Pari johtamisen professoria puhuu toisaalta siitä, miten kansakunta ei ole yritys ja toisaalta siitä miten yrityksen kasvu (tai suuruus) ei ole välttämättä yritykselle eduksi, tavalla joka sopii kuin nyrkkisilmään joihinkin oleellisiin kommentteihin joita on kuultu toisaalta Valkealta ja toisaalta Tiedemieheltä.
Yleinen ilmapiiri tuntuu suorastaan pitävän moraalisesti vääränä, jos yrityksellä ei ole haluja kasvaa, ikään kuin yritys olisi valtiolle vastuussa työllistämisestä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
20 kommenttia:
En tiedä mitä Valakia ja Tidari ovat kommentoineet, mutta esitän silti oman näkemykseni. Kasvu on jokaiselle yritykselle välttämättömyys. Kun pohdit, että inflaatio korottaa tarvikkeiden hintoja, palkkoja ja muita tuotannossa tarvittavia tekijöitä, niin yritys, joka ei kasva, kuihtuu pois.
Kilpailu kansainvälisillä markkinoilla on kovaa. Jos sinä et kasva, joku muu kyllä kasvaa ja lopulta häviät pois. Kotimarkkinoilla, joissa valtaosa pienyrityksistä toimii, tilanne ei ole noin raadollinen, joten niiden on helpompi hallita riskit, jos eivät hae kasvua.
Lainaan Talouselämän juttua:
Mittakaavaedut ovat kiistatta olennainen kannattavuuden tukipilari pääomavaltaisilla toimialoilla. Mutta mittakaavaedutkaan eivät synny suuren koon vaan toistettavuuden ja oppimisen kautta.
Autoteollisuudesta löytyy esimerkkejä pienistä kokoonpanotehtaista, jotka ovat tuottavuudeltaan aivan yhtä hyviä kuin huomattavasti suuremmat kilpailijansa. Mittakaavaetuihin vetoamisessa on muutenkin syytä olla varovainen: mittakaavaeduista voidaan puhua tuotantoyksikön tasolla, mutta yrityksen tasolla käsite on hyvin häilyvä.
Kumis on minusta oikeassa, nimellinen kasvu on ainakin jollakin tasolla välttämätöntä useimmille yrityksille, jos liiketoiminnan jatkuvuus, työllistävyys jne. halutaan säilyttää.
Ensiksikin, tuottavuudella on vakaissaoloissa tapana ajan oloon kasvaa, vaikka kovin vähän mitään muuta tapahtuisi. Tämä on seurausta yleensä työtapojen hioutumisesta paremmiksi, teknologian kehittymisestä (hitaastikin), logististen järjestelyjen tehostumisesta jne, ikäänkuin hitaasti puksuttavan "luonnonvalinnan" kautta. Tuottavuuden kasvu taas tarkoittaa, että samat asiat saadaan tehtyä halvemmin, nopeammin, vähemmin raaka-ainein, pienemmällä työllä, jne, joten niiden tekijälle jää enemmän katetta, enemmän vapaa-aikaa jne.
Tällaisissa oloissa kilpailu ainakin osittain pakottaisi myös laskemaan hintoja. Toisaalta AY-kartellit iskevät katteiden väleihin vaatimalla palkankorotuksia. Lopputuleman kannalta tulos on melkein neutraali, koska palkankorotukset syödään sillä, että hinnat eivät laske. Erona on se, yrityksen on kuitenkin lisättävä myyntiään saadakseen maksettua kohonneet palkat.
Tämä ei toisaalta muuta sitä tosiasiaa, että iso yritys ei välttämättä ole tehokas, vaan päinvastoin. Sen johtamiskulttuuri saattaa olla liian tiukka, liian top-down, mikä johtaa alemman tason yksiköiden toimintaedellytysten heikkenemiseen. Isoissa firmoissa on jotain hyviä puolia, niissä voi syntyä sellaisia yksiköitä, jotka eivät ole liian tulosvastuullisia lyhyellä aikavälillä, vaan kykenevät tekemään todella pitkän aikajänteen kehitystyötä. Banaalina esimerkkina Xeroxin PARC, joka 70-luvulla tuotti todella paljon innovaatioita, joiden vaikutukset näkyvät tänäkin päivänä.
Lähtökohtaisesti tässä tulee esiin vertaisympäristö. Kilpaillaksesi muiden kanssa menestyksekkäästi sinun on oltava samaa kokoluokkaa tai sitten erikoistuttava ihan perkeleesti.
Tunnen yrittäjän, joka pyöritti 90-luvun modeemiaikakaudella paikallisen tason internet-palveluntarjoajayritystä (ISP) yhteyskeskuksineen. Yritys oli alueensa edelläkävijä internet-yhteyksissä.
Eräänä päivänä hän sai soiton valtakunnalliselta teleoperaattorilta, jossa hänet kutsuttiin neuvotteluun. Neuvotteluissa käytännössä sanottiin, että jos hän ei myy liiketoimintaansa teleoperaattorille, niin operaattori rakentaa oman yhteyskeskuksensa, tarjoaa halvemmat yhteydet asiakkaille ja yrittäjä voi viimeistään silloin hyvästellä bisneksensä.
Arvatkaa kaksi kertaa myikö yrittäjä?
***
Mitä tulee kuntasektorin suuruutta suosivaan toimintaan, niin tässä esimerkki:
Kunnat fuusioituvat kustannussäästöjen toivossa. Samaan uuteen fuusioituneeseen kuntaan tehdään hankintoja huomattavasti enemmän kuin yksittäiseen kuntaan ennen fuusiota.
Kuitenkin valtion hankintoja koskeva kilpailuttamislaki kieltää osatarjoukset, joissa useampi (pien)yritys tekee tarjouksen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tarjouskilpailussa isot firmat (esim. ISS) ovat vahvoilla.
Kuntien rahoituskriisi yhdistettynä lakiin julkisista hankinnoista ajaa kohti suuryksiköitä.
Libertaristina syyttäisin tästäkin julkista sektoria, ja sitä, että sen pitää olla mukana tarjoamassa (perus)palveluja. Samat palvelut voidaan tuottaa KOKONAAN yksityisin voimin, ja tällöin edes pienyrityksillä on mahdollisuus harjoittaa liiketoimintaa.
Yrityksen tarkoitus on tuottaa voittoa omistajalleen. Tämän perusteella sen kannattavuus on tärkeämpi kuin kasvu. Kasvu maksaa ja kasvuun käytetyt rahat pitää saada takaisin suurempana myyntinä. Niitä ei aina saada, jos strategia, tuote tai palvelu on epäonnistunut. Suhdanteetkin vaihtelevat. Epäonnistumiset kuuluvat yritystoimintaan ja riskinottoon. Sitten uusi strategia tilalle.
Taktisesti voi tietenkin tehdä niin että antaa kilpailijan ostaa yrityksen pois jos se maksaa tarpeeksi ja siitä käärii hyvät rahat.
Kasva tai kuole. Kasvu on kuitenkin paradoksi. Jos kasvaa tarpeeksi isoksi, niin sitten on monopoli, monopsoni tai kartelli. Periaatteessa kasvu loppuu silloin kun saa 100 prosentin markkinaosuuden. Jos on selvää ja tasaväkistä kilpailua, se pitää kasvun vaikeana jolloin markkinaosuudet ovat vakiintuneet samoille tasoilla. Eräänlainen kauhun tasapaino.
Yrityksiä on kuitenkin eri tyyppisiä ja eri toimialoilla ja eri tyyppisillä markkinoilla, ketkä ja missä ovat asiakkaat jne. Sekin vaikuttaa onko pörssiyhtö vai ei. Yrityksen ikä vaikuttaa kasvun käsitteeseen, onko kyse sukuomisteisesta yrityksestä joka on toiminut 200 vuotta vai viime vuonna perustetusta muutaman työntekijän puljusta. Kun on kyse kasvusta, pitää kysyä, mistä aikavälistä on kyse, onko kyse neljännesvuodesta vai neljännesvuosisadasta.
Menenköhän ihan huti, kun väitän (ilmeisesti tiedemies samaan vihjasi) että tuottavat yritykset kasvavat ja syrjäyttävät tuottamattomat yritykset.
Taipumus kasvamiseen, tai vaikkapa lisääntymiseen, on yksityisen sektorin hienoimpia asioita. Jos jossain kunnassa keksitään loistava tapa hoitaa terveyskeskuspäivystys, niin kunnan tuottamana se palvelu ei kasva kunnan ulkoupuolelle. Vaikka kaikkien etu olisi jos kunta olisi yritys ja kasvaisi tuottamaan terveyskeskuspäivystystä markkinajohtajana lähes puolissa kunnista.
...
Kuuntelitteko Econtalkin viimeisimmän Nassim Talebin haastattelun. Tähän liittyvää jotain hän mainitsi siitä kuinka suuret ovat riskeille alttiimpia paksujen häntien vuoksi.
...
Mutta olen silti sitä mieltä että yrityksen on luonnollista kasvaa maksimiin ja kuolla hitaasti pois suuruudesta aiheutuviin haittoihin. Ei voi luottaa siihen että pysyisi pienenä ja innovatiivisena. Pieni yritys voi tehdä innovaation tai kuolla pois. Jos tulee innovaatio niin on kasvettava mahdollisimman suureksi sen yhden innovaation pohjalta. Toki sen suuren yhtiön tulee kaatamaan pienen yhtiön innovaatio, mutta vaikka yhtiö olisi pysynyt pienenä niin se tuskin olisi sitä seuraavaa innovaatiota tehnyt.
...
Anteeksi kun käytän sanaa innovaatio. Konsulttipuhe on tarttuvaa.
Aaken analyysi kuullostaa hyvältä.
Keskittymistä on monella alalla. Työpaikkaruokailussa on toimijoita kuten Amica ja Palmia, joilla on suuri markkinaosuus. Koska Suomessa on paljon isoja yrityksiä joilla on kykyä järjestää työntekijöitten ruokailu - samoin toimivat koulut - isoilla ketjuilla on hyvät mahdollisuudet vallata markkinoita. Työntekijöillä isoissa yrityksissä ei ole juuri valinnanvaraa. Pienessä yrityksessä, jossa on vain lounassetelit, työntekijä valitsee itse ruokapaikkansa.
ABC-ketju valtaa sekä huoltamo- että ravintola- että vähittäisruoka-alaa. S ylipäätään valtaa markkinoita ja kilpailu ilmeisesti heikkenee. Monien yritysten kuten Hessburgerin on liittouduttava ABC-ketjun kanssa.
Kaikesta ei voi kyllä syyttää valtiota. Monopoleja syntyy markkinoilla aina. Libertaarit eivät hyväksy sitä että valtio puuttui näihin ongelmiin kilpailunedistämislainsäädännöllä.
Itse taas ajattelen että kilpailuvirasto voisi olla paljon aktiivisempikin.
En toki väitä että kilpailuvirasto on ainoa tapa ratkaista monopoleja. Yhteiskunnassa voisi olla sponttaanisti syntynyt normi joka demonisoi suuria yksiköitä. Kuluttajat valitsisivat mieluummin ketjuuntumattoman ravintolan.
Suomessa normi on pikemmin yleinen kateus pieniä yrittäjiä kohtaan ja suurten yksiköitten ihailu.
Ostromin mukaan sponttaanisti synyyneet normit ja rankaisukeinot ovat usein tehokkaampia kuin ulkoa annetut. Siis valtion määräämät.
Hei, Jukka!
Kirjoitin muuten aihetta sivuten länsimaisesta näkökulmasta vertailevan kirjoituksen yrityksen ja valtion johtamisesta. Ajattelin, että sinua saattaisi kiinnostaa.
http://thomastaussi.blogspot.com/2010/08/demokraattista-valtiota-ei-voi-johtaa.html
"Keskittymistä on monella alalla."
Yhden toimijan iso koko pakottaa yleensä muut keskittymään. Sekä toimijan varsinaiset kilpailijat että toimijalle tukitoimintoja tuottavat toimijat.
Keskittyminenhän ei ole tehokkuuden kannalta välttämättä huono juttu. Yksityisyrittäjät tosin kiroavat, kun valtavat ketjut dominoivat kauppaa.
***
"ABC-ketju valtaa sekä huoltamo- että ravintola- että vähittäisruoka-alaa. S ylipäätään valtaa markkinoita ja kilpailu ilmeisesti heikkenee. Monien yritysten kuten Hessburgerin on liittouduttava ABC-ketjun kanssa."
En ota S-ryhmään positiivista enkä negatiivista kantaa, mutta pitäisin S-ryhmää jonkinlaisena pohjoismaisena keiretsuna. S-ryhmällähän on nyt oma pankki, kuten myös keiretsuissa. Samoin S-ryhmä pystyy hankkimaan esim. rakennustarvikkeita (S-Rauta), (ulko)kalusteita (Kodin Terra), ja lainarahaa (S-pankki) omakustannushintaan. Muut joutuvat ostamaan ne markkinahintaan.
S-ryhmän synergiat ovat muutenkin ilmeisiä. Esim. ABC-liikennemyymälöissä vanhaksi menevät vihannekset ja raejuustot voidaan siirtää noutopöytään sen sijaan että ne heitettäisiin roskiin ja syntyisi hävikkiä.
S-ryhmän ravintolamaailma (Rosso, Rosso Express, ABC Burger, Presso, ja Buffa) vielä tukee toistensa konsepteja raaka-aineiden suhteen. Jauhelihaa voidaan käyttää jokaisessa toiminnossa. Yksittäisellä pizzerialla on todennäköisempää, että jauhelihan tarve yli/ali-arvioidaan ja sitä menee roskiin tai ei riitä asiakkaille.
Uskon, että tulevaisuudessa yksinyrittäjillä on yhä vähemmän jalansijaa. S-ryhmän synergia näkyy sekä hinnoissa että ihmisten positiivisissa mielikuvissa S-ryhmästä.
Seuraavaksi tulemme näkemään S-vakuutuksen. S-matkahan meillä jo on.
Tehokkuus siis kasvaa, mutta se ei välttämättä näy hinnoissa johtuen kilpailun puutteesta. Adam Smithiä lainatakseni: Myyjiä ei voi koskaan olla ostajan kannalta liikaa.
Kiitos, Aakke.
Huomaan miten en ole nähnyt metsää puilta, kun en ole ymmärtänyt S:n Keiratsu-luonnetta.
ihmisten positiivisissa mielikuvissa S-ryhmästä.
Uskon, että S jakaa ihmiset vahvasti ystäviin ja vihollisiin.
Amerikkalaiset pyrkivät Japanissa miehityksen aikana purkamaan näitä Keiratsu-järjestelmiä (tai pikemmin niiden edeltäjiä zaibatsuja), mutta ne syntyivät uudelleen.
Amerikkalaiset näkevät ne kansainvälisen kaupan vapauden esteenä ja ovat käsittääkseni yrittäneet purkaa niitä myöhemminkin.
Fukuyama taas näkee japanilaisten KYVYN muodstaa keiratsuja merkkinä japanilaisten korkeasta sosiaalisesta pääomasta (Fukuyaman Trust).
Henkilökohtaisesti en pidä S:stä, mutta kuten olen sanonut en henkilökohtaisesti viihdy kollektiiveissa tai isoissa yrityksissä ja vierastan niitä. (Mutta tämä henkilökohtainen vastenmielisyyteni on tässä vain tiedoksi.)
Suomalaisten mielikuva S:stä lienee keskimäärin positiivinen. Mutta niin on suomalaisten mielikuva Tarja Halosestakin. En oikein luota suomalaisten mielikuviin siinä mielessä, että ne johtaisivat tehokkaaseen tulokseen.
Suosittelen Taussin juttua.
En ole vielä kommentoinut sitä, mutta siinä oikeistolaisesta näkökulmasta mietitään valtion ja yrityksen eroja ja sitä miksi valtiota ei voi johtaa kuin yritystä.
Itse olen tietysti taas käsitellyt aihetta voiko valtion ajatella yhteisöksi ja vastannut että joskus voi ja pitääkin. (Valkea on kritisoinut minua tietystä perinteestä ja Tiedemies toisesta.)
Minusta tämä on ansiokasta pohdintaa. En oikein ymmärrä, miksi tämäntapaista keskustelua ei ole Suomessa noin yleisestikin poliittisella areenalla.
Olen kaksi viikkoa seurannut brittiläisiä keskusteluohjelmia, ehkä 10-15 minuuttia päivittäin, ja jo sen perusteellä näyttää, että Britanniassa poliittinen keskustelu on oikeasti paljon kehittyneempää. Siinä on poliittiset intohimot mukana, mutta keskustelu tehokkuudesta, jne. sisältää aina myös mielekkäitä argumentteja.
Se keskustelu on jotain vähän samantapaista kuin näissä blogikeskusteluissa. Esimerkiksi keskustelu tuloeroista sisältää yleensä aina myös näkökulman siitä, mistä tuloerot johtuvat, eikä vastaus ole suomalaiseen tapaan aina että "oikeistolaisesta politiikasta" tai "uusliberalismista".
Ihmettelen tätä.
"Amerikkalaiset näkevät ne kansainvälisen kaupan vapauden esteenä ja ovat käsittääkseni yrittäneet purkaa niitä myöhemminkin."
Johtuu varmaan siitä, että japanilaisille markkinoille on erittäin vaikeaa etabloitua. Keiretsujen voima on niin valtava.
Samoin S-ryhmän voima Suomen vähittäiskauppa ja ravintola-alalla.
Hessburgerin
Heh, pitäisikö perustaa Rudolf Hessburger -niminen ketju?
"Fukuyama taas näkee japanilaisten KYVYN muodstaa keiratsuja merkkinä japanilaisten korkeasta sosiaalisesta pääomasta (Fukuyaman Trust)."
Korealaisilla on chaebolinsa, jenkeissä on omat conglomeraatit. Joka maassa joka kansallisuudella on jonkinlaisia yhtiöryhmiä, joissa resursseja liikutellaan yhtiöryhmien sisällä.
En tiedä väittääkö Fukuyama niin, että VAIN japanilaisilla on kyky keiretsujen muodostamiseen sosiaalisen luottamuksen johdosta. Mutta kyllä vastaavia yhtiöryhmiä on Japanin ulkopuolellakin, vaikkei niitä keiretsuiksi kutsuta.
Mitä tulee (yksin)yrittämiseen ns. perinteisillä aloilla (kauppa, siivous, ravintola jne.), niin mukailen viime perjantain Sopranosin jaksoa ja sanon: "It's over for the little guy". Starbucksin kaltaiset ketjut vetävät enemmän asiakkaita kuin yksityiset kahvilat jne. Vaikkei se olekaan mikään keiretsu.
Olisiko pienten tilanne kuitenkaan noin paha. Pieniä yrityksiä syntyy koko ajan. Ne eivät it-alalla ainakaan elä kauaa, elleivät kasva, mutta niiden liikeidea onkin usein tulla ost
etuksi.
Fukuyaman mukaan keiretsu-tyyppinen toiminta on vahvinta korkean sosiaalisen pääoman maissa kuten Japanissa ja Saksassa.
Alhaisinta sosiaalinen pääoma on Etelä-Italiassa ja Kiinassa, joissa yhteistyö rajoituu perheiden sisään. Japanissa perhe on vain yksi yhteisö muiden joukossa ja adaptiota harjoitetaan tilanteessa jossa perheessä ei ole tarpeeksi lahjakasta lasta. Adoptiolapsesta tulee tällöin perheen ensisijainen perijä joka huolehtii vanhemmista.
Lojaliteettiongelmaa ei aikuisena adoptoidullekaan yleensä vahvojen kunnianormien takia synny vaan adoptoitu ajaa uuden perheensä etua.
Lue ihmeessä se "Trust".
Tiedemiehen juttu oli jäänyt kommenttijonoon. Valitan.
YLE: Vasemmistoliitto pienyrittäjän asialle
Olin oikeassa siinä, että vasemmisto samaistuu uhrin rooliin. Pienyrittäjät ovat (suuryritysten) uhreja tämän päivän Suomessa.
Lähetä kommentti