perjantaina, tammikuuta 02, 2009

Pragmatismi ja uskonto

Olen useaan otteeseen kirjoittanut siitä, että uskonnosta - tai pikemmin uskonnollisuudesta - voi olla yksilölle ja yhteisölle etua.

Esimerkiksi mormonien keski-ikä on oleellisesti pidempi kuin maallistuneitten ihmisten. Mormonikirkkoon kuuluminen helpottaa myös työnsaantia: varakas amerikkalaisperhe ottaa mieluummin lastenhoitajaksi mormonin, koska ei-mormonitkin luottavat mormoneiden korkeaan moraaliin.

Mielenkiintoinen on myös havainto, että maltillinen uskonnollisuus suojaa yhteiskuntaa uskonnolliselta radikalismilta: islamilainen radikalismi leviää nopeammin maallistuneessa Euroopassa kuin uskonnollisemmassa USA:ssa.

Havainnot vievät pohjaa äärimmäistä rationalismia painottavilta liikkeiltä kuten vapaa-ajattelulta ja antaa tukea "pragmatismille".

Tähän liittyen lainaan Pekka Wahlstedtin artikkelia pragmatismista filosofisena suuntauksena. Se löytyy kyllä verkostakin, mutta painotan uskontoa koskevia osia alla.

Toiminnan filosofia ei viero uskontoa - Pragmatismin painotuksia löytyy niin Marxilta kuin Nietzscheltäkin

Suuri osa klassisesta filosofiasta suosii abstrakteja ja suuria käsitteellisiä järjestelmiä.

Kärjistyneimmillään tämä johtaa siihen, että arkitodellisuutta pidetään filosofisen järjestelmän kalpeana heijastuksena tai se unohdetaan. Elävä ajattelu näivettyy muodolliseksi sanoilla leikittelyksi ja viisasteluksi.

Pragmatismi on tästä kaukana. Siinä teorioita arvioidaan sen mukaan, minkälaisia konkreettisia vaikutuksia niillä on ja miten ne toimivat jokapäiväisessä todellisuudessa. William Jamesin (1842-1910) mukaan pragmatismi ei olekaan teoria, vaan menetelmä, jolla teorioiden käytännöllisyyttä koetellaan.

James ei keksinyt pragmatismia, vaan kunnia kuuluu Charles S.Peircelle. Tämä kuitenkin keskittyi tieteenfilosofisiin kysymyksiin, kun taas James laajensi ja sovelsi pragmatismia estetiikkaan, moraaliin ja uskontoon.

Kaunokirjallisesti ja kansantajuisesti kirjoittava James tavoitti suuren yleisön, ja siksi luennoista koostuva Pragmatismi on hyvä käännösvalinta.

James esittelee ja arvioi pragmaattista menetelmää asettamalla vastakkain kaksi filosofista perinnettä, rationalismin ja empirismin.

Rationalisteille maailma ja totuus on yksi ja yhtenäinen, valmis ja muuttumaton - rationalismi onkin kytkeytynyt teologiaan ja uskontoon.

Empirismi taas korostaa liikettä ja moninaisuutta, avoimuutta ja kaiken kyseenalaisuutta, ja sitä kannattavat etenkin tiedeihmiset ja materialistit.

Pragmatismi kallistuu empirismin puolelle ja sopiikin hyvin luonnontieteisiin. Arvioidaanhan luonnontieteissä teorian totuudellisuutta havaittavien seurausten, kokeiden ja testien avulla.

Tämän takia pragmatismia on arvosteltu materialismista, mutta se ei aivan pidä paikkaansa.

James hylkää ainoastaan sellaisen uskonnollisuuden ja metafysiikan, joka on vieraantunut inhimillisestä toiminnan todellisuudesta ja sortunut skolastiseen sanasaivarteluun.

Jos uskonnolla on elämää ja eritoten moraalia edistäviä ja palvelevia piirteitä, pragmatismi ei käännä sille selkäänsä.

Pragmatismin siirtyminen tieteestä todellisuuteen tuo mukanaan ongelman, jota James ei huomaa. "Käytännölliset seuraukset" voidaan tulkita monella eri tavalla.

Kun niitä arvioidaan ja tulkitaan luonnontieteellisten kokeiden avulla, on vielä helppo olla yhtä mieltä.

Mutta entä inhimillinen todellisuus?

Tavallinen uskovainen voi pitää turvaa ja toivoa uskonnon suotuisina seurauksina.

Mutta nietzscheläinen tai eksistentialisti saattaa olla eri mieltä: hänelle ne ovat pakopaikkoja, joihin heikko ja pieni ihminen pakenee absurdia ja vaarallista olemassaoloa.

Hän saattaa pitää ahdistusta ja yksinäisyyttä tavoiteltavina asioina, joiden kautta ihminen tulee tietoiseksi vapaudestaan ja kuolevaisuudestaan.


Inhimillisellä tasolla voi ja pitää aina kysyä, kuka määrittelee kriteerit sille, minkälaiset seuraukset ovat suotuisia. Pragmatismi on paradoksaalinen filosofia:

Tieteessä se palvelee objektiivisuutta ja realismia, mutta inhimillisellä tasolla se liukuu kohti relativismia.

Toisaalta ristiriitaisuus juuri tekee pragmatismista kiehtovan filosofisen näkökulman. Sitä onkin tulkittu hyvin eri tavoin.

Jotkut ovat pitäneet sitä liian subjektiivisena ja mielivaltaisena, toiset taas liian objektiivisena ja materialistisena.

Lisäksi niinkin erilaisilla ajattelijoilta kuin Marxilta, Nietzscheltä, Darwinilta ja Heideggeriltä löytyy pragmatistisia painotuksia. Pragmatismi tarjoaa suomalaiselle lukijalle oivan tilaisuuden tehdä omat tulkintansa ja johtopäätöksensä


Liityntä evolutiiviseen uskontotieteeseen

Pragmatistin suhtaututuminen uskontoon on hyvin lähellä DS Wilsonin Darwin's Cathedralissa esitetyn praktisen tiedon -käsitteen kanssa:

Uskontotieteilijä DS Wilson ratkaisee näennäisen uskonnon ja tieteen välisen ristiriidan hienosti kirjassaan Darwin's Cathedral. DS Wilsonin mukaan on olemassa kahdenlaista tietoa:

a) akateemista tietoa ja akateemisen tiedon soveltamista. Akateemisen tiedon arvo määräytyy sen mukaan kuinka hyvin akateemisilla tiedoilla (teorioilla) voidaan selittää luonnon ilmiöitä ja ennustaa uusia (hypoteettis-deduduktiivinen kriteeri). Esimerkkinä tällaisesta tiedosta on painovoimateoria.

b) käytännöllistä tietoa. Käytännöllisen tiedon arvo määräytyy nähdäkseni sen mukaan kuinka hyvin ko. tieto parantaa sen omaksuneen yksilön tai yhteisön kelpoisuutta. Esimerkkinä tällaisesta "tiedosta" on Jumala olemassaolo.

Se halutaanko jälkimmäistä kutsua tiedoksi vai miksi on tietysti terminologiakysymys.

Skeptikot - vaikka Richard Dawkins - ajattelevat että elämä on jonkinlainen yliopiston laajentuma ja kaikki tieto on akateemista tietoa. Kreationistit taas ajattelevat että tiede on alisteista uskonnolle. Wilsonin näkökulmasta molemmat ovat väärässä.

8 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Miksi akateemisen ja käytännöllisen tiedon teoria olisi ristiriidassa Dawkinsin ajatusmaailman kanssa? Dawkins vain on eri mieltä siitä mikä tieto sijoitetaan mihinkin lokeroon tai siitä kumpi on hyödyllisempää käytännöllistä tietoa, ateismi vai teismi. Tai sitten hän asettaa totuuden kelpoisuuden edelle. Itsehän hän on jo onnistunut lisääntymään. ;)

Entä jos akateeminen tieto ja käytännöllinen tieto ovat ristiriidassa? Yleisesti, ei vain uskonnon kannalta.

Jukka kirjoitti...

Hyvä kysymys. Tai tuossa nyt oli ainakin kaksi.

Pitää muistaa että Wilson ei praktisella tiedolla tarkoita teoreettisen tiedon soveltamista tai kokemuksellista tietoa vaan aivan muuta.

Praktinen tieto on sellaista kuin "Herran tiet ovat tutkimattomat, mutta hädässä hän muistaa lastaan" tai "Venäjän ja Suomen kulttuurit edustavat kahta eri maailmaa joilla ei ole mitään yhtymäkohtaa"

"Entä jos akateeminen tieto ja käytännöllinen tieto ovat ristiriidassa? Yleisesti, ei vain uskonnon kannalta"

Jos ollaan tiedeyhteisössä niin akateeminen tieto voittaa ilman muuta. Ei tiedeyhteisöllä saa olla muuta pämäärää kuin akateemisen "oikean" tiedon lisääminen. Se on tiedeyhteisölle anettu. (Tämä vaatimus ei tietenkään ole aina toteututunut eikä toteudu vaan tiedeyhteisössä on viruksia.)

Mutta esimerkiksi jos kansa puolustautuu vihollista vastaan ? Silloin praktisen tiedon - myyttisten uskomusten kuten, että Venäjän ja Suomen kulttuurit edustavat kahta eri maailmaa joilla ei ole mitään yhtymäkohtaa eikä mitään annettavaa toisilleen - merkitys voi olla suuri.

Vuonna 1905 joku suomalainen professori totesi että venäläisellä kulttuurilla ei ole mitään annettavaa Suomelle. Ehkä se oli sortokauden aikana viisas ajatus eli praktinen tieto.

Praktinen tieto voi olla täysin tai osittain ristiriidassa akateemisen tiedon kanssa. Praktinen tieto myös muuttuu.

Joku voi kutsua praktista tietoa huuhaaksi, propagandaksi yms. Mutta jos esimerkiksi kriisitilanteessa ajattelen että "herra auttaa lastaan" niin missä mielessä tuo "tieto" on huuhaata.

"Miksi akateemisen ja käytännöllisen tiedon teoria olisi ristiriidassa Dawkinsin ajatusmaailman kanssa?"

Se ei ole ristiriidassa Itsekäs Geeni tai Extended Phenotype kirjojen sanoman kanssa. Mutta se on ristiriidassa sen kanssa, että Dawkins skeptikkona pitää uskontoa lähes aina pahana asiana, vaikka varaa ehkä pienen takaportin.

Juho kirjoitti...

"Käytännöllisen tiedon arvo määräytyy nähdäkseni sen mukaan kuinka hyvin ko. tieto parantaa sen omaksuneen yksilön tai yhteisön kelpoisuutta."

Kelpoisuus onkin se ydintermi, joka jää täysin auki. Mitä tässä tarkoitetaan yksilön tai yhteisön kelpoisuudella?

Jos yhteisön kelpoisuus on kykyä toimia tehokkaasti ulkoisia uhkia vastaan, on akateeminen tieto varmasti enemmän "käytännöllistä tietoa" kuin uskonnollinen (ks. historia).

Kirjoituksessa lienee pointtina, että akateeminen tieto ei sisällä "tietoa" moraalista tai suurista päämääristä, jotka ovat ilman muuta tarpeen lujan yhteisön luomiseksi. Akateeminen tietohan on vain havaintoja ympäristömme lainalaisuuksista, ja niiden perusteella maailmankuvan, päämäärien ja moraalin luominen, eli yksinkertaisesti päätösten tekeminen, on ihmisen tehtävä. Ongelma ei siis ole akateeminen tieto, joka on loistava väline, vaan kyvyttömyys käyttää sitä päätöksentekoon.

(Tämä kyvyttömyys itse asiassa johtuu uskonnollisen moraalin rippeistä, jotka eivät ole harmoniassa maailman kanssa.)

Kyse on siis siitä, että yhteiskunta tarvitsee ideologian, ja pointtini on, että sellainen voi syntyä myös ilman "uskonnollista tietoa", eli ilman hatusta vedettyjä moraaliohjeita ja päämääriä. Se vain vaatii ihmiseltä enemmän tahtoa ja vastuuta kuin myyttis-uskonnollinen käsienheiluttelu.

Jukka kirjoitti...

Kelpoisuus on darwinistinen termi eli tarkoittaa kelpoisuutta olemassaolon taistelussa. Sitä mitataan esimerkiksi sukukypsiksi kasvavien poikasten määrällä.

Sinun tulkintasi kelpoisuudesta ei ole ristiriidassa darwinistinisen tulkinnan kanssa, vaan pikemminkin yksi yhteen kun puhutaan ryhmien (eikä yksilöiden) välisistä eroista.

Kun sanot, että ideologia voi olla uskonnotonta, niin toki voi.

Mutta jos kuvaamme olemassaolevaa emmekä tavoiteltavaa maailmaa niin voimme todeta usein uskonto kasvattaa tietyn ihmisryhmän kelpoisuutta. (Toki se voi myös laskea kelpoisuutta.)

Esimerkkinä vaikkapa mormonien ja juutalaisten sosiaaliset verkot. Uskonto tuo sosiaalisiin verkkoihin mm. moraalisäännöt joita uskonnollinen yhteisö valvoo tehokkaasti: Mormonityöntekijä ei petä työnantajaansa koska tällainen toimintaa leimaa koko mormooniyhteisöä ja sääntöjä rikkovaa jäsentä rangaistaan.

Toki uskonto (esim. Islam) voi myös jarruttaa tieteen kehitystä oleellista. Pragmatisti kuitenkin suhtautuu kuhunkin uskontoon erikseen. Uskonto voi tietyssä yhteiskunnallisessa tilanteessa olla yhteisön kehitystä jarruttava tai kehittävä.

Kalvinismi Geneven vapaakaupungissa ja puritanismi Massachusetts Bay koloniassa ovat esimerkkejä uskonnoista jotka kehittivät yhteisöistään hyvin vahvoja. Koulutukseen satsattiin ja luottamus oli korkeaa yhteisön sisällä. Toki jyrkkä kuri ja helvetin pelko oli kolikon toinen puoli.

Juho kirjoitti...

"Mutta jos kuvaamme olemassaolevaa emmekä tavoiteltavaa maailmaa niin voimme todeta usein uskonto kasvattaa tietyn ihmisryhmän kelpoisuutta. (Toki se voi myös laskea kelpoisuutta.)"

Olisiko kuitenkin niin, että pohjimmiltaan se, mikä kasvattaa ryhmän kelpoisuutta, on sen kyky (halu) käyttää välineitä (tiedettä) oman etunsa tavoitteluun? Ja niinkuin sanoit, jotkut uskonnot sisältävät vahvan halun tavoitella yhteisön etua, kun taas toiset päinvastoin kieltäytyvät siitä.

Akateeminen tieto ja uskonnollinen tieto ovat siis minusta eri tason asioita, eikä niitä tulisi verrata; tiede on välineitä, uskonto on käyttöohje.

Nykymaailmassa vahvat yhteisöt yhdistyvät uskonnollisuuteen, koska niiden rinnalla on vain heikko (puoliuskonnollinen) yksilökulttuurimme, joka ei pyri mihinkään.

Historiassa uskonnot ovat aina joutuneet lopulta mukautumaan tieteen näkemyksiin, eli ihmisten omiin havaintoihin maailmasta. Tämä rohkaisee ajattelemaan, että paras käyttöohje syntyy, kun ihminen uskoo itseensä (kollektiivina), eikä keijuihin.

Sori, meni taas vähän ideologiseksi paasaamiseksi tuossa lopussa. Näemmä harjoittelen sitä.

Jukka kirjoitti...

"Olisiko kuitenkin niin, että pohjimmiltaan se, mikä kasvattaa ryhmän kelpoisuutta, on sen kyky (halu) käyttää välineitä (tiedettä) oman etunsa tavoitteluun? Ja niinkuin sanoit, jotkut uskonnot sisältävät vahvan halun tavoitella yhteisön etua, kun taas toiset päinvastoin kieltäytyvät siitä."

No uskonto ei välttämättä tavoitele mitään vaan yhteisön etu voi olla tahotomaton sivuvaikutus. Näinhän evoluutio yleensä toimii - tapahtuu mutaatio josta sattuu olemaan täysin opportunistisesti hyötyä.

"Akateeminen tieto ja uskonnollinen tieto ovat siis minusta eri tason asioita, eikä niitä tulisi verrata; tiede on välineitä, uskonto on käyttöohje."

Nimenomaan. Parhaassa tapauksessa uskonnollinen ihminen on täysin rationaalinen toimija. Uskonto rajoittuu emotion alueelle tyyliin "herran tiet ovat tutkimattomat". Tämän näennäisesti postulaatin muotoon kirjattu väite on pragmaattista tietoa, koska se saa ihmisen jaksamaan suuren menetyksen jälkeen elämäänsä. Mitään totuusarvoa sillä ei akateemisessa mielessä ole - sehän ei akateemisessa mielessä edes tarkoita mitään.

"Nykymaailmassa vahvat yhteisöt yhdistyvät uskonnollisuuteen, koska niiden rinnalla on vain heikko (puoliuskonnollinen) yksilökulttuurimme, joka ei pyri mihinkään."

Niinpä.

"Historiassa uskonnot ovat aina joutuneet lopulta mukautumaan tieteen näkemyksiin, eli ihmisten omiin havaintoihin maailmasta."

Totta on että uskonnot eivät kykene kilpailemaan - eikä pidäkään - tieteen kanssa akateemisen tiedon alueella.

"Tämä rohkaisee ajattelemaan, että paras käyttöohje syntyy, kun ihminen uskoo itseensä (kollektiivina), eikä keijuihin."

Tästä en ole välttämättä samaa mieltä koska ajattelen että esimerkiksi väite "herran tiet ovat tutkimattomat" on tavallaan mielekäs ja sillä on olemassaolon arvo. Vaikka se rationaalisen ihmisen näkökulmasta on puhdasta "tuubaa".

Juho kirjoitti...

"No uskonto ei välttämättä tavoitele mitään vaan yhteisön etu voi olla tahotomaton sivuvaikutus. Näinhän evoluutio yleensä toimii - tapahtuu mutaatio josta sattuu olemaan täysin opportunistisesti hyötyä."

Kyllä, eli hyödyllisyys edustaa luonnonvalintaa myös uskontojen joukossa. Ja kun tämä luonnonvalinta on huomattu, olisi varmaankin hyödyllisempää ottaa hyödyllisyys "uskonnoksi", eikä jatkaa siihen johtavien myyttien arpomista.

Ihan uteliaisuudesta kysyn, miksi "herran tiet ovat tutkimattomat" on mielestäsi mielekäs?

Jos tarkoitat, että se on vain myyttinen tapa ilmaista, ettei mikään ole varmaa, niin mikäs siinä, mieli varmasti kannattaa pitää pohjimmiltaan avoimena. Mutta minusta hedelmällisin versio on kuitenkin suora "mikään ei ole varmaa".

Vai tuoko kuviteltu "herra" sinusta siihen jotain lisäarvoa?

Jukka kirjoitti...

Rationaalisuudestahan on jo yritetty tehdä uskonto mutta ei ole onnistuttu. Ideoiden "mutaatio" voi toki perustua järkeen (innovaatioon) mutta miksi ei myös sattumaan.

Hokema "herran tiet ovat tutkimattomat" on erilainen väite kuin se havainto että "kaikki on epävarmaa". Tuohon hokemaan liittyy ajatus että vaikka joku onnettomuus tuntuu (luonnollisesti) pahalta ja saattaa jopa herättää katkeruutta, kaiken takana on joku jumalallinen hyvä tarkoitus. Ihmisen on sitten helpompi kestää menetys.

Ihmetellä voi muuten sitä, miksi ihmiset (ilmeisesti ateistitkin) kokevat joskus vihaa tai kakeruutta kun onnettomuus kohtaa. (Minä esim. koin vihaa kun koirani kuoli.) Ihminen ilmeisesti personifioi onnettomuuden jonkun aktorin suorittamaksi aggressioksi itseään kohtaan vaikka ei olisikaan uskovainen. Esim. jumalan.

Haluan muuten huomauttaa että minulla itselläni ei ole mitään vahvaa mielipidettä mistään Jumalan olemassaolosta. Aihe kiinnostaa minua muussa mielessä.