torstaina, heinäkuuta 30, 2009

Historian kokonaisselityksiä

Viime vuosina on kirjoitettu paljon kirjoja jotka yrittävät löytää jonkinlaista punaista lankaa historiasta.

Tiedekirjailija Robert Wrightin Nonzero teki optimismissaan minuun joskus viisi vuotta sitten syvän vaikutuksen. Hänen mukaansa historia kehittyy ja ihmisten yhteistyön sfääri kasvaa koko ajan. Välillä tulee toki takapakkia, mutta suunta on ylöspäin.

Se sfääri missä pelataan ei-nollasummapeliä kasvaa siis koko ajan. Kansainvälinen kauppa on esimerkki ei-nollasummapelin sfääristä.

Wrightin Nonzero teki syvän vaikutuksen mm. presidentti Clintoniin vuonna 2000:

There is an astonishing new book out, been out a few months, by a man named Robert Wright, called Nonzero--kind of a weird title unless you're familiar with game theory. ...

The more complex societies get and the more complex the networks of interdependence within and beyond community and national borders get, the more people are forced in their own interests to find non-zero-sum solutions. That is, win–win solutions instead of win–lose solutions.... Because we find as our interdependence increases that, on the whole, we do better when other people do better as well — so we have to find ways that we can all win, we have to accommodate each other....


Sinänsä hienon kirjan ongelma on minusta siinä, että se on hiukan ylioptimistinen.

Toinen hyvä historian kokonaisesitys on Michael Hartin Understanding Human History. Kirja edustaa samaa perinnettä kuin Tatu Vanhasen ja Richard Lynnin IQ and Wealth of Nations. Vaikka aihe on poliittisesti epäkorrekti kirjoittajan tyyli on varsin nöyrä. Hän ei väitä äo-erojen selittävän kaikkea.

Hart osoittaa kuitenkin historiassa olevan mielenkiintoisia säännönmukaisuuksia. Professori J. P. Rushton hehkuttaa:

Michael Hart has written a powerful new book which provides an erudite biological explanation of human history. His data-filled book pulls together diverse events using a gene-based evolutionary theory that takes IQ differences into account. He frames his ideas boldly and provocatively and he explains why cold-selected northern peoples made most of the major advances in civilization. Hart's writing is beautifully concise and to the point, and he makes excellent use of tables and bulleted lists.

Hart also explains why invasions are much more frequent southwards than northwards He describes how the northern Mongols invaded China (twice) and how the Austronesian expansion out of China some 5,000 years ago led to the modern populations of the Philippines and Polynesia. He also describes the Indo-European invasion of the Indian sub-continent about 1500 BC and the beginning of the caste system there, as well as the Indo-European invasion of Greece and Italy and their founding of magnificent civilizations. Of interest, too, is the backwardness of the Arab world, relative to Europe, and the sparseness of its achievements, in part due to the low average Arab IQ of 88 compared to the average European IQ of 100. By contrast, Arabs were easily able to colonize and enlighten the East Coast of Africa with its average IQ of 70.


Suosikkikirjani - en väitä että paras näistä kolmesta - on Peter Turchinin War and Peace and War. Kerroin aiemmin:

Turchinin kirja edustaa historian tulkintaa, joka ammentaa voimakkaasti arabialaisen 1300-luvun sosiologin ibn Khaldunin asabiyah-teoriasta ja uudemmasta yhteisöllisyyden tutkimuksesta eli Boydin ja Richersonin kulttuurisen ryhmävalinnan teoriasta.

Turchinin pääteesi on että imperiumin nousu on rajaseutuolojen generoimaa. Esimerkiksi Rooman pohjoisrajan tuntumassa eläneet pienet germaaniheimot ja Rooman/Bysantin itärajalla eläneet arabiheimot elivät toisaalta konfliktissa suureen Roomaan/Bysanttiin mutta saivat myös runsaasti vaikutteita Rooman/Bysantin kulttuurista. Arabeilla oli toinenkin imperiumi naapurinaan - Kaksoisvirtainmaata hallitseva Partia ja sittemmin Persia.

Kyetäkseen haastamaan Rooman, germaaniheimot toisaalta ja arabiheimot toisaalta integroituivat suuremmiksi kokonaisuudeksi kuten Frankkien ja Alemannien heimokoalitioiksi ja islamilaiseksi yhteisöksi. Frankkien valtakunta ja Islamilainen kalifaatti syntyivät näiden yhteisöjen pohjalta.


Kaksi kirjaa, jotka myös pitänee lukea ovat Jared Diamondin, Tykit, taudit ja teräs sekä Romahdus.

Hartin kirja keskittyy itse asiassa varsin voimakkaasti Diamondin Tykit, taudit ja teräs kirjan kritiikkiin.

Diamond väite, että erot kansakuntien voimasuhteissa ja teknologisessa kehittyneisyydessä selittyvät niiden elinympäristöjen erovaisuuksilla eivät niinkään kulttuurillisilla tai rodullisilla eroilla, romuttuu käsittääkseni Hartin analyysissä.

Sailer referoi Hartia:

Unfortunately, Diamond's reasoning, while clever, was ad hoc. It was clearly whipped up to explain away a politically incorrect reality. A real contribution to our comprehension of history could only come from a set of insights that would apply more globally than Diamond's. And that's exactly what Hart attempts.

Diamond's celebrated factors are reasonably plausible for explaining the spectacular Spanish conquests of the Aztecs and Incas in the 16th century. But they fail to shed much light on famous subjugations within the Old World, such as the various invasions of India and China or the 19th century European imperialization of Africa. Refuting Diamond, Hart points out that sub-Saharan Africans, being part of the Old World, were more privileged than New World Indians in terms of the factors that Diamond emphasizes.

In contrast to Mesoamerican Indians, Sub-Saharan Africans had more disease-resistance than Europeans (for example, they had genetic adaptations for surviving malaria). Plus they could make iron; possessed domestic cattle, sheep, and goats; had been exposed to literacy on their northern edge in places like Timbuktu; and possessed a continent that is 4,500 miles wide from Senegal to Somalia—not that much narrower than Eurasia's 6,200 miles.

And yet, Africans didn't build anything close to comparable to the hidden city of Machu Picchu (Incan) or the pyramids of Chichen Itza (Mayan) and Teotihuacán (Central Mexican).


Olen samaa mieltä kuin Vanhanen, Lynn, Maailmanpankin koulutusraportti ja Hart: Kansallinen äo - kansan keskimääräinen äo - vaikuttaa talouskasvuun oleellisesti ja se on vaikuttanut varmasti myös historian kulkuun.

Pelkkään kansalliseen äo:hon tuijottaminen olisi kuitenkin älytöntä. Historiaan vaikuttaa monenlaisia voimia. Siinä missä kansallinen äo ja kansallinen luottamuksen taso ovat keskipitkällä aikavälillä varsin vakioisia, kaksi muuta ei-satunnaista voimaa tuo dynamiikkaa historiaan:

1. Tieteellinen edistys, demokratisoituminen, kaupan esteiden purkaminen yms. tuovat historiaan edistyksen.

2. Asabiyahin (=ryhmäkoheesion) muutokset tuovat syklisyyttä kehitykseen. Rauhan ja edistyksen oloissa asabiyah yleensä laskee - tietynasteiset kriisit kuten puolustussota yleensä kasvattavat sitä - toisenlaiset kriisit kuten talouslama ilmeisesti alentavat sitä.

5 kommenttia:

Mikko kirjoitti...

Tähän liittyen,

"Peak Civilization": The Fall of the Roman Empire

http://europe.theoildrum.com/node/5528

Ajatus on, että ei ole yhtä syytä miksi imperiumit romahtavat, ellei asiaa tarkastele korkeammalla tasolla, järjestelmän kokonaismonimutkaisuus voi kasvaa tiettyyn pisteeseen asti jonka jälkeen tulee erilaisia negatiivisia feedback looppeja.

Jukka kirjoitti...

Kiitos paljon. Luen ja ihmettelen.
Niihin kirjoituksiin joita itse pitää tärkeimpinä ei yleensä saa kommenttia mutta kiitos sinulle.

Mietin tätä rappiota juuri työmatkalla ja ajattelen että kirjoitan "Kulta-ajasta" postauksen. Luulen että homma menee näin:

On kaksi tasapainotilaa A ja B, joista A kuvaa suhteellisen ahdistavan moraalisen yhteisön leimaamaa tasapainotilaa. A:ta leimaa korkea yhteistyön taso, mutta se ei ole tehokas Pareto mielessä koska yksilöiden hyvinvointi ei ole maksimaalinen ahdistavuuden takia.

Toinen tasapainotila on B. Siinä ihminen käyttäytyy omaa etuaan ajaen. Tämäkään tila B ei ole optimaalinen vaan sitä leimaa usein alhainen lainkunnioitus (mm. talousrikokset) ja juristien suuri määrä tai vaihtoehtoisesti kunniankulttuuri ja pahemmassa tapauksessa korruptio, lasten heitteillejättö tms. Toisaalta yhteistyötä voi tässäkin tilassa syntyä vastavuoroisuuden kautta.

Kulta-aika on jossain A:n ja B:n välissä pisteessä C. C:ssä tehokkuus on maksimissaan määritelmän omaisesti.

C ei kuitenkaan ole stabiili. Piste C on auttamatta tasapainopisteen B basin of attractionissä, eli kun on päästy pisteestä A liberalisoinnin kautta pisteeseen C, siirrymme lopulta vääjäämättä pisteeseen B.

Tietysti joku stokastinen shokki - sota, uskonnollinen herätys - saattaa pysäyttää vääjäämättömän siirtymisen C:stä B:hen ja siirrytäänkin takaisin jonnekin vaikkapa pisteeseen A.

Näin nähtynä kulta-ajan käsittteessä ei ole mitään mystistä. Tämä logikka on itse asiassa lainattu kulta-ajan käsitettä lukuunottamatta Samuel Bowlesin kirjasta Microeconomics. Bowles kutsuu A:ta Rousseaulaiseksi tasapainotilaksi ja B:tä Hobbeslaiseksi.

No mikä on poliittinen johtopäätös tästä pitää tehdä ? On olemassa kaksi rationaalista johtopäätöstä jos A:n tehokkuus on korkeampi kuin B:n.

1. Äärikonservatiivi lähestymistapa: Pidä kiinni A:sta kynsin ja hampain, koska jokainen askel pois A:sta johtaa B:hen pitkällä aikavälillä.

2. Hybridimalli: Kun olet A:ssa, pyri siirtymään C:hen. C:ssä yrität kaikin mahdollisin keinoin pitkittää vaihetta C vaikka tiedät että C on labiili. Unohdetaan nyt miten vaiheessa B pitää toimia.

3. Ääriliberaalimalli: Pyri mahdollisimman nopeasti siirtymään tilasta A mahdollisimman kauas.

Mikko kirjoitti...

Minä en enää taida uskoa tasapainopisteisiin. Kun menee hyvin, tulee ylimääräisiä resursseja, ja jossain vaiheessa aletaan "väistämättä" ryhmittyä, sitten kokea erilaisia syitä ansaita tästä ylijäämästä enemmän kuin muut, ja myöhemmin kinastella tämän perusteella miten ylimääräiset resurssit pitäisi jakaa.

Joskus tilanne voi vaikuttaa tasapainoiselta kun eri ryhmien valta on suurin piirtein yhtä suuri eli ne nollaavat toisensa. Tapahtuu jonkinlaista oskillaatiota joka on sen verran pientä ettei sitä välttämättä huomaa ellei siihen kiinnitä erityistä huomiota.

Mutta eri suunnat vetävät voimat jotka pitävät systeemiä stabiilissa tilassa ei ole tasapainopiste.

Jukka kirjoitti...

En tulkitsisikaan tasapainopistettä niin että "tässä ollaan ja tässä pysytään". Pikemmin niin, että mikäli pieni häiriö tapahtuu, siirrytään hetkeksi pois tasapainopisteestä ja palataan.

Jos taas tapahtuu suuri häiriö niin sitten ei palata samaan tasapainopisteeseen.

Tasapainopisteen olemassaolo luo kuitenkin jotain säännönmulkaisuutta dynamiikkaan.

Mikko kirjoitti...

En kai osannut ilmaista itseäni kovin hyvin. Kokeillaan analogiaa. Minusta on olemassa kaksi erilaista tasapainoa:

(1) Sidotaan vaikka iso naula kolmeen naruun jotka kiinnitetään maahan niin tiukasti että naula pysyy niiden varassa pystyssä terällään. Se on tasapainossa. Kun yhtä narua vedetään tarpeeksi tai yhtä naruista löysätään, naula kaatuu. Toisaalta jos narut ovat tarpeeksi tiukalla, naulaa voi töniä eikä se ole moksiskaan.

(2) Laitetaan sama naula seisomaan kantansa päälle. Mitkään ulkoiset narut eivät tietenkään vaikuta mitenkään. Mutta suoraan naulaan vaikuttavat heikotkin voimat saavat sen kaatuumaan herkästi. Puhalluskin yleensä riittää.

Väitän, että yhteisöissä on kyse ensimmäisestä tilanteesta. Lisäksi langat ovat sellaista sorttia, että ne rasittuvat ja katkeavat jossain vaiheessa väistämättä. Vaikka kuinka onnistuisi välttämään ulkopuolisia voimia, ne eivät pysty estämään tätä väistämätöntä kehitystä.

Periaatteessa on mahdollista vaihtaa lankoja tai tehdä muita toimenpiteitä jolla systeemi pysyy pystyssä. Mutta se on niin hauras, että ihmisen nykyisellä keskimääräisellä kehitysasteella siitä ei ole mitään toivoa.