Olen lukenut Francis Fukuyaman kirjaa Identity. En ole samaa mieltä kaikesta, mutta Fukuyaman puheenvuoro on minusta äärimmäisen arvokas. Hän edustaa hyvin vahvaa ja selkeää keskilinjan vaihtoehtoa vasemmistolaisen identiteettipolitiikan ja oikeistolaisen identiteettipolitiikan välillä.
Fukuyama pitää identiteettiä - ja vaatimusta siitä että ihmisen identiteetti tunnustetaan - sinällään keskeisenä ihmisluonnon osana, mutta näkee kuitenkin nykyisen identiteettipolitiikan äärimmäisen ongelmallisena. Fukuyama uskoo, että vaikkapa homojen ja mustien oikeudet eivät olisi USA:ssa edenneet ilman identiteettpolitiikka. Identiteettipolitiikan haitat ovat kuitenkin suuret - valkoisen väestön reaktio vasemmistolaiseen identiteettipolitiikkaan johti mm. valkoisen identiteettipolitiikan radikalisoitumiseen ja Trumpin valintaan presidentiksi.
Sinälläänhän tämä identiteettipolitiikan ongelmallisuuden toteaminen ei ole mikään uusi asia. Mm. tämän saman ovat sanoneet monet muutkin keskilinjan poliittiset ajattelijat:
So there is nothing wrong with identity politics as such; it is a natural and inevitable response to injustice. It becomes problematic only when identity is interpreted or asserted in certain specific ways. Identity politics for some progressives has become a cheap substitute for serious thinking about how to reverse the thirty-year trend in most liberal democracies toward greater socioeconomic inequality...
A significant part of the white American working class has been dragged into an underclass, comparable to the experience of African-Americans during the 1970s and ’80s. Yet one has heard little concern from activists on the left, at least until recently, about the burgeoning opioid crisis, or the fate of children growing up in impoverished single-parent families in the rural United States. Progressives today have no ambitious strategies for dealing with the potentially immense job losses that will accompany advancing automation, or the income disparities that technology may bring to all Americans, white or black, male or female.
Seurauksena identiteettipolitiikan kärjistymisestä on politiikan äärimmäinen polarisoituminen.
Mutta mielenkiintoista kirjassa on se, että Fukuyama näkee yhteisen kansallisen/kultturisen identiteetin - ja tiettyyn rajaan asti yhteisen arvopohjan - äärimmäisen keskeiseksi asiaksi mm. demokratian säilymiselle. Maahanmuuttajia ei esimerkiksi pidä Fukuyaman mielestä hyväksyä kansalaisiksi automaattisesti, vaan optimaalista olisi vaatia heiltä uskottavaa sitoutumista uuden kotimaansa arvoihin. Sitoutuminen voi parhaimmillaankin olla uskottavaa vain mikäli uskollisuus-signaalin antaminen on kallista.
Contemporary liberal democracies do not demand a lot in return for state protection of their citizens’ rights, and in particular the right to vote. The sense of national community might be strengthened by a universal requirement for national service. Such a mandate would underline the fact that citizenship requires commitment and sacrifice to maintain. One could do it by serving either in the military or in a civilian capacity. This requirement is actually articulated in the American naturalization oath, which enjoins willingness to bear arms on behalf of the country, or to work in a civilian service as required by law.
If such service was correctly structured, it would force young people to work together with others from very different social classes, regions, races, and ethnicities, just as military service does today. And like all forms of shared sacrifice, it would be a powerful way of integrating newcomers into the national culture. National service would be a contemporary form of classical republicanism, a form of democracy that encouraged virtue and public-spiritedness rather than simply leaving citizens alone to pursue their private lives.
...full enjoyment of rights actively enforced by state power is a reward for membership in a national community and acceptance of that community’s rules. The right to vote is particularly important, since it gives individuals a share of state power.
Täysien oikeuksien vaatiminen ilman, että on valmis sitoutumaan ja uhrautumaan, ei Kansankokonaisuuden mielestä ole hyväksyttävää tehokkuusnäkökulmasta. On sitten kyse maahanmuuttajista tai kansalaisista.
Kaksoiskansalaisuuden Fukuyama näkee ongelmallisena.
Dual citizenship has become increasingly widespread today as migration levels have increased. For many people who travel or have family in different countries, having multiple passports is a great convenience. But if one takes national identity seriously, it is a rather questionable practice. Different nations have different identities and different interests that can engender potentially conflicting allegiances. The most obvious problem involves military service: if the two countries of which one is a citizen go to war with each other, one’s loyalties are automatically in question.
Fukuyama pitää identiteettiä - ja vaatimusta siitä että ihmisen identiteetti tunnustetaan - sinällään keskeisenä ihmisluonnon osana, mutta näkee kuitenkin nykyisen identiteettipolitiikan äärimmäisen ongelmallisena. Fukuyama uskoo, että vaikkapa homojen ja mustien oikeudet eivät olisi USA:ssa edenneet ilman identiteettpolitiikka. Identiteettipolitiikan haitat ovat kuitenkin suuret - valkoisen väestön reaktio vasemmistolaiseen identiteettipolitiikkaan johti mm. valkoisen identiteettipolitiikan radikalisoitumiseen ja Trumpin valintaan presidentiksi.
Sinälläänhän tämä identiteettipolitiikan ongelmallisuuden toteaminen ei ole mikään uusi asia. Mm. tämän saman ovat sanoneet monet muutkin keskilinjan poliittiset ajattelijat:
So there is nothing wrong with identity politics as such; it is a natural and inevitable response to injustice. It becomes problematic only when identity is interpreted or asserted in certain specific ways. Identity politics for some progressives has become a cheap substitute for serious thinking about how to reverse the thirty-year trend in most liberal democracies toward greater socioeconomic inequality...
A significant part of the white American working class has been dragged into an underclass, comparable to the experience of African-Americans during the 1970s and ’80s. Yet one has heard little concern from activists on the left, at least until recently, about the burgeoning opioid crisis, or the fate of children growing up in impoverished single-parent families in the rural United States. Progressives today have no ambitious strategies for dealing with the potentially immense job losses that will accompany advancing automation, or the income disparities that technology may bring to all Americans, white or black, male or female.
Seurauksena identiteettipolitiikan kärjistymisestä on politiikan äärimmäinen polarisoituminen.
Mutta mielenkiintoista kirjassa on se, että Fukuyama näkee yhteisen kansallisen/kultturisen identiteetin - ja tiettyyn rajaan asti yhteisen arvopohjan - äärimmäisen keskeiseksi asiaksi mm. demokratian säilymiselle. Maahanmuuttajia ei esimerkiksi pidä Fukuyaman mielestä hyväksyä kansalaisiksi automaattisesti, vaan optimaalista olisi vaatia heiltä uskottavaa sitoutumista uuden kotimaansa arvoihin. Sitoutuminen voi parhaimmillaankin olla uskottavaa vain mikäli uskollisuus-signaalin antaminen on kallista.
Contemporary liberal democracies do not demand a lot in return for state protection of their citizens’ rights, and in particular the right to vote. The sense of national community might be strengthened by a universal requirement for national service. Such a mandate would underline the fact that citizenship requires commitment and sacrifice to maintain. One could do it by serving either in the military or in a civilian capacity. This requirement is actually articulated in the American naturalization oath, which enjoins willingness to bear arms on behalf of the country, or to work in a civilian service as required by law.
If such service was correctly structured, it would force young people to work together with others from very different social classes, regions, races, and ethnicities, just as military service does today. And like all forms of shared sacrifice, it would be a powerful way of integrating newcomers into the national culture. National service would be a contemporary form of classical republicanism, a form of democracy that encouraged virtue and public-spiritedness rather than simply leaving citizens alone to pursue their private lives.
...full enjoyment of rights actively enforced by state power is a reward for membership in a national community and acceptance of that community’s rules. The right to vote is particularly important, since it gives individuals a share of state power.
Täysien oikeuksien vaatiminen ilman, että on valmis sitoutumaan ja uhrautumaan, ei Kansankokonaisuuden mielestä ole hyväksyttävää tehokkuusnäkökulmasta. On sitten kyse maahanmuuttajista tai kansalaisista.
Kaksoiskansalaisuuden Fukuyama näkee ongelmallisena.
Dual citizenship has become increasingly widespread today as migration levels have increased. For many people who travel or have family in different countries, having multiple passports is a great convenience. But if one takes national identity seriously, it is a rather questionable practice. Different nations have different identities and different interests that can engender potentially conflicting allegiances. The most obvious problem involves military service: if the two countries of which one is a citizen go to war with each other, one’s loyalties are automatically in question.
3 kommenttia:
Ajattelun aihetta: Arno Kotro kirjoittaa aihetta sivuavasti Uudessa Suomessa.
No ihan mielenkiintoinen näkökulma tuokin.
Niin kauan kuin Suomi on NATOn ulkopuolella uskon että näillä on mentävä.
Tuo huoli siitä että yksilöitä pakotetaan ja tämä on jotenkin kauheaa on tietysti normaalia ortodoksisille yksilökeskeisille yhteiskuntateorioille kuten uusklassiselle taloustieteelle ja puhasoppiselle liberalismille.
Niiden ajatusrakenteiden kestämättömyys mustavalkoisina ajattelutapoina alkaa olla suhteellisen selvää. Toinen teksti tässä.
Lähetä kommentti