perjantaina, tammikuuta 30, 2009

Kieli on kommunikaatioväline ja jäsenkortti

Pennsylvanian, Indianan ja Illinoisin osavaltioihin muutti 1800-luvulla runsaasti saksalaisia siirtolaisia. Ensimmäiseen maailmansotaan asti saksan kieli eli voimakkaana jopa kaupungeissa.

Kirjailija Kurt Vonnegut oli syntyjään indianapolislaista saksalaista sukua. Kirjassaan Teurastamo 5 hän kertoo miten hänen vanhempansa luopuivat kielestään Saksan jouduttua sotaan Usa:ta vastaan. Vihollisen kieltä ei haluttu puhua. Samaan aikaan ja samasta syystä myös Saksi-Coburg-Gotha-suvun englantilainen haara vaihtoi äidinkieltään ja sukunimeään. Englannin kuninkaan sukunimeksi tuli Windsor.

Saksalaiset ovat edelleen Pensylvanian suurin etninen ryhmä, mutta suurin osa saksalaisista on unohtanut kielensä. Pennsylvanian saksa on kuitenkin kaikkea muuta kuin kuoleva kieli. Kolmesataatuhatta ihmistä puhuu edelleen kieltä äidinkielenään eikä puhujien määrä liene laskussa.

Pennsylvanian saksa kuuluu länsisaksalaisiin frankkilaisiin murteisiin. Monet pitävät frankkia jopa omana kielenään. Luxemburgin kieli on siis Pennsylvanian saksan (frankin) lähisukulainen.

Pennsylvanian saksa on säilynyt siksi ja vain siksi että se on amishien ja mennoniittien kotikieli. Kielen avulla amishit ja mennoniitit merkitsevät yhteisönsä - samaan tapaan kuin juutalaiset merkitsivät yhteisönsä jiddishin ja ladinon avulla. Kieli ei ole vain kommunikaatioväline - vaan myös kallis signaali, jolla yhteisön jäsenet todistavat kuulumisensa yhteisöön.

Saksan kieli ei elä Pohjois-Amerikassa vain frankkilaisessa muodossaan. Kolmekymmentätuhatta hutteriittia puhuu saksaa USA:n ja Kanadan länsiosissa. Hutteriittien kieli on baijerilais-itävaltalais-tirolilaista saksaa. Saksalla on myös kolmas vahva olomuoto Pohjois-Amerikassa. Sekä hutteriitit, amishit että mennoniitit käyttävät vanhaa yläsaksaa kirkkokielenään.

Ruukinmatruuna sanoi aikoinaan uskonnosta näin:

Onko sillä merkitystä, ovatko uskonnon lähtöolettamukset ja dogmit tosia? Ei vähäisimmässäkään määrin. Uskonnolla ei ole mitattavissa olevaa totuusarvoa. Sensijaan sillä on mitattavissa oleva käyttöarvo. Kyynisesti voidaan sanoa, että ei ole olemassa oikeita ja vääriä uskontoja, on olemassa käyttökelpoisia ja käyttökelvottomia uskontoja.

Vastaavasti voisi sanoa kielestä:

Kielellä on aina jokin käyttöarvo. Kieli on kommunikaatioväline, mutta se voi olla myös sisäänpääsykortti ja salasana tietyn yhteisön jäseneksi. Kieli, jolla on hyvin pieni kommunikaatioarvo yhteisön ulkopuolella, on tehokkaampi sisäänpääsykortti kuin kieli jolla on korkea kommunikaatioarvo. On nimittäin epätodennäköistä että kukaan ulkopuolinen jaksaa opetella tällaista kieltä.

Nämä kaksi kielen käyttötapaa ovat hyvin erilaisia mutta molemmat ovat arvokkaita.


Katso myös aiempi kirjoitukseni suomenruotsalaisuudesta etnisenä markkerina.

keskiviikkona, tammikuuta 28, 2009

Obama ja mustien äo

Steve Sailer kertoo tutkimuksesta, jonka mukaan mustien testitulokset paranivat heti kun Obama valittiin presidentiksi.

Aika näyttäköön, voiko esimerkiksi mustien itsetunnon nousu kasvattaa oleellisesti mustien äo-tuloksia. Itse en usko että näin käy, mutta haluan raportoida myös tuloksista jotka ovat ristiriidassa omien käsitysteni kanssa. Oma käsitykseni on, että afroamerikkalaisten ja angloamerikkalaisten äo-ero on kaventunut kolme-viisi pistettä viimeisten kolmen-neljän vuosikymmenen aikana.

Lähde:

Murray, Charles: Inequality Taboo

maanantaina, tammikuuta 26, 2009

Leikkokukka-etiikka

Takkiraudan Leikkokukka-etiikka postaus on kertakaikkiaan loistava. Allekirjoitan myös Ruukinmatruunan pragmaattisen uskontofilosofian:

Onko sillä merkitystä, ovatko uskonnon lähtöolettamukset ja dogmit tosia? Ei vähäisimmässäkään määrin. Uskonnolla ei ole mitattavissa olevaa totuusarvoa. Sensijaan sillä on mitattavissa oleva käyttöarvo. Kyynisesti voidaan sanoa, että ei ole olemassa oikeita ja vääriä uskontoja, on olemassa käyttökelpoisia ja käyttökelvottomia uskontoja.

Jumalan olemassaololla ei ole pragmaatikon näkökulmasta vähäisintäkään mielenkiintoa, kun puhumme uskonnon yhteiskunnallisista vaikutuksista.

Mielenkiintoisia kysymyksiä ovat sen sijaan uskonnon vaikutus syntyvyyteen ja uskonnon vaikutus ihmisten kykyyn tehdä yhteistyötä.

Esimerkiksi ortodoksijuutalaisuus auttaa New Yorkin timanttikauppiaita saamaan aikaan luottamuksen ilmapiiriin, jossa timanttikauppa saadaan sujuvaksi. Se, onko Jumala "oikeesti" olemassa vai ei, ei sen sijaan vaikuta asiaan mitenkään.

sunnuntaina, tammikuuta 25, 2009

Homo Parochius - diskriminoiva ihminen

Taloustiede mallintaa ihmistä omaa utiliteettiaan maksimoivana rationaalisena toimijana - Homo Economicuksena.

Utiliteetilla tarkoitetaan yleensä toimijan hallussa olevan rahan määrää. Näin ollen utiliteetin maksimoijalla tarkoitetaan yleensä rahan maksimojaa (money maximizer).

Homo Economicus -malli ennustaa useimmiten ihmisen taloudellista toimintaa tarpeeksi hyvin, mutta kokeellisessa taloustieteessä on havaittu, että ihmisen toiminta eroaa joissain tilanteissa Homo Economicus-oletuksen ennusteista varsin voimakkaasti.

Esimerkkinä mainittakoon palkan maksu: Ajatellaan, että työntekijä A saa palkaa 3000 euroa ja työntekijä B samoin 3000 euroa. Oletetaan lisäksi, että työntekijä A kokee tekevänsä yhtä hyvää työtä kuin työntekijä B.

Ajatellaan kaksi vaihotehtoista tapahtuman kulkua:

1. Työnantaja kertoo, että yrityksen tulos on parantunut oleellisesti ja hän haluaa palkita työntekijöitään. A saa 100 euron palkankorotuksen ja B 200 euron palkankorotuksen.

2. Työnantaja toteaa, että A saa 50 euron palkankorotuksen ja B 50 euron palkankorotuksen.

Homo Economicus -oletuksen mukaan työntekijän A pitäisi olla tyytyväisempi tapahtuman kulkuun 1 kuin tapahtuman kulkuun 2. Arkikokemus kuitenkin on, että todennäköisyys että työntekijä A "kyrpiintyy" ja vaihtaa työpaikkaansa on suurempi tilanteessa 1 kuin tilanteessa 2.

Kokeellisessa taloustieteessä tutkitaan siis kriittisesti ihmisen käyttäytymistä verrattuna Homo Economicus -oletuksen mukaisiin ennusteisiin. Kokeellinen taloustiede on luonut vaihtoehtoisia malleja ihmisen käyttäymisestä. Nämä mallit ennustavat usein ihmisen käyttäytymistä paremmin kuin Homo Economicus -malli.

Homo Reciprocans - vastavuoroinen ihminen - maksimoi omaa utiliteettiaan kuten Homo Economicus, mutta edellyttää lisäksi tietyissä tilanteissa jonkinlaista reiluutta:

Homo Reciprocans saapuu uuteen sosiaaliseen tilanteeseen aikomuksenaan tehdä yhteistyötä. Talkoissa hän tekee oman osuutensa ja olettaa muittenkin tekevän. Mikäli hän havaitsee muiden tekevän oman osuutensa, hän jatkaa yhteistyötään. Jos taas muut eivät tee osuuttaan, hänkin lakkaa tekemästä.

Jos useimmat tekevät osuutensa, mutta jotkut väistävät vastuutaan, Homo reciprocans ei lakkaa tekemästä yhteistyötä, mutta osoittaa tavalla tai toisella negatiivisen suhtautumisensa vapaamatkustajiin. Vapaamatkustaja saatetaan esimerkiksi sulkea tulevien sosiaalisten tapahtumien ulkopuolelle.

On oleellista havaita, että ihmisten yhteistyö olisi usein mahdotonta, jos ihmiset todella toimisivat aina Homo Econmicus -oletuksen mukaisesti. Homo Reciprocans ei ole ainoastaan realistisempi ihmiskuva kuin Homo Economicus. Kyseessä on myös malli, jonka mukaan toimivat ihmiset kykenevät suoriutumaan monesta tehtävästä, josta joukko Homo Econmicus -oletuksen mukaan toimivia ihmisiä ei kykenisi.

Esimerkkeinä mainittakoon vaikkapa vapaaehtoinen järjestötoiminta ja maanpuolustus.

On mielenkiintoista havaita, että taloustiede on löytänyt myös toisen vaihtoehtoisen tai pikemmin täydentävän ihmiskuvan, Homo Parochius, joka ennustaa usein hyvin ihmisen kykyä suoriutua yhteistyötä vaativista tehtävistä.

Homo Parochius - diskriminoiva ihminen - jakaa ihmiset sisäryhmään ja ulkoryhmään, tekee yhteistyötä sisäryhmän jäsenten kanssa ja diskriminoi ulkoryhmän jäseniä.

Mikäli Homo Parochius -oletuksen mukaisesti toimivien ihmisten osuus on tarpeeksi korkea, Homo Parochius saattaa kyetä vakauttamaan yhteistyön pitkäksi aikaa. Taloustieteiljä Herbert Gintisin esimerkki kuvaa joukkoa kalastajia, jotka kalastavat samassa järvessä. Puhtaasti Homo Economicus -oletuksen mukaisesti toimivat yksilöt ajautuvat normaalisti ryöstökalastukseen mutta Homo Reciprocans tai Homo Parochius kykenevät välttämään ryöstökalastuksen.

Homo Parochius estää ryöstökalastuksen toimimalla yhteistyössä sisäryhmän jäsenten kanssa (esimerkiksi sopimalla yhteisönsä puitteissa vapaaehtoisista kalastuskintiöistä) ja diskriminoimalla muita kalastajia (ulkoryhmää).

Homo Parochius voidaankin näin ollen nähdä evoluution luomana sopeuma sen sijaan, että se nähtäisiin jonkinlaisena patologisena ilmiönä. Homo Parochius ei tietenkään ole ongelmaton "hahmo" - äärimmäisessä tapauksessa Homo Parochius syyllistyy ulkoryhmän demonisointiin Henri Tajfelin sosiaalisen identiteetin teorian mukaisesti. Toisaalta Homo Parochius kykenee inhimilliseen yhteistyöhön ja altruistiseen toimintaan tavalla, jolla Homo Economicus ei kykene.

Lähteet:

1. Kappale 11.9 Herbert Gintisin kirjassa Game Theory Evolving joka on luettavissa verkossa.

2. Sosiaalisen identiteetin teoria.

Kansankokonaisuus kiittää vanhoillislestadiolaista naista

Kansankokonaisuus kiittää vanhoillislestadiolaista liikettä ja vanhoillislesadiolaista naista niistä terveistä suomalaisista lapsista, jotka vanhoillislestadiolaiset äidit tuottavat Suomeen. Ilman teidän panostanne suomalaisten syntyvyys olisi vieläkin alhaisempi.

Teidän lapsenne eivät synny alkoholin tai huumeiden vammauttamina, eivätkä tarvitse vieroitushoitoa. Teidän lapsenne eivät kotona opi narsisteiksi, vaan oppivat ottamaan huomioon sisarensa ja veljensä.

Kiitos.

keskiviikkona, tammikuuta 21, 2009

Onnittelut

Onnittelen Barack Obamaa. Onnittelen myös Yhdysvaltain mustaa väestöä. Luulen, että Obaman valinta on hyvä asia. Edellyttäen nyt että Obama on pätevä presidentti - se on tietysti vielä täysin auki.

Odotan vastuuntuntoisempaa otetta ilmastokysymyksessä ja hiukan vasemmistolaisempaa talous- ja sosiaalipolitiikka. Uskon, että Obama ei ole mikään rauhaa-hinnalla-millä-hyvänsä löperö, joka luopuu USA:n etujen ajemisesta vaikka aseellisesti. Toivon, että hän ei ole isolationisti, joka jättää Itäisen Keski-Euroopan Venäjän imperialismin armoille tai Israelin musliminaapuriensa armoille.

maanantaina, tammikuuta 19, 2009

Botswana ja Zimbabwe - kaksi afrikkalaista maata

Botswana on maailman 49. varakkain valtio kun kriteerinä käytetään bruttokansantuotetta henkeä kohti. Botswana on hiukan varakkaampi kuin Kroatia ja Puola ja vähän varattomampi kuin Liettua. Botsawanan varakkuus perustuu valtaviin luonnonvaroihin.

Zimbabwe sen sijaan on yksi maailman köyhimpiä maita ja on sijalla 179 heti Kongon Demokraattisen Tasavallan jälkeen.

Mutta Botswana ja Zimbabwe kilpailevat kuitenkin yhdessä jumbosijasta eliajanodotteen osalta. Maailmanpankin raportin mukaan Botswanan elinajanodote on 35 ja Zimbabwen 37. Zimbabwen elinajanodote laski vuodesta 1990 vuoteen 2004 22 vuotta 59:stä 37:ään, mutta Botswanan elinajanodote laski 29 vuotta 64:stä 35:een.

Tieto on vuodelta 2004 - sittemmin Zimbabwe on mennyt todennäköisesti Botswanan ohi eli Zimbabwe lienee saavuttanut junbosijan.

Köyhyys ei selitä elinajanodotteen laskua - Botswanan bruttokansantulo on kasvanut vuosien ajan kovaa vauhtia - samaan aikaan kuin Zimbawen bruttokansantuote on laskenut.



Välittömänä syynä elinajanodotteen laskuun on pikemmin AIDS. AIDS-epidemia on WHO:n mukaan kuitenkin lähinnä afrikkalainen ilmiö. WHO:n mukaan ei ole odotettavissa että AIDS-epidemia leviää Afrikan ulkopuolelle. Afrikassa tai ainakin eteläisessä Afrikassa on jotakin, mikä on omiaan myötävaikuttamaan AIDS:in leviämiseen. WHO:n mukaan tuo jokin on ilmeisesti afrikkalaisten monet samanaikaiset seksuaalisuhteet.

Vanhasen ja Lynnin teoria Botswanan ongelmien mahdolisena selittäjänä ?

Tatu Vanhanen ja Richard Lynn toteavat kirjassaan IQ and Global Inequalities, että erot kansallisessa äo:ssa selittävät suurelta osin erot elinajanodotteessa ja bruttokansantuotteessa. Elianajanodotteen osalta äo:n selitysvoima on suurempi (60-70%) kuin bruttokansantuotteen osalta (50%).

Alhaisen kansallisen äo:n omaava maa voi Vanhasen ja Lynnin mukaan saavuttaa korkean bruttokansantuotteen, mutta lähinnä vain silloin, kun maalla on runsaasti raaka-aineita. Lisäksi raaka-aineiden hyödyntämisessä maalla pitää olla apunaan asiantuntijoita ja yrityksiä korkeamman kognitiotason maista. Sen sijaan alhaisen kansallisen äo:n omaava maa ei ilmeisesti yhtä helposti kykene saavuttamaan korkeaa eliajanodotetta. Se miten alhainen kansallinen äo vaikuttaa elinajanodotteeseen lienee hieman epäselvää. Ilmeisesti alhainen kansallinen äo ainakin vaikeuttaa terveysvalistuksen läpimenoa, lääkärien koulutusta ja terveydenhuoltojärjestelmän rakentamista.

Vanhasen ja Lynnin teoriaa vasten Zimbabwen ja Botswanan erot ja yhtäläisyydet tuntuisivat selittyvän. AIDS on varmaankin välitön syy elinajanodotteen laskuun, mutta AIDS:in takana lienee alhainen kansallnen äo. Zimbabwen kansallinen äo on Vanhasen ja Lynnin mukaan 70:n luokkaa - Botswanan kanallinen äo lienee samaa suuruusluokkaa mutta luvut puuttuvat.

Kotouttamisesta

HS kirjoittaa:

Suojelupoliisin päällikkö Ilkka Salmi arvioi, että Suomi pystyy vielä ehkäisemään maahanmuuttoon mahdollisesti liittyviä ongelmia.

TV1:n Ykkösaamussa haastatellun Salmen mukaan Suomella on vielä kolmesta viiteen vuotta kestävä etsikkoaika, jolloin maahanmuuttoon liittyvät asiat ovat hoidettavissa.

Salmen mukaan Suomessa ei ole nyt viitteitä maahanmuuttajien voimakkaasta radikalisoitumisesta.

Jos maahanmuuttajien kotouttaminen epäonnistuu, Salmi pelkää, että se heijastuu ongelmina yleiseen järjestykseen ja turvallisuuteen.

- Silloin on huoli siitä, että tämä joukko syrjäytyisi. Osa maahamuuttajista saattaa syrjäytyä, kokea itsensä ahdistetuksi ja ahdistuneeksi, uhatuksi. Ja silloin se saattaa tietysti heijastua pahimmassa tapauksessa tietynlaisena yleisen järjestyksen ja turvallisuuden tai jopa vakavampanakin toimintana Suomen alueella, Salmi sanoi.


Olen samaa mieltä, että kotouttaminen on tärkeä asia. Tavallaan koko kansan pitäisi osallistua kotouttamis-talkoisiin.

Koko kansan pitäisi sitoutua kotouttamis-talkoisiin. Niin kauan kuin maahanmuuttopolitiikasta ei saa keskustella ilman että joutuu leimatuksi hulluksi tai rasistiksi, suuri osa kansasta ei varmasti sitoudu kotouttamiseen. Niin kauan kuin suomalaisia miehiä saa kritosoida täysin asiattomasti, mutta maahanmuutosta ei saa puhua samaan sävyyn, on turha odottaa sitoutumista.

Kotouttaminen on tärkeä asia. suomalaisilla on kyllä kykyä kotouttaa pienehkö määrä ulkomaalaisia, mutta se edellyttää seuraava:

1. Media ja valtaapitävät toteavat että maahanmuutosta ja eri maahanmuuttajaryhmien soveltuvuudesta Suomeen pitää puhua rehellisesti ja avoimesti.

2. Vain niitä maahanmuuttajaryhmiä otetaan vastaan, joitten vastaanottooon ja kotouttamiseen on halua. Vain niin paljon maahanmuuttajia otetaan vastaan kuin suomalaisilla on halua ottaa.

3. Tämän jälkeen jokainen kynnelkykenevä suomalainen alkaa kotouttaa maahanmuuttajia työpaikoilla, naapurustoissa, yhdistyksissä jne.

Tarvitaan konsensusta. Kotouttaminen on julkishyödyke.

Nykyinen tilannenhan on se, että valtaapitävät ovat todennneet että maahanmuuttajia tarvitaan, mutta suomalaiset ovat niin typeriä että eivät tätä ymmärrä - ratkaisuksi tarjotaan rankaisuja, valtaväestön rienaamista, uudelleenkoulutusta ja maahanmuuttopropagandaa !

Ei punaistenkaan sitouttaminen suomaliseen yhteiskuntaan onnistunut toteamalla, että nämä ovat "ryssän kätyreitä", eikä onnistu maahanmuuttokriittisten sitouttaminen kotouttamiseen rienaamalla näitä rasisteiksi. Täysin riippumatta siitä olivatko punaiset "ryssän kätyreitä" ja ovatko maahanmuuttokriittiset "rasisteja".

sunnuntaina, tammikuuta 18, 2009

Absoluuttinen pahuus ja suhteellinen pahuus

Yhteisöllisyyden ymmärtämiseksi on äärimmäisen oleellista ymmärtää seuraava Boydin ja Richersonin osoittama perustotuus:

Yhteisöllinen rankaisu normien rikkojia kohtaan kykenee stabiloimaan minkä tahansa normin.

Normin stabilisoitumisen kannalta on siis epäoleellista onko normi yhteisölle ja yhteisön jäsenille hyödyllinen vai haitallinen. Kunhan normin rikkojia rangaistaan tarpeeksi voimakkaasti, normi stabiloituu ainakin joksikin aikaa. Tyypillisesti ainakin kymmeniksi vuosiksi.

Jotta ihminen välttäisi rangaistuksista aiheutuvaa haittaa evoluutio on ohjelmoinut useimmat ihmiset sisäistämään mitkä tahansa yhteisön normit ja vähintäänkin paheksumaan normien rikkojia. Paheksuminen on yhteisöllisen rangaistuksen ehkä lievin muoto. Moraalinen suuttumus edeltää usein paheksuntaa.

Esimerkkinormeina mainittakoon vaikkapa

a) normi, jonka mukaan tytön kelpoisuus avioliittoon edellyttää ympärileikkausta

b) kunnia-normi, jonka mukaan naisen avioliiton ulkopuolinen seksuaalisuhde rikkoo naisen suvun tai naisen aviopuolison kunniaa ja edellyttää kostoa kunnian palauttamiseksi,

Yhteisöllinen rankaisu, normien sisäistäminen ja moraalinen suuttumus ovat tärkeä työkalupakki, joilla yhteisö ylläpitää jäsentensä välistä yhteistyötä. Joskus tuon työkalupakin käyttö johtaa kuitenkin patologisiin ongelmiin, kun yhteisössä stabiloituu normi, joka on yhteisöä voiakkaasti haittaava. Esimerkiksi normi, jonka mukaan sisäryhmän jäseniä ei saa kohdella paremmin kuin ulkoryhmän jäseniä, saattaa heikentää yhteisöä oleellisesti.


Yleensä enemmistö ihmisistä siis sisäistää yhteisönsä normit, paheksuu normien rikkojia ja uskoo normien kaikenpuoliseen oikeutukseen täysin vilpittömästi. He pitävät normien rikkojia pahoina ja normien noudattajia hyvinä.

Pahoja ihmisiä panetellaan ja rangaistaan. Rankaiseminen on usein delegoitu oikeuslaitokselle, mutta osa ihmisistä harjoittaa aktiivista rankaisemista panettelemalla tai ilmiantamalla. Rankaisija saattaa saada toiminnastaan hyötyä, koska rankaisijan status usein nousee.
Rankaiseminen on yhteisölle edulista, mutta vain mikäli normi itsessään on yhteisöä hyödyttävä.

Osa ihmisistä tietää että pahuus on vain suhteessa normeihin ja normit ovat usein mielivaltaisia - joskus haitallisia ja joskus hyödyllisiä. Kutsuttakoon näitä ihmisiä vaikkapa tiedostajiksi.

Tiedostajat suhtautuvat esimerkiksi havaintoon jonkun normin N haitallisesta vaikutuksesta kahdella vaihtoehtoisella tavalla:

1. Tiedostaja T1 toteaa että normia N on muutettava, koska se haittaa yhteisön elämää, ja toteaa sen ääneen. T1 saattaa jopa rikkoa normia osoittaakseen normin haitallisuuden yhteisölle. Näin tehdessään T1 joutuu helposti paheksunnan ja rangaistusten kohteeksi. T1:n toiminta siis haittaa T1:n elämää ainakin lyhyellä tähtäimellä.

2. Tiedostaja T2 taas ei välitä normin N haitallisuudesta, koska siitä ei ole hänelle henkilökohtaista haittaa. Normin N rikkojien rankaisemisesta saattaa olla T2:lle jopa suurtakin hyötyä, koska osallistumisella rankaisemiseen hän parantaa omaa asemaansa yhteisössä ja heikentää T1:n asemaa.

Tiedostaja T2 on siis hyvä suhteessa normiin N, mutta paha suhteessa yhteisön todelliseen etuun. T2:ta voikin kutsua absoluuttisesti pahaksi ihmiseksi.

T2 on tyypillisesti henkilö, joka on valmis edistämään mitä tahansa yhteisöä haittaava toimintaa, kunhan se on hänelle edullista. Hän tekee tämän usein tietoisesti, mutta hän saattaa onnistua joskus generoimaan aidolta vaikuttavaa moraalista suuttumusta normin rikkojia kohtaan. Hänen moraalittomuutensa tuleekin ilmi vasta kun häntä tarkkailee pitempään ja huomaa miten helposti ja opportunistisesti hän vaihtaa mielipiteitäään.

T1:tä sen sijaan en kutsu absoluttisen hyväksi ihmiseksi. Hänkin saattaa nimittäin hyötyä toiminnastaan, mutta pitemmällä aikavälillä. Tiedostaja T1 on kuitenkin täysin välttämätön yhteisön elinvoimalle.

torstaina, tammikuuta 15, 2009

Global Bell Curve

Richard Lynniltä on näemmä ilmestynyt uusi kirja kesällä 2008. Kirja on nimeltään The Global Bell Curve: Race, IQ, and Inequality Worldwide.

Rushtonin arvio kirjasta löytyy täältä.

Äo ja sivilisaatioiden tuho

Maailman historiasta on kirjoitettu taas yksi yleisesitys. En ole kirjaa vielä lukenut:



Kyseessä lienee kuitenkin varsin korkeatasoinen esitys sivilisaatioiden noususta ja tuhosta, joka yrittää ottaa nykyaikaisen äo-tutkimuksen tulokset huomioon. Philip Rushtonin arvostelu on ainakin hyvin kiittävä. Kirjasta on verkkoversio tässä.

Mielenkiintoisin teoria kirjassa on se, että invaasiot tapahtuvat useimmiten pohjoisesta etelään päin. Myös sivilisaatiot murtuvat niin että pohjoinen kansa valtaa sivilisaation alueen. Esimerkkinä vaikkapa Rooman tuho ja Kiinan valtakuntaan kohdistuneet useat mongolivaltaukset.

Syy tähän pohjoisten kansojen "kykyyn" on kirjan mukaan se että ihmisten äo kasvaa päiväntasajalta navoille päin. Onhan olemassa varsin vahvaa näyttöä sille että äo ja etäisyys napapiiriltä korreloivat positiivisesti. Kirja on siis ilmeisesti eräänlainen Vanhasen ja Lynnin teorian inkarnaatio historiatieteessä. Kun Vanhanen ja Lynn osoittivat erojen kansallisessa äo:ssa selittävän kansakuntien taloudellista ja muuta kehityseroja, Michael Hart väittää kansallisen äo:n selittävän historian kulkua.

On tärkeää havaita, että vaikka historialliset invaasiot ovat kirjan mukaan useimmiten tapahtuneet pohjoisesta etelään päin, nämä invaasiot eivät ole kyenneet aiheuttamaan väestön korvautumista pohjoisesta etelään päin. Aina on ollut älykkyyteen kohdistuvan valintapaineen lisäksi muita valintapaineita, joiden takia etelän ihmiset ovat kyeneet välttämään korvautumisen pohjoisella väestöllä.

Monia kysymyksiä on vielä avoinna - Hartin kirja lisää ehkä ymmärrystä aiheesta.

tiistaina, tammikuuta 13, 2009

Ihmisen evoluution vauhti vain kiihtyy - osa 2

Olen aiemmin todennut että ihminen on suuri poikkeus kädellisten joukossa, koska kykenee tiiviiseen yhteistyöhön myös ei-sukulaisten kanssa.

Gregory Cochran ja Henry Harpending ovat samoilla linjoilla - katso erityisesti paksunnettu teksti:

Some primates form durable mating male-female pairs, but the only ape to do so is the gibbon. Other arrangements like harems or troops are more common both among larger primates and among mammals in general.

In a harem there is one reproducing adult of one sex and more than one of the other sex. Gorillas and hamadryas baboons are mostly organized into one-male harems. African Cape Dogs live in one-female harems with a number of males that are related to each other. Troops contain adult reproductive individuals of both sexes, among whom there may be complex competitive games and strategies to achieve access to the other sex. Common baboons live in troops as do chimpanzees. The baboon troop, like troops of most mammals, is predominately a matrilineage, related females, while the males have entered the troop from another troop. Chimpanzee troops, on the other hand, are patrilineages, groups of related males, with females having come from elsewhere. Chimpanzee troops are ordinarily dispersed over a large territory while the more familiar usage of “troop” refers to a group that moves together.

Durable male-female pairs usually live away from other pairs, and when they do join larger groups, they are members of a flock, not involved or minimally involved in social interactions with others of the flock. Almost all the social interaction is between members of the pair. Animals in harems or troops, on the other hand, spend most of their time in same-sex interactions. Ordinarily these would be some variant of social competition for food among females and competition for females among males.

Humans, remarkably, have the ability to maintain durable pair bonds with reproductive exclusivity while living in larger social groups in which most of the day to day social interaction is with members of the same sex (Rodseth et al., 1991). Gibbons almost certainly could not do it: males are intolerant of the presence of other males and females of other females. Something special and now occurred in human evolution the led to our peculiar capacity to maintain pair bonds embedded in larger social groups.


Kirjan webbisivu löytyy täältä - kiitos anonymous linkittämisestä !

sunnuntaina, tammikuuta 11, 2009

Ihmisen evoluution vauhti vain kiihtyy ?

Gregory Cochran ja Henry Harpending, jotka tulivat kuuluisiksi Ashkenazijuutalaisten älykkyyden tutkimuksesta, ovat julkaisseet kirjan jossa väitetään ihmisen evoluution vauhdin satakertaistuneen sivilisaation seurauksena:



Jokainen sivilisaation tuoma muutos ihmisen ympäristöön - esimerkiksi jousen keksiminen - muuttaa valintapainetta ja muuttaa näin myös evoluution suuntaa. Kun esimerkiksi jousi keksittiin, lihaksikkuuden tärkeys väheni.

Ei ole siis esimerkiksi vaikea ymmärtää, miksi populaatioiden välille on muutamassa kymmenessä tuhannessa vuodessa voinut kehittyä suuria eroja persoonallisudessa, älykkyydessä yms. ominaisuudessa.

Havainto tukee myös sitä Boydin ja Richersonin havaintoa että ihmisen kyky kasaantuvaan kulttuurievoluutioon on muuttanut ihmisen ympäristöä ja suunnannut geneettistä evoluutiota. (Kasaantuvalla kulttuurievoluutiolla tarkoitetaan sitä, että esimerkiksi arktisella alueella tarvittavat taidot ovat syntyneet usean sukupolven kasautuvan oppimisen kautta. Kukaan yksittäinen ihminen ei voi yksinään oppia arktisissa oloissa tarvittavia taitoja niin nopeasti että kykenisi säilymään hengissä.)

Kulttuuri vaikuttaa Boydin ja Richersonin mukaan geeneihin eikä vain päinvastoin. Koska heimojen välisissä taisteluissa parhaiten on pärjännyt heimo, jonka kulttuuriin on kuulunut resurssien tasajako ja vapaamatkustajien rankaiseminen, ihmisen geenit ovat sopeutuneet tällaiseen ympäristöön. Parhaiten ovat pärjänneet yksilöt, jotka ovat sisäistäneet yhteisön arvot niitä kyseenalaistamatta, koska tällainen yksilö on välttänyt yhteisöllistä rangaistusta.

Kirja ei ole vielä ostettavissa mutta tässä on lyhennelmä kirjasta.

lauantaina, tammikuuta 10, 2009

Opportunisti

Miksi kutsutaan ihmistä, joka ensin haukkuu A:n moraalisesti turmeltuneeksi, mutta kun A sitten valitaan suurella äänivyöryllä vaikkapa kaupunginvaltuustoon, sama ihminen toivottaa A:n kohteliaasti tervetulleeksi kaupunginvaltuustoon.

Onko kyseessä opportunismi vai sivistynyt pragmatismi ? Onko näillä kahdella asialla edes mitään eroa - onko pragmatismi tässä tapauksessa vain kauniimpi nimitys opportunismille ?

Vai oliko A:n haukkuminen moraalisesti turmeltuneeksi alunperinkin pelkkää teeskentelyä ? Pelin politiikkaa.

En tiedä vastausta, mutta itse luotan pikemmin ihmiseen, joka pitää kiinni alkuperäisestä mielipiteestään, vaikka mielipide olisi epäsuosiollinen itseäni kohtaan. Toisaalta saahan mielipidettä muuttaa ja pitääkin, mutta jos mielipiteen muuttaminen perustuu periaatteeseen "jos statuksesi nousee, alan mielistellä sinua" niin kyseessä todella on opportunismi.

Koska nykyään tuntuu olevan oleellisempaa kuka sanoi kuin mitä sanottiin, niin veikkaan että usein on kyseessä nimenomaan periaate "jos statuksesi nousee, alan mielistellä sinua".

tiistaina, tammikuuta 06, 2009

Kansalliset kriisit vähentävät itsemurhia

Kansalliset kriisit, kuten terrori-iskut, vähentävät Uuden Suomen referoiman tutkimuksen mukaan itsemurhia. Tutkimustulos ei ole yllättävä - laskihan Suomessakin itsemurhien määrä laman aikana.

Tulos on minusta linjassa sen tosiasian kanssa, että etniset konfliktit lisäävät yhteisöllisyyttä.

Ilmeisesti pitkä kriisitön tila aiheuttaa aina yksilökeskeisyyden kasvua ja jossain vaiheessa yksilökeskeisyys kasvaa yli sen tason, jossa ihminen on onnellisimmillaan. Terve, normaali yksilöllisyys muuttuu itsekeskeisyydeksi, oman navan ympärillä pyörimiseksi ja hedonismiksi.

Siihen minulla tosin ei ole vahvaa mielipidettä millainen on yksilön kannalta paras yhteisöllisyyden taso ja missä määrin yksilön sopivin yhteisöllisyyden taso vaihtelee yksilöstä toiseen.

Gaza, Israel ja Olli Kivinen

HS:n arvostetun kolumnistin Olli Kivisen ammattitaitoisuus ja objektiivisuus tuntuu loppuvan aina kun puhutaan Bushista tai Israelista. Viittaan Kivisen kolumniin tämän aamuisessa HS:ssä.

Tällä kertaa hän syyllistyy suoranaiseen kömmähdykseen ja kutsuu Hizbollahia palestiinalaisjärjestöksi:

Libanonissa toinen palestiinalaisjärjestö Hizbollah ei taipunut vaan loppujen lopuksi vahvistui, ja tätä Israel haluaa ehdottomasti välttää Gazassa.

Objektiivisuuden puutetta taas kuvaa minusta seuraava kommentti Israelin hyökkäyksestä:

Israelilla on oikeus puolustautua, mutta sen suhteellisuudentaju on pettänyt pahasti. Nyt ovat vastakkain maailman tehokkaimpiin kuuluva sotakoneisto huippu-uudenaikaisine aseineen ja keveästi aseistetut palestiinalaistaistelijat. Viimeksi mainitut pystyvät ampumaan primitiivisiä, ohjaamattomia raketteja, joiden aiheuttamat vahingot ja kuolonuhrit ovat vähäiset verrattuna Israelin pommien tehoon. Jokainen tiheitä asutuskeskuksia nykyaikaisen tehokkailla aseilla pommittava tai sinne tunkeutuja tietää päätöstä tehdessään, että tappamisen uhreina kuolee paljon naisia ja lapsia eikä vain vastustajan taistelijoita.

Taustalla on usko, että yksin voimalla voidaan saada kestävää turvallisuutta. Israelin päämäärä on mitä ilmeisimmin tuhota vaalivoitolla valtaan nousseen Hamasin hallinto Gazassa, mutta kukaan ei osaa sanoa, mitä sitten tapahtuu. Pitemmälle katsoen on absurdi ajatus, että Lähi- ja Keski-idän alueen satojen miljoonien asukkaitten islaminuskoiset valtiot asettuisivat elämään vuosikymmeniksi Israelin ja Yhdysvaltain vasalleina. Yksi keskeinen kysymys on, kuinka kauan maltilliset - länsimieliset - arabihallitukset kestävät kansan paineen, jota Palestiina kasvattaa.


Taustalla tuskin on usko, että pelkällä voimalla saavutetaan rauha. Konfliktitilanteessa konfliktin osapuolella A pitää kuitenkin olla voimaa - ja kykyä ja halua osoittaa voimaa - jotta toinen osapuoli B ottaisi osapuolen A vakavasti.

Israel on kyennyt solmimaan rauhan Egyptin kanssa, mutta vasta sen jälkeen kun Israelin armeija nöyryytti Egyptin armeijaa 1948, 1956 ja 1967 sodissa. Tärkeää rauhan aikaansaamiseksi oli kuitenkin myös se, että Egyptin armeija kykeni palauttamaan kunniansa vuoden 1973 sodassa.

Uskontotieteilijä Scott Atran kertoo Sadatin kypsymisestä rauhaan:

He [Anwar Sadat omaeläkerrassaan In Search of Identity (1977)] recounts that the October 1973 War allowed Egypt to recover “pride and self-confidence, ”which freed him to think about the “psychological barrier” that was a “huge wall of suspicion, fear, hate and misunderstanding that has for so long existed between Israel and the Arabs.”

Based on his own experience in jail, he felt that “change should take place first at the deeper and perhaps more subtle level than the conscious level. . . . We had been accustomed ... to regard Israel as ‘taboo,’ an entity whose emotional associations simply prevented anyone from approaching it.” He ultimately decided on a personal visit to the Al Aqsa mosque in Jerusalem and to the Israeli Knesset “in fulfillment of my claim that I would be willing to go anywhere in search of peace. . . . I regarded my mission in Israel as truly sacred” (Sadat 1977: 304).

maanantaina, tammikuuta 05, 2009

Gaza

Israelilaiset hyökkäsivät Gazaan pyrkimyksenään estää ohjusiskut israelilaisiin kaupunkeihin ja yleisemmin turvatakseen Israelin olemassaolon. Hamasin päämääränä on palestiinalaisten vuoden 1948 jälkeen menettämien maa-alueiden ja menetetyn kunnian palauttaminen.

Ymmärrän täysin molempien osapuolien motiiveja ja toivotan menestystä. Mieleeni tosin herää kysymys, eikö tätä konfliktia voisi jotenkin ratkaista niin, että molempien osapuolten kunnia ja oikeus olemassaoloon turvattujen rajojen sisällä voitaisiin taata.

En tiedä. Olen kuitenkin yrittänyt ymmärtää israelilaisten ja palestiinalaisten sielua seuraavassa kirjoituksessa.

Gazan konfliktin historia
löytyy New York Timesin sivulta.

perjantaina, tammikuuta 02, 2009

Pragmatismi ja uskonto

Olen useaan otteeseen kirjoittanut siitä, että uskonnosta - tai pikemmin uskonnollisuudesta - voi olla yksilölle ja yhteisölle etua.

Esimerkiksi mormonien keski-ikä on oleellisesti pidempi kuin maallistuneitten ihmisten. Mormonikirkkoon kuuluminen helpottaa myös työnsaantia: varakas amerikkalaisperhe ottaa mieluummin lastenhoitajaksi mormonin, koska ei-mormonitkin luottavat mormoneiden korkeaan moraaliin.

Mielenkiintoinen on myös havainto, että maltillinen uskonnollisuus suojaa yhteiskuntaa uskonnolliselta radikalismilta: islamilainen radikalismi leviää nopeammin maallistuneessa Euroopassa kuin uskonnollisemmassa USA:ssa.

Havainnot vievät pohjaa äärimmäistä rationalismia painottavilta liikkeiltä kuten vapaa-ajattelulta ja antaa tukea "pragmatismille".

Tähän liittyen lainaan Pekka Wahlstedtin artikkelia pragmatismista filosofisena suuntauksena. Se löytyy kyllä verkostakin, mutta painotan uskontoa koskevia osia alla.

Toiminnan filosofia ei viero uskontoa - Pragmatismin painotuksia löytyy niin Marxilta kuin Nietzscheltäkin

Suuri osa klassisesta filosofiasta suosii abstrakteja ja suuria käsitteellisiä järjestelmiä.

Kärjistyneimmillään tämä johtaa siihen, että arkitodellisuutta pidetään filosofisen järjestelmän kalpeana heijastuksena tai se unohdetaan. Elävä ajattelu näivettyy muodolliseksi sanoilla leikittelyksi ja viisasteluksi.

Pragmatismi on tästä kaukana. Siinä teorioita arvioidaan sen mukaan, minkälaisia konkreettisia vaikutuksia niillä on ja miten ne toimivat jokapäiväisessä todellisuudessa. William Jamesin (1842-1910) mukaan pragmatismi ei olekaan teoria, vaan menetelmä, jolla teorioiden käytännöllisyyttä koetellaan.

James ei keksinyt pragmatismia, vaan kunnia kuuluu Charles S.Peircelle. Tämä kuitenkin keskittyi tieteenfilosofisiin kysymyksiin, kun taas James laajensi ja sovelsi pragmatismia estetiikkaan, moraaliin ja uskontoon.

Kaunokirjallisesti ja kansantajuisesti kirjoittava James tavoitti suuren yleisön, ja siksi luennoista koostuva Pragmatismi on hyvä käännösvalinta.

James esittelee ja arvioi pragmaattista menetelmää asettamalla vastakkain kaksi filosofista perinnettä, rationalismin ja empirismin.

Rationalisteille maailma ja totuus on yksi ja yhtenäinen, valmis ja muuttumaton - rationalismi onkin kytkeytynyt teologiaan ja uskontoon.

Empirismi taas korostaa liikettä ja moninaisuutta, avoimuutta ja kaiken kyseenalaisuutta, ja sitä kannattavat etenkin tiedeihmiset ja materialistit.

Pragmatismi kallistuu empirismin puolelle ja sopiikin hyvin luonnontieteisiin. Arvioidaanhan luonnontieteissä teorian totuudellisuutta havaittavien seurausten, kokeiden ja testien avulla.

Tämän takia pragmatismia on arvosteltu materialismista, mutta se ei aivan pidä paikkaansa.

James hylkää ainoastaan sellaisen uskonnollisuuden ja metafysiikan, joka on vieraantunut inhimillisestä toiminnan todellisuudesta ja sortunut skolastiseen sanasaivarteluun.

Jos uskonnolla on elämää ja eritoten moraalia edistäviä ja palvelevia piirteitä, pragmatismi ei käännä sille selkäänsä.

Pragmatismin siirtyminen tieteestä todellisuuteen tuo mukanaan ongelman, jota James ei huomaa. "Käytännölliset seuraukset" voidaan tulkita monella eri tavalla.

Kun niitä arvioidaan ja tulkitaan luonnontieteellisten kokeiden avulla, on vielä helppo olla yhtä mieltä.

Mutta entä inhimillinen todellisuus?

Tavallinen uskovainen voi pitää turvaa ja toivoa uskonnon suotuisina seurauksina.

Mutta nietzscheläinen tai eksistentialisti saattaa olla eri mieltä: hänelle ne ovat pakopaikkoja, joihin heikko ja pieni ihminen pakenee absurdia ja vaarallista olemassaoloa.

Hän saattaa pitää ahdistusta ja yksinäisyyttä tavoiteltavina asioina, joiden kautta ihminen tulee tietoiseksi vapaudestaan ja kuolevaisuudestaan.


Inhimillisellä tasolla voi ja pitää aina kysyä, kuka määrittelee kriteerit sille, minkälaiset seuraukset ovat suotuisia. Pragmatismi on paradoksaalinen filosofia:

Tieteessä se palvelee objektiivisuutta ja realismia, mutta inhimillisellä tasolla se liukuu kohti relativismia.

Toisaalta ristiriitaisuus juuri tekee pragmatismista kiehtovan filosofisen näkökulman. Sitä onkin tulkittu hyvin eri tavoin.

Jotkut ovat pitäneet sitä liian subjektiivisena ja mielivaltaisena, toiset taas liian objektiivisena ja materialistisena.

Lisäksi niinkin erilaisilla ajattelijoilta kuin Marxilta, Nietzscheltä, Darwinilta ja Heideggeriltä löytyy pragmatistisia painotuksia. Pragmatismi tarjoaa suomalaiselle lukijalle oivan tilaisuuden tehdä omat tulkintansa ja johtopäätöksensä


Liityntä evolutiiviseen uskontotieteeseen

Pragmatistin suhtaututuminen uskontoon on hyvin lähellä DS Wilsonin Darwin's Cathedralissa esitetyn praktisen tiedon -käsitteen kanssa:

Uskontotieteilijä DS Wilson ratkaisee näennäisen uskonnon ja tieteen välisen ristiriidan hienosti kirjassaan Darwin's Cathedral. DS Wilsonin mukaan on olemassa kahdenlaista tietoa:

a) akateemista tietoa ja akateemisen tiedon soveltamista. Akateemisen tiedon arvo määräytyy sen mukaan kuinka hyvin akateemisilla tiedoilla (teorioilla) voidaan selittää luonnon ilmiöitä ja ennustaa uusia (hypoteettis-deduduktiivinen kriteeri). Esimerkkinä tällaisesta tiedosta on painovoimateoria.

b) käytännöllistä tietoa. Käytännöllisen tiedon arvo määräytyy nähdäkseni sen mukaan kuinka hyvin ko. tieto parantaa sen omaksuneen yksilön tai yhteisön kelpoisuutta. Esimerkkinä tällaisesta "tiedosta" on Jumala olemassaolo.

Se halutaanko jälkimmäistä kutsua tiedoksi vai miksi on tietysti terminologiakysymys.

Skeptikot - vaikka Richard Dawkins - ajattelevat että elämä on jonkinlainen yliopiston laajentuma ja kaikki tieto on akateemista tietoa. Kreationistit taas ajattelevat että tiede on alisteista uskonnolle. Wilsonin näkökulmasta molemmat ovat väärässä.