sunnuntaina, syyskuuta 17, 2017

Nollasumma-konservatiivit vastaan nollasumma-liberaalit

Suomessakin on nykyään jonkun verran konservatiiveja joiden mielestä "liberaalien" ja "konservatiivien" välinen taistelu on ainoa mielenkiintoinen ja tärkeä asia. (Sen sijaan että oltaisiin kiinnostuneita esimerkiksi maanpuolustuksesta Venäjää vastaan ja kansan koheesion vahvistamisesta niin kuin perinteinen suomalainen konservatismi - tai sosiaalipolitiikasta tai talouden kehityksestä tai siitä että pyrittäisiin estämmän maahanmuutto islamilaisista maista ja Afrikasta, mikä on koko kansan etu vaikka kaikki eivät sitä vielä ymmärrrä.)
Nämä luulevat elämän olevan tietokonepeli/nollasummapeli. Tässä harhaisessa maailmassa esimerkiksi ilmastonlämpeneminen on "liberaali teoria" ja jo pelkästään siksi vastustettava. Ne republikaanit jotka eivät ole tukeneet 100%:sti Trumpia ovat pettureita eli siis "liberaali-konservatiiveja". (Miksi republikaanien pitäisi puolustaa Putinia ihailevaa presidenttiä, joka on patologinen valehtelija ja joka ei ole sitoutunut selkeäsanaisesti Naton viidenteen artiklaan vaan halua romuttaa Venäjän vastaiset pakotteet?)
Joskus leikin ajatuksella, että näiden ihmisten tiedostamattomana päämääränä on antaa esimerkiksi USA:n nuorisolle kuva että "me republikaanit olemme vielä suurempia idiootteja kuin yliopistolla valetiedettä tekevät 30 sukupuolen "liberaalit" eli sukupuolen tutkijat ja sosiologit". "Meitä ei kannata äänestää, jos ei ole hullu" on näiden vale-konservatiivien ja muiden mieleltään sairaiden salaliittoteoreetikkojen "ajatus".
Suomessa tilanne ei tietysti vielä ole lähestulkoonkaan niin paha kuin USA:ssa jossa kulttuurisota kahden idioottiryhmän välillä on jatkunut vuosia.



Elmo Kaila - Akateemisen Karjala-seuran puheenjohtaja - ymmärsi iän karttuessa, että kansankoheesio on maanpuolustuksen kannalta äärimmäisen tärkeää. Paljon tärkeämpää kuin valkoisten ja punaisten välisen kiistan ylläpito jatkuvalla vanhojen kaivelemisella. Saman ymmärsi aikoinaan vasemmalla mm. Väinö Tanner. Kulttuurisota on alamittaisten touhua.

lauantaina, syyskuuta 16, 2017

Kansallinen identiteetti sosiaali"tieteiden" hampaissa

Psykologian professori Jonathan Haidt on puhunut siitä että yliopiston sosiaalitieteiden laitoksista on tullut yhden poliittisen ideologian edustajien temmellyskenttä. Mielipiteiden diversiteetti on hyvin alhainen - jopa maltilliset liberaalit alkavat kokea että he eivät voi toimia yliopistolla koska äärivasemmistolainen ideologia on vallannut yliopiston yhteiskunnalliset alat. Allaoleva kuva esittää sosiaalipsykologian tutkijoiden mielipidejakautumaa USA:ssa. (Lähde: Bill von Hippel and David Buss survey of the membership of the Society for Experimental Social Psychology, 2016.)

Tiede on korvattu äärivasemmistolaiselle ideologialla. Äärivasemmisto ei kuitenkaan aja enää asiaansa kommunismin edistämisellä yksityisomaisuutta demonisoimalla (marksilainen kansantaloustiede), vaan kansallisvaltioiden ja kansallisen identiteetin tuohoamisen edistämisellä. Vain vähemmistöillä - mustilla, LGBT-porukalla, naisilla - on oikeus identiteettiin.

Käsitys "kansalliset rajat ja kansalliset identiteetit haittaavat ihmiskunnan edistymistä" ei ole yliopiston sosiaalitieteilijöille tieteellinen hypoteesi, vaan poliittinen doktriini, jota edistetään muiden mielipiteiden demonisoimisella - ei tieteellisellä metodilla.

Amerikkalainen "centristinen" lehti Quillette kirjoittaa:

"what has happened to a large extent is that as the failures of communism have become increasingly apparent many on the left—including social scientists—have shifted their activism away from opposing private property and towards other aspects, for example globalism.

But how do we know a similarly disastrous thing is not going to happen with globalism as happened with communism? What if some form of national and ethnic affiliation is a deep-seated part of human nature, and that trying to forcefully suppress it will eventually lead to a disastrous counter-reaction? What if nations don’t create conflict, but alleviate it? What if a decentralised structure is the best way for human society to function?

Tieteellinen käsitys kansallisesta identiteetistä on pikemmin "kansallinen identiteetti luo luottamusta ihmisten välillä vaikka äärimmilleen vietynä se voi myös johtaa sotiin ja rasismiin".


"Kansakunnat ovat ylivoimaisesti merkittävin verotus-instituutio. Vain jos ihmiset kokevat vahvaa yhteistä identiteettiä kansakunnan tasolla he ovat halukkaita hyväksymään, että verotusta voidaan käyttää tulonjaon välineenä tasoittamaan onnesta ja epäonnesta johtuvia varallisuuseroja. Tiedämme, että yhteisen identiteetin rakentaminen kansakunnan tasoa ylemmäksi on äärimmäisen vaikeaa. Viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana selkeästi onnistunein ylikansallinen projekti on ollut Euroopan Unioni. Kuitenkin viidenkymmenen vuoden jälkeen … vain 1 prosenttia tuloista siirretään maasta toiseen tulonjakona. 

Viisikymmentä vuotta osoittaa, että ihmiset eivät kykene luomaan tarpeeksi vahvaa eurooppalaista identiteettiä, että se tulisi tukemaan merkittävää tulonjakoa. Kansakunnat ovat ihmisten yhteistyön näkökulmasta … käytännössä ainoat instituutiot jotka kykenevät tarjoamaan julkishyödykkeitä. Tulonsiirrot kansakunnan sisällä eivät ole vain oleellisesti merkittävämpää kuin tulonsiirrot ylemmillä organisaatiotasoilla vaan myös oleellisesti merkittävämpiä kuin tulonsiirrot millään alemmalla organisaatiotasolla." 

Collier ottaa esimerkin kansallisen identiteetin tehokkuutta kasvattavasta vaikutuksesta Keniasta ja Tansaniasta. Klassisen tutkimuksen mukaan kenialaisissa kylissä julkishyödykkeiden (esimerkiksi kaivojen ja kyläkoulujen) ylläpito on selkeästi tehokkaampaa, jos kylän asukkaat ovat samaa heimoa. Tansaniassa, missä etninen koostumus on hyvin samantyyppinen kuin naapurimaassa Keniassa, mutta missä tansanialaisen kansallistunteen ja kansallisen kielen luomiseen on panostettu voimakkaasti, vastaavaa kuviota ei synny.

Indonesiassa on käynyt samoin. Luottamus on noussut kun on "keinotekoisesti" konstruoitu indonesialainen identiteetti ja indonesian kieli. Kärsijöitäkin toki on ollut. Vaikkapa Länsi-Papuan väestö, jonka alueelle on siirretty suuria määriä ihmisiä muualta indonesiasta.

Amerikkalaisissa tutkimuksissa on taas havaittu, että ne maahanmuuttajat, jotka ovat halukkaita sulautumaan ja vaihtamaan kotikielensä espanjasta englanniksi, osallistuvat tarmokkaammin yhteisiin hankkeisiin kuin ne jotka haluavat säilyttää kielensä ja identiteettinsä. Toisen tutkimuksen mukaan amerikkalaisen lähiön asukkaat harjoittavat sitä vähemmän yhteistyötä keskenään mitä etnisesti heterogeenisempi lähiön asujamisto on. 

Collier jatkaa: "Yhteinen identiteetti vahvistaa kykyä tehdä yhteistyötä. Ihmisten pitää kyetä tehdä yhteistyötä monella tasolla… Yhteinen kansallinen identiteetti ei ole ainoa ratkaisu yhteistyön saavuttamiseksi, mutta kansakunta on edelleen tässä suhteessa erityisen keskeinen. Yhteinen identiteetti tukee sitä että ihmiset voivat hyväksyä tulonjaon varakkaammilta varattomammille. Kansallisen identiteetin demonisointi on kallista – se johtaa … epätasa-arvoisempaan yhteiskuntaan."

Itse uskon myös siihen, että eurooppalinen ylikansallinen identiteetti on mahdollinen konstruoida. Se on mahdollinen erityisesti siksi, että eurooppalaista uhkaa tällä hetkellä monenlaiset ulkoiset voimat ja sisäinen mädätys, joita vastaan euroopalaisten pitää nousta yhdessä. Mutta siitä toisella kertaa.

sunnuntaina, syyskuuta 03, 2017

Identiteettipolitiikka

Keskilinjan amerikkalaiskolumnisti David Brooks kirjoittaa artikkelissaan valkoisesta identiteettipolitiikasta ja uskoo että se lopulta tuhoaa republikaanisen puolueen sisältä päin. Kirjoituksessa on asioita joita en allekirjoita, mutta lainaan pätkän mainiosta kirjoituksesta.

But the Republican Party has changed since 2005. It has become the vehicle for white identity politics. In 2005 only six percent of Republicans felt that whites faced “a great deal” of discrimination, the same number of Democrats who felt this. 

By 2016, the percentage of Republicans who felt this had tripled. Recent surveys suggest that roughly 47 percent of Republicans are what you might call conservative universalists and maybe 40 percent are what you might call conservative white identitarians. White universalists believe in conservative principles and think they apply to all people and their white identity is not particularly salient to them. 

White identitarians are conservative, but their white identity is quite important to them, sometimes even more important than their conservatism. These white identitarians have taken the multicultural worldview taught in schools, universities and the culture and, rightly or wrongly, have applied it to themselves. As Marxism saw history through the lens of class conflict, multiculturalism sees history through the lens of racial conflict and group oppression. 

According to a survey from the Public Religion Research Institute, for example, about 48 percent of Republicans believe there is “a lot of discrimination” against Christians in America and about 43 percent believe there is a lot of discrimination against whites. I’d love to see more research on the relationship between white identity politics and simple racism. There’s clear overlap, but I suspect they’re not quite the same thing. 

Racism is about feeling others are inferior. White identitarianism is about feeling downtrodden and aggrieved yourself. In the P.R.R.I. survey, for example, roughly as many Republicans believe Muslims, immigrants and trans people face a lot of discrimination as believe whites and Christians do. According to a Quinnipiac poll, 59 percent of those in the white working class believe white supremacist groups are a threat to the country.

Brooks leimaa valkoisen identiteettipolitiikan roskaväen touhuksi ja lopulta identiteettipolitiikka siis tuhoa republikaanipuolueen.

Tätä kolumnia on mielenkiintoista verrata demokraattipuolueen kannattajan professori Mark Lillan kolumniin Trumpin voiton jälkeen, jossa Lilla esitti, että Clinton hävisi vaalit koska kampanja perustui "identiteettiliberalismiin".

But how should this diversity shape our politics? The standard liberal answer for nearly a generation now has been that we should become aware of and “celebrate” our differences. Which is a splendid principle of moral pedagogy — but disastrous as a foundation for democratic politics in our ideological age. In recent years American liberalism has slipped into a kind of moral panic about racial, gender and sexual identity that has distorted liberalism’s message and prevented it from becoming a unifying force capable of governing. One of the many lessons of the recent presidential election campaign and its repugnant outcome is that the age of identity liberalism must be brought to an end. 

Hillary Clinton was at her best and most uplifting when she spoke about American interests in world affairs and how they relate to our understanding of democracy. But when it came to life at home, she tended on the campaign trail to lose that large vision and slip into the rhetoric of diversity, calling out explicitly to African-American, Latino, L.G.B.T. and women voters at every stop. This was a strategic mistake. If you are going to mention groups in America, you had better mention all of them. If you don’t, those left out will notice and feel excluded. Which, as the data show, was exactly what happened with the white working class and those with strong religious convictions. Fully two-thirds of white voters without college degrees voted for Donald Trump, as did over 80 percent of white evangelicals.

...liberals [are] not recognizing how their own obsession with diversity has encouraged white, rural, religious Americans to think of themselves as a disadvantaged group whose identity is being threatened or ignored. Such people are not actually reacting against the reality of our diverse America (they tend, after all, to live in homogeneous areas of the country). But they are reacting against the omnipresent rhetoric of identity, which is what they mean by “political correctness.” Liberals should bear in mind that the first identity movement in American politics was the Ku Klux Klan, which still exists. Those who play the identity game should be prepared to lose it.

We need a post-identity liberalism, and it should draw from the past successes of pre-identity liberalism. Such a liberalism would concentrate on widening its base by appealing to Americans as Americans and emphasizing the issues that affect a vast majority of them. It would speak to the nation as a nation of citizens who are in this together and must help one another. As for narrower issues that are highly charged symbolically and can drive potential allies away, especially those touching on sexuality and religion, such a liberalism would work quietly, sensitively and with a proper sense of scale. (To paraphrase Bernie Sanders, America is sick and tired of hearing about liberals’ damn bathrooms.)

Pitkän linjan laitaoikeistolaisena en tietenkään tuomitse identiteettipolitiikkaa. Kollektivistinen identiteetti on oleellinen osan ihmisyyttä. Hyvä vain että esimerkiksi Euroopassa identitaarinen oikeisto haluaa estää Euroopan islamisoitumisen ja negroidisoitumisen.

Mutta nykyinen kaksijakoisuus, missä identitaarinen oikeisto ja identitaarinen "liberalismi" monopolisoivat keskustelun, on erittäin haitallinen. Meidän puolen identitaristit ovat tehneet itsestään pellejä alkamalla mm. vastustaa ilmastotiedettä ja veljeilemällä venäläisten kanssa. Vasemman puolen identitaristit jauhavat sukupuolineutraaleista vessoista ja ovat viimeisenä tempauksena alkaneet kiusauskampanjan Antti Rinnettä vastaan, koska tämä uskalisi sanoa "synnytystalkoot", mikä muka on naisvihamielistä.

Suomessa tarvitsemme kansakunnan yhtenäisyyttä Venäjän uhkaa vastaan. Sitä ei rakenneta keinotekoisten konfliktien keksimisellä jonninjoutavista aiheista.



sunnuntaina, elokuuta 27, 2017

Väestöliitto ja talkoot

Syntyyyden romahdus vaatii jonkun sortin talkoita niin kuin SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne esitti. Lapsiperheiden tukeen on panostettava koska kyseessä on "meidän kaikkien lapset", jos kansakuntana halutaan yhdessä huolehtia köyhistä, vanhuksista ja maanpuolustuksesta Venäjää vastaan.
Väestöliitto on tässä suhteessa ehkä tärkein organisaatio Suomessa koska se pyrkii ymmärtämään väestön terveen uudistumisen vaikeuksia ja sitä miten asioihin kykenee vaikuttamaan. Västöliiton työ ei tietysti ole yhtä muodikasta kuin 35 sukupuolen tutkiminen mutta paljon paljon tärkeämpää.
Huolestuttavaa on kuitenkin se, että ihanteellinen lapsiluku on alentunut heikoimmassa asemassa olevissa väestöryhmissä enemmän kuin muilla. Lapsettomuuden ihanne nuorten aikuisten kesken on yleistä erityisesti vähiten koulutettujen keskuudessa, pienituloisilla ja työttömillä. Myös 45-vuotiaiden lapsettomuus on näissä ryhmissä korkeaa, naisten ja erityisesti miesten kohdalla, oli se sitten toivottua vai ei. Olisikin syytä selvittää, heijastavatko alhaisemmat lapsilukua koskevat ihanteet toivottua elämäntyyliä vai onko kyse pikemminkin eräänlaisesta toiveista luopumisesta. Väestöntutkimuslaitos suunnittelee aiheesta jatkotutkimusta.
Perheparometri ei anna helppoja vastauksia syntyvyyden nostamiseen, koska helppoja vastauksia ei ole. Se koetaanko lasten hankinta mielekkääksi ei liity pelkästään taloudellisiin edellytyksiin vaan myös siihen koetaanko lapset ylipäätään tervetulleiksi. Suomessa puhutaan mm. paljon siitä miten pikkuvauvat alentavat nuorten aikuisten elämisen tasoa. Jos ystävillä ei lapsia (vielä) ole, lapsen saaminen voi myös eristää ystäväpiiristä. 
Muutoksista huolimatta enemmistö suomalaisista toivoo edelleen kahta lasta. Vuonna 2008 alkanut talouden lama on monien kohdalla vaikeuttanut tämän perhemallin saavuttamista. Esitämme tässä selvityksessä, miten taloudellinen tilanne vaikuttaa perheiden lastenhankintaan sekä pohdimme perhepoliittisten tukien merkitystä. Näyttää siltä, että erityisesti yhden lapsen vanhempien kohdalla yhteiskunnan tukitoimilla voi olla ratkaisevakin merkitys. Yleisellä ilmapiirillä on myös väliä, joskin sen merkitystä lastenhankintaan on hankalampaa tutkia. Nuoret aikuiset ovat herkkiä ympäristön ja tuttavien antamiin signaaleihin. Ovatko vauvat tervetulleita ja näyttäytyykö muun elämän yhdistäminen vanhemmuuteen kiehtovalta seikkailulta, vai puhutaanko julkisuudessa enemmän pienten lasten rasittavuudesta ja perheiden etuuksien leikkauksista?

Miesten haluttomuutta saada lapsia alentaa todennäköisesti myös perheiden alhainen stabiliteetti. Miksi hankkia lapsi jos perhe 50% todennäköisyydellä hajoaa ja lapset menevät äidin mukana.

lauantaina, elokuuta 26, 2017

Talkoot eivät kelpaa loukkaantujille, vasemmistolle eikä markkinafundamentalisteille

Antti Rinteen synnytystalkoista alkoi melkoinen huuto. Yhteisymmärryksen siitä, että Rinne oli väärässä, jakoivat sekä vasemmisto että markkinafundamentalistit että kaiken maailman loukkaantujat:


Se tosiasia vaan tuntuu unohtuvan, että Suomessa hoidetaan talkoilla mm. maanpuolustus. (Taloustieteen termi on collective action.) 

Kenenkään ei ole käytännössä pakko osallistua. Vapaamatkustajille on kyllä asetettu siviilipalvelus-velvoite eräänlaiseksi rangaistukseksi, mutta ei se tee maanpuolustuksesta vähemmän talkooluonteisia. 

Tosiasiassa mitkään talkoot eivät ole kokonaan vapaaehtoisia, koska talkoisiin osallistuminen vaikuttaa ihmisen maineeseen. Kyläyhteisöissä ne jotka eivät koskaan osallistuneet talkoisiin saivat huonon maineen. 

Aiemmin maanpuolustuspuolustus-velvollisuudesta livenneet saivat tuntuvia rangaistuksia. Sodan aikana heidät ammuttiin. Sodan jälkeenkin miehillä, jotka eivät olleet suorittaneet  asepalvelusta, oli vaikeuksia saada työtä. Ehkä synntystalkoista livenneetkin voisivat suorittaa vaihtoehtona vuoden ilmaistyötä sairaaloissa 40 vuotta täytettyään.

PS. Sinänsä en ota kuitenkaan kantaa Rinteen ehdotuksen realistisuuteen vaan vain siihen, onko ehdotus jotenkin moraalisesti tai tieteellisesti ongelmainen. Ei ole.

keskiviikkona, elokuuta 23, 2017

Kaksi kommenttia Turun tapauksen psyko-sosiologiasta

Olisin varovainen nimittämään Turun väkivallantekoa terrori-iskuksi, sanoo kriminaalipsykologian dosentti Helinä Häkkänen-Nyholm.

Hän muistuttaa, että yleisen määritelmän mukaan terrorismin tarkoituksena on vaikuttaa viranomaisten uhkaamisen ja yleisöön kohdistuvan pelon avulla päätöksentekoon. Sana pitää sisällään ajatuksen uskonnollisesta tai poliittisesta motiivista.
– Turun tapauksessa motiivista ja käyttäytymisen vaikuttimista tiedetään ainakin julkisuudessa vähän.
– Jos taustalla ovat henkilökohtaiset syyt, eli henkilö on ollut masentunut, mielenterveyongelmainen tai kokenut, että hänellä ei ole mitään muuta ratkaisukeinoa tai toivonut tulevansa poliisin ampumaksi, niin minun nähdäkseni silloin on vaikea puhua terrori-iskusta.

Vaikka tekijän ideologia olisi terrorijärjestöjen ideologiaa mukaileva, voivat teon perimmäiset motiivit Häkkänen-Nyholmin mukaan kuitenkin liittyä tekijän henkilökohtaisiin elämäntekijöihin.

Häkkänen-Nyholmin mukaan Turun väkivallantekoa voivat selittää terrorismin sijaan henkilökohtaiset syyt ja amok-juoksu-niminen tila.

Kyseessä on psykiatrinen tila, jolla viitataan hallitsemattomaan, impulsiiviseen ja silmittömään väkivaltaiseen käyttäytymisen tilaan, joka johtaa yleensä usean satunnaisen vastaantulijan kuolemaan.
Tila aiheuttaa kyvyttömyyden vastustaa aggressiivisia impulsseja, josta aiheutuu silmitön raivoaminen.
– Ulkomailla on ollut useampia tapauksia, joissa henkilö on toiminut kuten Turun puukottaja, eli ryhtynyt julkisella paikalla aiheuttamaan silmittömästi vahinkoa muille joko ampuma-aseella tai teräaseella. Toimintamalli Turun tapauksessa on hyvin samanlainen kuin ulkomailla olleissa amok-tapauksissa.

UPI:n tutkija Mika Aaltola toteaa taas Facebook-päivityksessään:

Muiden terrori on helposti lintukodossa hulluutta
Suomessa on taipumusta tulkita Turun kaltaisia tapahtumia psykososiaalisesta näkökulmasta. Massaväkivallan kohdalla huomion tulisi kääntyä poliittisideologisiin kytkentöihin. ...
Jos surmantekojen taustalla nähdään vain yksilön mielenterveysongelmia tai amok-juoksu, ei tekojen luonnetta tunnisteta eikä niiden ideologisia ulottuvuuksia aina panna merkille. Samoin jätetään tilaa teon päämäärien toteutumiselle. Tarkoituksena on tuottaa kaaosta ja tulehduttaa läntisten yhteiskuntien sisäisiä suhteita. Terrorismin kieltäminen redusoimalla se hulluuteen jättää tilaa niille, jotka omista poliittisista marginaaleistaan kykenevät muotoilemaan radikaaleja näennäisvastauksia ongelmaan.
Suomessa on tiettyä taipumusta nähdä mielenterveysongelmat massaväkivallan takana. Myyrmannin pommi-iskun ja koulusurmien kaltaisia tekoja on meillä tehty myös yhteisön terrorisoimiseksi. Ne täyttivät itsemurhaterrorismin tavanomaiset tunnusmerkit, jotka ovat rasismiin viittaava motiivi, yhteys laajempaan ideologisesti virittyneeseen verkostoon (pääosin internetin välityksellä), tekijän ikä ja sukupuoli sekä tekotapa ja -paikka. Se, että niistä puuttui organisatoriset verkostot, joilla on strateginen päämäärä ja taktista oveluutta kuten viimeaikojen terrori-iskuissa, ei tarkoita, etteikö niissä olisi ollut siemenmuodossa samoja piirteitä. Ne kuitenkin jätettiin osittain tunnistamatta paljolti samoista syistä, kuten nyt Turun iskun yhteydessä on helppo vedota poikkeukselliseen tapahtumaan ja normaalista poikkeaviin yksilötason piirteisiin.
Poliittisen väkivallan leviämisen dynamiikkaa on tutkittu paljon. Tuloksena on käsitys ihmisestä imitoivana olentona: väkivalta tarttuu ideologisen paatokset, uskonnollisen hurmoksen, emotionaalisen intensiteetin ja voimakkaiden tunnekokemusten kautta. Tunteet välittyvät tavallista herkemmin tietyille ryhmille, jotka saavat voimantuntoa kuvitellessaan ja toteuttaessaan näyttäviä väkivaltaisia tekoja. Terrori kulminoituu teoissa, joka on suunniteltu leviäviksi ja kopioitaviksi.
Tekijät saavat omissa ryhmissään ja verkostoisaan osakseen kunnioitusta ja heitä kohdellaan martyyreinä. Tästä nivoutuu valtioiden rajat ylittävä yhteisö, joka kehittää tekoihin liittyvää taustamateriaalia, synnyttää odotusarvoja ja luo teoille oikeutusta. Nykyinen terrorismin muoto Euroopassa on luonut organisatooriset puitteet taustaideologialle. Se strateginen päämäärä on olla kaikkein väkivaltaisin ja tappaa ”vihollisen” halu ja tahto vastustaa. Taktisella tasolla innovoidaan uusilla arkeen iskevillä tappamisen muodoilla, esim. veitsi- ja autoiskuilla.
Terrori voi levitä ilman, että tekijät omaksuvat tai jakavat mitään taustaidelogiaa. Teot voivat olla vain imitoivia, teknisiä suorituksia. Brevikin metodi oli samankaltainen kuin muutamissa siihen liittymättömissä iskuissa. Terrori levitessään uusiin paikkoihin tuottaa näissä myös ideologista oppimista ja orastavaa ryhmätietoisuutta. Tässä on yksi Turun todennäköisen iskun pelottavimmista piirteistä.
Näiden taustapiirteiden tunnistamisessa ja vaarallisten kehityskulkujen vastaisessa työssä on tärkeää, ettei tuudittauduta alusta pitäen kieltämään ilmiötä Suomeen kuulumattomana ja liittymättömänä. Kynnys mielenterveysongelmien näkemiseen terrorismin taustalla tulisi olla korkea.
Väkivalta leviää vain, jos paikalliset piirteet suosivat sitä. Asioiden ei saa vain antaa olla.
Uskonnolis-Ideologisesti motivoituneen poliittisen väkivallan muodot ovat muuttuneet maailman verkostoituessa. Uudenlaiset väkivaltataktiikat, niihin liittyvä ideologia ja strategia ovat nyt pesiytyneet Suomeenkin. Todennäköisyys tekojen toistumiseen kasvaa sitä mukaa, mitä enemmän niitä on. Terroristisen teon päämäärät ovat paljolti reaktioissa niihin. Reagoimalla päättäväisesti iskuihin ja estämällä niitä tehokkaasti voidaan parhaiten estää terroritekoja seuraavia poliittisia reaktioita ja demoratioiden kouristelua.

sunnuntaina, elokuuta 06, 2017

Foreign Policyn analyysi maahanmuutosta ja monikultturismista

Puhuin viimeisessä Sarastus-artikkelissani siitä, miten yhteiskunnan koheesio saattaa romahtaa, jos alimman koulutustason työn tarjonta nousee esimerkiksi korkean maahanmuuton myötä.


Maahanmuuton pitää hyödyttää kohdemaata yhtä hyvin kuin niitä ihmisiä, jotka etsivät onnea maaahanmuuton kautta.

Foreign Policy -lehden kolmunisti Steven Camarota kirjoittaa artikkelissa The Case Against Immigration - Why the United States Should Look Out for Itself myös toisesta maahanmuuttoon liittyvästä ongelmasta eli siitä että vaikka 1900-luvun alussa maahanmuuttajat sulautuivat amerikkalaiseen yhteiskuntaan näin ei tällä kertaa näyttäisi käyvän:

Outlining his position on immigration in August of last year, Donald Trump, then the Republican candidate for U.S. president, made his motivating philosophy clear: “There is only one core issue in the immigration debate, and that issue is the well-being of the American people.” Although this nationalistic appeal may strike some readers as conservative, it is very similar to the position taken by U.S. civil rights icon and Democrat Barbara Jordan, who before her death in 1996 headed President Bill Clinton’s commission on immigration reform. “It is both a right and a responsibility of a democratic society,” she argued, “to manage immigration so that it serves the national interest.” Trump’s rhetoric has of course been overheated and insensitive at times, but his view on immigration—that it should be designed to benefit the receiving country—is widely held.

In the United States, there is strong evidence that the national interest has not been well served by the country’s immigration policy over the last five decades. Even as levels of immigration have approached historic highs, debate on the topic has been subdued, and policymakers and opinion leaders in both parties have tended to overstate the benefits and understate or ignore the costs of immigration. It would make a great deal of sense for the country to reform its immigration policies by more vigorously enforcing existing laws, and by moving away from the current system, which primarily admits immigrants based on family relationships, toward one based on the interests of Americans.

IMMIGRANT NATION

Trump did not create the strong dissatisfaction with immigration felt by his working-class supporters, but he certainly harnessed it. Voters’ sense that he would restrict immigration may be the single most important factor that helped him win the longtime Democratic stronghold of the industrial Midwest, and thus the presidency. There are two primary reasons why immigration has become so controversial, and why Trump’s message resonated. The first is lax enforcement and the subsequently large population of immigrants living in the country illegally. But although illegal immigration grabs most of the headlines, a second factor makes many Americans uncomfortable with the current policy. It is the sheer number of immigrants, legal or otherwise. The United States currently grants one million immigrants lawful permanent residence (or a “green card”) each year, which means that they can stay as long as they wish and become citizens after five years, or three if they are married to a U.S. citizen. Roughly 700,000 long-term visitors, mostly guest workers and foreign students, come annually as well. 

Such a large annual influx adds up: In 2015, data from the U.S. Census Bureau indicated that 43.3 million immigrants lived in the country—double the number from 1990. The census data include roughly ten million illegal immigrants, while roughly a million more go uncounted. In contrast to most countries, the United States grants citizenship to everyone born on its soil, including the children of tourists or illegal immigrants, so the above figures do not include any U.S.-born children of immigrants.

Proponents of immigration to the United States often contend that the country is a “nation of immigrants,” and certainly immigration has played an important role in American history. Nevertheless, immigrants currently represent 13.5 percent of the total U.S. population, the highest percentage in over 100 years. The Census Bureau projects that by 2025, the immigrant share of the population will reach 15 percent, surpassing the United States’ all-time high of 14.8 percent, reached in 1890. Without a change in policy, that share will continue to increase throughout the twenty-first century. Counting immigrants plus their descendants, the Pew Research Center estimates that since 1965, when the United States liberalized its laws, immigration has added 72 million people to the country—a number larger than the current population of France.

Given these numbers, it is striking that public officials in the United States have focused almost exclusively on the country’s 11 to 12 million illegal immigrants, who account for only one quarter of the total immigrant population. Legal immigration has a much larger impact on the United States, yet the country’s leaders have seldom asked the big questions. What, for example, is the absorption capacity of the nation's schools and infrastructure? How will the least-skilled Americans fare in labor market competition with immigrants? Or, perhaps most importantly, how many immigrants can the United States assimilate into its culture? Trump has not always approached these questions carefully, or with much sensitivity, but to his credit he has at least raised them. 

TIMES CHANGE

Regarding cultural assimilation, advocates of open immigration policies often argue that there is no problem. During the last great wave of immigration, from roughly 1880 to 1920, Americans feared the newcomers would not blend in, but for the most part they ended up assimilating. Therefore, as this reasoning goes, all immigrants will assimilate.

Immigrants currently represent 13.5 percent of the total U.S. population, the highest percentage in over 100 years.
Unfortunately, however, circumstances that helped Great Wave immigrants assimilate are not present today. First, World War I and then legislation in the early 1920s dramatically reduced new arrivals. By 1970 less than 5 percent of the U.S. population was foreign-born, down from 14.7 percent in 1910. This reduction helped immigrant communities assimilate, as they were no longer continually refreshed by new arrivals from the old country. But in recent decades, the dramatic growth of immigrant enclaves has likely slowed the pace of assimilation. Second, many of today’s immigrants, like those of the past, have modest education levels, but unlike in the past, the modern U.S. economy has fewer good jobs for unskilled workers. Partly for this reason, immigrants do not improve their economic situation over time as much as they did in the past. Third, technology allows immigrants to preserve ties with the homeland in ways that were not possible a century ago. Calling, texting, emailing, FaceTiming, and traveling home are all relatively cheap and easy.

Fourth, the United States’ attitude toward newcomers has also changed. In the past, there was more of a consensus about the desirability of assimilation. Supreme Court Justice Louis Brandeis, the son of Jewish immigrants, said in a 1915 speech on “True Americanism” that immigrants needed to do more than just learn English and native manners. Rather, he argued, they “must be brought into complete harmony with our ideals and aspirations.” This was a widely held belief. In his book The Unmaking of Americans, the journalist John J. Miller has described how at the turn of the twentieth century, organizations such as the North American Civic League for Immigrants put out pamphlets celebrating the United States and helping immigrants understand and embrace the history and culture of their adopted country.  

In the United States today, as in many Western countries, this kind of robust emphasis on assimilation has been replaced with multiculturalism, which holds that there is no single American culture, that immigrants and their descendants should retain their identity, and that the country should accommodate the new arrivals’ culture rather than the other way around. Bilingual education, legislative districts drawn along ethnic lines, and foreign language ballots are all efforts to change U.S. society to accommodate immigrants in a way that is very different from the past. Newcomers additionally benefit from affirmative action and diversity initiatives originally designed to help African Americans. Such race- and ethnicity-conscious measures encourage immigrants to see themselves as separate from society and in need of special treatment due to the hostility of ordinary Americans. John Fonte, a scholar at the Hudson Institute, has argued that such policies, which encourage immigrants to retain their language and culture, make patriotic assimilation less likely.

Of course, many Americans still embrace the goal of assimilation. A recent Associated Press survey found that a majority of Americans think that their country should have an essential culture that immigrants adopt. But the kind of assimilation promoted by Brandeis and the North American Civic League no longer has elite backing. As a result, even institutions seemingly designed to help immigrants integrate end up giving them mixed messages. As political psychologist Stanley Renshon points out, many immigrant-based organizations today do help immigrants learn English, but they also work hard to reinforce ties to the old country.

SHOW ME THE MONEY

A further area of contention in the immigration debate is its economic and fiscal impact. Many immigrant families prosper in the United States, but a large fraction do not, adding significantly to social problems. Nearly one-third of all U.S. children living in poverty today have an immigrant father, and immigrants and their children account for almost one in three U.S. residents without health insurance. Despite some restrictions on new immigrants’ ability to use means-tested assistance programs, some 51 percent of immigrant-headed households use the welfare system, compared to 30 percent of native households. Of immigrant households with children, two-thirds access food assistance programs. Cutting immigrants off from these programs would be unwise and politically impossible, but it is fair to question a system that welcomes immigrants who are so poor that they cannot feed their own children. 

To be clear, most immigrants come to the United States to work. But because the U.S. legal immigration system prioritizes family relationships over job skills—and because the government has generally tolerated illegal immigration—a large share of immigrants are unskilled. In fact, half of the adult immigrants in the United States have no education beyond high school.  Such workers generally earn low wages, which means that they rely on the welfare state even though they are working. 

This past fall, an exhaustive study by the National Academies of Sciences, Engineering, and Medicine found that immigrants and their dependents use significantly more in public services than they pay in taxes, and the net drain could be as high as $296 billion per year. The academies also projected the fiscal impact into the future with mixed results—four of their scenarios showed a net fiscal drain after 75 years, and four showed a net fiscal benefit. What is clear, however, is that at present the fiscal effect is large and negative. The study also showed, unsurprisingly, that college-educated immigrants are a net fiscal benefit, while those without a degree are typically a net fiscal drain. Drawing on the academies’ finding, the Trump administration has suggested moving to a “merit-based” immigration system that would select immigrants who can support themselves. 

Immigration has also affected the U.S. labor market. One of the nation’s leading immigration economists, Harvard’s George Borjas, recently wrote in The New York Times that by increasing the supply of workers, immigration reduces wages for some Americans. For example, only 7 percent of lawyers in the United States are immigrants, but 49 percent of maids are immigrants, as are one-third of construction laborers and grounds workers. The losers from immigration are less-educated Americans, many of them black and Hispanic, who work in these high-immigrant occupations. The country needs to give more consideration to the impact of immigration on the poorest and least-educated Americans. 

Another common argument for immigration is that it will solve Western countries’ main demographic problem—that of an aging population. Immigrants, so the argument goes, will provide the next generation of workers to pay into welfare-state programs. But to help government finances, immigrants would have to be a net fiscal benefit, which is not the case. Furthermore, the economist Carl Schmertmann showed more than two decades ago that “constant inflows of immigrants, even at relatively young ages, do not necessarily rejuvenate low-fertility populations… [and] may even contribute to population aging.” Analysis by myself and several colleagues supports this conclusion. In short, immigrants grow old like everyone else, and in the United States they tend not to have very large families. In 2015 the median age of an immigrant was 40 years, compared to 36 for the native-born. And the United States’ overall fertility rate, including immigrants, is 1.82 children per woman, which only falls to 1.75 once immigrants are excluded. In other words, immigrants increase the fertility rate by just four percent. The United States will have to look elsewhere to deal with its aging population. 

A final argument in favor of immigration centers on the benefits to immigrants themselves, especially the poorest ones, who see their wages rise dramatically upon moving to the First World. But given the scope of Third World poverty, mass immigration is not the best form of humanitarian relief. More than three billion people in the world live in poverty—earning less than $2.50 a day. Even if legal immigration was tripled to three million people a year, the United States would still only admit about one percent of the world’s poor each decade. In contrast, development assistance could help many more people in low-income countries.

Even if legal immigration was tripled to three million people a year, the United States would still only admit about one percent of the world’s poor each decade.

THE ART OF THE DEAL?

The last time that limiting immigration was on the U.S. legislative agenda, in the mid-1990s, Barbara Jordan’s commission suggested limiting family immigration and eliminating the visa lottery, which gives out visas based on chance. Clinton first seemed to endorse the recommendations, but then reversed course after Jordan died and the political winds shifted. The effort to lower the level of immigration was defeated in Congress by the same odd but formidable coalition of businesses, ethnic pressure groups, progressives, and libertarians that has dominated the immigration discourse from then until the Trump era.

With the election of Trump, a political compromise in the United States might be possible. It could involve legalizing some illegal immigrants in return for tightening policies on who gets to come in. Prioritizing skilled immigration while cutting overall numbers would increase the share of immigrants who are well educated and facilitate assimilation. The RAISE Act, sponsored by Senators Tom Cotton (R-Ark.) and David Perdue (R-Ga.), would do just that. Perhaps coupling the RAISE Act with legalization for some share of illegal immigrants could be a way forward.  

Yet no matter what policy is adopted, immigration will remain contentious because it involves tradeoffs and competing moral claims. And for the foreseeable future, the number of people who wish to come to the developed countries such as the United States will be much greater than these countries are willing or able to allow.