keskiviikkona, heinäkuuta 10, 2024

Biden pitää kiinni ehdokkuudestaan. Demokraatit ovat päättäneet hävitä. Yhdessä.

HS ihmettelee tänään Demokraattipuolueen totaalista lamaannusta saada dementikko-ehdokas vaihdettua.
Samaan aikaan Obaman päästrategi David Axelrod luonnehtii Bidenin itsepäistä asennetta sanoin "Denial. Delusion. Defiance." ja toteaa että hän tulee häviämään vaalit.
"He's not winning this race. He's more likely, if you just look at the data and talk to people around the country, political people around the country, it's more likely that he'll lose by a landslide than win narrowly this race. And if the stakes are as large as he says — and I believe they are — then he really needs to consider what the right thing to do here is."

Kukaan ei arvosta luusereita. Luuseri ansaitsee hävitä. Harmi vaan että haitta mm. meille Rajamaiden ihmisille voi olla melko suuri.

HS kertoo lamaannuksesta:

TIISTAIN piti olla Capitolilla suuri päivä: kongressin demokraatit joko ryhmittyisivät presidentti Joe Bidenin tueksi tai kääntyisivät häntä vastaan. Voi pojat, millaista kiemurtelua sen sijaan jouduttiin todistamaan. 

Edustajainhuoneen demokraattiryhmän puheenjohtaja Pete Aguilar piti kiusallisen tiedotustilaisuuden, jossa toimittajat yrittivät useaan otteeseen saada irti selkeää tuenosoitusta tai epäluottamuslausetta presidentille. Näin hän muotoili: ”Juuri nyt presidentti Biden on ehdokas, ja me tuemme demokraattien ehdokasta.” Juuri nyt? Ja tukikin on ehdokkaalle, ei Bidenille. Täysi luottamuksenosoitus olisi kuulostanut toisenlaiselta.

Senaatin enemmistöjohtaja Chuck Schumer puolestaan vastasi asiaa koskeviin kysymyksiin toteamalla ”I’m with Joe” – eikä sanonut muista mitään. VAIKUTTAA kuitenkin siltä, että kiivain pyrkimys presidenttiehdokkaan vaihtamiseksi on ohi. 

Viime kädessä kapina kaatui siihen, ettei kukaan puoluejohdosta ainakaan julkisesti pyytänyt Bidenia vetäytymään. Myös presidentin maanantaina lähettämä paimenkirje teki tehtävänsä. Siinä hän perusteli, miksi ehdokkuus kuuluu hänelle, ja käski lopettamaan asian märehtimisen. ”Tuollaisen voimannäytön jälkeen on vaikea kuvitella, että ihmiset nousisivat häntä vastaan”, nimettömästi puhunut edustajainhuoneen demokraatti arveli Axios-uutismedialle. 

Kuin sinetiksi Biden asteli alkuillasta kansainvälisen yleisön eteen Naton huippukokouksessa ja piti onnistuneen – joskin teleprompterista luetun – puheen. Biden osti itselleen lisää aikaa ja toivoi, että demokraatit jatkaisivat yhtenäisinä eteenpäin. Ensimmäinen osa toteutui, toinen ei. DEMOKRAATIT ovat nyt kipeästi hajaantuneita, ja Bidenin tahto pitää ehdokkuudesta kiinni on ajanut puolueen lamaannuksen tilaan.

Keskustelu velloo paikallaan, koska soraääniä ja epäluottamusta on paljon, mutta johto ei halua painostaa Bidenia astumaan sivuun. Aika pitkälle he jo menivät antaessaan keskustelun jatkua päiväkausia pyrkimättä varsinaisesti hillitsemään sitä. Mutta sitten raja tuli vastaan. 

Syitä voi vain arvailla. Kyse voi olla kunnioituksesta, väärän peliliikkeen pelosta tai siitä, ettei Bidenin tilalle ole nostettavaksi selkeää voittajahevosta. Kaiken tämän jälkeen Biden on aiempaa heikompi ehdokas. Hän ei taistele enää vain republikaaneja, vaan myös omiaan vastaan. Mutta toistaiseksi Biden nilkuttaa eteenpäin kohti ehdokkuutta.

sunnuntaina, kesäkuuta 30, 2024

Uhkaako oikeusvaltio demokratiaa? Tapaus käännytyslaki

Suomessa on naureskeltu sille miten juristit sekaantuvat joka asiaan USA:ssa.

Olemme nyt saaneet oman versiomme tästä ilmiöstä. Ns. ihmisoikeusjuristit. Åbo Akademin kansainvälisen oikeuden professori Elina Pirjatanniemi esimerkkinä viittaa ns. käännytyslakiin: "Suomi ei voi kansallisessa lainsäädännössään edes poikkeuslain nojalla jättää noudattamatta kansainvälisiä ihmisoikeusvelvoitteitaan". Ja monet muut juristit sanovat samaa.

Jos oikeusvaltio on tätä että eduskunta ei enää voi tehdä päätöksiä, niin oikeusvaltio on uhka demokratialle.

Tosiasiassa oikeusvaltio ei ehkä olisi uhka demokratialle ilman näitä juristeja.
Mutta oletetaan rakentavasti että Pirjatanniemen tulkinta on oikea, Suomen on siinä tapauksessa irtisanottava ihmisoikeus- ja pakolaissopimukset. Arvaan että Pirjatanniemi sanoisi siihen että näin ei saa tehdä koska ihmisoikeudet ovat ylempänä eduskuntaa.
Jukka Korpela, oikeushistorian ja Venäjän historian professori totesi Kanavassa:
Historioitsijan mukaan lakeja pitää tulkita historiallisessa kontekstissaan, koska historia kattaa kaiken ajan ja maailman. Historia muuttuu ja siten kaikki historian ilmiötkin, mukaan lukien moraali, totuus ja käsitys oikeudesta. Kun historian konteksti muuttuu, poistuu myös toisen ajan antama legitiimisyys väitteiltä, vaikka niiden muoto säilyisikin. Kuinka siis ihmis- ja perusoikeuksista on tullut osa oikeusjärjestelmän normistoa niin, että ne nähdään joskus universaalina totuutena? ...
Eduskunnan pitää voida säätää lakeja, jotka loukkaavat ihmisoikeuksia ja perusoikeuksia. Tämän pitää tapahtua laillisten muotojen puitteissa eikä nollaamalla lainvalvojia. Jos laki on perustuslain vastainen, se pitää säätää perustuslain säätämisjärjestyksessä. Jos laki loukkaa kansainvälistä sopimusta, pitää sopimus sanoa irti. Jos laki on vastoin EU:n perussääntöjä ja EU-lakia, pitää erota EU:sta. Kuitenkin laki on muutettava, kun yhteiskunnallinen tilanne niin vaatii: mennään yhteiskunta eikä laki edellä."

lauantaina, kesäkuuta 29, 2024

Biden menee vaihtoon.

Obama on julkisesti edelleen lojaali Bidenille tämän vaalikeskustelu-fiaskon jälkeen. Kaunista sinänsä. Niin on moni muukin sisäpiiriläinen. Tietysti voi kysyä onko kysymys pikemmin siitä, että totuus on yksityistä ja valheet julkisia. 

Mutta New York Times jätti jo uppoavan laivan. Tämä on tärleää koko Lännelle. NYT toteaa, että Demokraattpuolue ei voi kuten republikaanit jämähtää yhden vanhan miehen käsikassaraksi. On parempiakin ehdokkaita. 

Bidenin luopuminen on välttämätöntä ja oli tärkeää että joku Demokraattien eliitin lähipiirissä sanoi sen. Tällä päätöksellään NYT:n editorial board tekee Bidenille ja Demokraattipuolueen johdolle helpommaksi päätöksenteon, jonka niiden olisi pitänyt ajat sitten tehdä. Jos NYT ei usko Bideniin, ei hänellä ole mahdollisuutta. On pakko vaihtaa parempaan ehdokkaaseen. 

President Biden has repeatedly and rightfully described the stakes in this November’s presidential election as nothing less than the future of American democracy.

Donald Trump has proved himself to be a significant jeopardy to that democracy — an erratic and self-interested figure unworthy of the public trust. He systematically attempted to undermine the integrity of elections. His supporters have described, publicly, a 2025 agenda that would give him the power to carry out the most extreme of his promises and threats. If he is returned to office, he has vowed to be a different kind of president, unrestrained by the checks on power built into the American political system.

Mr. Biden has said that he is the candidate with the best chance of taking on this threat of tyranny and defeating it. His argument rests largely on the fact that he beat Mr. Trump in 2020. That is no longer a sufficient rationale for why Mr. Biden should be the Democratic nominee this year.

At Thursday’s debate, the president needed to convince the American public that he was equal to the formidable demands of the office he is seeking to hold for another term. Voters, however, cannot be expected to ignore what was instead plain to see: Mr. Biden is not the man he was four years ago.

The president appeared on Thursday night as the shadow of a great public servant. He struggled to explain what he would accomplish in a second term. He struggled to respond to Mr. Trump’s provocations. He struggled to hold Mr. Trump accountable for his lies, his failures and his chilling plans. More than once, he struggled to make it to the end of a sentence.

Sign up for the Opinion Today newsletter Get expert analysis of the news and a guide to the big ideas shaping the world every weekday morning. Get it sent to your inbox. Mr. Biden has been an admirable president. Under his leadership, the nation has prospered and begun to address a range of long-term challenges, and the wounds ripped open by Mr. Trump have begun to heal. But the greatest public service Mr. Biden can now perform is to announce that he will not continue to run for re-election.

As it stands, the president is engaged in a reckless gamble. There are Democratic leaders better equipped to present clear, compelling and energetic alternatives to a second Trump presidency. There is no reason for the party to risk the stability and security of the country by forcing voters to choose between Mr. Trump’s deficiencies and those of Mr. Biden. It’s too big a bet to simply hope Americans will overlook or discount Mr. Biden’s age and infirmity that they see with their own eyes.

If the race comes down to a choice between Mr. Trump and Mr. Biden, the sitting president would be this board’s unequivocal pick. That is how much of a danger Mr. Trump poses. But given that very danger, the stakes for the country and the uneven abilities of Mr. Biden, the United States needs a stronger opponent to the presumptive Republican nominee. To make a call for a new Democratic nominee this late in a campaign is a decision not taken lightly, but it reflects the scale and seriousness of Mr. Trump’s challenge to the values and institutions of this country and the inadequacy of Mr. Biden to confront him.

Ending his candidacy would be against all of Mr. Biden’s personal and political instincts. He has picked himself up from tragedies and setbacks in the past and clearly believes he can do so again. Supporters of the president are already explaining away Thursday’s debate as one data point compared with three years of accomplishments. But the president’s performance cannot be written off as a bad night or blamed on a supposed cold, because it affirmed concerns that have been mounting for months or even years. Even when Mr. Biden tried to lay out his policy proposals, he stumbled. It cannot be outweighed by other public appearances because he has limited and carefully controlled his public appearances.

It should be remembered that Mr. Biden challenged Mr. Trump to this verbal duel. He set the rules, and he insisted on a date months earlier than any previous general election debate. He understood that he needed to address longstanding public concerns about his mental acuity and that he needed to do so as soon as possible.

The truth Mr. Biden needs to confront now is that he failed his own test.

In polls and interviews, voters say they are seeking fresh voices to take on Mr. Trump. And the consolation for Mr. Biden and his supporters is that there is still time to rally behind a different candidate. While Americans are conditioned to the long slog of multiyear presidential elections, in many democracies, campaigns are staged in the space of a few months.

It is a tragedy that Republicans themselves are not engaged in deeper soul-searching after Thursday’s debate. Mr. Trump’s own performance ought to be regarded as disqualifying. He lied brazenly and repeatedly about his own actions, his record as president and his opponent. He described plans that would harm the American economy, undermine civil liberties and fray America’s relationships with other nations. He refused to promise that he would accept defeat, returning instead to the kind of rhetoric that incited the Jan. 6 attack on Congress.

The Republican Party, however, has been co-opted by Mr. Trump’s ambitions. The burden rests on the Democratic Party to put the interests of the nation above the ambitions of a single man.

Democrats who have deferred to Mr. Biden must now find the courage to speak plain truths to the party’s leader. The confidants and aides who have encouraged the president’s candidacy and who sheltered him from unscripted appearances in public should recognize the damage to Mr. Biden’s standing and the unlikelihood that he can repair it.

Mr. Biden answered an urgent question on Thursday night. It was not the answer that he and his supporters were hoping for. But if the risk of a second Trump term is as great as he says it is — and we agree with him that the danger is enormous — then his dedication to this country leaves him and his party only one choice.

The clearest path for Democrats to defeat a candidate defined by his lies is to deal truthfully with the American public: acknowledge that Mr. Biden can’t continue his race, and create a process to select someone more capable to stand in his place to defeat Mr. Trump in November.

It is the best chance to protect the soul of the nation — the cause that drew Mr. Biden to run for the presidency in 2019 — from the malign warping of Mr. Trump. And it is the best service that Mr. Biden can provide to a country that he has nobly served for so long.

keskiviikkona, kesäkuuta 26, 2024

Thomas Mann yhteisöllisyydestä 40-luvulta

Kirjoitin eräänlaisen arvostelun suuren saksalaisen 1800/1900-luvun vaihteen kirjailijan Thomas Mannin kirjasta Tohtori Faustus. Tämän  blogin osalta lainaan oleellisimman pointin tähän:

Mm. tällainen varsin terävä ajatus Mannilla oli: 

Saksalaisessa kansalaisyyhteiskunnassa levisi 1900-1933 käsitykset,  jotka olivat totaalista humpuukia. Vaikka tieteellinen todistusaineisto siitä että nämä ajatukset olivat humpuukia, olivat erittäin vahvoja, todistusaineisto ei herättänyt mitään vastakaikua ihmisissä - ei oikein edes eliitissä. Oli kuin ihmiset olisivat kuuroja. Humpuukin ei annettu hävitä, koska sillä oli "yhteisöä muodostava merkitys". Sillä oli valtava arvo "yhteisöjen muodostajille". Yhteisöllä tarkoitettiin kai esimerkiksi saksalaista kansaa (Volksgemeinscaft) tai jotain tulkintaa siitä mitä sen pitäisi olla ja kuka siihen ei saa kuulua. Siis tässä tapauksessa kyse oli yhteisöllisyydestä, joka sitten ajoi Saksan sotaan, kansanmurhaan ja täyteen henkiseen ja taloudelliseen konkurssiin. 

(Ei siis esimerkiksi sellaisesta Rajamaan yhteisöllisyydestä, mikä Suomessa ajoi suomalaiset yhdessä pelastamaan itsenäisyytensä ja demokratiansa. Tai ruotsalaisesta Folkhemmistä joka sekin oli kansa-yhteisö ja joka olisi sekin voinut ajautua paljon lähemmäksi natsien versiota yhteisöllisyydestä, mutta ei sitten lopulta ajautunut. (Katso Mika Keräsen erinomainen kuvaus Ruotsin kansankodin varjopuolista.) Venäläinen yhteisö muistuttaa jo paljon enemmän 30-luvun saksalaista. Sehän perustuu ajatukseen me olemme viattomia uhreja, joita Lännestä päin aina kiusataan ja vaikka raiskaisimme ukrainalaisen naisen, me olemme uhri ja nainen fasisti. Olivathan saksalaisetkin samanlaisia uhreja - juutalaisten toisaalta ja anglosaksien toisaalta. )

Nyky-Suomessa ja kaikkialla muuallakin humpuukilla nimenomaan on yhteisöä muodostava vaikutus.
Sukupuolia on enemmän kuin kaksi, ilmasto ei lämpene, rokotteet ovat tapa myrkyttää ihmisiä jne. Kaikki humpuukia johon mikään asia-argumentti ei pure. Massojen nauru vaan kaikaa.

"Yhteisöä muodostavan humpuukin sijasta" puhutaan nykyään hyve-signaloinnista, mutta todellisuudessa kyse on siitä, että signaloidaan että "minä olen tämän ja tämän yhteisön lojaali jäsen, kun sanon näin p". Missään muussa yhteisössähän tullaista p ei voisi edes sanoa koska leimautuisi idiootiksi ja pahaksi. Mitä epäfaktuaalisempi ja typerämpi väite p on, sitä tehokkaammin se itse asiassa toimii "yhteisöä muodostavana humpuukina".

Vaikka en usko puhtaan individualistisiin malleihin ihmisen käyttäytymisen selittäjinä tai yksilökeskeisyyden ylivertaiseen arvoon yhteisöllisyyteen verrattuna, pitäisi tietysti ymmärtää että totuutta ei koskaan pidä alistaa yhteisön muodostamiselle. Jokainen ihminen on vastuussa omasta ajattelustaan. Olkoot tarkoitus kuinka hyvä tahansa muodostaa tärkeitä yhteisöjä.

Mutta luulen että Mann ajatteli, että Weimarin tasavalta ei ehkä olisi edes voinut päättyä muulla tavalla. Vaikka osa ihmisistä viljeli valistushenkeä tai yksilövastuuta, lopulta tasavalta voimaannutti nimenomaan humpuukimaakareita joka taas puhutteli massoja. Näin on tänään USA:ssakin.

maanantaina, toukokuuta 13, 2024

Itärajalla on rauhallista - miksi?

Vihollinen ei ole kevään tultua ainakaan vielä lähettänyt "pakolaisia" Suomeen.

Todennäköinen selitys on se, että Venäjä odottaa käännytyslain loppuun käsittelyä eduskunnassa. Jos venäläinen nyt lähettäisi "pakolaisia", se olisi haitallista Venäjän edulle käännytyslain käsittelyssä. Suomalaisten huolestuneisuus kasvaisi voimakkaasti, käännytyslain kannatus nousisi ja vasemmistopoliitikkojen olisi vaikea vastustaa kansalaismielipidettä.
Käännytyslain torppaaminen on Venäjän prioriteetissa. Kun "pakolaisia" ei juuri nyt liiku, suomalaisten juristien ja eräiden vasemmistopoliitikkojen propaganda tyyliin "Suomi ei voi kansallisessa lainsäädännössään edes poikkeuslain nojalla jättää noudattamatta kansainvälisiä ihmisoikeusvelvoitteitaan" (Åbo Akademin kansainvälisen oikeuden professori Elina Pirjatanniemi) on tehokkaampaa. 
Mediassa voidaan jopa esittää että Venäjän hybridisota "pakolaisia" hyväksikäyttäen ei EHKÄ ole enää merkittävä ongelma. Ylen Venäjän toimittaja Heikki Heiskanen mm. esitti TV:ssä tällaista epämääräisesti viitaten vihollisen kansalaisten "kiristyneeseen asenteeseen" maahanmuuttajia kohtaan ja venäläisviranomaisten "kiristyneisiin toimiin" rajalla. Ikään kuin kyseessä olisi jotain muuta kuin taktinen ja väliaikainen kiristys.
Jos lain kaataminen onnistuu, venäläisen etu on alkaa heti lähettää "pakolaisia" Suomeen. Tällöin Suomessa alkaa (täysin aiheesta) syyttely niitä vastaan, jotka kaatoivat lain. Syyttely rikkoo kansalaissopua, pahentaa polarisaatiota ja lain kaataminen aiheuttaa rankkaa katkeruutta niitä kohtaan jotka lain kaatoivat.
Vihollinen hyötyy siis kahta kautta jos laki kaatuu. Suomessa polarisaatio vahvistuu ja toisaalta hybridivaikuttaminen "pakolaisia" hyväksi käyttäen helpottuu.

lauantaina, toukokuuta 04, 2024

Rajalaki ja ihmisoikeudet - Jukka Korpela kirjoittaa asiasta Kanavassa

Päivi Räsäsestä voi olla montaa mieltä mutta ainakaan hän ei ole väittänyt että Suomen pitää kääntää toinen poskensa Venäjälle koska Vuorisaarna velvoittaa meitä.
Liittyen rajalakiin Åbo Akademin kansainvälisen oikeuden professori Elina Pirjatanniemi sen sijaan toteaa: "Suomi ei voi kansallisessa lainsäädännössään edes poikkeuslain nojalla jättää noudattamatta kansainvälisiä ihmisoikeusvelvoitteitaan". Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Kari Kuusiniemi ja korkeimman oikeuden presidentti Tatu Leppänen vetävät samaa virttä.
Historian professori Jukka Korpela kirjoittaa uusimmassa Kanavassa (sivu 6 eteenpäin) siitä historiallisesta prosessista miten ihmisoikeusretoriikka on nostettu kaiken yläpuolelle. Nämä ihmiset puhuvat Korpelan mukaan aiheellisesti oikeuslaitoksen itsenäisyydestä, mutta ovat osa 60-luvulla alkanutta tiettyä poliittista ajattelua joka siis asettaa ihmisoikeussopimukset Suomen kansan edun edelle ja olettaa nämä sopimukset jollain lailla ikuisiksi ja historian viimeisiksi sanoiksi joita ei voi muuttaa. Tekee asioista pyhiä siinä mielessä, että Suomen kansan suvereniteetti niiden osalta on päättynyt.

Kuusiniemi toteaa mm.:
"jo tällä hetkellä tuomioistuimet jättävät ilman korotettua kynnystä soveltamasta kansallista lakia, jos se on ristiriidassa EU-oikeuden kanssa. Käytännössä samoin toimitaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen kanssa, Kuusiniemi sanoo. Suomen perustuslaki on tässä mielessä heikommassa asemassa kuin EU-oikeus ja kansainvälinen oikeus.""
Korpela kirjoittaa:

Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Kari Kuusiniemi arvosteli ylituomaripäivillä 7.12.2023 ja Ylen haastattelussa 29.12.2023 sitä, kuinka vaarallista on, kun poliitikot hyökätessään laillisuusvalvojaa vastaan horjuttavat yhteiskunnan perustuksena olevaa vallan kolmijako-oppia. Häntä pelotti, että poliittinen valta alistaa tuomioistuimet kuten Itä-Euroopassa. Huoli on oikeutettu.

Ongelmallisempi on väite, ettei oikeusvaltiossa voi säätää ihmis- ja perusoikeuksia loukkaavia lakeja. Se sisältää ajatuksen, että olisi jokin eduskuntaa korkeampi lainsäätäjä. Oikeustieteellisissä teksteissä käsitellään usein asioita ajattomuudessa. ...
Historioitsijan mukaan lakeja pitää tulkita historiallisessa kontekstissaan, koska historia kattaa kaiken ajan ja maailman. Historia muuttuu ja siten kaikki historian ilmiötkin, mukaan lukien moraali, totuus ja käsitys oikeudesta. Kun historian konteksti muuttuu, poistuu myös toisen ajan antama legitiimisyys väitteiltä, vaikka niiden muoto säilyisikin. Kuinka siis ihmis- ja perusoikeuksista on tullut osa oikeusjärjestelmän normistoa niin, että ne nähdään joskus universaalina totuutena?

Korpela on taas aivan erinomainen niin kuin kirjassaan Muinais-Venäjän myytti. Hänen hiukan monimutkainen kertomuksensa päättyy konkluusioon:
Näin ollaankin alkuperäisen kysymyksen äärellä. Eduskunnan pitää voida säätää lakeja, jotka loukkaavat ihmisoikeuksia ja perusoikeuksia. Tämän pitää tapahtua laillisten muotojen puitteissa eikä nollaamalla lainvalvojia. Jos laki on perustuslain vastainen, se pitää säätää perustuslain säätämisjärjestyksessä. Jos laki loukkaa kansainvälistä sopimusta, pitää sopimus sanoa irti. Jos laki on vastoin EU:n perussääntöjä ja EU-lakia, pitää erota EU:sta. Kuitenkin laki on muutettava, kun yhteiskunnallinen tilanne niin vaatii: mennään yhteiskunta eikä laki edellä."
Kyse ei ole vain teoreettisesta saivartelusta eikä valtion suvereniteetin kultista vaan kirjoituksen alun historiallisesta kontekstista. Kun maailma muuttuu, pitää sääntöjen seurata kehitystä. Yhteiskunnallinen ja moraalifilosofinen kehitys, joka johti perusoikeuksien muuttumiseen laeiksi ei ollut väärä kehitys. Ongelma on pitää tätä kehityksen päätepisteenä ja lopettaa historia. Tuorin sanoin "voimassa oleva oikeus on vain pysäytyskuva keskustelusta, johon oikeudelliset toimijat tuottavat jatkuvasti uusia puheenvuoroja".

lauantaina, huhtikuuta 27, 2024

Onko oikeusvaltio vaarassa?

Oikeusvaltion väitetään mahdollisesti olevan vaarassa Suomessakin. Oikeuslaitoksen riippumattomuutta pitää siksi vahvistaa korkeimman oikeuden presidentin Tatu Leppäsen mukaan. Leppäsen mukaan pitää varautua ongelmiin ajoissa, mikä tietysti on totta.

Oma ei-asiantuntijan käsitykseni on kuitenkin, että oikeusvaltion stabiilisuutta Suomessa ei realistisesti vaaranna ainakaan tällä hetkellä muu kuin se, jos oikeusvaltio on kykenemätön saamaan itärajaa suljetuksi. Jos oikeusoppineet selittävät että Suomi ei voi sulkea itärajaansa koska kansainväliset ihmisoikeussopimukset estävät sen, monet suomalaiset varmasti ajattelevat, että on parempi luopua oikeusvaltiosta kuin oikeudesta sulkea itäraja.

Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Kari Kuusiniemi väittää että ihmisoikeussopimukset jyräävät jopa Suomen perustuslain.
"KHO:n Kuusiniemi muistuttaa, että jo tällä hetkellä tuomioistuimet jättävät ilman korotettua kynnystä soveltamasta kansallista lakia, jos se on ristiriidassa EU-oikeuden kanssa. Käytännössä samoin toimitaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen kanssa, Kuusiniemi sanoo. Suomen perustuslaki on tässä mielessä heikommassa asemassa kuin EU-oikeus ja kansainvälinen oikeus."
Kuusiniemi vaarantaa suomalaisen oikeusvaltion tällaisilla puheillaan.

Åbo Akademin kansainvälisen oikeuden professori Elina Pirjatanniemi väitti jopa:”Suomi ei voi kansallisessa lainsäädännössään edes poikkeuslain nojalla jättää noudattamatta kansainvälisiä ihmisoikeusvelvoitteitaan".

Ollaan pragmaattisia. Ihmisoikeussopimuksia - tai suomalaisia ihmisoikeusjuristeja - ei kannata ottaa liian vakavasti. Hallituksen rajalaki tehdään perustuslain mukaisessa järjestyksessä. Jos se rikkoo jotain kansainvälistä sopimusta, se on tehty rehellisesti, tietoisesti ja avoimesti. Tarkoitus ei ole provosoida vaan edistää ensi sijassa maan etua. Jos Pirjatanniemi olisi oikeassa, Suomen pitäisi tietysti irtisanoa kaikki ihmisoikeussopimuksensa.