lauantaina, huhtikuuta 21, 2012

Durkheimilainen utilitarismi ?

University of Virginian psykologian professori Jonathan Haidt on juutalainen, "vasemmistoliberaali" ja utilitaristi. Haidt tutkii moraalin psykologiaa. Hänen kirjansa The Righteous Mind on tieteellinen kirja moraalista, mutta sen voi yhtä hyvin nähdä yrityksenä ymmärtää amerikkalaisen kulttuurisodan kahden (tai pikemmin kolmen) osapuolen ajatusmaailmaa moraalin näkökulmasta. Kirjan poliittinen tavoite on selkeästi Amerikan viimeaikaisen poliittisen polarisaation madaltaminen. Haidt on osallistunut aktiivisesti Demokraattisen puolueen toimintaan tästä näkökulmasta.

Kirjan tieteellinen viitekehys on evoluutiopsykologia mutta Haidt ammentaa voimakkaasti myös sosiologiasta - lähinnä Emile Durkheimin ajattelusta. Haidt on tutustunut perusteellisesti viime aikaiseen tieteelliseen keskusteluun (group evolution controversy) altruismin evoluutiosta ja asettuu siinä DS Wilsonin, Pete Richersonin, Robert Boydin, Edward O. Wilsonin ja Samuel Bowlesin linjoille.

Jos jonkun kirjan toivoisin ihmisten lukevan, se on Haidtin kirja. Minulle tuli jopa mieleen ajatus, että voisin lopettaa bloggaamisen, koska Haidtin kirjassa on sanottu kaikki oleellinen minkä olen yrittänyt tässä blogissa sanoa. Tällä en tarkoita että olisin kaikessa hänen kanssaan 100%:sti samaa mieltä.

Ihminen on Haidtin mukaan 90%:sti simpanssi (Homo Economicus) ja 10%:sti mehiläinen. Ihmisen yhteistyö suurissa yhteisöissä perustuu Haidtin mukaan oleellisilta osin tähän 10%:iin. Haidt puhuu jopa Hive Switchistä, millä kuvaa ilmiötä, jossa yksilö muuttuu osaksi kokonaisuutta esimerkiksi uskonnollisen rituaalin, tekno-kosertin tms. myötä.

I presented the hive hypothesis, which states that human beings are conditional hive creatures. We have the ability (under special circumstances) to transcend self-interest and lose ourselves (temporarily and ecstatically) in something larger than ourselves. I called this ability the hive switch.

The hive switch is another way of stating Durkheim’s idea that we are Homo duplex; we live most of our lives in the ordinary (profane) world, but we achieve our greatest joys in those brief moments of transit to the sacred world, in which we become “simply a part of a whole.”


Haidt ei tee tästä sitä äärimmäistä johtopäätöstä, minkä saksalainen konservatiivinen vallankumous teki, eli että yksilö olisi alistettu ryhmälle. Viittaan Arvid Mohlerin väitteeseen:

Ottakaamme esimerkiksi yksilö. Konservatiivisessa vallankumouksessa yksilö menettää erityisarvonsa ja tulee osaksi jotain kokonaisuutta - tosin osaksi jolla on erityinen arvonsa sen kautta että se on osa tätä kokonaisuutta.

Haidtin johtopäätös on maltillinen: Konservatiivien, "vasemmistoliberaalien" ja libertaarien (klassisten liberaalien) maailmankuvien erilaisuuden ymmärtäminen ja vuoropuhelun mahdollistaminen perustuu seuraavaan havaintoon:

Ihmisten välinen yhteistyö perustuu kolmeen evoluution valintatekijään - sukulaisuuteen, vastavuoroisuuteen ja ryhmävalintaan - ja siksi ihmisten moraalilla on vääjäämättä monta kivijalkaa (Moral Foundations), kuten

1. Huolenpito, josta kumpuaa varsinkin vasemmiston painottama yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden tavoite.
2. Vapaus, josta kumpuaa libertaarien kammo valtion harjoittamaa pakkovaltaa kohtaan
3. Lojaalisuus, josta kumpuaa konservatiivin tietynlainen ryhmähenkisyys kuten isänmaallisuus

Koska eri ihmiset painottavat moraalin eri kivijalkoja hyvin eri tavalla, muiden ymmärtäminen on vaikeaa
.

Liberaali saattaa esimerkiksi ajatella että mikä ei vahingoita muita on oikein, kun taas konservatiivi saattaa ajatella että "oman ryhmän" pettäminen on ihmisyyden alin muoto. Vaikka Haidt ei aseta yhden ideologian moraalia toisen yläpuolelle, hän on kaikkea muuta kuin kulttuurirelativisti. Hän analysoi kunkin kolmen ideologian hyviä puolia ja sudenkuoppia myötätuntoisesti mutta kriittisesti. Vaikka Haidt itse julistautuu utilitaristiksi, hän haluaa tehdä utlitarismista durkheimilaisen version. Tehokas yhteiskunta ei perustu pelkästään vaihtoon itsekkäiden yksilöiden välillä, ja tuon vaihdon rajoitusten poistamiseen, vaan myös yhteisiin normeihin eli sosiaaliseen koheesioon.

Emile Durkheim warned of the dangers of anomie (normlessness) “man cannot become attached to higher aims and submit to a rule if he sees nothing above him to which he belongs. To free himself from all social pressure is to abandon himself and demoralize him.”...

Durkheimian version of utilitarianism would recognize that human flourishing requires social order and embeddedness. It would begin with the premise that social order is extraordinarily precious and difficult to achieve. A Durkheimian utilitarianism would be open to the possibility that the binding foundations—Loyalty, Authority, and Sanctity—have a crucial role to play in a good society...

...when we talk about making laws and implementing public policies in Western democracies that contain some degree of ethnic and moral diversity, then I think there is no compelling alternative to utilitarianism. I think Jeremy Bentham was right that laws and public policies should aim, as a first approximation, to produce the greatest total good. I just want Bentham to read Durkheim and recognize that we are Homo duplex before he tells any of us, or our legislators, how to go about maximizing that total good.

...Durkheimian society cannot be supported by the Care and Fairness foundations alone. You have to build on the [conservative foundations of] Loyalty, Authority, and Sanctity foundations as well


Haidt lainaa myös Bertrand Russelia joka toteaa, että sosiaalinen koheesio toisaalta ja vapaus toisaalta, ovat molemmat välttämättömiä tehokkaalle yhteiskunnalle:

Social cohesion is a necessity, and mankind has never yet succeeded in enforcing cohesion by merely rational arguments. Every community is exposed to two opposite dangers: ossification through too much discipline and reverence for tradition, on the one hand; on the other hand, dissolution, or subjection to foreign conquest, through the growth of an individualism and personal independence that makes cooperation impossible.

Sosiaalisen kohesion ja vapauden välillä on aina ristiriita. Sosiaalinen koheesio merkitsee auttamatta yksilön vapauden jonkinasteista rajoittamista tai ainakin sisäryhmän määrittelemistä. Ristiriitaa ei kuitenkaan voida ratkaista mustavalkoisilla periaatteilla. Hyvä yhteiskunta kehittyy ristiriidan ja pluralismin kautta eikä sitä kautta että "ne saadaan ymmärtämään miten väärässä ne ovat".

Konservatiivit ja liberaalit painottavat vapautta, oikeudenmukaisuutta (huolehtimista) ja lojaalisuutta hyvin eri tavoin. Konfliktin päätyminen kulttuurisodaksi on kuitenkin äärimmäisen surullista. Haidt kuvaa tilannetta USA:ssa hyvin synkästi. Henkilökohtainen kanssakäyminen demokraattien ja konservatiiivien välillä esimerkiksi Kongressissa on hyvin vähäistä ja sitä suorastaan demonisoidaan.

perjantaina, huhtikuuta 20, 2012

Sairastuminen

Tuttu lapsi sairastuu Tuhkarokkoon. Hetken mietin mistä on kysymys. Sitten naksahti: steinerkoululainen.

maanantaina, huhtikuuta 09, 2012

Instituutioista ja Afrikasta

Aikani on kulunut henkilökohtaisiin asioihin. Ehdin kuitenkin kirjoittaa Amazoniin arvostelun professorien Daren Acemoglu ja James Robinson kirjasta Why Nations Fail: The Origins of Power, Prosperity, and Poverty. (Suomenkielinen käännös tässä.)

Turkin armenialainen Daren Acemoglu on tämänhetken kymmenen lainatuimman taloustieteilijän joukossa. Hänen erityisalansa on Development Economy eli hän tutkii kasvun edellytyksiä. Erityisesti hän tutkii a) instituutioiden (demokratia, omistusoikeuden suoja) vaikutusta yhteiskunnan varallisuuteen ja b) yhteiskunnan instituutioiden muutoksen dynamiikkaa.

Kirja on kokonaisuudessaan suositeltava. Tämän blogin kannalta mielenkiintoisinta antia on a) Afrikan kehityksen käsittely toisaalta ja b) instituutioiden muutoksen käsittely toisaalta.

Instituutioiden kehitys

Instituutioiden muutoksen osalta Acemoglu ja Robinson torjuvat voimakkaasti helpon tien ratkaisut. Ekstraktiiviset instituutiot ja niiden pysyvyys ei johdu primääristi valtioiden poliittisen johdon typeryydestä vaan harvainvaltaisen eliitin insentiiveistä. Esimerkiksi Guatemalan valtio on supistanut väestön enemmistön taloudellisen toiminnan vapautta nimenomaan siten, että on edistänyt eliitin taloudellista asemaa pitämällä palkat minimissään. Sellaisissakin maissa, joissa vallitsee demokratia ja joissa hallituksilla on ollut edes jonkinasteinen pyrkimys edistää koko väestön etua, hallitus on ajautunut hyvästä tahdosta huolimatta huonoihin taloudellisiin ratkaisuihin, joilla on vain ostettu ääniä.

Acemoglu torjuu myös modernisaatioteorian. Varrallisuuden kasvu ei automaattisesti johda ekstraktiivisten instituutioiden korvautumiseen inklusiivisilla - esimerkiksi Kiinassa. Pikemmin inklusiiviset instituutiot luovat edellytykset rikastumiselle, eikä rikastuminen inklusiivisille instituutioille:

Rich nations are rich largely because they managed to develop inclusive institutions at some point during the past three hundred years. These institutions have persisted through a process of virtuous circles. Even if inclusive only in a limited sense to begin with, and sometimes fragile, they generated dynamics that would create a process of positive feedback, gradually increasing their inclusiveness.

Kaikkein vähiten johtaa harvainvallan vastainen vallankumous automaattisesti edistykseen. Vallankumous korvaa yleensä - esimerkkinä vaikkapa Etiopia, Kiina tai Venäjä - yhden harvainvallan toisella:

the German sociologist Robert Michels called it the ron law of oligarchy. The internal logic of oligarchies, and in fact of all hierarchical organizations, is that, argued Michels, they will reproduce themselves not only when the same group is in power, but even when an entirely new group takes control...The essence of the iron law of oligarchy... is that new leaders overthrowing old ones with promises of radical change bring nothing but more of the same.

Tulkitsen, että Acemoglu on instituutioiden muutoksen suhteen hayeklainen - siis evolutistinen. Instituutiot muuuttuvat - malliesimerkkinä Britannia - kun yhteiskunnassa ennustamattomasti syntyy uusia taloudellisia voimia, mutta voimia jotka eivät kykene yksinään monopolisoimaan valtaa vanhan eliitin sijasta.

Esimerkiksi Britanniassa kauppa siirtokuntien kanssa oli päinvastoin kuin Espanjassa yksityisissä käsissä ja kilpailun piirissä, mikä loi voimakkaan kauppiasluokan. Mutta yksin eivät Atlantin kauppiaat valtaa saaneet. Syntyi laaja heterogeeninen liittoutuma, joka päätyi ajamaan kaupan vapauden asiaa, sen sijaan että olisi nähnyt mahdolliseksi luoda oman valtansa voimalla omia monopoleja. Jos uusi voimakeskittymä olisi ollut homogeeninen, sen insentiivissä olisi voinut olla painostaa kuningas taas kerran jakamaan monopoleja. Sen sijaan kuninkaan itsevalta muuttui Loistavan Vallankumouksen jälkeen hiljalleen parlamentin vallaksi. Äänioikeutettuja oli aluksi vain pari prosenttia väestöstä mutta 1800-luvulta alkaen äänioikeus laajeni graduaalisesti ja muuttui kattavaksi 1920-luvulla.

Three factors greatly facilitated the emergence of more inclusive political institutions following the Glorious Revolution and the French Revolution.

The first was new merchants and businessmen wishing to unleash the power of creative destruction from which they themselves would benefit; these new men were among the key members of the revolutionary coalitions and did not wish to see the development of yet another set of extractive institutions that would again prey on them.

The second was the nature of the broad coalition that had formed in both cases. For example, the Glorious Revolution wasn’t a coup by a narrow group or a specific narrow interest, but a movement backed by merchants, industrialists, the gentry, and diverse political groupings. The same was largely true for the French Revolution.

The third factor relates to the history of English and French political institutions. They created a background against which new, more inclusive regimes could develop. In both countries there was a tradition of parliaments and power sharing going back to the Magna Carta in England and to the Assembly of Notables in France. Moreover, both revolutions happened in the midst of a process that had already weakened the grasp of the absolutist, or aspiring absolutist, regimes. In neither case would these political institutions make it easy for a new set of rulers or a narrow group to take control of the state and usurp existing economic wealth and build unchecked and durable political power.


Acejmoglun ajattelu ei siis ole kaukana Vanahasen ajatuksista demokratian edellytyksistä: Kun valtakeskittymät hajautuvat, edellytykset demokratialle syntyvät. Demokratia kyseenalaistaa poliittisen mutta myös taloudellisen harvainvallan. Monopolit, maaomaisuuden keskittymisen eliitille jne. Näin ollen poliittisen vallan hajautuminen johtaa inklusiivisiin instituutioihin ja toisaalta inklusiiviset instituutiot tukevat poliittisen vallan hajautumista.

Botswana

Mutta Afrikkaan. Olen kannattanut Vanhasen ja Lynnin teoriaa Kansallisen äo:n vaikutuksesta kansakuntien kehitykselle. Pelkkä äo on toki Vanhasen ja Lynninkin mukaan vain yksi faktori kansakuntien kehitystason ennustamisessa. Vanhanen ja Lynnkin toteavat, että korkea kansallinen äo pääsi täydellä voimalla vaikuttamaan esimerkiksi Kiinassa, vasta kun taloudelliset olot vapautuivat.

Afrikassakin on ainakin yksi kiistämätön onnistuja - Botswana - eikä sen menestystä voi niin kuin Vanhanen ja Lynn esittävät selittää pelkällä valkoisten ja kiinalaisten asiantuntijoiden panoksella. Valta on Botswanassa mustien itsensä käsissä ja maa on kiistatta menestynyt. Yhdellä oudolla varauksella josta jo aiemmin kerroin.

Kuten monet muutkin taloustieteilijät, Acemoglu ja Robinson hehkuttavat Botswanan menestystä - bruttokansantuote lähenee Viron tasoa. On toki totta, että Botswanassa on laajat raaka-ainevarat, jotka ovat mahdollistaneet nopean kasvun. Mutta niin on Päiväntasajan Guineassa ja Kongossa ja Venäjälläkin. Borswanan kehitys alkoi jo paljon ennen timanttien löytymistä.

Poliittinen ja taloudellinen valta oli perinteisesti varsin hajautunutta Botswanan alkuperäisissä "kuningaskunnissa". Alueen heimopäälliköt onnistuivat taitavan diplomatian keinoin vaikuttamaan Britannian johdon niin, että Botswana ei koskaan joutunut karkeimman siirtomaavallan kohteeksi vaan maa sai aseman Englannin puoli-itsenäisenä protektoraattina. Itsenäistyminen johti Botswanan tapauksessa varsin nopeaan kehitykseen, eikä pelkkään eliitin ihon värin vaihtumiseen niin kuin Kongossa tai Sierra Leonessa.

Botswana ei itse asiassa ole ainoa Afrikan menestystarina, mutta ehkä ainoa menestystarina, joka sai elää. 1800-luvulla monet eteläisen Afrikan mustien asuttamat alueet kehittyivät nopeasti. Heimojen yhteisomistuksesta siirryttiin yksityisomistukseen, ruokaa riitti vientiin valkoisten hallussa oleville alueille, maatalousteknologia kehittyi jne. Hetken näytti siltä että jotkut mustien heimoalueet olivat kehittymässä osaksi eteläisen Afrikan orastavaa markkinataloutta.

Apartheid-laisäädäntö pysäytti kehityksen 1900-luvun alussa. Mustista haluttiin tehdä halpaa työvoimaa Etelä-Afrikan kaivoksiin, heimoalueiden kehitys pysäytettiin lainsäädännöllä, maatalousmaiden yksityistyminen pysähtyi ja samoin teknologian kehitys. Valta palautettiin heimojohtajille. Luotiin bantustanien järjestelmä, joka antoi mustille pienet "kotimaat", mutta joissa ei ollut "kansalaisille" juuri edellytyksiä taloudelliselle aktiviteetille.

Both of the goals of removing competition with white farmers and developing a large low-wage labor force were simultaneously accomplished by the Natives Land Act of 1913. The act ... divided South Africa into two parts, a modern prosperous part and a traditional poor part... the prosperity and poverty were actually being created by the act itself. It stated that 87 percent of the land was to be given to the Europeans, who represented about 20 percent of the population. The remaining 13 percent was to go to the Africans...The 1913 legislation also included provisions intended to stop black sharecroppers and squatters from farming on white-owned land in any capacity other than as labor tenants... The effect of the act was to put a stop, for the future, to all transactions involving anything in the nature of partnership between Europeans and natives in respect of land or the fruits of land

Botswanassa siis kehitys on kuitenkin jatkunut. Se on jatkunut kuitenkin yhdellä poikkeuksella. Väestön elinajanodote on romahtanut parissa kymmenessä vuodessa melkein 30 vuotta ! Vanhanen ja Lynn totesivat kirjassaan, että kansallinen äo selittää 50% eroista bruttokansantuotteessa, mutta elinajanodotteen osalta kansallinen äo selittää jopa 70%. Kirjoitin aiemmin:

What should be clear for everybody at this very day is this: National IQ explains some 50% of variation in GDP between nations and also variation in many other measures of Quality of Life - like litteracy rate and life expectancy at birth.

For low IQ countries - e.g. countries in sub-saharan Africa - the IQ explains even more than 50% of the variance in GDP. The big positive outliers in low IQ countries are only those which have big reserves on gold, oil etc. ... For Life Expectancy National IQ explains even more than 50%:

According to "IQ and Global Inequality" by Richard Lynn and Tatu Vanhanen National IQ explains 60-70 % of the variation in Life Expectancy between nations. Satori Kanazawa has shown controlling of IQ makes factors like GDP to explain nothing of the variance in Life Expectancy.


Joten ehkä Acemoglu ja Robinson toisaalta ja Vanhanen ja Lynn toisaalta ovat molemmat oikeassa. Ristiriitaa ei oikeastaan edes ole.