tiistaina, elokuuta 14, 2018

Niinistön historiankäsitys on kuitenkin oikea

Olen kritisoinut Sauli Niinistöä moneen kertaan mm. NATO-keskustelun torppaamisesta. Tällä kertaa haluan nostaa kuitenkin esiin seuraavan asian: 

Niinistö ylittää ainakin yhdessä asiassa sen modernin keskustelun, joka keskittyy pelkkiin ihmisoikeuksiin ja yksilön vapauteen.

Talouselämä-lehti kertoo:

Niinistö on korostanut länsimaiden tuudittautumista ikuiseen rauhaan ja miettinyt, nostaako Putin riskirimaa huomatessaan länsimaiden kyvyttömyyden vastata sotilaallisiin aggressioihin. Presidentti kokee ”roomalaistaudin” hyvinvoinnin tuomaksi velttoudeksi. "Venäjä julistaa, että länsi on heikko. Se on havainnut toden".

Jotta kansa kykenisi puolustamaan yksilöidenkin vapautta, markkinataloutta tai vaikkapa homojen ihmisoikeuksia, miesten ja naisten on tajuttava, että vapaus vaatii myös puolustamista. Miehen on käytävä armeija ja oltava valmis ase kädessä puolustamaan maataan ja huolehdittava siksi kunnostaan.

Ihmisen on ylitettävä se nyky-oikeisto ja -vasemmiston hedonismi, joka keskittyy vain oikeuksien vaatimiseen ja omasta edusta huolehtimiseen. Ihminen ei ole vain yksilö vaan parhaimmillaan myös kansankokonaisuuden osa, jonka elämä palvelee kansankokonaisuuden terveyttä.

Yhteiskunta ei koostu vain yksilöistä, vaan luottamuksesta, maanpuolustustahdosta, väestönlaadusta, selkeästä viholliskuvasta ja tehokkaista instituutioista. Filosofi Bertrand Russel onkin sanonut:

Sosiaalinen koheesio on välttämättömyys, eikä ihmiskunta ole vielä koskaan onnistunut luomaan sosiaalista koheesiota vain rationaalisin argumentein. Jokaisella yhteiskunnalla on kaksi vastakkaista riskiä: yhtäällä luutuminen liian kurin ja perinteisiin jämähtämisen takia ja toisaalla moraalinen turmeltuminen tai ajautuminen vieraan vallan alaiseksi sitä kautta, että yksilökeskeisyys ja yksilön itsenäisyys tekee yhteistyön mahdottomaksi.

torstaina, elokuuta 09, 2018

Yhteisön merkitys lasten ja nuorten oppimistuloksiin

HS kertoi tänään suomalaisesta kasvatustieteen tutkimuksesta:

KAVERIPIIRI muodostuu heti lapsen mennessä uuteen kouluun ja sillä on ratkaiseva merkitys opiskelumotivaatioon myöhemmin.

Ensimmäiset päivät ratkaisevat, painottaa Helsingin yliopiston kasvatustieteen professori Katariina Salmela-Aro.

”Kaveripiirin muodostumiseen pitäisi panostaa paljon enemmän kuin nyt tehdään. Sen merkitys kouluinnostukseen ja koulussa viihtymiseen on aivan oleellinen.”

Siirtymävaiheissa, kuten ensimmäisen luokan alkaessa sekä yläkouluun ja peruskoulusta toiselle asteelle siirryttäessä, kaveripiirit syntyvät hyvin nopeasti.

Kun porukka on koossa, se alkaa muokata jäseniään toistensa kaltaisiksi. Tätä kehitystä on vaikea jälkikäteen muuttaa.

”Nuoret muuttuvat mieluummin itse kavereiden osoittamaan suuntaan kuin etsivät uusia ystävyyssuhteita”, sanoo Salmela-Aro.


TUOREESSA tutkimuksessa selvitettiin, miten nuoret valitsevat uudessa koulussa kavereitaan ja miten kaverit muokkaavat toisiaan kouluvuosien aikana.


OPPIMISMOTIVAATION suhteen kaveripiirit alkoivat pian muistuttaa toisiaan.

”Myös arvosanojen suhteen ryhmät alkoivat muodostua samanlaisiksi. Jos kaveripiiri oli koulua kohtaan kovin kielteinen, sen yksittäinen jäsen muuttui kielteiseksi.”

Osasta nuoria tuli koulussa alisuoriutujia, kun he mukauttivat toimintaansa sopeutuakseen kaveriporukkaan. Osa taas pinnisteli parempaan suoritukseen yltääkseen ystäviensä tasolle.


Tässä ei tietysti ole mitään yllättävää. Jo pitkään tutkimus on antanat viitteitä siihen suuntaan, että vanhemmat kykenevät vaikuttamaan lapsiinsa, mutta lähinnä vain valitsemalla lapsilleen koulun tms. paikan missä kaveripiirit syntyvät.

Kasvatustieteilijän suositukset ovat mielenkiintoisempia. Negatiivisesti nuoreen vaikuttavia kaveripiirejä pitäisi hänen mielestään aktiivisesti dekonstruoida:

"Salmela-Aro kehottaa opettajia sotkemaan tällaisia ryhmiä, etteivät nuoret olisi niin paljon keskenään tekemisissä. Samaan tapaan pitäisi pyrkiä sotkemaan ryhmiä, joissa asenne koulua kohtaan on vahvasti kielteinen."

sunnuntaina, elokuuta 05, 2018

Valtion väkivaltamonopoli - osa 2 - Venäjän vankilat

Venäläisissä vankiloissa vankeja kidutetaan ja terveetkin vangit sairastuvat usein mm. C-hepatiittiin huonoissa olosuhteissa. HS:ssä oli tänään mielenkiintoista lisätietoa Venäjän vankiloista artikkelissa Rikos ja Rangaistus. Tieto tosin perustuu vain yhden vangin kertomukseen. Jos lukijalla on tietoa asiasta enemmän, olisin iloinen lisätiedosta.

LEIRI IK-25:llä vangit huolehtivat kurinpidosta itse, kuten Venäjän vankileireillä on pitkään ollut tapana. Vartijoita näkyi harvoin, yleensä laskennoissa ja parakkien ratsioissa, joissa he etsivät piilopuhelimia. Enimmäkseen he pitivät huolta, ettei kukaan karkaa.

Kun järjestystä pitävät rikolliset, voisi kuvitella, että leireillä vallitsisi kaikkien sota kaikkia vastaan. Mutta ei, Salo näki vankien välistä väkivaltaa huomattavasti vähemmän kuin Suomessa, koska yhteiset säännöt kielsivät tappelun.

”Suomen vankiloissa tapellaan ihan missä vain. Vaikka ruokalassa, kun joku istuu sun paikalle.”

Leirin järjestyksenpidosta vastasi vankien eliitti, rikollispomot eli blatnoit, jotka olivat olleet Venäjän mafian bratvan palkkalistoilla. Erimielisyydet, kuten maksamattomat pelivelat, tuotiin heidän ratkaistavakseen. Rangaistus oli mukilointi ja sakko.

Tiukan hierarkian seuraava porras oli vankien suuri keskiluokka, muzhiki eli jätkät tai miehet. Heihin myös Salo kuului. Siitä alaspäin olivat halveksutut luottovangit, jotka tekivät yhteistyötä vartijoiden kanssa. He toimivat esimerkiksi työnjohtajina leirin teollisuusalueella.

Arvoasteikon pohjimmaisiksi jäivät alennetut, opušennye. Heihin kuuluivat esimerkiksi seksuaalirikolliset, homot, poliisina työskennellet ja vasikoineet tai muuten alamaailman lakeja rikkoneet.

Muille, myös vartijoille, he olivat saastaa. Alennetuille oli parakkien vessoissa oma pönttö, la­vuaari ja jopa ovenkahva, tv-huoneessa penkkirivi ja ruokalassa pöytä. Heiltä ei saanut ottaa vastaan tavaroita, ellei itse tahtonut alennetuksi.

”Alennetun asemasta ei nousta ikinä pois. Se seuraa kaikille tuleville tuomioille. Siitä saadaan aina tietää, koska bratvalla on kirjanpito kaikesta.”


Artikkelissa todetaan myös:

Venäjällä vankien kesken vallitsee paljon suurempi yhteishenki kuin Suomessa. Osin se johtuu maan vieraanvaraisesta kulttuurista, osin karujen olosuhteiden pakosta.

”Siellä vangit esimerkiksi keräävät kolehtia niille, joilla ei ole tupakan tai saippuan tapaisia perusjuttuja. Suomessa jokainen pärjää omillaan.”



perjantaina, elokuuta 03, 2018

Toimiiko valtion väkivaltamonopoli?

Jatkoin Why Honor Matters -kirjan teemaa Sarastuksen artikkelissa Kunnia ja Omankädenoikeus

Artikkeli käsittelee erityisesti valtion väkivaltamonopolin toimimattomuutta länsimaisessa yhteiskunnassa.

perjantaina, heinäkuuta 20, 2018

Why Honor Matters

Yritän kirjoittaa tästä kirjasta paremman arvostelun (suomeksi) Sarastukseen.

Why Honor Matters
Why Honor Matters by Tamler Sommers
My rating: 4 of 5 stars

Certainly the most interesting book this year. First time for years I read a book by a philosopher which I really enjoyed.

The reason was certainly partly because Sommers had really studied the subject also from outside the philosophy science:

1. The anthropology of honor cultures like the Pashtu or the Albanian high lands.
2. The evolutionary science of co-operation.
3. The social policy trials in the inner cities of US.
4. The US legal system.

Book discusses honor - instead of human rights, dignity etc. - as a basis for moral behavior. It is a kind of critique of the liberal/enlightenment view where the

a) morality is based on universal values and rationality/utilitarianism instead of particular communal local honor based norms/values
b) justice is based on blind impersonal justice with an emphasis on equal level of punishment on same crime - instead of honor based personal justice based e.g. on revenge and face-to-face reconciliation with help of trusted older community members.

It may sound radical or reactionary but Sommers is not proposing a black-and-white approach. Instead, he takes certain problems in the US and Western societies as a starting point and discusses whether we could learn something from the honor based cultures to find methods for solving those problems.

One concrete problem is the high crime/homicide rate of the inner city America. He concretely shows through some social policy trials by Non-Government Organisations how the violence rate was decreased by something like 25%-60% by instead of zero-tolerance concentrate on decreasing violence by trying to increase reconciliation with help of respected community members and decrease revenge as methods to solve problems. Kind of accept the honor based systems with revenge-based justice but reform them in a way that decreases violence in local conflicts.

In honor based cultures you are supposed to solve your conflicts without help from the state - based e.g. on revenge and based on the local traditional law systems like the Pastuan Pasthtunwali https://en.wikipedia.org/wiki/Pashtun.... Sommers discusses the main problems of the honor based systems openly:

1. the content of honor norms may in principle be whatever - e.g. support plainly immoral behavior and non-respect for human rights.
2. if justice is based mainly on revenge, the system may escalate violence out of control.

So it is certainly nor black-and-white.

View all my reviews

keskiviikkona, heinäkuuta 18, 2018

Obama puhuu progressiivisille järkeä

USA:n demokraattipuolue on menettänyt valkoisten enemmistön kannatuksen, mikä johti Trumpin ja republikaanipuolueen voittoon vaaleissa. Puolueella lienee jonkinlainen itsetutkiskelun paikka.

Barack Obama toteaa:

Democracy demands that we're able also to get inside the reality of people who are different than us so we can understand their point of view. Maybe we can change their minds, maybe they'll change ours. You can't do this if you just out of hand disregard what your opponent has to say from the start. 

And you can't do it if you insist that those who aren't like you because they are white or they are male, somehow there is no way they can understand what I'm feeling, that somehow they lack standing to speak on certain matters.

Samaan aikaan progressiivisten touhu jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut. Quillette-lehti kertoo esimerkistä, miten Black Lives Matter -järjestön korkeassa asemassa oleva aktiivi toteaa, että valkoiset ovat ali-ihmisiä ja toivoo, että kykenisi olemaan tappamatta heitä. Progressiivinen lehdistö ymmärtää lausuntoa, koska mustat ovat kärsineet orjuudesta. Progressiivinen media USA:ssa on varmin tae sille, että Trump saa seuraavissakin vaaleissa valkoisten amerikkalaisten enemmistön äänen. 

Mutta kyse ei ole vain varsinaisesta vasemmistosta - Hillary Clintonin vaalikampanja puhui vain vähemmistöjen ongelmista. Todellisuudessa USA:ssa mm. mustien asema on viime aikoina oleellisesti parantunut - valkoisen työväenluokan taas dramaattisesti heikentynyt. Demokraatit ovat omilla toimillaan vieraannuttaneet suuren osan entisiä äänestäjiään. Demokraattiprofessori Mark Lilla totesi HS:n haastattelussa

"Yhdysvaltojen vasemmiston on lakattava keskittymästä identiteettipolitiikkaan eli seksuaalivähemmistöjen ja etnisten vähemmistöjen ongelmiin, jos se haluaa takaisin valtaan. Demokraattien pitää kääntää katseensa enemmistön tarpeisiin ja hyväksyä se, että kaikista ei koskaan tule yhtä poliittisesti korrekteja.Politiikassa on kyse toisten vakuuttamisesta, ei itseilmaisusta”, ...”Jos huutaa ’olen tässä, olen homo’, ei saa osakseen muuta kuin päänsilittelyä tai silmien pyörittelyä.”  ...Juuri tämä itseriittoisuus johti Lillan mielestä vasemmiston tappioon. Sen sijaan että opiskelijoita kehotettaisiin tutustumaan erilaisiin ihmisiin ja etsimään kompromisseja, heitä rohkaistaan löytämään oma ainutlaatuinen identiteettiinsä, jota pitää varjella muiden arvostelulta, Lilla sanoo."

Evoluutiopsykologian professori Steve Pinker totesi myös, että poliittisen korrektiuden vaatimus on osaltaan johtanut Trumpin voittoon.

torstaina, kesäkuuta 21, 2018

Rantakieli

Liivinrannassa käynnin jälkeen olen miettinyt ilmiötä ranta ja rannan ihmisten kulttuuri. Liivinranta teki kauneudessaan ja surullisessa historiassaan minuun syvän vaikutuksen. Kuurin kynnäksessä käynti teki samanlaisen vaikutuksen. Paikka on kaunis, mutta alkuperäiset kielet ovat kadonneet ja asukkaat ajettu suurelta osin muualle.

Rannan "taloudellinen ekologia" on perinteisesti ollut erilainen kuin sisämaan. Rannan ihmisillä on omat elinkeinonsa ja omat taitonsa - erilaiset kuin sisämaan ihmiselle. Rannan ihminen kalastaa, käy kauppaa sisämaahan - myy kalaa ja ulkomailta tuotuja tuotteita - ja käy usein kauppaa pitkien matkojen päähän purjelaivoillaan.


Esimerkiksi Varsinais-Suomen Pyhämaan talonpojat viljelivät kivisiä peltojaan, kalastivat ja kävivät ulkomaankauppaa lukuisilla purjelaivoillaan ainakin silloin, kun lainsäädäntö sen salli, eikä kauppaa ollut rajoitettu erityisiin tapulikaupunkeihin.


Itämerellä on monta kielimuotoa, joita on puhuttu ensi sijassa rannalla. Kielet ovat 1900-luvulla pitkälti hävinneet. Häviämisen syy on ollut toisaalta sulautuminen isompiin kansoihin - toisaalta Neuvostoliiton aktiivinen likvidointipolitiikka. Rantakieli on muodostanut rannan ihmisen erityisen identiteetin. Mutta kieli edusti myös rannanihmisen avarampaa mieltä ja vapautta - se oli ja on uhka Venäjälle.


Itämeren rantakieliä ovat ainakin


1. Suomenruotsi, jota joskus rantaruotsiksi kutsutaan.


2. Rannarootsi eli Viron ruotsi.

3. Inkerinmaan toisen alkuperäiskansan ortodoksisten inkeroisten eli inkerikkojen kieli. (Kartassa tumman keltainen - vaaleampi keltainen on Inkerin suomi ja vihreä vatja.)



4. Liivi eli rantakieli. Wikipedian kielinäyte menee näin: Minā rõkāndõb rāndakīeldõ - Minä puhun rantakieltä (liiviä)



5. Kuurin kynnäksen latvia eli kuronia.



Osa yllämainituista kielistä on ollut aiemmin laajemmalle levinneitä, mutta niistä tuli jossain vaiheessa voittopuolisesti rantakieliä.


Esitän siis väitteen, että kieliä ei vain sattumalta puhuta juuri rannassa, vaan ne ovat levinneet ja niitä on ylläpidetty osana rannan taloudellista ekosysteemiä. Niillä on ollut rannanihmisille erityinen funktio. Siinäkin vaiheessa, kun inkeroisen puhujia oli enää muutama tuhat, neuvostoliittolaisessa kalastaja-laivassa saatettiin käyttää inkeroista työkielenä.


Ilmiö on tietysti yleisempi kuin vain rantaa koskeva. Usein vähemmistöt - uskonnolliset tai etniset - erikoistuvat tiettyihin ammatteihin. Juutalaiset ja Intian jainit tyyppiesimerkkeinä kauppiaista. Kyse ei kuitenkaan ole vain erikoistumisesta tiettyyn ammattiin, vaan ammatin vaatimukset ovat myös muovanneet uskontoa ja ylläpitäneet kieltä. Ortodoksijuutalaisuus ja jainilaisuus ovat luoneet voimakkaan luottamuksen kulttuurin, joka on mahdollistanut yhteistyön mm. timanttikaupassa.


PS. Pienen etsimisen jälkeen löysinkin tutkimuksen kielten ekologiasta. Jatkanpa siitä! Kielten diversiteetti on korkeimmillaan niillä alueilla missä geneettinenkin diversiteetti on korkeimmillaan. Missä luonto on monimuotoista, myös kielten monimuotoisuus vallitsee.



lauantaina, kesäkuuta 16, 2018

HS puhuu hyvinvointiyhteiskunnan kestävyydestä Bowlesin ja Gintisin hengessä

Helsingin Sanomien toimittaja Tuomas Niskakangas puhuu asiaa sosiaaliturvasta:

"Hyvinvointivaltion tulevaisuuden suurin uhka on se, että se menettää kansalaisten silmissä oikeutuksensa.

Hyvinvointivaltio ei kestä ilman runsaita verotuloja, joita keskiluokka ja rikkaat helposti alkavat kyseenalaistaa. Olisi musertavaa, jos keskiluokka kokisi elättävänsä maksamillaan veroilla ihmisiä, jotka eivät edes halua elättää itseään.

Siksi työttömien pitäminen aktiivisena on tärkeä keino pitää yllä hyvinvointiyhteiskunnan oikeutusta. Työttömän aktiivisuus lähettää viestin silloinkin kun työhakemus on epätoivoinen tai koulutukseen on menty vastahakoisesti. Aktiivisuus kertoo, että kaikki tekevät jotain, kaikki osallistuvat.

Silloin veronmaksaja pysyy tyytyväisenä ja hyvinvointivaltio terveenä."

Vasemmistolaiset amerikkalaiset sosiaaliturvan tutkijat ja taloustieteilijät Samuel Bowles ja Herbert Gintis puhuivat samasta asiaa jo 90-luvulla.

Ihmiset ovat valmiita auttamaan jos tietävät että avun vastaanottajat ovat valmiita auttamaan itseään ja osallistumaan työhön yhteiseksi hyväksi. 

Bowlesin ja Gintisin mukaan suurin uhka sosiaaliturvalle on se, että ihmisen todellista luontoa ei ymmärretä ja romutetaan ihmisten halua auttaa köyhiä. Bowles ja Gintis käyttävät termiä Homo Reciprocans ihmisen luonnosta - eli siitä että ihminen on ns. vahvaa vastavuoroisuutta harjoittava laji. Ihminen auttaa mielellään niitä, jotka ovat köyhiä ilman omaa syytään tai ainakin pyrkivät parantamaan omaa asemaansa aktiivisesti ja jotka ovat valmiita tekemään työtä yhteiseksi hyväksi.

" In experiments and surveys people are not stingy, but their generosity is conditional. Moreover, they distinguish among the goods and services to be distributed, favoring those which meet basic needs, and among the recipients themselves, favoring those thought to be "deserving." Strong reciprocity and basic needs generosity better explain the motivations that undergird egalitarian politics than does unconditional altruism. By "strong reciprocity" we mean a propensity to cooperate and share with others similarly disposed, and a willingness to punish those who violate cooperative and other social norms--even when such sharing and punishing is personally costly. We call a person who acts this way Homo reciprocans. Homo reciprocans cares about the well-being of others and about the processes determining outcomes--whether they are fair, for example, or violate a social norm. He differs in this from the self-regarding and outcome-oriented Homo economicus. We see Homo reciprocans at work in Chicago's neighborhoods, in a recent study that documented a widespread willingness to intervene with co-residents to discourage truancy, public disorders, and antisocial behaviors, as well as the dramatic impact of this "collective efficacy" on community safety and amenities."

Bowles ja Gintis ovat kontribuoineet ihmisen yhteistyön tutkimukseen erittäin voimakkaasti tieteen eturivissä. Kansankokonaisuus on raportoinut heidän tutkimuksistaan useaan otteeseen. Tässä kirjoitukseni Sarastuksesta.

tiistaina, kesäkuuta 05, 2018

Suomalaisuuden portinvartija

Presidentti määritteli suomalaisuuden: Suomalaiset eivät tue (Nato-jäsenyyttä) ja minä olen suomalainen.

Valtiomies Kyösti Kallio halusi päinvastoin yhdistää kansaa: Meidän on luotava sellainen Suomi, jossa ei ole punaisia eikä valkoisia, vaan ainoastaan isänmaataan rakastavia suomalaisia, Suomen tasavallan kansalaisia, jotka kaikki tuntevat olevansa yhteiskunnan jäseniä ja viihtyvät täällä. 

Niinistö panee turvansa Putiniin siinä missä virolaiset NATO:on turvatakuisiin: Hän (presidentti Vladimir Putin) ei unohda ystäviään, jos häntä on kohdeltu kunnioittaen.

Niinistö on samanlainen lakeijaluonne kuin Halonen. Putiniin päin hän luottaa mielistelyn voimaan - alamaisiinsa suhtautumisessa hän luottaa taas toisaalta kyykyttämiseen ja toisaalta siihen, että massa ihailee johtajaa joka kyykyttää poliitikkoja ja niitä jotka ajattelevat omilla aivoillaan. Massaihmiset jakavat Niinistön lakeijaluonteen, vaikka ovat kyykytys-mielistely-hierarkkiassa toki alemmalla tasolla.


sunnuntaina, kesäkuuta 03, 2018

Vanha raha ei haise, mutta korkea ÄO haisee?

Quillettessa on Daniel Friedmanin mielenkiintoista pohdintaa siitä, miksi eliitille on edullista kritisoida ÄO-testien tai SAT-testien tulosten läpinäkyvyyttä. 

Juttu lähti liikkeelle siitä, kun Stefan Molyneux ehdotti ns. läppänä youtube-seuraajilleen, että työhakemukseen kannattaisi liittää ÄO- ja SAT-tulos. Asiasta noisi USA:n liberaalipiireissä some-raivo ja some-pilkka.



Friedman analysoi kysymystä minusta oikein. Mitä suurempi testitulosten läpinäkyvyys on ja mitä enemmän testituloksia käytetään työhönotossa ja opiskelijavalinnassa, sitä parempia työntekijöitä ja opiskelijoita saadaan. Kun sata vuotta sitten Yalen kaltaisiin huippuyliopistoihin otettiin vain Uuden Englannin tms. aristokraattisukujen jäseniä, valtava osa lahjakkaista ihmisistä jäi reserviin. SAT-tulosten käyttöönotto opiskelijavalinnossa ja stipendi-järjestelmä paransivat sittemmin tilannetta oleellisesti. Opiskelijoiden ÄO-tuloksetkin nousivat noin 110:stä useita kymmeniä pisteitä. 

Kun testitulosten arvoa on USA:ssa vähemmistöjen (lue afrikkalaisten ja latinojen - ei aasialaisten) suojelemisen nimissä pyritty vähättelemään ja ÄO-testien käyttö on jopa kielletty työhön otossa, rikas eliitti on itse asiassa saattanut ajaa pikemmin omien vähemmän lahjakkaitten perillistensä asiaa kuin vähemmistöjen etua. 

USA:ssa onkin viime aikoina ollut laajaa keskustelua siitä, miten rikkaat pääsevät taas rahalla huippuyliopistoihin - kuten 100 vuotta sitten.

Daniel Golden won the Pulitzer Prize in 2004 for reporting on college admissions for the Wall Street Journal, and he explains how these systems work in his excellent 2006 book The Price of Admission. In addition to the widely-discussed practice of using lower admissions cutoffs for underrepresented minorities, the most prestigious colleges in the country also use lower academic criteria to admit students who are legacies — the children or grandchildren of alumni, and students who can participate in athletics. And, while admissions officials flatly denied this on the record, Golden makes a strong anecdotal case that the admissions standards can bend much further for the children of the very rich and the very powerful.
He found cases where administrators who focused on cultivating donors, attempted to exert pressure on admissions committees on behalf of certain applicants. Or found sports teams to slot favored candidates onto, in order to get them the benefit of lower admissions criteria for athletes. And certain special cases got very special treatment.
Before he married Ivanka Trump and became a top adviser to the President, Jared Kushner was well-known for the rumors surrounding the circumstances of his admission to Harvard. Jared’s father, Charles, a New Jersey real-estate developer, donated $2.5 million to the college shortly before Jared applied. Officials at Jared’s high school told Goldent hat they were shocked he got in; his transcripts and test scores were unremarkable. And they were especially disappointed that he was admitted while his high-school classmates who were better-qualified on the merits got rejected.  
Kushner’s story is famous, but not unusual; Golden obtained a list of elite Harvard donors and found that most of them had gotten their kids admitted. And recent admissions data shows that nearly a third of the students admitted to Harvard are legacies.
Friedman mainitsee erityisesti sen seikan, että siinä missä korkean ÄO-tuloksen mainitseminen työhaastattelussa, työhakemuksessa, sosiaalisessa mediassa tai smalltalkissa mielletään tabuksi, eliittiyliopistossa suoritettu tutkinto ei ole tabu. ÄO:n mainitseminenhan on lähes rasismia, koska ÄO-testeissä on muka kulttuurinen bias, joka parantaa valkoisten tuloksia mustiin mutta kumma kyllä ei aasialaisiin nähden.

Vanha raha ei haise, mutta korkea ÄO ja uusi raha muka haisevat. 

Ei ole ensimmäinen kerta kun eliitti on nostamalla lukukausimaksuja tai vähentämällä testitulosten merkitystä yrittänyt vaikuttaa sisäänottoihin. 20-30-luvulla maksuja nostettiin ja juutalaisten osuutta opiskelijoista vähennettiin mm. Harvardissa 23%:ista 12%:iin erityisillä kiintiöillä - samaan tapaan kuin nyt aasialaisten osuutta alennetaan affirmative action -mekanismilla. (Lähde Peter Turchin, Ages of Discord.)

sunnuntaina, toukokuuta 27, 2018

Naisten ja miesten eroista uusi artikkeli Sarastuksessa

Raportoin aikoinaan Sarastukseen tutkimuksesta, jonka mukaan naisryhmät toimivat tehottomammin kuin miesten muodostamat ryhmät, mutta toimiessaan yhdessä miehen kanssa, nainen tekee suuremman osan työstä.

Naisten ja miesten välisessä yhteistyössä on myös toinen selkeä ero. Naisryhmät toimivat huonommin kuin sekaryhmät ja puhtaat miesten ryhmät. ... Havainto tukee kokemusperäistä tietoa, jonka mukaan naiset naisvaltaisilla aloilla klikkiytyvät ja ovat joskus jopa jatkuvassa konfliktitilanteessa keskenään.

Uusi Timo Hännikäikäisen kääntämä artikkeli taas kuvaa naisten käyttäytymistä muita naisia kohtaan:

Niinpä Allison Gabriel, johtamisen ja organisaation tutkimuksen apulaisprofessori Arizonan yliopiston yritysjohtajacollegesta, on äskettäisessä miesten ja naisten työpaikkakäyttäytymistä koskevassa tutkimuksessaan ”löytänyt pätevää todistusaineistoa siitä, että naiset saavat osakseen enemmän epäkohteliaisuutta naispuolisilta kuin miespuolisilta työtovereiltaan. (…) [Naiset] ovat töykeämpiä toisilleen kuin miehille tai kuin miehet ovat heille.” Ja mitä itsevarmempia naiset ovat, sitä karkeammin muut naiset kohtelevat heitä...

Miesten ja naisten väliset moraaliset eroavaisuudet ovat hämmästyttäviä. On ilmeistä, että äidillisten vaistojensa takia naiset ovat epäitsekkäämpiä ja myötätuntoisempia kuin miehet. Ja kuten naisten myönteisempi suhtautuminen maahanmuuttoon antaa ymmärtää, naisten moraalikäsitykset ovat myös universaalimpia. Näyttää kuitenkin siltä, että henkilökohtaisissa suhteissa naiset ovat vähemmän reiluja kuin miehet. Miksei niin olisi? Moraaliset järjestelmät kaikessa abstraktissa ankaruudessaan ja velvollisuudentunnossaan ovat miesten keksintöä, ja koska naisten suuremmalla viekkaudella ja teennäisyydellä on todennäköisesti evolutiivinen perusta, kenties naisten suurempi epäreiluus yksilötasolla palvelee samaa tarkoitusta.

PS. Miehet toimivat tehokkaammin ryhmä-tilanteessa, kun ryhmä on konfliktissa toisen ryhmän kanssa:
Stanfordin Yliopiston tutkimuksen mukaan yhteistyökäyttäytymisessä on hyvin merkittävä ero sukupuolten välillä. Nimenomaan miehet tekevät tehokkaammin yhteistyötä ryhmässä, kun ryhmä on kilpailu- tai konfliktitilanteessa toisen ryhmän kanssa, verrattuna tilanteeseen missä konfliktia ei ole. Naisten yhteistyön määrä ei riipu konfliktin tasosta. Tulos antaa tukea evolutiiviseen ajatteluun perustuvalle ns. Male warrior -hypoteesille:
Mies on metsästäjä-keräilijäyhteisössä sopeutunut toimimaan metsästäjänä ja sotilaana. Metsästäjä-keräilijäyhteisössä metsästyksen ja sodan tehokkuus riippuu paljolti miesten kyvystä toimia konfliktitilanteessa sekä miesten keskinäisestä luottamuksesta ja uhrautumishalustakin. Mies yksilönä saattaa myös hyötyä sodasta. Voitokas taistelija valtaa resursseja (muiden heimojen maa-alueita ja naisia) itselleen. Toisaalta sodassa tai metsästyksessä kunnostautunut mies saa oman heimonsa naisten ja toisten miesten silmissä arvostusta ja siten myös etuja. Hävitty konflikti taas merkitsi metsästäjä-keräilijäyhteisön miehille hyvin todennäköisesti kuolemaa. Usein naiset sen sijaan otettiin voittaneen heimon jäseniksi. Miehelle oman yhteisön kukoistus oli elinehto, naiselle ei. 

keskiviikkona, toukokuuta 23, 2018

Vasemmistolainen akateeminen arvio Jordan Petersonista

Suosittelen.

I see him as part of a tradition of conservative political thought that’s deeply committed to trying to understand the fundamentals of what was classically called ‘the human condition.’ This is not the sort of conservativism that most Americans and Canadians think of when they hear the term ‘conservative.’ For example, it has no necessary connection to the sort of uncritical championing of corporate capitalism favored by conservatives today. Rather, it is concerned with issues such as the fragility of cultural norms that help provide individuals with a sense of purpose, and enable societies to remain relatively peaceful and functional.
Conservatives of this stripe mistrust radical movements that are ready to rip apart a cultural fabric that took generations to weave in pursuit of some idealistic vision of social justice. They believe that there is such a thing as ‘human nature,’ and that it’s highly fallible, and inevitably bedeviled by problems such as envy, corruption, and greed.
Consequently, such conservatives have no faith in leftist visions of a transformational ‘revolution’ that will definitively destroy oppression and establish a truly just society. Instead, they see them as dangerously naïve, and likely to produce violent anarchy and/or repressive authoritarianism. While acknowledging the realities of social injustice, they believe that political reforms need to be cautiously incremental—in a word, conservative.
Kirjoitus sisältää laajaa kritiikkiä niitä kohtaan vasemmalla, jotka leimaavat yksikantaan Petersonin rasistiksi tai muuten taantumukselliseksi. 
Kirjoittaja suree erityisesti siitä, että ne vasemmistolaiset jotka ajattelevat kuin kirjoittaja itse, usein eivät uskalla sanoa ajatuksiaan ääneen vaan pelkäävät joutumista suljetuksi ulos omasta sosiaalisesta verkostostaan, tai äärimäisessä tapauksessa siirtyvät oikeasti äärioikeiston leiriin.

perjantaina, toukokuuta 11, 2018

Lestadiolaisten ankkalampi?

Paljon on puhuttu suomenruotsalaisuudesta verkostona, joka luo jäsenilleen sosiaalista turvaa ja taloudellista varallisuutta. Suomenruotsalaisen verkoston ulkoisvaikutukset koko yhteiskunnalle ovat nekin todennäköisesti suurimmalta osin - mutta ei pelkästään - positiiviset.  Tänään HS raportoi Aina Linjakumpu nimisen tutkijan tutkimuksesta, jossa on selvitetty vanhoillislestadiolaisten taloudellisia verkostoja. Linjakumpu ei tee lopullista johtopäätöstä siitä, ovatko ulkoisvaikutukset muuhun yhteiskuntaan ensi sijassa positiivisia vai negatiivisia. Ilmiselvää lienee kuitenkin, että lestadiolaisuus aivan samalla tavalla kuin juutalaisuus tai Intian jainilaisuus ovat uskontoja, jotka edesauttavat voimakkaasti uskontokuntaan linkittyneiden taloudellisten toimijoiden verkostoitumista. 

Kansankokonaisuus näkee valistushenkisen uskontokritiikin olevan rajoittunutta painottaessaan ensi sijassa uskontojen epäfaktuaalisuudesta. Uskonnollisuuden vaikutukset ovat uskonnosta riippuvia ja hyvin heterogeenisia. Luottamusverkostojen luominen on kuitenkin tyypillinen uskonnon vaikutus - voisi jopa sanoa funktio. Kirjoitin aiemmin:

On mm. selvää kokeellista näyttöä siitä että uskonnolla on tärkeä rooli ryhmäkoheesion ylläpidossa. Israelin kibbutsien jouduttua 80-luvulla taloudellisiin vaikeuksiin, uskonnolliset kibbutsit selviytyvät ja säilyttivät yhteisöllisyytensä mutta muut kibbutsit joutuivat siirtymään yksityisomistukseen. Uskonnon on todettu lisäävän ryhmän jäsenten keskinäistä luottamusta.

HS kirjoittaa:



Herätysliikettä lähellä olevat yritykset tuovat elinvoimaa esimerkiksi Oulun seudulle, mutta verkostoista syntyy myös vääränlaisia sidonnaisuuksia. Lestadiolaisuus antaa yhtenäisen pohjan, josta se keskinäinen luottamus syntyy. Maailma jäsentyy samalla tavalla, ja verkostot limittyvät.
...


Vanhoillislestadiolaisuudessa arvostetaan yrittämistä ... Verkostojen paljouden lisäksi toinen yllätys tutkijalle oli se, miten voimakkaasti yrittäminen ja yritteliäisyys ovat läsnä vanhoillislestadiolaisuudessa. Yrittäjyyteen kasvetaan ja siihen kannustetaan. Yhteisö tukee sitä sanoin ja teoin. Liikkeen kolmessa kansanopistossa ei tutkailla pelkästään uskon kysymyksiä, vaan järjestetään myös yrittäjyyskursseja. Taustalla on työnteon kunnioittaminen, joka on olennainen osa liikettä. Työ nähdään palvelutehtäväksi, jossa palvellaan niin Jumalaa, toista ihmistä kuin myös yhteiskuntaa. Toisin kuin joissakin uskonnollisissa liikkeissä, lestadiolaisuudessa ei katsota pahalla, jos yrittämisellä menestyy.

...

OLENNAISTA on ymmärtää, että taloudellisissa verkostoissa on mukana lestadiolaisia, jotka eivät ole kovin vakaumuksellisia. He ovat sosiaalisesti lestadiolaisia ja pysyvät liikkeen piirissä, koska siitä on hyötyä ja iloa – myös yritystoiminnan näkökulmasta. Jotkut lestadiolaiset yritykset toimivat kuin start up -hengessä toisiaan tukevana verkostona, joka tuo elinvoimaisuutta esimerkiksi Oulun seudulle. ”Parhaimmillaan verkostoituminen edesauttaa asiakkaiden, työntekijöiden ja yrityskumppaneiden löytämistä. Aluetaloudelliselta kannalta verkostoituminen luo dynamiikkaa”, Linjakumpu sanoo.
...



Silti verkostomaisuus johtaa siihen, että välillä liikutaan arveluttavilla vesillä. Epäilyjä on esimerkiksi siitä, että hyvä veli -verkostot saavat asiat luistamaan yritysten kannalta etenkin kuntapolitiikassa kaava- ja kilpailutuspäätöksineen. Paikallispoliitikkojen lisäksi liikkeeseen kuuluu myös kuntien ja valtion viranomaisia.
”Sidonnaisuuksia on väistämättä. Uskonnollinen vakaumus ja siihen liittyvä toiminta ovat herkkä asia, joten siitä syntyvistä sidonnaisuuksista ei juuri puhuta. Mediakin on varovainen, varmaan syystäkin”

torstaina, toukokuuta 03, 2018

Economist: Afrikassa on runsaasti viljelyskelpoista maata käyttämättä

Afrikassa on runsaasti viljelyskelpoista maata käyttämättä - enemmän kuin koko USA:n nykyinen viljelyala. Tilanne on tämä vaikka Afrikan väestö kasvaa hallitsemattomasti ja Afrikasta odotetaan Eurooppaan laajaa maahanmuuttoa.



Maatalous on kuitenkin usein tehotonta. Maatalousmaa on usein korruptoituneen eliitin käsissä, joka pitää maita usein viljelemättä. Ko. maat ovat usein samoja, jotka on "palautettu" valkoisilta maanviljelijöiltä afrikkalaiseen omistukseen. Etelä-Afrikan tasavalta suunittelee juuri samanlaista "palautusta", mikä tehtiin Zimbabwessakin ja joka johti maataloustuotannon romahtamiseen. Maita ei jaettu Zimbabwessa suinkaan afrikkalaisille maatyöläisille maareformina, vaan useinkin vallassaolevan puolueen aktiiveille ja apartheidin vastaisen taistelun veteraaneille. Ihmisille, joilla ei ole useinkaan kiinnostusta tai taitoa harjoittaa maanviljelyä.

Uusin Economist kertoi artikkelissaan Farming in Africa:

SURROUNDED by tangled shrubland, Wisdom Mababe’s farm in central Zambia seems incongruously neat. “In 2002, when I started, it was bare bush,” he says. Each year since, he has bulldozed an area the size of 40 football pitches. Maize grows in ordered rows; cattle graze behind a fence. “The land, the water, it’s in abundance,” ...

For most of its history, sub-Saharan Africa has been short of people, not land. In 2011 the World Bank estimated that the region had 200m hectares of suitable land that was not being used for crops—almost half of the world’s total, and more than the cultivated area of America. That potential excites many. “Africa is the future breadbasket of the world,” says Ephraim Nkonya of the International Food Policy Research Institute, a think-tank in Washington, DC.

Yet such aggregate figures may deceive. Most of Africa’s spare land lies in just a few big countries, such as Sudan and the Democratic Republic of Congo. In densely populated places (with more than 100 people per square kilometre of farmland), average farm sizes have shrunk by a third since the 1970s. The continent is already a net importer of food; by 2050 it may have twice as many bellies to fill. In hotspots like central Nigeria, clashes between crop-growing farmers and herders have killed thousands. Doom-mongers see a larger crisis brewing.

From Mr Mababe’s tranquil farm, such fears seem distant. Only a fifth of land in his district is being used, reckons the council chairman. A German company has bought 40,000 hectares of private land to grow maize and soya beans. The government is trying to lure other commercial outfits to designated “farm blocks” ...

...

Perhaps a tenth of Africa’s cultivated land is now in the hands of big business, which uses most of it for biofuels, timber and other non-food crops. As significant is the rise of mid-size farms (those between five and 100 hectares), often owned by civil servants in the cities. “They have the political connections,” says Thomas Jayne of Michigan State University. Many are not serious farmers. Those who own more than 20 hectares often leave most of it idle.

...


Middling farms now cover more of Zambia than small ones. Meanwhile squeezed smallholders farm their shrinking plots too intensively, degrading already poor soils. This happens even in spacious countries because people are concentrated along roads and in towns.

This presents a conundrum. Better seeds and fertiliser, as well as niftier techniques, could send Africa’s farm yields soaring. But mechanised commercial farms do not provide as many jobs as subsistence agriculture. Most Africans still live in the countryside. That life there is so tough is why they are abandoning it faster than people on any other continent.

Muuten Economist-lehteä voi lukea ilmaiseksi ainakin pääkaupungin kirjastokortilla rbdigital-sovelluksella. Katso ohje.

tiistaina, toukokuuta 01, 2018

2000-luku - eugeniikan vuosisata?

Tiedetoimittaja Steve Sailer ennusti ehkä 10 vuotta sitten että 2000-luvusta tulee eugeniikan vuosisata. Spermapankin käyttäjät voivat tietysti jo nyt valita sperman luovuttajan, joka on korkeasti koulutettu, älykäs, komea ja terveSailer ennusti, että keinohedelmöitettyjä munasoluja tullaan valitsemaan DNA screeningin perusteella. Luonnollisen hedelmöityksen tapauksessa heikkolaatuiset sikiöt abortoidaan. Perinnöllisten sairauksen riski tulee olemaan yksi laadullinen valintaperusteKiinassa näitä menetelmiä tullaan varmasti käyttämään eugeenisissa tarkoituksissa valtionkin toimesta. Tuskin kestää kauaa kun Kiinassa tulee voimaan laki, jonka mukaan kaikki sikiöt on skannattava ainakin tiettyjen geenien osalta ja heikolaatuiset sikiöt on eliminoitava.
USA:ssa ja Australiassakin testejä jo suositellaan. Uusi eugeniikka ei tietysti tule olemaan samanlaista pakkosterilaatioon perustuvaa eugeniikkaa kuin 20-50-kuvun eugeniikka Saksassa tai Ruotsissa (kuuntele podcast Ylen Areenasta), vaan ainakin Lännessä vanhempien vapaaehtoisuuteen perustuvaa kelvottomien sikiöiden abortointia tai IVF:llä hedelmöitettyjen munasolujen valintaa.
Alla on New Scientistin juttu aiheesta.



perjantaina, huhtikuuta 13, 2018

Kiitos 1918

Helsingin vapautuksesta on kulunut 100 vuotta. Kansankokonaisuus muistaa saksalaisia ja suomalaisia osallistuneita - mutta kunnioittaa myös hävinneiden muistoa.


Oli erittäin ikävää, että Suomi ajautui vuonna 1918 sisällissotaan. SDP joutui äärivasemmiston käsiin ja nousi kapinaan laillista hallitusta vastaan. Toisaalta köyhälistön kurjuus elintarvikepulan Suomessa oli omiaan synnyttämään katkeruutta.

Sisällissota jälikiselvittelyineen synnytti jyrkän kuilun kansan keskuuteen, joka onnistuttiin vasta 1939 kuromaan umpeen. Sopu oli erityisen tärkeää Venäjän uhan realisoituessa talvisotana.

Nyt vuonna 2018 tarvitaan yhteistyötä kaikkien kansankerrosten välillä. ikimuistoisen vihollisemme Venäjän uhka on taas aktivoitunut.

lauantaina, huhtikuuta 07, 2018

Yhteisen uhan ymmärtävä kansa on vahva kansa

Iltasanomat referoi:

Ulkopoliittisen instituutin tutkija arvostelee keskustelua, jota Suomessa on käyty Venäjän sotaharjoituksista Itämerellä. Charly Salonius-Pasternakin kritiikki ulottuu Puolustusvoimien ylipäällikköön, presidentti Sauli Niinistöön asti.

– Silmiinpistävää Suomessa, oli sitten kyse presidentistä tai sotilasasiantuntijasta, on selvästi tällainen, sanotaan nyt vähättelevä viesti: ei tästä tarvitse olla huolissaan, ei ole uhka Suomelle ja niin edelleen. Eihän se ole uhka, koska tarvitaan vähintään sotilaallinen hyökkäys, että se on uhka Suomelle, eli sillä periaatteella voi sanoa, että mikään ei ole uhka Suomelle, sanoo Salonius-Pasternak STT:lle.

Niinistö sanoi keskiviikkona Tampereella, että Venäjän sotaharjoituksista Itämerellä ei ole Suomessa syytä olla välittömästi huolissaan.


Uskoisin että TP Niinistö ajattelee että hänen velvollisuutensa on rauhoitella vaalikarjaa vähättelemällä uhkaa - eli esittämällä muunneltua totuutta. Esimerkiksi Baltiassa taas ajatellaan että vahvassa demokratiassa kansan pitää ymmärtää asioita, kuten Venäjän uhkaa, realistisesti.

Venäjän uhka on koko kansan asia. Mitä paremmin kansa ymmärtää uhan, sitä paremmin uhkaan voidaan varautua. Ei vain valtiovallan taholta vaan myös kansalaisyhteiskunnan taholta. Koko kansalaisyhteiskunnan on ymmärretvä roolinsa samallalailla kuin vaikkapa talvisodan aikana.

Euroopan valtioiden yhdessä suorittama venäläisten diplomaattien karkoitus kuvaa sitä, että Euroopan valtioiden tasolla on alettu ymmärtää, että Venäjän uhka on koko Euroopan asia.

Kansa, johon kohdistuu yhteinen uhka ei ole vain lauma yksilöitä, jotka kaikki touhottavat omaa itsensä toteuttamista, vaan yhteen hiileen puhaltava yhteisö, jossa jokainen toki ajattelee omilla aivoillaan, mutta jossa primääri ongelma nimeltä Venäjä ymmärretään.

Yhteisen uhan ymmärtävä kansa on vahva kansa.

Yhteisen uhan luoma yhtenäisyys ei tehosta vain primääriin uhkaan - Venäjään - varautumista, vaan tuottaa potentiaalisesti monenlaisia tehokkuushyötyjä sivuvaikutuksena. Sodan aikana ja vuosikymmeninä sen jälkeen suomalainen yhteiskunta kehittyi nopeasti. Tehtiin paljon sosiaalisia uudistuksia, jotka hyödyttivät nimenomaan vähävaraisia. Uskon, että vastaava ilmiö syntyisi nytkin, jos Niinistö johtaisi kansaa edestä ja osoittaisi että elämme taas uhan hetkeä.

sunnuntaina, helmikuuta 18, 2018

Kristillinen kommunismi Paraguayssa

Kirjoitin vuonna 2008 siitä miten kommunismin on usein väitetty epäonnistuvan aina, koska se ei ota huomioon ihmisluontoa. Kerroin, että todellisuudessa kommunismi on onnistunut ainakin kerran kristillisenä kommunismina anabaptistisen hutteriittikirkon muodossa. Hutteriitit ovat yhtäjaksoisesti eläneet yhteisomistuksessa yli 150-vuotta. Ennen lyhyehköä katkosta 1800-luvun alussa he olivat eläneet yhteisomistuksessa pari sataa vuotta.

Joku voisi tietysti sanoa, että hutteriittikommuunit eivät muodosta valtiota, vaan toimivat valtion sisällä. Mutta itse asiassa maailmassa on ollut myös suhteellisen hyvin onnistunut kristillinen kommunistivaltio - Paraguayn alueella toiminut jesuiittojen johtama Jeesuksen Valtakunta. Valtio ei toki ollut muodollisesti itsenäinen - vaan Espanjan kruunun suojeluksessa - mutta se kykeni puolustamaan intiaaniväestöä tehokkaasti orjakauppiaita vastaan. Valtio aseisti intiaanit tehokkaasti. Valtio-termi on perusteltu, koska jesuiittahallinnolla oli alueellaan väkivaltamonopoli ja lainsäädäntövalta.

Lopulta jesuiittojen toiminta koettiin uhaksi siirtomaavaltaa kohtaan. Portugalin ja Espanjan yhteishyökkäys maahan kykeni tuhoamaan kukoistavan valtion.

Alunperin jesuiittojen tarkoituksena ei ollut muodostaa omaa aluettaan puolustamaan kykenevää valtiota. Valtion synty oli reaktio orjakauppaan. Intiaaniväestö hakeutui jesuiittavaltion alueelle, koska se tarjosi intiaaneille turvan ja suhteellisen korkean hyvinvoinnin.

Wikipedia kirjoittaa:
Ensimmäiset jesuiitat saapuivat Paraguayhin 1588. Vuonna 1610 Espanjan kuningas Filip III julisti, että Paraguayn guarani-intiaaneja sai hallita vain sanan säilällä, ei väkivalloin. Kirkko salli jesuiitoille huomattavat toimintavapaudet. Jesuiittojen toiminnan tuloksena syntyikin eräs historian suurimmista yhteisöelämänmuodon kokeiluista: jopa 100 000 guarani-intiaania asutti kahtakymmentä siirtokuntaa Paraguayssa 1600-luvun puolivälissä.[7]
Uusia jesuiittojen siirtokuntia uhkasivat orjakauppiaat, jotka saivat elantonsa vangitsemalla intiaaneja ja myymällä heitä orjiksi plantaasien omistajille. Intiaanien väkiluvun ehtyessä São Paulon lähellä he huomasivat runsaasti asutetut siirtokunnat. Kun espanjalaiset viranomaiset eivät olleet halukkaita suojelemaan siirtokuntiaan, ei jesuiitoilla ja guaraneilla ollut mahdollisuuksia puolustaa itseään. Tuhansia guaraneja vangittiin ja myytiin orjiksi.
Vuonna 1639 Perun varakuningas hyväksyi intiaaneille luvan kantaa aseita. Korkeasti koulutetut ja hyvin motivoidut intiaanisotilaat ajoivat orjakauppiaat verisesti pois. Tämä voitto merkitsi Paraguayn jesuiitoille kultaista aikaa. Elämä siirtokunnissa tarjosi guaraneille korkean elintason, suojapaikan orjakauppiailta sekä fyysistä ja sosiaalista turvaa. Siirtokunnat tulivat ajan kuluessa melko vauraiksi, ne veivät kauppatavaraa kaupunkeihin sekä varustivat oman intiaaniarmeijan.[7]
Jesuiittasiirtokunnat ovat tulleet tunnetuiksi korkeatasoista taiteellisista ja moraalisista pyrkimyksistään. Jesuiittojen johdolla perustettiin kuoroja, orkestereja ja näytelmäseurueita. Viljelyllä ja kaupankäynnillä hankitut tulot päätyivät työntekijöille itselleen. Eräät valistusajattelijat ylistivätkin jesuiittoja, esimerkiksi Voltaire kutsui jesuiittasiirtokuntia “ihmisyyden triumfiksi.”[7]
Menestyksensä vuoksi Paraguayn jesuiitat saivat paljon vihollisia. Vuosina 1720–1730 Paraguayn uudisasukkaat kapinoivat jesuiittojen etuuksia ja hallintoa vastaan. Kapina epäonnistui. Kapina oli kuitenkin yksi ensimmäisistä vakavista yrityksistä nousta Espanjan valtaa vastaan siirtomaissa. Madridissa siihen suhtauduttiin vakavasti ja kuningas Kaarle III päätti ottaa alueet tiukempaan hallintaan.
Vuonna 1767 jesuiitat karkotettiin Espanjan kuninkaan käskystä Paraguaysta. Muutaman vuosikymmenen kestäneiden karkotusten aikana lähes kaikki, mitä jesuiitat olivat saaneet aikaan, tuhottiin. Guaranit hylkäsivät lähetysasemat ja ne joutuivat rappiolle. Nykypäivänä kasvien valtaamat rauniot ovat ainoa jäljelle jäänyt muisto 160-vuotisesta jaksosta Paraguayn historiassa
Valtiota kuvataan myös Olavi Pavolaisen kirjassa Lähtö ja Loitsu.

Suurin osa maasta, "Jumalan pelto", oli yhteisomaisuutta. Jokaisen oli tehtävä yhteismaalla kolme työpäivää viikossa. ... sato korjattiin yhteisiin varastoihin, joista se määräaikoina jaettiin kansalle. Jokainen kansalainen sai lisäksi oman maapalstan... Perintöoikeutta ei ollut, vaan jokainen lapsi sai täysi-ikäiseksi tultuaan oman maapalansa. Kaikki asuivat yhteistaloissa.  

Siirtokuntien koko oli hutteriittiyhteisöjä paljon suurempi. Jäseniä oli 3000-6000, kun hutteriittikommuunissa jäsenmäärä on maksimissaan 250. Kun maksimi ylitetään, kommuuni jaetaan kahtia.

maanantaina, helmikuuta 12, 2018

Maahanmuuttajien yhteisöllisyys vastaan kantaväestön individualismi


Monet maahanmuuttajaryhmät ovat yhteisöllisiä siinä mielessä, että suku tai heimo puolustaa jäseniään ja samalla rajoittaa jäsentensä elämää tiukoilla normeilla. Esimerkiksi koulun pihalla maahanmuuttajaoppilas, joka on ottanut silmätikukseen kantaväestöön kuuluvan, saa puolelleen omansa. Jos kantaväestöön kuuluva yksittäinen nuori yrittää auttaa kiusattua kaveriaan, kiusaajan yhteisö kostaa heti. Ja kantaväestöön kuuluva auttaja on nimenomaan yksittäinen, koska suomalaiset ja ruotsalaiset ovat yksilöitä.

Jossakin 500 oppilaan koulussa jo 10-20 kehitysmaista tulleen nuorukaisen joukko voi hallita koko koulua kaaoksella, ja pottunokkaiset lapset kärsivät. Nimittäin pottunokat ovat yksin. Kun tällainen kehitysmaista tullut poikalauma käyttäytyy agressiivisesti ja käy jonkun pottunokan kimppuun niin kukaan toinen pottunokka ei puolusta häntä. Pottunokilla ei ole sellaista ryhmälojaalisuutta takanaan kuin  kehitysmaista tulleilla.

Kantaväestöön kuuluvilla ei ole yhteisöjä, jotka puolustaisivat heitä.

Puolitäydessä metrossa tai bussissa istuu hiljaisia pottunokkia keskittyen kännykkäänsä tai sanomalehteensä. Kyytiin astuu lauma nuoria möliseviä kehtiysmaalaisia. Tunnelma pienessä tilassa muuttuu käsinkosketeltavan tukalaksi ja varovaiseksi. Jokainen pottunokka tekee nyt kahta asiaa: ensinnäkin hän ruuvaa korvakuulokkeidensa volyymia hieman isommalle, keskittyy entistä syvemmin sanomalehteensä pitäen katseen tiukasti vain ja ainoastaan lehdessä, tai torkkuu entistä keskittyneemmin. Hän siis keskittyy toden teolla siihen mitä oli juuri ennen kehitysmaalaisten tuloa tekemässä. Pottunokka haluaa olla niin huomaamaton kuin vain ikinä voi. Varsinkin nuoret naiset uppoutuvat aivan omaan ulottuvuuteen. Olisi katastrofi herättää vähäisintäkin huomiota ...
Pottunokka on tilassa yksin, vaikka ovat enemmistö. Jos hän sanoisi mölyävälle apinalaumalle, että voitteko olla hiljaa, niin koko apinalauma hyökkää sanojan kimppuun ja muut pottunokat keskittyvät entistä syvemmin siihen mitä ovat tekemässä. Pottunokka on yksin.
Joku voisi sanoa, että kantaväestön pitää ottaa maallia maahanmuuttajista ja muodostaa omia yhteisöjään ja jengejään. Todennäköisempi seuraus on white-filght.
Tärkeintä on, että näistä asioista puhutaan

Maahanmuuton - eirityisesti islamilaisen maahanmuuton - haaste on nimenomaan haaste Euroopassa vallitsevalle ääri-individualismille. Mikäli islamilainen maahanmuutto antaa ääri-individualismille niskalaukauksen, seuraa islamilaisesta maahanmuutosta hyvääkin. Espanjan, Venäjän ja USA:n kansakunnat ovat syntyneet aikoinaan yhteisen taistelun myötä - arabivalloittajia, tataareita ja intiaaneja vastaan käydyn taistelun myötä. Euroopan uusi yhteisöllinen uudestisyntyminen voi tapahtua sekin konfliktista Venäjää ja Islamia vastaan.