Väestönlaatu - lainaus Mika Keräsen kirjotuksesta

Mika Keränen kirjoittaa Sarastuksessa Ruotsin 30-luvun sosialidemokratian kahden terävimmän kärjen Gunnar ja Arva Myrdalin asenteista väestönlaatuun:

Huoli väestönlaadusta ei kuitenkaan ole 30-luvun fasistien tai heidän nykyaikaisten seuraajiensa erityispiirre. Ruotsalaiset yhteiskuntatieteilijät, sosialidemokraatit ja kansankodin rakentajat Gunnar Myrdal (1898-1987) sekä puolisonsa Alva Myrdal (1902-86) perustivat koko elämäntyönsä pitkälti huolehtimiseen ruotsalaisen kansankodin väestönlaadusta. Vuonna 1934 ilmestyneessä kirjassaan Kris i befolkningsfrågan Myrdalit ilmaisivat huolensa siitä, että Ruotsissa tuolloin voimassa ollut sterilisointilaki ei ollut riittävän radikaali tuottaakseen maahan ”parempaa ihmismateriaalia”. Sosiologeille yleiseen tapaan Myrdalit tuntuivat suorastaan välttelevän puhumasta ihmisyksilöistä, sen sijaan he suosivat jo mainitun ”ihmismateriaalin” lisäksi sellaisia käsitteitä kuin ”väestökanta” tai ”kansanmateriaali”. Myrdalien vaikutus ei liene ollut aivan vähäinen siihen, että sosialidemokraattinen pääministeri Per Albin Hansson (1885-1946) kiristi sterilisointilakeja entisestään vuonna 1941.

Gunnar ja Alva Myrdal.

Edistyksellisinä yhteiskuntatieteilijöinä Myrdalit tähtäsivät hyvin rasvatun koneen lailla toimivaan, ultramoderniin, ehdottoman tasa-arvoiseen mutta myös läpikotaisin kollektivisoituun yhteiskuntaan, jonka jäsenet olisivat timantinterveitä ja rikkeettömän onnellisia uuden edistyksellisen ajan uusia ihmisiä; ennen toista maailmansotaa tuon tulevan utopian asukit olivat usein myös pitkiä, vaaleita ja sinisilmäisiä pohjoisen rodun valioyksilöitä. Toisen maailmansodan jälkeen utopian tämä puoli sattuneesta syystä melko pian painui taka-alalle… Monista myrdalilaisen yhteiskuntakybernetiikan innoittamien kaavoitus- ja rakennussuunnitelmien arkkitehtonisista havainnekuvista tulee oudosti mieleen oman aikamme Pohjois-Korean näyteikkunapääkaupunki Pjongjang… Havainnekuvat ovat havainnekuvia, ja todellisuus on aina niitä rujompi. Nyky-Tukholman uuden keskustan Sergelin toreineen tuntevat kaikki. Mutta yhtä kaikki huomaamme, että sosialidemokraattisessakin yhteiskuntautopiassa voi aistia totalitarismin vienon tuoksahduksen. Eikä kyseessä välttämättä aina ole totalitarismin vasen siipi eli marxismi-leninismi (tai stalinismi, kuinka vain).

Nuori Gunnar Myrdal näet seurasi 30-luvulla erittäin kiinnostuneena kansallissosialismin nousua Ruotsin eteläisessä naapurimaassa. Hän piti hitleriläistä versioita sosialismista nuorekkaana aatteena ja katsoi tulevaisuuden kuuluvan sille; kuinka lähellä Myrdal oli täydellistä kääntymystä, on minulle epäselvää, mutta ilman epäilystä hän suhtautui natseihin eräässä vaiheessa varsin sympaattisesti. Sinänsä ei ole mikään uutinen, että moni äärivasemmistolainen on tuntenut natsismin kutsun ja myös vastannut siihen (toki myös päinvastainen liike on ollut yhtä yleistä); Suomessakin vuonna 1944 perustetussa kommunistien bulvaanijärjestössä SKDL:ssä tai sen tuntumassa vaikutti henkilöitä, jotka olivat vain muutamaa vuotta aikaisemmin flirttailleet kaikella antaumuksella sinänsä vähälukuisten suomalaisten natsien kanssa. Mutta kun Gunnar Myrdal ei ollut mikään äärivasemmistolainen vaan pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon uskova sosialidemokraatti. Näyttääkin vastaansanomattomalta, että edes sosialidemokratia ei tarjoa mitään automaattista rokotusta natsismin seireeninlauluja vastaan. Niin ikään on selvää, että kansallissosialismin ”sosialistinen” puoli ei ole likimainkaan niin instrumentaalinen ja toisarvoinen osa kyseisen liikkeen ideologiaa kuin nykyvasemmistolaiset mielellään uskoisivat.

Keräsen kirjoitus on muutenkin lukemisen arvoinen.