Olen aina vaistonvaraisesti pitänyt naisvoimistelua hienona lajina. Erityisesti se on kaunista verrattuna aerobiciin.
Nyt kun oma tyttäreni harrastaa naisvoimistelua, mielipiteeni on vain vahvistunut. Ryhmän koordinoitu liike, muitten ryhmäläisten tukeminen, mutta tietysti myös häpeä ja syyllisyys siitä, jos oma suoritus pilaa ryhmän suorituksen, on ominaista naisvoimistelulle.
Aerobic taas on massojen narsismia. Massa liikkuu periaatteessa yhdessä, mutta jokainen on kiinnostunut vain omasta suorituksestaan. Aerobic on narsismin ja anorektisen mielen juhlaa.
Moni länsimainen ihminen tuntuu sekoittavan narsismin, hedonismin ja arvoindividualisimin (=oman edun ajamisen) toisaalta ja älyllisen kriittisyyden (=omilla aivoilla ajattelun) toisaalta. Ei ihminen, joka pitää yksilöä kaiken mittana ole älyllisesti sen kriittisempi kuin yhteisöllisempi ihminen.
Mikä yksilö lopulta on: Yksilö on geenien hetkellinen viivähdyspaikka. Yksilö häviää, mutta geenit, suvut ja yhteisöt säilyvät.
Jos joku kehittäisi ikuisen nuoruuden lähteen, narsismi ja hedonismi voittaisivat eikä elämällä olisi enää mitään arvoa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
6 kommenttia:
Jaa viittaa jotenkin taas natsi-Saksaan...
"Anonymous said...
Jaa viittaa jotenkin taas natsi-Saksaan... "
Kiitän lämpimästi kommentista.
Reino taas kommentoi seuraavasti (ei siis Reino Reinonen vaan eräs toinen Reino):
"Vaikeammat, psykoosin asteiset vainoharhat sen sijaan aiheuttavat usein masennustiloja, kytkeytyvät todellisuuden vastaisiin kuvitelmiin tai johtavat vainoharhoista kärsivän vastatoimiin vainoajikseen tuntemiaan henkilöitä kohtaan. "
Kiitän lämpimästi tästäkin kommentista !
Hyvää ja aurinkoista kevättä ! (Toivottavasti auringosta ei tule mieleen aurinkoristi !)
"Jos joku kehittäisi ikuisen nuoruuden lähteen, narsismi ja hedonismi voittaisivat eikä elämällä olisi enää mitään arvoa."
Minusta tämä on kumma ajatus. Miksi ikuisen nuoruuden lähteen löytyminen vaikuttaisi elämän arvoon mitenkään?
Victor E Frankl totesi kerran jotain tyyliin: Kun olin 3 vuotias mietin että onko elämässä mitään mieltä kun se päättyy kuolemaan. Asiaa mietittyäni tulin siihen tulokseen, että elämässä on ehkä mieltä nimenomaan juuri siksi että se päättyy kuolemaan.
"Jos joku kehittäisi ikuisen nuoruuden lähteen, narsismi ja hedonismi voittaisivat eikä elämällä olisi enää mitään arvoa."
Tämä on minunkin mielestäni todella omituinen näkemys. Sanottakoon, että olen yleensä ollut blogin kirjoittajan kanssa samaa mieltä asioista.
Dr. Aubrey de Grey on sitä mieltä, että vanhenemisen pysäyttäminen on teknisesti mahdollista ehkä jo parin seuraavan vuosikymmenen aikana:
http://www.sens.org/just7.htm
Dr. de Grey vastaa vanhenemisen pysäyttämistä vastustaviin mielipiteisiin:
http://www.sens.org/concerns.htm
Immortality instituten sivuilla on hyvää keskustelua aiheesta:
http://www.imminst.org/
Mikäli vanheneminen onnistuttaisiin estämään, monikultturisteilta poistuisi yksi syy vaatia Euroopan porttien avaamista kehitysmaiden ylijäämäväestölle (he repisivät tosin muita argumentteja heti tilalle). Lisäksi jonkun yksittäisen maan alhainen syntyvyys (esim. Suomi) muuttuisikin tulevaisuudessa ennemminkin vahvuudeksi kuin heikkoudeksi.
Oma isäni kuoli pari kuukautta sitten vanhenemisen aiheuttamaan rappeutumasairauteen. Hirvittävä määrä osaamista ja tietoa poistui hänen mukanaan.
Tämä on sen verran herkkä asia että ehkä tätä ei kannata liikaa lähteä rääpimään. Mutta kun otin kerran asian pöydälle, laitan hiekan selitystä:
Isäni kuoli jo kymmenisen vuotta sitten - minulla on hänestä ja hänen kuolemastaan hyvä mieli. Mutta se johtuu toki osin siitä että murrosiän yms. ristiriitojen yli oli jo päästy ja isäni kuoli helpolla tavalla. "Surutyöhön" minulta meni korkeintaan vuosi.
Minun on kuitenkin vaikea uskoa että maailma muuttuisi paremmaksi jos ihmiset eläisivät ikuisesti tai oleellisesti pidempään kuin nykyään. Päinvastoin uskon että ihmiset muuttuisivat yhä itsekeskeisemmiksi.
Lähetä kommentti