torstaina, elokuuta 26, 2010

Yhteisöjen Uhrit ry ?

Uskontojen Uhrien Tuki ry tukee niitä, jotka ovat joutuneet uskonnollisessa yhteisössä manipulaation ja painostuksen kohteeksi. Sivuja pintapuolisesti tarkastellen tuntuu kuitenkin, että se seikka, että jokainen tiivis yhteisö harjoittaa jonkinaseteista vertaisvalvontaa, vertaisrankaisemista ja jopa manipulaatiota jäseniään kohtaan, hiukan unohtuu. Mutta sinänsä pidän yhdistyksen toimintaa äärimäisen arvokkaana. Yhdistys ei ole uskonnon vastainen - revolutiivinen - vaan väärinkäytöksiin tarttuva - evolutiivinen.

Uskonnolliset yhteisöt eivät ole todellakaan ainoita yhteisöjä, joiden jäsenet tarvitsisivat joskus tukea, koska yhteisö on sairastuttanut heidät. Yritykset, perheet, lokaalit yhteisöt ja kokonaiset kansakunnat voivat olla äärimmäisen ahdistavia.

Kokemus yhteisöstä vaihtelee lisäksi voimakkaasti yksilöstä toiseen. Mikä yhdelle on turvallinen ja vahvistava kokemus on toiselle äärimmäisen ahdistava ja rajoittava kokemus. Esimerkkinä vaikkapa lestadiolaisuus. Hedonistilehdistön "paljastukset" Rauhan Yhdistysten ja Rauhan Yhdistysten jäsenten toiminnasta ottavat aina esiin vain liikkeen negatiiviset puolet. Mutta kun tapaa eläviä Rauhan Yhdistysten jäseniä - ja jopa ystävystyy heihin - huomaa että tilanne on paljon monimutkaisempi ja jäsenten kokemukset hyvin heterogeenisia.

Itse olen kokenut monta yhteisöä ahdistavaksi, mutta tiedän toki olevani yhteisöllisistä tilanteista helposti ahdistuvaa ihmistyyppiä.

13 kommenttia:

Utumies kirjoitti...

Itse luen itselleni ehkä negatiivisimaksi luenteenpiirteeksi jonkinlaisen pienyhteisökammon. Tästä seuraa etenkin työelämässä hankaluuksia. Olen allerginen valtasuhteille ja sulkeudun itseeni arkisen vertaiskontrollin ja normittamisen edessä.

Aikoinaan ajattelin, että tutkijan uralla pääsee työstämään juttuja ylellisessä yksinäisyydessä - tietenkina näkemys, jossa ei ole totuuden hiventäkään. Yliopistomaailmassa menestyy parhaiten juuri olemalla sosiaalinen ja luomalla verkostoja.

Itseäni ei esimerkiksi erilaisissa suomalaisissa kristillisissä lahkoissa niinkään haittaa edes se tiukka toisten vahtaaminen, vaan doktrinaalisen puhtauden vaaliminen. Itse haluan saastuttaa ajukoppaani jatkuvasti uusilla ja kerettiläisillä ajatuksilla. Esimerkiksi tätä blogia luen jo ihan siksikin, että se sotii voimakkaasti arvomaailmaani vastaan. Eräänlaista varjonyrkkeilyä, jossa joutuu tarkastelemaan omia totuuksiaan ja omia pyhyyksiään vaihtoehtoperspektiivistä.

Jukka kirjoitti...

Kirjoitan itse tätä blogia osittain hyvin henkilökohtaisista syistä.

En oikeastaan edes ole varma, mikä suhteessani yhteisöhin mättää.

Nykyisessä työyhteisössäni pärjään sosiaalisesti oikeastaan hyvin. En riitele ihmisten kanssa juuri ollenkaan. Edellisesssä en viihtynyt ollenkaan.

Luulen, että se on tämä että asioista puhutaan todella suoraan, mikä tekee että viihdyn täällä. Saksalaisenkin pomoni kanssa tulen suht ok toimeen koska nekään ei puhu "paskaa".

Ruotsalaisten kanssa on vaikea olla tekemisissä kun niiltä ei saa suoraa vastausta, vaikka koko ajan yrittäisi ottaa huomioon positiivisella tavalla niiden kulttuurisen erityispiirteen sanoa asiat pehmeästi.

Tiedemies kirjoitti...

Olen kohtuullisen hyvä luomaan pinnallisia verkostoja. Ne eivät myöskään ahdista minua, kuten eivät myöskään kahdenväliset suhteet.

Sensijaan minäkin kyllä ahdistun yhteisöistä, erityisen voimakkaasti sellaisista, joissa on erilaisia ääneenlausumattomia sääntöjä, joiden rikkomisesta seuraa jokin hienovarainen vertaisrangaistus. Yleensä en edes huomaa sellaisia.

Nuorena tämä ei haitannut, mutta vanhemmiten työelämässä yms. olen huomannut, että joudun olemaan hiljaa ja jotenkin esittämään korrektia. Tutkijan uralla tähän kuitenkin tuntuisi olevan vähemmän tarvetta, etenkin nyt, kun on jo hieman vanhempi ja edes jollain tavalla täysivaltainen tiedeyhteisön jäsen.

Ei ole ollenkaan sattumaa, että vanhemmat tieteilijät, professorit ja sensellaiset, ovat vähän eksentrisiä. Itsekin muutun eksentrisemmäksi vuosi vuodelta, kun tarve pingottaa vähenee. Se on palkitsevaa, mutta myös pelottavaa.

Jukka kirjoitti...

Työpaikkani on yhteisö. Olemme riippuvaisia toisistamme. Jos yksi mokaa, siitä kärsii kaikki. Tunteet käyvät välillä aika kuuminakin. Hiukan niin kuin perheessä. Mutta säännöt eivät ole ääneenlausumattomia. Olen aika eksentrinen kai, mutta tämä työpaikka ei kyllä eksentrisyyden lisääntymistä edistä.

tommi kirjoitti...

Ihmiset muodostavat väkisinkin kaikenlaisia yhteisöjä ja suurin osa niistä on varmasti vaarattomia.

Itse pidän suurimpana vaaran merkkinä sitä, että yhteisöön liittyessään (mikä voi tietenkin olla vaikka miten hämärä ja suhteellinen käsite) tuntee tulevansa "pelastetuksi".

Toisin sanoen osuu yhteisöön, jossa tuntee saavansa merkittävästi enemmän arvostusta kuin käytännössä missään yhteisön ulkopuolella.

Jos viitsii katsella ja varsinkin kuunnella ihmisten kokemuksia, tuo kuvio missä joku löytää henkisen kodin ja alun rakkauspommituksen lomassa koukut alkavat tunkeutua lihaan. Erityisen tehokasta tuntuu olevan se, että yhteisö noteeraa rikkeitä ja antaa ne anteeksi.

Jukka kirjoitti...

Erityisen tehokasta tuntuu olevan se, että yhteisö noteeraa rikkeitä ja antaa ne anteeksi.

Minä en usko että tuo on se ongelma ainakaan pelkästään, vaan se että uudet yhteisöt joista ei ole tietoa, ovat yleensä vaarallisempia kuin vanhat.

Harvoin mikään täysin sairas yhteisö elää sataa vuotta ainakaan ilman että se sairaus tulee ilmi lehdistössä.

Valkea kirjoitti...

Tommi: "Toisin sanoen osuu yhteisöön, jossa tuntee saavansa merkittävästi enemmän arvostusta kuin käytännössä missään yhteisön ulkopuolella."

- Atomisoituneet ihmiset ovat vieraantuneet niin kauas yhteisöistä, että heidän on vaikea sanoa niistä mitään.

Jos yhteisö toimii normaalisti, siellä saa enemmän arvostusta kuin muualla.

Tähän liittyen hyvän ja huonon yhteisön erottaa toisistaan siitä, onko "arvostus" juonittelua kulttijohtajan omnipotentin vallan kasvattamiseksi, vai yhteisön aitoa yhteishenkeä.

Hyvässä yhteisössä ketään henkilöä tai pientä klikkiä ei palvota ja palvella varauksettomasti. Hyvä yhteisö on aina jossain määrin liittoutuma tällaista yksinvaltaa vastaan.

Narsistinen Jim Jones, jota media nimitti lukijoiden harhauttamiseksi pastoriksi, oli kommunistisen ja ateistisen kulttilahkon diktatorinen johtaja. Yli 900 ihmistä kuoli Jonesin kultin joukkoitsemurhassa.

Toinen esimerkki on nim. tiedemiehen byrokratiaan liittämä "tehokkuus" verrattuna yhteisöihin:

- Jotta sosiaalisesta ryhmästä voidaan hankkia tietoa/"tietoa", sosiaalisen ryhmän täytyy olla organisoitu ja kurinalainen ihmisten liikkumisen, aikataulujen, työn/toiminnan, tilassa sijaitsevien asemien, sosiaalisen aseman, käytäntöjen, traditioiden, lakien jne.; ja infrastruktuurin suhteen. Tieto/"tieto" jota hankitaan suhteutuu ja vertautuu tähän lähtö- ja taustaoletukseen ja syntyy sen pohjalta. Kaoottisesta ja sattumanvaraisesti toimivasta ryhmästä voidaan lähinnä todeta sen olevan kaoottinen ja sattumanvarainen.

Koska liberaalin yhteiskunnan lähtö- ja taustaoletus on liberaalisti järjestäytynyt yhteiskunta, sen tuottama tiede saa useimmiten tulokseksi sen, että liberaali yhteiskunta on "tehokkain".

- Organisoitumisen kompleksisuuden lisäämisen perusteluna on kyky tuottaa monimutkaisempaa tietoa, jolla voidaan tehdä tarkempia valintoja, ts. organisaation havainto- ja johtopäätöskyky lisääntyy suhteessa sen toimintaympäristöön. Jotta kompleksisuudesta on hyötyä, organisaation ajattelun, ongelmanratkaisun ja toiminnan täytyy olla koherenttia. Mustekalan näkökyky ja siihen liittyvä prosessointi on hienovaraisempaa ja tarkempaa kuin etanan, ja mahdollistaa siksi enemmän ja tarkempia ympäristöön liittyviä valintoja, mutta tämän edellytyksenä on se että mustekalan silmät, välittäjähermot ja aivojen hermosolut toimivat koherentisti yhdessä. Jos ne toimivat epäjärjestelmällisesti mustekalan näkökyky voi taantua paremmista elimistä huolimatta etanan näkökyvyn tasolle tai sen alle.

Jatkuu ...

Valkea kirjoitti...

Osa 2.

Organisaation tai ryhmän koherentti toiminta on riippuvaista siinä olevien yksittäisten ihmisten ajattelu- ja emootiokapasiteetista. Koska ryhmän kasvaessa ihmisiin liittyvä tieto kasvaa suoraviivaisesti ja heidän välisiin suhteisiinsa, kommunikointiin, koordinoituun monimutkaiseen yhteistoimintaan, tiedonhankintaan, valintoihin, johtopäätöksiin, jne., ts. vuorovaikutus- ja yhteistyötieto, lisääntyy eksponentiaalisesti, kasvavan ryhmän koko alkaa tietyn rajan jälkeen syödä nopeasti sosiaaliseen ja/tai muihin ympäristöihin liittyvää monimutkaisten ongelmien ratkaisukykyä. Ihmisillä kriittinen ryhmäkoon raja on n. 150 ihmistä, jonka jälkeen ryhmän koordinoitu monimutkaisten ongelmien ratkaisukyky alkaa heiketä.

Tämä näkyy suurissa byrokraattisissa organisaatioissa esim. siinä, että ne eivät pysty tuottamaan niin monimutkaisia ratkaisuja, että ne voisivat ratkaista ongelmia pääsääntöisesti vallitsevista sosiaalis-yhteiskunnallista lähtökohdista käsin, vaan niiden täytyy painottua yksinkertaistamaan sosiaalia ja yhteiskunnallisia rakenteita pystyäkseen hallitsemaan niitä. Ympäristön yksinkertaistaminen korvaa puuttuvaa ongelmanratkaisukykyä. Koko ja sen tuottama vallan, ulottuvuuden, valvonnan ja manipuloinnin epäsymmetria korvaa puuttuvaa ongelmanratkaisukykyä.

- Lisäksi jokaisen ryhmän tai organisaation ensimmäinen tehtävä on säilyä hengissä, jotta ne pystyvät tuottamaan toissijaisen toiminnan. Esim. hermosolun täytyy pysyä hengissä pystyäkseen välittämään hermosignaaleja. Kun organisaation koko kasvaa, sen ylläpitotoiminnat alkavat vaatia yhä enemmän työtä, energiaa ja aikaa suhteessa toissijaiseen toimintaan, eli valtiobyrokratian tapauksessa ympäröivän yhteiskunnan palvelemiseen. Parasitismi alkaa syrjäyttämään lisääntyvässä määrin hyödyn tuottamista.

Kuten olen sanonut, pienet yhteisöt (< 150) ja niistä muodostuvat verkostot ovat objektiivisesti tehokkain mahdollinen ihmisten järjestäytymismuoto.

Jukka kirjoitti...

Eräs ystäväni, jolla on äitinsä suvussa lestadiolaisia, sanoo että nämä vaikuttavat yleisesti ottaen tasapainoisemmilta kuin ei-uskovat sukulaiset. Uutisointi mikä lestadiolaisuudesta lehdissä on, on kuitenkin yleensä negatiivista.

Ihmiset, jotka eivät huolehdi omista lapsistaan, vaan ryyppäävät kapakassa, kokevat olevansa fiksumpia kuin lestadiolaiset.

Naureskelevat näille kyynisesti. Yhteisöissä on ongelmia mutta hyvä yhteisö on parempi kuin huono.

Jukka kirjoitti...

Sama pätee tietysti yhtälailla muslimeihin kuin lestadiolaisiin. Ja muslimien haukkujiin kuin lestadiolaisten haukkumiseen.

Vaikka muslimit minusta uhkaavatkin länsimaista sivistystä, ja vaikka islamiin liittyy ihmisoikeusloukkauksia (lapsiavioliitot yms.), on harhaista väittää että esimerkiksi turkkilainen tai marokkolainen muslimi olisi näistä syistä huonompi ihminen kuin me. Heidän kulttuurissaan on huonoja piirteitä, mutta myös hyviä.
Minusta on silmämääräisesti tarkastellen selvää, että ko. muslimiryhmät huolehtivat alle kouluikäisistään paremmin kuin suomalaiset. Ja kun sanon että he eivät ole huonompia ihmisiä, en tarkoita sitä missään "kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita"-mielessä, vaan siinä mielessä että vaikka maailmassa eittämättä on parempia ja huonompia insitutuutioita, kulttuureita ja ihmisryhmiä, muslimiperhe ei minusta ilmiselvästi vaikuta sen huonommalta instituutiolta kuin suomalainen perhe. Suomalaisessa perheessä on toki suuria ongelmia ja näin on muslimiperheissäkin. Islamin erityisongelma on se, että jos se saisi nykymuodossaan määräävän aseman yhteiskunnassa siinä menisi suurella todennäköisyydellä ainakin tiede ja demokratia ja naisten ns. tasa-arvo.

Islamin haukkuminen on monelle ihmiselle oman ylemmyyden esittämistä muslimeja "potkimalla". Varsinkin alaluokkaan kuuluva mies - joka on jo alkoholisoitunut - luulee olevansa suurikin länsimaisen sivistyksen ja kriittisyyden ja älyllisyyyden edustaja naureskellessaan lestadiolaisille ja muslimeille.

Yksilöllisyys, kriittisyys ja non-konformismi ovat lähinnä sivistyneistön mahdollsiuuksia. Tavallaan ne ovat velvollisuuksiakin tavallsita kansaa kohtaan. Mutta samalla sivistyneistön sudenkuoppia, kuten Vihavainen on osoittanut.

Tavallisen kansan mahdollisuus ja oikeus on lähinnä traditio ja vertaisvalvonnan ja valtion kontrollin suojelussa eläminen. Oikeus kuulua hyvään yhteisöön huonon yhteisön sijasta. Tavallinen väki, joka irtautuu traditiosta, villiintyy ensin ja kuvittelee olevansa "kriittinen". Lopulta villliintyminen degeneroituu puhtaaksi hedonismiksi. Siitä kierteestä hänen lapsensa tai lapsenlapsensa "pelastaa" sitten jonkinlainen fundamentalismi (, joka sitten samalla polttaa kirjat). Tavallisen kansan muuttuminen tradition ja kontrollin ja uskonnon romahtamisen kautta hedonistiseksi massaksi on surkeaa katseltavaa.

das Volk wird eine Masse.

Jukka kirjoitti...

Valkea, päällisin puolin olen samaa mieltä.

Mutta selvästi 150:n hengen ylittävä ryhmä onnistuu joskus tehokkaasti. Hyvin karismaattinen johtaja voi kyetä johtamaan laajempaakin porukkaa, mutta se edellyttää hyvin voimakasta luottamusta johtajaan. (Nokian tietoliikenteen 90-luvun alkuvuodet olivat hyvä esimerkki.)

Onnistunut hierarkkia voi myös auttaa. Ongelmaksi tulee tietysti se, miten paikallisryhmä-identiteetti (komppania-identiteetti ja -lojaliteetti) ja laajemman yhteisön identiteetti (armeija-identiteetti, korporaatio-identiteetti ja -lojaliteetti) pysyvöät tasapainossa.

Kun yhteiskunta kasvoi keräilijä-metsästäjä-yhteiskunnasta monimutkaiseksi maatalousyhteiskunnaksi, yhteiskuntaan syntyi hierarkkia. Oleellista hierarkian toimivuudelle missä tahansa organisaatiossa (yritys, armeija tms.) on kuinka hyvin alaiset arvostavat esimiestään ja kuinka paljon esimies voi luottaa alaisiinsa. Jos molemminpuolinen arvostus ja luottamus vallitsee ja esimiehet jakavat samat arvot kuin alaiset, organisaatio toimii tehokkaasti. Muussa tapauksessa tarvitaan jatkuvaa kontrollia, raportointia alhaalta ylöspäin ja yksityiskohtaista käskytystä jokaisen tehtävän suorittamiseksi. Tällaisessa tilanteessa alaiset kokevat johtajuuden usein epäoikeudenmukaiseksi. He purnaavat ja jopa kapinoivat.

Israelilianen tutkija van Creveldt on havainnut että Wehrmacht onnistui erittäin hyvin luomaan organisaation jossa armeijan rivisotilaat luottivat esimiehiinsä ja esimiehet saattoivat luottaa miehiinsä. Verrattuna ensimmäiseen maailmansotaan jolloin Saksan armeijan upseerit olivat aatelisia, natsi-Saksan alin upseeristo jakoi saman sosiaalisen taustan ja ajatusmaailman kuin rivisotilas. Sotaonnen kääntyessäkin saksalaiset joukko-osastot kärsivät suht vähän rintamakarkuruudesta - päinvastoin kuin ensimmäisessä maailmansodassa. Sotilaat hoitivat tehtävänsä ilman että jokaista asiaa piti erikseen käskyttää. Natsi-Saksan häviö sodassa johtui muista syistä kuin armeijan tehokkuudesta - ilmeisesti siitä että resursseja oli paljon vähemmän kuin amerikkalaisilla ja venäläisillä.

Lähde: http://www.sscnet.ucla.edu/anthro/faculty/boyd/CrudeSuper/Complex%20for%20Human%20Nature%20III%20clean.PDF.

Valkea kirjoitti...

Jukka: "Ongelmaksi tulee tietysti se, miten paikallisryhmä-identiteetti (komppania-identiteetti ja -lojaliteetti) ja laajemman yhteisön identiteetti (armeija-identiteetti, korporaatio-identiteetti ja -lojaliteetti) pysyvöät tasapainossa."

- Ja kuin sattumalta armeijakomppanioiden tai vastaavien perusyksiköiden koko on lähes aina alle 150 henkilöä ja aina alle 200. Josta palaamme taas siihen, josta ylempänä kirjoitin.

Tiedemies kirjoitti...

En ole Valkean kanssa tuosta kirjoituksesta sinänsä eri mieltä. Minustakin on selvää, että suuret byrokraattiset koneistot ovat pääsääntöisesti tehottomia ja huonoja.

Minusta tuntuu, että tässä on osin kyse ohipuhumisesta, viittauksesta aiempaan organisaatio contra yhteisö- kirjoitukseeni.

Yhteisö, pieni sellainen, jolla on jokin yhteinen päämäärä, on yleensä huomattavasti tehokkaampi kuin täysin kasvoton vastaavankokoinen organisaation osa, enkä tätä ole kiistänyt. Yhteisössä kuitenkin on ideana paljolti se, että koordinoinnin tehokkuus perustuu ainakin osaksi siihen, että tunnetaan toisten yhteisön jäsenten heikkoudet ja vahvuudet huomattavan paljon paremmin, jolloin työnjako on tehokkaampi. Lisäksi sen kyky motivoida jäseniään on selvästi aivan eri kertaluokkaa.

Organisaatio, jossa ei ole henkilökohtaisia suhteita, voi perustua vain paljon abstraktimmalle työnjaon käsitteelle. Valkea on täysin oikeassa siinä, että liberaalissa yhteiskunnassa, vaikka valtion rooli olisi vähäinenkin, sen on pakko toimia organisaation tavoin. Itse en ole libertaari tai anarkokapitalisti, mutta näissä näkemyksissä on sellainen tärkeä ja oikeansuuntainen pointti, että tällainen valtio-organisaatio syö resursseja ja on erittäin altis a) byrokraattiselle itseintressille, so. "byrokratia laajenee kattamaan laajenevan byrokratian tarpeen" ja b) rent-seekingille, eli eri tahojen yrityksille muuttaa sääntöjä omaksi hyödyksi.

En kuitenkaan ole sitä mieltä, että yhteiskunta voi toimia ilman organisaatioita. Tiedeyhteisössä tiedettä - siis ongelmanratkaisua, ideointia, jne. - tehdään enemmän yhteisömallin kautta, so. suhteet ovat henkilökohtaisia ja työnjako perustuu henkilökohtaisiin vahvuuksiin, jotka ryhmissä tunnetaan.

Sensijaan resurssienjakoa (mukaanlukien julkaisukynnykset) ei pääsääntöisesti tehdä yhteisön kautta, vaan siinä pyritään kasvottomuuteen ja neutraaliuteen. Tähän on hyvät perusteet, yhteisöllinen päätöksenteko on alttiimpi sille, että nämä henkilökohtaisiksi muotoutuneet suhteet vaikuttavat liikaa yli varsinaisten sisällöllisten seikkojen.