of political decay. While liberal democracy may be regarded today as the most legitimate form of government, its legitimacy is conditioned on performance.

That performance depends in turn on its being able to maintain an adequate balance between strong state action when necessary and the kinds of individual freedoms that are the basis of its democratic legitimacy and that foster private-sector growth. The failings of modern democracies come in many flavors, but the dominant one in the early twenty-first century is probably state weakness: contemporary democracies become too easily gridlocked and rigid, and thus unable to make difficult decisions to ensure their long-term economic and political survival. Democratic India finds it extremely difficult to fix its crumbling public infrastructure—roads, airports, water and sewage systems, and the like—because existing stakeholders are able to use the legal and electoral systems to block action. Important parts of the European Union find it impossible to cut back on a welfare state that has become clearly unaffordable. Japan has built up one of the highest levels of public debt among developed countries and has not taken measures to eliminate rigidities in its economy that are obstacles to future growth.

USA:n tilanne ei ole oikeastaan parempi:

And then there is the United States, which has been unable to seriously address long-term fiscal issues related to health, social security, energy, and the like. The United States seems increasingly caught in a dysfunctional political equilibrium, wherein everyone agrees on the necessity of addressing long-term fiscal issues, but powerful interest groups can block the spending cuts or tax increases necessary.

Kompleksiset moni-valtio-järjestelmät kuten EU ja euro estävät tietynlaiset ongelmanratkaisutavat, kuten devalvaation ja sotilasdiktatuurin, joilla Kreikka on aiemmin ratkaissut järjestelmänsä ongelmat. Koska ihmiset ovat yleensä kykenemättömiä rationaaliseen analyysiin asioissa mitkä eivät kuulu heidän arkisiin puuhiinsa, kreikkalaisten on vaikea nähdä miksi ongelmia ei tällä kertaa voida ratkaista kuten ennenkin. Kreikkalaiset ovat aina puberteetti-ikäisen tavoin olettaneet, että lopulta Karamanlisin tai Papandreun sukujen miehet - tai everstit - ratkaisevat heidän ongelmansa jollain vippaskonstilla ja he voivat keskittyä kiukuttelemiseen.

Suomessa perussuomalaisten kapinassa on paljon terveitä piirteitä kuten heikkolaatuisen maahanmuuton vastustaminen ja punaviherväen ideologisen vyörytyksen torjuminen - onhan se suurelta osin juuri sitä sisäistä barbariaa mitä olen jo vuosia kaivannut. Toisaalta se edustaa osin samanlaista murrosikäistä "me tiedämme"- tai "miksi ei voida tehdä kaikkea [rent-seekingiä] kuten vanhaan hyvään aikaan" -ajattelua kuin mielenosoitukset Ateenan kadulla. Kuten kreikkalainen mielenosoittaja ja suomalainen feministi myös moni perussuomalainen edellyttää tiedostamattaan, että joku (eversti, patriarkaatti, presidentti tms. poliitikko) ratkaisee heidän ongelmansa heidän puolestaan ja ehdottomasti heidän sitä huomaamatta - ja heidän annetaan kiukutella rauhassa. (Tällä en muuten tarkoita sitä että hallituksen kanta Kreikan auttamisessa olisi oikea ja perussuomalaisten väärä.)