Korkman hyvinvointivaltion kestävyydestä ja verokilpailusta

Etlan toimitusjohtajan Sixten Korkmanin analyysi hyvinvointivaltion kestävyysvajeesta kannattaa lukea, vaikka ei se ihan uusi olekaan. Siinä on paljon useimmille tuttua analyysiä sekä hyvinvointivaltion historiasta, eduista että haitoista, mutta oleellisinta on ehkä analyysi uhkatekijöistä kuten väestön ikääntymisestä.

Erityisesti verokilpailusta hän sanoo näin:

Globalisaation syveneminen on usein nähty hyvinvointivaltion uhkana. Pelkona on, että tuotannontekijöiden liikkuvuus johtaa itseään ruokkivaan ja hyvinvointimenojen leikkauksiin pakottavaan verokilpailuun (”race to the bottom”). Merkkejä tästä
voi nähdä siinä, että yhtiöverokanta on viime vuosikymmenien aikana laskenut merkittävästi lähes kaikkialla, pääomatulojen verotusta lievennetään yhä useammassa maassa eri tavoin, ja myös korkeimpia ansiotulojen rajaveroasteita on alennettu melkein kaikissa OECD-maissa.

Pelko hyvinvointivaltion romuttumisesta globalisaation takia näyttää kuitenkin toistaiseksi saadun kokemuksen valossa liioitellulta. ...

Vaikka hyvinvointivaltio ja globalisaatio ovat viime vuosikymmeninä voineet edetä rinnakkain, tämä kehitys saattaa epäilemättä tulla tiensä päähän. Näin käy etenkin, jos hyvin koulutettu ja kielitaitoinen sekä yhä kansainvälisemmin orientoitunut nuoriso alkaa äänestää jaloillaan ja valita sijaintimaansa siellä vallitsevan veroasteen ja saavutettavissa olevan tulotason perusteella. Tulojen tasaukselle on perusteensa (vrt. luku 2), mutta sen toteuttaminen käy kansantaloudellisesti ja julkisen talouden kannalta sitä kalliimmaksi mitä herkemmin inhimillinen pääoma liikkuu rajan yli (rahoituksen ja fyysisen pääoman lisäksi).

Hyvinvointivaltion perustaa Korkman kuvaa kappaleessa 2, mihin hän yllä viittaa:

hyvinvointivaltion perusteita on luontevaa hakea niistä ongelmista, joihin markkinatalous ei tarjoa vastauksia.

Markkinatalous saattaa olla tehokas, mutta ei ole mitään takeita siitä, että se johtaisi eettisesti tai poliittisesti hyväksyttävään tulonjakoon. Siksi julkinen valta kaikissa maissa jakaa tuloja uudelleen verojen ja tulonsiirtojen sekä (alihinnoiteltujen) julkisten palvelujen kautta ja osaltaan myös sosiaalivakuutusjärjestelmien puitteissa. Lisäksi markkinoihin liittyy monia puutteita (market failures), jotka perustelevat julkisen vallan toimia.

Työttömyysvakuutus ei voi toimia yksityiseltä pohjalta ja markkinaehtoisesti, koska tällöin pienen työttömyysriskin työntekijät jättäisivät vakuutuksen ottamatta. Kun vakuutuksenottajina olisivat vain korkean työttömyysriskin palkansaajat (adverse selection tai käänteinen valikoituminen), muodostuisivat vakuutusmaksut järjestelmän toimivuuden kannalta liian korkeiksi. Vaihtoehtoisesti vakuutusta tarjottaisiin vain alhaisen työttömyysriskin omaaville työntekijöille (cream skinning), jolloin suojaa tarvitsevien palkansaajien riskit jäisivät kattamatta. Lisäpulmana on, että vakuutusturva voi muuttaa vakuutetun käyttäytymistä riskin laukeamista lisäävästi (moral hazard tai moraalikato).

Pakollinen työttömyysvakuutus korvaa tulonmenetystä ja mahdollistaa samalla sen, että työpaikkansa menettänyt työntekijä voi käyttää jonkin verran aikaa itselleen sopivan uuden työpaikan löytämiseen. Oikein mitoitettuna järjestelmä lisää sekä palkansaajan turvaa että työmarkkinoiden tehokkuutta. Sen sijaan korkeat korvausasteet, etenkin jos ne ovat pitkäkestoisia, voivat heikentää työmarkkinoiden toimivuutta vähentämällä alttiutta hakea ja ottaa vastaan työtä.

Kestävyysvaje on oleellinen uhka, eikä se välttämättä ratkea edes poliitikkojen haikailemalla nopealla talouskasvulla:

Suomen julkinen talous on tätä nykyä rakenteelliseesti alijäämäinen eli kärsii kestävyysvajeesta. Poliittisesti suosituin vaihtoehto tilanteen korjaamiseksi on talouden kasvun nopeuttaminen. Jokaisen puolueen talouspoliittisen ohjelman ydin näyttää olevan väite, että talouden kasvua voidaan ansiokkaan talouspolitiikan
avulla nopeuttaa siinä määrin, ettei tarvita julkisten menojen leikkauksia tai ainakaan tavallisiin kansalaisiin kohdistuvia veronkiristyksiä. Yleensä ei kerrota kovinkaan tarkkaan niistä talouspolitiikan toimista, joilla kasvun arvioidaan saatavan merkittävästi nopeutumaan. Lisäksi väite kasvusta ratkaisuna julkisen talouden ongelmiin on varsin kyseenalainen, kuten Baumolin taudin ja Wagnerin lain lähempi tarkastelu osoittaa.

Tosiasiassa kasvun nopeutuminen jopa heikentää julkisen talouden tasapainoa kasvattamalla alati julkisiin palveluihin kohdistuvia vaatimuksia. Talouskasvu ei ole sen kaltainen patenttiratkaisu julkisen talouden rahoitusongelmiin kuin usein kuvitellaan.

Lisäksi Hyvinvointivaltion rahoittamiseksi kerätyt verot ovat maksajiensa rasituksena ja lisäksi ne aiheuttavat kansantaloudellisia tehokkuustappioita. Nämä ilmenevät työllisyyden heikkenemisenä, kun verotus lyö kiilan tuotannossa syntyvän arvonlisäyksen ja työntekijän saaman nettokorvauksen välille. Korkeat työtulojen marginaaliverot heikentävät myös motivaatiota kouluttautua tai panostaa työuralla etenemiseen. Pääoma- ja yritysverot vähentävät vuorostaan säästämistä ja investointeja sekä talouden kasvua. Verotuksen aiheuttamat tehokkuustappiot ovat sitä suurempia mitä korkeammat ovat veroasteet ja vieläpä niin, että tappiot kasvavat veroasteen nousua nopeammin (likimäärin veroasteen kasvun neliöllä)...

Sosiaalivakuutusjärjestelmän etuudet torjuvat köyhyyttä, mutta ne voivat myös vaikuttaa passivoivasti. Ne saattavat muuttaa vakuutettujen käyttäytymistä sosiaaliturvan käyttöä lisäävästi.Tutkimusten mukaan työttömyysjaksot ovat sitä pitempiä mitä korkeampaa on työttömyysturvan taso....

Edulliset varhaiseläkejärjestelmät ovat monessa maassa myötävaikuttaneet siihen, että työurat ovat jääneet yhä lyhyemmiksi suhteessa elinaikaodotteeseen. Asumis- ja perhepolitiikka voivat vaikuttaa osaltaan jopa perherakenteisiin, ne voivat esimerkiksi lisätä yksinhuoltajaperheiden määrää. On runsaasti esimerkkejä siitä, että sosiaalipolitiikan taso ja ehdot ohjaavat käyttäytymistä ja ovat usein omiaan aiheuttamaan kansalaisten tukiriippuvuutta.