Otsikko on lainattu 30- ja 40-lukujen yhdeltä merkittävimmältä (ääri)vasemmistolaiselta poliitikolta lääketieteen lisensiaatti Mauri Ryömältä, joka väitti talvisodan ollessa jo käynnissä Suomen valinnneen väärin ja Baltian maiden valinneen oikein. Seurauksena oli Ryömän vangitseminen. Otsikko kuului kokonaisuudessaan "Piru vei koko käden, Kumpi oli oikea: Suomen vai Baltian tie?"
Suomi ja Baltia olivat 1939 tilanteessa, jossa piti tehdä suuri ratkaisu. Hyväksyäkö Neuvostoliiton vaatimukset aluevaihdoista ja Neuvostoliiton tukikohtien perustamiset vapaiden valtioiden alueelle. Suomi ei silloin taipunut, Baltia taipui. Ulkoisena lopputuloksena oli Baltian maiden itsenäisyyden likvidoiminen ja Suomen itsenäisyyden säilyminen. Molemmissa maissa kuoli väkivaltaisesti kymmeniä tuhansia ihmisiä kaatuneina tai murhattuina, sadat tuhannnet joutuivat pakolaisiksi.
Sodan jälkeen Suomi ajautui harjoittamaan myöntyvyyspolitiikkaa Neuvostoliittoa kohtaan ja suomalaiset saatiin uskomaan ajatukseen että sotilaallinen sitoutumattomuus ja ystävälliset suhteet Venäjään takaavat parhaan tuloksen. "Ystävälliset suhteet" oli peitetermi, jolla tarkoitettiin lakeijamaisuutta (="ajattele mitä ajattelet mutta älä sano ääneen"). Ongelma lakeijamaisuudessa oli, että vanhemmat sukupolvet ymmärsivät peitetermin, mutta varsinkin nuoremmalla poliittisella eliitillä oli 70-luvulla vaikeuksia ymmärtää sitä. Haloset, Kanervat ja muut sen ajan nuoret poliitikot alkoivat uskoa, että se mitä Paasikivi piti välttämätönä pahana olikin toivottavaa.
Lakeijamaisuus mädättää lisäksi aina käyttäjänsä moraalin kuten Dostojevski on Karamazovin Veljeksissä osoittanut.
Virolaiset menettivät itsenäisyytensä kokonaan mutta ajatus vapaudesta jäi kytemään ja virolaisten keskuudessa levisi lisäksi ajatus, että jos uusi mahdollisuus saadaan vain turvautuminen länteen voi taata vapauden säilymisen.
Kun Neuvostoliitto 80-luvun alussa heikkeni, Viro ja muu Baltia sai uuden mahdollisuuden. Viron eliitti toimi nopeasti ja äärimmäisen päättäväisesti: Viro julistautui uudelleen itsenäiseksi 20. elokuuta 1991 tilanteessa jossa Neuvostoliitossa tapahtui kommunistien epäonnistunut vallankaappausyritys. Välittömästi Viro alkoi hakeutua lännen leiriin. Viimeiset Venäjän joukot vetäytyivät elokuuhun 1994 mennessä. Viro pääsi Euroopan unioniin 1. toukokuuta 2004. 29. maaliskuuta samana vuonna Viro hyväksyttiin sotilasliitto Naton jäseneksi.
Suomikin käytti tilannetta hyväkseen ja otti aluksi askelia lännen suuntaan. YYA-sopimus purettiin 1992 ja Suomi liittyi EU:n jäsenmaaksi vuonna 1995. Mutta varsinkin 2000-luvulla Suomen länsimaistuminen on pysähtynyt.
Nato-kriittisyys on Suomessa vahvaa ja presidenttikään ei ole halunnut puhua Naton puolesta. Päinvastoin - Nato on haluttu nähdä jonkinlaisena piruna, joka pakottaa Suomen osallistumaan konflikteihin maan rajojen ulkopuolella. Todellisuudessa Suomi kuitenkin osallistuu konflikteihin maan rajojen ulkopuolella samalla tasolla kuin Nato-maa Saksa, mutta ei saa Naton turvatakuita.
Länsimaistumisen pysähtyminen ja jämähtäminen sotilaallisen sitoutumattoman doktriiniin ja myöntyvyyspolitiikkaan on ollut erityyisen dramaattista Tarja Halosen presidenttikautena. Halonen on pitkälti estänyt Suomen tien Natooon - tässä häntä on tukenut Suomen kansan äärivanhoillisuus ja eiliseen jämähtäminen. Kansa on valinnut itsensä näköisen presidentin - eilispäivän äärivanhoillisen ihmisen, joka samoin kuin koko kansa pitää kiinni eilispäivän ratkaisuista.
Suomalaisten konformismi johtaa tässä tapauksessa tehottomaan tulokseen.
Viro on valinnut lännen tien mutta Suomi on päättänyt jäädä harmaalle vyöhykkeelle lännen ja Venäjän väliin. Suomalainen poliitikko - ei vain Halonen - on lopulta liikaa rakastunut myöntyväisyyteen ja liikaa tottunut venäläisten mielistelyyn. Kuin kunnon lapset nuoretkin poliitikot jatkavat isiensä linjaa. Helsingin Yliopiston Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen lehtori Arto Luukkanen kirjoitti HS:ssä:
Suomi on kummajainen tutkittaessa 1990-luvun Euroopan poliittisia muutoksia. Suomessa ei kaikista Itä-Euroopan maista poiketen tapahtunut eliitin vaihtumista Neuvostoliiton tuhoutumisen jälkeen. Kun muualla Euroopassa ceaucescut ja jaruzelskit kaatuivat, me saimme nauttia väyrysistä ja lipposista. ... toisin kuin muualla Itä-Euroopassa Suomi jäi 1990-luvulla poliittiselle pistoraiteelle.
... Jälkisuomettuneisuuden traumasta johtuen kuvamme Venäjästä on joko intellektuaalisesti heikko tai sitten vääristynyt.
Tämä tuli ilmi esimerkiksi eduskunnan keskustellessa kaasuputkesta; äänestämämme edustajat eivät voineet puhua asiasta vaan todistelivat sitä, kuinka paljon he rakastivat Venäjää. Maamme parlamentti muuttui herätyskokousteltaksi, jossa kansanedustajat kertoivat kilvan palavasta kiintymyksestään suurvaltanaapuria kohtaan.
Halonen toinen valinta presidentiksi oli ainakin itselleni jonkinlainen käännekohta. Ryömää lainatakseni Baltian tie on oikea, Suomen tie on väärä. Suomen turvallisuuspolitiikka on virheellistä. Suomalainen poliitikko ei enää ole taitava lakeija vaan henkinen kastraatti.
Suomen Kuvalehti kirjoitti pääkirjoituksessaan jokin aika sitten:
Kansan enemmistö vastustaa Nato-jäsenyyttä ja presidentti heijastelee sitä. Ja toisinpäin: presidentin kannan takia kansa on varuillaan. Historia osoittaa, oliko Halonen se presidentti, jonka aikana pää pantiin pensaaseen kohtalokkain seurauksin, vaikka tosi-asiat olivat ilmeiset. Panokset ovat siis kovat.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
12 kommenttia:
Oma suhtautumiseni asiaan on, että kysymys oikeasti on kokolailla merkityksetön. Skenaarioita on tasan kaksi (jotain välimuotoja voi olla, mutta ne eivät ole merkityksellisiä)
a) Venäjä alkaa toteuttaa ekspansionismiaan ja kohdistaa sotilaallista painostusta Suomeen.
b) Venäjä ei ala siihen.
Mikä merkitys tässä on sillä, onko Suomi Naton jäsen vai ei? Venäjä ei oikeasti kehdannut hyökätä edes Georgiaan, vaan ainoastaan miehitti Etelä-Ossetian tilanteessa, joka oli vähintään sekava. (En puolustele Venäjän toimia, mutta tilanne oli oikeasti sekava, ja Georgian presidentti oikeasti pelasi uhkapeliä luottaen Lännen apuun.)
Suomessa ei ole 1) mitään arvokasta, mitä Venäjällä ei olisi jo omasta takaa 2) mitään vastaavanlaista tekosyytä.
Näinollen ainoa mahdollisuus Venäjälle olisi suora sotilaallinen aggressio, eli hyökkäys. Se taas ei palvele edes Venäjän imperialistisia motiiveja, tarvitaan päättäjät, jotka ovat oikeasti hulluja. Toki sellaisia voi tulla, mutta en pidä sitä todennäköisenä.
Jos taas Venäjä ei ala sotilaalliseen painostukseen, vaan "sikailee" perinteisemmillä keinoilla (tuontikiellot, rajamuodollisuudet, huoltajuuskysymykset jne.), niin Nato-jäsenyys ei siinä auta mitään.
Väitänkin, että mielipahasi asiassa on lähinnä henkilökohtainen ja etupäässä ideologinen, ei niinkään kansallisesta edusta kumpuava. En usko, että olet näitä "Karjala takaisin"-fanaatikkoja, jotka olisivat valmiita vaikka hyökkäämään Venäjälle, mutta heidänkin olisi Nato-intoilussa hyvä muistaa, että viides artikla ei päde, jos jäsenmaa hyökkää ensin.
Hyvä kirjoitus.
Nato on aivan liian suuri pala meidän poliitikoillemme. Kellään ei riitä osaamista selittää kansalle, mistä on kysymys.
Näin asian näen minäkin.
Olen vuosia miettinyt tätä asiaa ja tiedän toki, että syyni ovat osin ideologiset. Tosin varmasti ei siinä määrin kuin useimmilla Naton vastustajilla.Varsinkaan nyt Halosella, jota pidän täysin epäanalyyttisena henkilönä.
Osin syyni on kuitenkin muut. Subjektiivinen arvioni riskin suuruudesta, että Venäjä uhkaisi Suomea sotilaallisesti ja jopa toteuttaisi uhkauksensa, on ilmeisesti oleellisesti suurempi kuin sinun. Voin kuvitella tilanteen jossa Venäjä kykenee lännen asiaan sekaantumatta toteuttamaan aggression Suomea vastaan.
Aggressio olisi tietysti tarkoitettu Venäjän sisäiseen kulutukseen tilanteessa, missä Suomen "jatkuvat ihmisoikeusloukkaukset Suomen venäläisväestöä kohtaan saavat yhä törkeämmän muodon".
Venäjän johtajilla voi olla minusta objektiiviset ja kylmään harkintaan perustuvat sisäiset syynsä tuollaiseen aggressioon. Ei tänään mutta tilanteen muuttuessa. Henkinen ilmapiiri Venäjällä olisi valmis tuollaiseen aggressioon ehkä jo nyt. Ehkä ei.
Mitä syytä meillä muuten on uskoa että rationaalisen valinnan teoria pätee Venäjän ulkosuhteissa 100%:sti.
Ettei vain kunniankulttuurilla olisi asemansa. Venäjä menetti pitkälti kunniansa Kosovassa, kun se ei kyennyt seisomaan serbiveljiensä rinnalla. Se on vieläkin Venäjän häpeä. Suomalaisten poliittikkojen lakeijamaisuus vie suomalaisten kunnian venäläisten silmissä.
On irrationaalista tehdä muitta mutkitta rationaalisuus-oletus venäläisestä politiikasta.
Minulla siis ei ole venäläisiä mitään vastaan.
Sen sijaan suomalaisten poliitikojen lakeijamainen käyttäytyminen on minusta vastenmielistä ja kunniatonta.
Se että puhun tällaisin käsittein henkilökohtaisista emootioistani/ideologioistani ei nähdäkseni estä minua tarkastelemasta asioita myös kylmän rationaalisesti.
Pitää tehdä kuiten ero tieteellsen katsannon ja ideologisen/emotionaalisen katsannon välillä.
Tämä menee ehkä lievästi viihteen puolelle, mutta täällä on Juha Molarin, Suomen toiseksi merkittävimmän antifasistin avoin kirje Arto Luukkaselle.
Lisää viihdettä: tiesittekö, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen Päivi Hirvelä on Ihan natsi?
En tietenkään väittänyt, eikä tarkoitukseni ollut edes mitenkään vihjata, että vihaisit venäläisiä, vaan ideologisella syyllä viittasin kansallismielisyyteen ja tiettyyn historialliseen puolueellisuuteen.
Minusta Jukka kuvasi kommentissa 4 täysin uskottavan tilanteen, jossa Venäjä "aggressoi" Suomeen sisäpoliittisista syistä. Toinenkin syy on kuitenkin helppo kuvitella: nimittäin EU:n painostaminen tai Ruotsi/Norjan Nykyisellään Venäjä ja EU tarvitsevat liikaa toisiaan, mutta esim. 15 vuoden päästä voi kaasu- ja luonnonvaratilanne olla toisenlainen. Suomi on EU:n jäsen, jolla ei ole NATOn suojaa. Siitä vaan Helsinkiin ja signaalia länteen.
Venäjälläkin nähdään em. seikat ja lisäksi siellä ollaan huolissaan omasta luoteisrajasta. Suomestahan on hyökätty Venäjälle monta kertaa. Suomi on nyt puskurivaltio eikä Venäjä enää salli meidän liittyä NATOon. Sikäli keskustelu NATOsta on auttamattoman myöhässä.
Saattaa hyvinkin olla että Venäjä tekisi kaikkensa estääksseen Nato-jäsenyyden. Tilanteet pitäisi käyttää hyväkseen silloin kun ne on olemassa.
Työpaikalta jonka johtoa et hyväksy ja jonka johtoa halveksit voi lähteä. Mutta maan vaihtaminen on hankalampaa.
Kommentoin tätä vaikkakin pahasti myöhässä.
Oma suhtautumiseni Venäjä/NATO-keskusteluun on jyrkän kaksijakoinen eli en pysty muodostamaan mielipidettä NATO-vaihtoehdon ja myöntyväisyyspolitiikan puolesta taikka vastaan.
Suomen historia tukee mielestäni myöntyväisyyspolitiikkaa monilta osin. Ainakin seuraavat tekijät puoltavat myöntyväisyyspolitiikkaa:
1) Epäluottamus lännen kykyyn ja haluun puolustaa Suomea Venäjää vastaan. Tätä ei tarvitse erikseen perustella.
2) Myöntyväisyyspolitiikalla saavutettava taloudellinen hyöty. Tämä näkyi erityisesti neuvostoaikana.
3) Oletettu Venäjän etu pitää Suomi näyteikkunana muille länsimaille ja kommunismista vapautuneille maille.
4) Euroopan Unionin jäsenyyden tuoma suoja Venäjän puuttumiselle Suomen asioihin. Itse en usko tähän lainkaan.
Suomen asema suhteellisen merkityksettömänä maana idän ja lännen välissä toisaalta pakottaa pelaamaan kortit oikein ja vaihtamaan puolta poliittisten suhdanteiden mukaan.
NATO-jäsenyyden puolesta on myös esitettävissä selkeitä perusteluja.
1) Suomi on länsimaa ja Venäjä ei. Venäjän alusmaana Suomen demokratia ja oikeusvaltio heikkenisivät eikä Venäjän puuttumiselle Suomen asioihin olisi olemassa mitään rajoja.
2) NATO:n uskottavuus organisaationa olisi mennyttä, jos se antaisi ulkopuolisen maan alistaa NATO:n jäsenmaan. Siksi täysjäsenyys takaisi turvallisuuden.
Suomi voi toki pelata nykyisen kaltaista kaksoispeliä eli olla muodollisesti puolueeton mutta tehdä sotilaallista yhteistyötä NATO:n kanssa. Samalla Venäjä-suhteissa noudatetaan maltillisempaa linjaa kuin Baltian maissa, eli myönnytään kaasuputken kaltaisiin hankkeisiin ja siedetään Venäjän temppuilut ulkomaankaupassa.
Minusta Suomen kannattaa haistella tuulia ja odotella.
Kiitos kommentista.
En väitä toki että Natoon liittyminen on 100%:n varmasti oikea ratkaisu. Asiasta olisi syytä keskustella rationaalisesti.
Ne ääneen sanotut tai rivien välissä sanotut perustelut joita Nato-jäsenyyden torppaamiseksi esitettiin olivat kuitenkin kestämättömiä:
1. Natoon liittyminen pakottaa meidät mukaan konflikteihin. (Tosiasiassa Suomi on yhtä monessa konfliktissa mukana kuin Saksakin.)
2. Venäjä ei ole uhka Suomella.
3. Viittaaminen Suomen perinteiseen linjaan olla sitoutumatta. (Suomen perinteinen rationaalinen linja ei ole olla sitoutumatta vaan perinteinen linja on reaalipolitiikka. Jos tilanne muuttuu, politiikka optimoidaan uudelleen.)
Jos tällaisia perusteita käytetään, herää kysymys onko esittäjä epärehellinen vai ymmärtämätön.
Olen esimerkiksi presidenttimme osalta epävarma asiasta. Georgian tapahtumien yhteydessä sain sen kuvan että Halonen oli vilpittömän yllätynyt ja järkyttynyt siitä, että Venäjän armeija voisi ylittää naapurimaansa rajat. Mikä viittaisi syvään naiviuteen. (Tässä yhteydessä en ota mitään kantaa siihen kumpi oli "oikeassa" Georgia vai Venäjä. Se on toinen juttu. Sympatiani oli toki Georgian puollella.)
Ahtisaaren perustelut Natoon liittymisen puolesta taas vaikuttivat lähinnä vitseiltä, kun hän sanoi, ettei Venäjällä voi olla mitään Suomen Nato-jäsenyyttä vastaan koska Venäjä Suomen ystävänä haluaa Suomelle vain hyvää.
Lähetä kommentti