Osanotto

Haluan omalta osaltani ilmaista osanottoni Jyri Jaakkolan ystäville ja omaisille.

Työ Meksikon alkuperäiskansojen hyväksi on äärimmäisen arvokasta - se tukee intiaanien ihmisoikeuksien edistämistä, kulttuuriversiteetin säilymistä ja Meksikon korruptoituneen valtaeliitin kaatumista.

Kompleksisuus luo epävakautta

Taloudellisten aktorien riippuvuus toisistaan luo systeemiin aina kompleksisuutta ja kompleksisuus on tietynlainen epävakauden lähde. Esimerkkinä riippuuvuudesta on työnjako.

On tietysti selvää, että ihmisten keskinäinen riippuvuus ei luo pelkästään epävakautta. Se voi joskus tietysti luoda myös vakautta. Hyvin usein se luo tehokkuutta. Adam Smithin yksi merkittäviä oivalluksia oli, se miten työnjako luo tehokkuuttaa:

the greatest improvement in the productive powers of labour, and the greater part of the skill, dexterity, and judgment with which it is anywhere directed, or applied, seem to have been the effects of the division of labour.

Käytännössä riippuvuus luo myös ystävyyttä eli vastavuoroisuutta ihmisten ja ryhmien välille. Jo bushmannit havaitsivat tämän aikoinaan. EU:n alkuperäinen tavoite oli tehdä EU-maat niin riippuvaiseksi toisistaan, että eurooppalainen suursota ei enää ole mahdollinen.

Kompleksisen taloudellisen systeemin suunnittelu - siinä määrinkin kun systeemiä nyt ylipäätään voidaan tai pitää suunnitella - vaatii optimointia jossa vaakakupissa on vakaus, tehokkuus ja vastavuoroisuus.

Mutta kun Euroopan maat lainaavat Kreikka-nimiselle banaanivaltiolle rahaa, syntyy ilmeisesti lähinnä vain epävakautta ? Toisaalta eikä koko EU hajoa kuin korttitalo, mikäli jotkut sen jäsenmaat päästetään ajautumaan kaaokseen ?

Hyvinvointiyhteiskunta rapautumassa vallan käytön välikappaleeksi ?

Hyvinvointiyhteiskunnan tarkoitus oli aikoinaan turvata se, että sairaat, köyhät, vanhukset ja orvot saavat turvan. Materialistisempi päämäärä oli estää se, että väliaikainen työkyvyttömyys johtaa henkilökohtaiseen katastrofiin ja ihmisen ajautumiseen työmarkkinoiden ulkopuolelle tehottomaksi kansalaiseksi. Suomalaisen sosiaalipoltiikan tavoitteeksi otettiin nimenomaan taloudellisen kasvun edistäminen. Sosiaalipoltiikan kolmas päämäärä oli vähentää luokkaristiriitoja ja näin vahvistaa kansankuntaa:

"Riippumatta siitä saako ryhmien [kansakuntien] välinen taistelu sodan vai taloudellisen kilpailun muodon, ryhmä jonka sisällä kilpailu [ryhmän jäsenten välillä] on luonut laajan proletariaatin, tuhoutuu ensimmäisenä" (Vapaa käännös Karl Pearsonin kirjasta "Socialism and Natural Selection")

Muitakin päämääriä toki aiemmin oli - esimerkiksi rodunjalostus eli eugeniikka.

Sittemmin pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta on alkanut selkeästi raaputua. Helsingin Sanomat kuvaa tänään sitä miten pitkälle rapautuminen on edennyt. Hyvinvointiyhteiskunnasta on tullut muiden muassa (naisten) vallankäytön ja jopa henkilökohtaisen koston välikappale:

Moni kunta sijoittaa eron jälkeen lapsia kodin ulkopuolelle, jos äiti ei halua antaa heitä isälle.

Lapsia otetaan turhaan huostaan
Veli-Matti Korhonen haluaa huoltoonsa lapsensa, joihin hänellä on yhteishuoltajuus entisen vaimon kanssa. Tämä ei pysty huolehtimaan lapsista sairautensa takia.

Lapsia otetaan turhaan huostaan

Isät pitkin maata taistelevat saadakseen hoitoonsa omat lapsensa, joiden huoltajia he ovat jo.

Tällaisia tilanteita syntyy, kun avioerossa on sovittu yhteishuoltajuudesta, mutta äiti ei haluakaan antaa lapsia isälle, vaikkei itse pysty hoitamaan heitä. Lapsia päätyy sijoitetuiksi kodin ulkopuolelle.

Nämä taistelut voivat jatkua vuosia. Kärsimään joutuvat etenkin lapset, joiden parhaaksi kaikki sanovat toimivansa. Lisäksi veronmaksajille tulee suuria laskuja. Kuntien lastensuojelumenot nelinkertaistuivat 2000-luvulla.

Tiistaina kuopiolainen Veli-Matti Korhonen lähti kahteen lastenkotiin hakemaan neljä lastaan luokseen pariksi päiväksi. Viides on jo kotona – hän muutti lastenkodista isän luo täytettyään 18 vuotta. Kaksi vanhinta on omillaan.

Mieli oli taas täynnä huolta. Lapset olivat kertoneet kuulleensa, että heille hankitaan sijaisperheitä. Edellinen huoli ei ole vielä unohtunut: Haastemies kertoi hakemuksesta, jolla yritettiin saada isälle lähestymiskielto. Käsittely olisi parin päivän päästä. Korhonen hankki juristin ja sai lisäaikaa. Oikeudessa hakemus peruttiin.

"Jos en olisi ehtinyt käsittelyyn, hakemus olisi mennyt läpi", Korhonen uskoo. "Sen jälkeen olisin menettänyt lapset ja huoltajuuden. Tämä on hirveä piina."

Piinaa on jatkunut runsaan vuoden. Vanhemmat pääsivät sopimukseen yhteishuollosta ja lasten asumisesta, mutta sosiaalitoimi piti parempana huostaanottoa. Lapset ovat olleet lastenkodeissa yli vuoden.

"Lasten paikka ei ole lastenkodissa", Korhonen sanoo.

Hän haluaisi lapset luokseen, mutta eteen nousee uusia esteitä. Hän hankki ison asunnon, jossa on tilaa kaikille. Isä ja lapset haluaisivat tavata useammin, mutta viranomaisten mukaan siihen ei ole tarvetta, koska äidin mielestä nykytahti riittää.

Lapset ovat myös ilmaisseet halunsa muuttaa isän luo. "Pystyn elättämään heidät", Korhonen sanoo.

Asia ei ole kuitenkaan edennyt, kuten ei hakemus huostaanottojen purkamisestakaan. Korhosen mielestä lapsia ei kuulla, koska viranomaiset odottavat äidin kuntoutumista. Vanhempien välejä on myös pidetty niin riitaisina, että lasten on parempi olla sijoitettuina.

Työkin on ollut este. Korhonen on yrittäjä ja tekee pitkää päivää. "Pitääkö minun ottaa uusi vaimo, että joku olisi paikalla, kun olen töissä", hän kysyy.

Korhonen ei ole poikkeus, vaan hänellä on kohtalotovereita. HS tutustui kahden muun isän tilanteeseen.

Vaikka he asuvat eri puolilla maata, yhteistä on kokemus, että viranomaiset kuulevat vain toista osapuolta, äitiä. Isät sivuutetaan, vaikka vanhemmilla on yhteishuoltajuus lapsista, ja lapset sijoitetaan mieluummin kodin ulkopuolelle.

"Laki velvoittaa kohtelemaan vanhempia tasapuolisesti, mutta käytännössä tuetaan äitiä ja jätetään isät yksin", yksi isä kertoo. "Lapsistaan välittävä isä on heikoilla."

Yhteisiä ovat myös piinan kokemukset. "Tämä on maanpäällinen helvetti. Heikompi olisi jo luovuttanut."

...

Herää kysymys, onko moraalisesti oikein tukea tällaista järjestelmää veroja maksamalla.

Heinäluoma pelkää ahkeria maahanmuuttajia

Heinäluoma on siis erityisesti huolestunut siitä, että maahanmuuttajat vievät suomalaisten työpaikat. Heinäluoma siis pelkää erityisesti työhaluisia ja yritteliäitä maahanmuuttajia, jotka saattavat aiheuttaa ongelmia työnmyynti-kartelleille. Perussuomalaisten vasemmistopopulistit kuten Seppo Huhta taputtavat käsiään.

Tänään oli HS:ssä kuvaava esimerkki. Kauhajoien alueen kunnat ja yrittäjät joutuvat palkkaamaan vietnamilaisia koska suomalaiset eivät viitsi tulla töihin, mutta byrokratia vaikeuttaa vietnamilaisten työnhakua. Luulisi Heinäluoman ja Huhdan olevan tyytyväisiä.

Eikö suomalainen byrokratia pitäisi optimoida niin että vietnamilainen tai puolalainen duunari pääsee suhteellisen helposti maahan, mutta ongelmaryhmiin kuuluva pakolainen mahdollisimman huonosti. Minusta pitäisi.

Tiedän, että tällaista tavoitetta poliittisesti korrektit ihmiset eivät uskalla sanoa ääneen, mutta minulle riittää että poliitikot edes jollain tiedostamattomalla tasolla ymmärtäisivät tämän ja toimisivat sen mukaan. Pakolaiskiintiöt voitaisiin säilyttää mutta pakolaisia otettaisiin lähinnä Burman tyyppisistä maista.

Väestönlaatu on kaikkien yhteinen asia !

Ps. Osa HS:n jutusta "Vietnamilaisten nuiva kohtelu sapettaa Kauhajoella" alla. Juttu kuvaa sitä miten suomalaisilla viranomaisilla on pallo hukassa. Perusasiat eivät mene ns. kaaliin ("Vietnamilaisille työluvat kuntoon heti !" ja "Ongelmaryhmien maahan pääsy pitää estää !"). Seisotaan tumput suorina kun ei osata ratkaista asioita. Tanskalaiset viranomaiset kyllä keksisivät keinot.

Kauhajoen kaupunki ja alueen yrittäjät päättivät värvätä vietnamilaisia, koska Suomesta ei löytynyt työvoimaa.

"Laitoin lehti-ilmoituksen, jolla hain ruiskumaalareita. Lupasin myös järjestää koulutuksen. Yhtään hakijaa ei tullut. Myöhemmin sain yhden suomalaisen, mutta hän ei viihtynyt työssä", sanoo toimitusjohtaja Mikko Rotola-Pukkila. Hän on tyytyväinen vietnamilaisiin.

Rantakokon toive vietnamilaisten perheiden tuomisesta Suomeen on kilpistymässä ulkomaalaislain tiukkaan toimeentulovaatimukseen. Sen mukaan Dungin kuukausiansio ei ole tarpeeksi suuri, jotta hän voisi elättää vaimon ja lapsensa Suomessa.

Dungin vaimo Le Thi Cham ja lapsi Nguyen Le Huong Ctiang ovat jo Kauhajoella, mutta turistiviisumilla. Maahanmuuttovirasto ei myöntänyt heille oleskelulupaa. Myös Hai Dang haluaisi vaimon ja lapsen muuttavan Suomeen, koska erillään asuminen on raskasta.

"Tulorajat on asetettu yhteistyössä sosiaali- ja terveysministeriön kanssa. Ensimmäisestä oleskeluluvasta päättää maahanmuuttovirasto ja jatkoluvan myöntää poliisi", kertoo ylitarkastaja Jarmo Tiukkanen maahanmuuttovirastosta.

Tiukkasen mukaan voisi olla eduksi, jos puoliso saisi edes osapäivätyötä Suomesta.

Rotola-Pukkila pelkää, että tiukat säädökset karkottavat ahkerat työntekijät Suomesta.

"Turistiviisumi pitää uusia kotimaassa. Se on työlästä ja kallista. Jos samoja ansionormeja sovellettaisiin suomalaisiin, moni kauhajokelainen ei pystyisi elättämään perhettään. Dungin kuukausiansio on korkeampi kuin esimerkiksi kirjastoapulaisen tai koulunkäyntiavustajan", Rotola-Pukkila ihmettelee.

"Säädöksissä pitäisi ottaa huomioon paikkakuntakohtaiset erot. Kauhajoella vuokra-asunnot ovat huokeita. Vietnamilaisilla säästyy rahaa, sillä he ovat tottuneet elämään vaatimattomasti ja he liikkuvat polkupyörällä", Rotola-Pukkila lisää.

Kauhajokelainen metallialan yritys Formia joutui lomauttamaan kymmenen vietnamilaistyöntekijäänsä.

"Samalla vietnamilaisilta peruttiin työperäinen oleskelulupa ja he olisivat joutuneet poistumaan maasta. Onneksi Seinäjoen poliisi oli joustava ja myönsi heille opiskelijan oleskeluluvan, vaikka he eivät opiskele ammattiin johtavaa tutkintoa vaan suomen kieltä", kertoo Formian työnjohtaja Kari Anttila.

"Jos ulkomaalaislaki olisi tuntenut lomautusmahdollisuuden, olisimme voineet työllistää heitä osan aikaa asennuskeikalla Ukrainassa. Opiskelijan statuksella saa tehdä työtä vain 25 tuntia viikossa."

Silti osa vietnamilaisista on jo joutunut lähtemään. Myös pokaaliyritys Kauhacompissa työharjoittelussa oleva Thanh Nguyen joutuu palaamaan Vietnamiin elokuussa.

"Työtä tekemään tulleiden vietnamilaisten nuiva kohtelu sapettaa. Saman aikaan valtiovalta hyysää pakolaisia, jotka on maahanmuuttoviraston kanavien kautta tuotu Suomeen", Anttila sanoo.

Miksi en ole libertaari ? Osa 1.

Varoitan lukijaa heti alkuun että tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole puhua siitä, miksi libertaristit ovat väärässä vaan vain kuvailla sitä, millälailla oma ajatteluni eroaa libertaarien ajattelusta.

En siis ole libertaari, mutta jaan libertaarien kanssa sen mielipiteen, että valtion roolia nyky-Suomessa olisi dramaattisesti alennettava. En ole periaatteellinen valtion vastustaja niin kuin libertaarit, mutta näen että suomalainen hyvinvointivaltio on tiensä päässä.

En vastusta instituutioita sillä kriteerillä että niiden nimi on valtio tai siksi että niihin kuuluminen ei ole vapaaehtoista, vaan siksi että jokin instituutio on tehoton. Ehdottoman vapaaehtoisuuden (sopimusvapaus) vaatimus on käsittääkseni osa libertarismin moraalijärjestelmä:

Libertaarit katsovat, että yksilöllä on pohjimmiltaan kolme perusoikeutta. Ne ovat ruumiillinen koskemattomuus, omistusoikeus ja sopimusvapaus. Kaikki kolme oikeutta tulkitaan libertarismissa melko tiukasti ja suoraviivaisesti: yksilön päätösvalta omaan itseensä ja omaisuuteensa on suvereeni niin kauan kuin toisten yhtäläisiä oikeuksia ei rikota. Lisäksi sopimuksin on mahdollista luoda monimuotoisia velvoitteita, yksityisiä säännöstöjä, siirtää hallintaoikeuksia ja vastaavaa, kunhan kaikki tämä tapahtuu vapaaehtoisesti. Libertaarin yhteiskunnan laillinen rakenne perustuu siis toisaalta koskemattomuuden ja omaisuusinstituution takaamaan autonomiaan, toisaalta vapaaehtoisten sopimussuhteiden verkkoihin jotka mahdollistavat vaihdon ja sitouttavat yksilöt kussakin tilanteessa tarvittaviin pelisääntöihin.

En ala väittelemään moraalikysymyksistä.

Olen kiinnostunut tehokkuudesta ja näen moraalin, arvojen, normien tai uskonnon merkityksen pikemmin sekundäärisinä - keinona saavuttaa tehokas yhteiskunta.

Libertaarien mukaan valtio on yleensä tehoton instituutio. Libertaarit eivät esimerkiksi yleensä luota siihen, että valtion ylläpitämä kilpailulainsäädäntö toimisi kovin tehokkaasti:

Libertaarit katsovat, että monopolit ja vastaavat markkinahäiriöt ovat pääsääntöisesti sääntelyn ja valtion myöntämien privilegioiden aiheuttamia. Vaikka teoriassa onkin mahdollista, että kilpailulainsäädäntö voisi edistää markkinamekanismin toimintaa, käytännössä säännöksiin liittyy mittavia riskejä, niiden soveltaminen on tavattoman vaikeaa, markkinaosapuolilla on yleensä paremmat mahdollisuudet ja kannustimet edistää kilpailua kuin sääntelijällä, eikä kilpailulakien hyötyjä ole koskaan kyetty osoittamaan. Niinpä vastustamme kilpailulainsäädäntöä, koska pidämme sitä turhana ja pelkäämme, että sitä käytetään itse asiassa rehellistä kilpailua vastaan.

Oli mielenkiitnoista havaita että CIEL - mikä on käsittääkseni jonkinlainen libertaristinen järjestö - riemuitsi Elinor Ostromin taloustieteen nobelista aivan yhtä paljon kuin Kansankokonaisuus.

Otsikolla "Miksi vapaudesta välittävien ihmisten pitäisi iloita Elinor Ostromin Nobel-palkinnosta" Peter Boettken kirjoitti:

...Mutta mitä voimme oppia hänen tutkimuksistaan? Väittäisin, että opimme ainakin kolme pääkohtaa tyylistä ja sisällöstä. Ensinnäkin pääosaa viime vuosisadan poliittista ja taloudellista keskustelua on hallinnut väittely täydellisten markkinoiden ja täydellisen keskusjohtoisen suunnittelun kannattajien välillä. Jälkimmäinen pyrki osoittamaan markkinoiden epäonnistumisen ja sillä perusteella vaatimaan, että hallitus tarjoaisi tarvittavat korjaustoimenpiteet. Ostrom oli yksi keskeisistä yhteiskuntatietieteellisistä ajattelijoista, joka sanoi: “Hetkinen. Markkinat voivat epäonnistua, mutta valtion ratkaisut eivät myöskään välttämättä toimi.” On muistettava, että Elinor ja Vincent Ostrom ovat perusteiltaan julkisen valinnan teorian edistäjiä. Ostromit eivät tyytyneet pelkästään osoittamaan valtion epäonnistumisen mahdollisuutta.

Poliittisen ja taloudellisen ajattelun historiassa sosiaalisen järjestyksen lähde luetaan joko markkinoita ohjaavan näkymättömän käden (Adam Smith) tai valtion kovakätisen kontrollin (Hobbes) ansioksi. Ehkä yksi parhaista tavoista ymmärtää Elinor Ostromin työtä on nähdä se ratkaisuna hobbesilaiseen ongelmaan smithiläisen ratkaisun keinoin. Tässä ehkä hieman oikaistiin mutkia, mutta ei paljon. Hänen työnsä paikallisista julkista talouksista ja yhteisresursseista (common-pool resources) keskittyy todellisiin “käytettyihin sääntöihin” (eikä “muodollisiin sääntöihin”), joihin yksilöt ja ryhmät turvautuvat tehdessään päätöksiä ja koordinoidessaan käyttäytymistään välttyäkseen sosiaalisilta ongelmilta. Se tuottaa optimistisen viestin itsehallinnon kyvystä onnistua vaikeissakin tilanteissa. Kuten kollegani Alex Tabarrok ilmaisi asian, Ostrom näkee erilaisten vapaaehtoisten yhteisöjen avulla, miten ryhmät muuttavat yhteisresurssitilanteen “yhteismaan tragediasta” “yhteismaan mahdollisuuksiksi”.

Boettken kirjoitus on vallan hyvä.

Tosiasiassa Ostromin ja liberaarien ajattelussa on kuitenkin yksi selvä ero. Elinor Ostrom ei ole politiikko eikä hän siksi puhu poliittisista periaatteista. Kuitenkin on varsin selvää, että Elinor Ostromin diskurssissa käytetyt säännöt eivät välttämättämättä tai edes yleensä ole sääntöjä, jotka ovat syntyneet vapaasti yhteen liittyneiden yksilöiden vapaaehtoisesta sopimuksesta vaan ne ovat pitkän satojenkin vuosien kulttuurievoluution myötä syntyneitä käytäntöjä ja normeja, joita ylläpidetään usein hyvinkin tylysti.

Ostrom ei sinällään tietenkään väitä, että nämä tylyt keinot sanktioida normien rikkojia ovat moraalisesti oikeita tai vääriä. Hän vain toteaa, että sanktionti ja ulkopuolisten ekskluusio ovat väklttämättömiä jotta julkishyödykkeen tehokas hallinnointi onnistuu.

Steve Sailerin esimerkki voisi olla Ostrominkin kirjoista:

There are basically two ways to get people to play nice with a common resource such as shrimp or irrigation water: violence or ostracism. The latter works most effectively regarding marriage -- if you don't play by the rules, nobody respectable will let your kid marry his daughter. But when newcomers who don't ever want their children to marry your children arrive and start exploiting your irrigation system or fishery (or whatever), then the old non-violent traditions break down, and people start turning to violence or its threat, whether anarchic or government-based (e.g., socialism and property rights are based on the threat of the government's monopoly on violence).

...

For example, if you show up in a New England lobstering village, where tradition dictates which families can do how much lobstering when, and announce you are going into the lobstering business, unless you've married into a local family, you'll find your boat at the bottom of the marina the next morning.

A classic case: American shrimp fishermen in Texas were universally denounced as racists in the late 1970s when they resisted the government's efforts to encourage Vietnamese refugees to become shrimpers in their waters. French director Louis Malle made a movie, Alamo Bay, denouncing ugly Americans fighting hardworking immigrants.

What got lost in all the tsk-tsking is that fishing communities always resist newcomers, especially hardworking ones, because of the sizable chance that the outsiders who don't know the local rules or don't care about them will ruin the ecological balance and wipe out the stocks of fish.

Jared Diamond ja Romahdus

Jared Diamondin Romahdus on viiden tähden kirja. Antropologisen ja ekologisen näkökulman yhdistäminen luo hyvän perustan tutkia yhteiskuntien romahtamista ja myös sitä miksi jotkut yhteiskunnat kykenevät säilymään toistaan paremmin. Diamond ei kuitenkaan näe ympäristöongelmia, (eroosiota, vieraslajien invaasiota ja ilmaston muutoksia) ainona selittävänä tekijänä sille, miksi toiset yhteiskunnat sortuvat ja toiset säilyvät.

Grönlannin norjalaisyhteisön tuhoutumiseen 1400-luvulla ilmaston kylkemeneminen vaikutti voimakkaasti. Toisaalta Norjasta tuotu karjanhoito - erityisesti sikojen ja nautojen laiduntaminen - aiheutti eroosiota. Metsät tuhottiiin myös polttopuiksi eikä pelkästään lämmitykseen vaan raudan valmistukseen. Maidon säilytys astioissa vaati myös jatkuvaa astioiden pesua kuumassa vedessä ja siis veden keittämistä.

Norjalaisyhteisön lopullisen tuhon syystä ei olla täysin varmoja. Ilmeiesti ruoka loppui ja kaikki karja tapettiin ruuaksi. Yhteisö oli kuitenkin jo heikentynyt monesta syystä: Inuiitit olivat vallanneet Pohjois-Grönlannin mursun metsästysalueet, mikä hankaloitti tärkeimmän vientituotteen (mursun syöksyhampaiden) hankintaa. Norsunluu oli korvannut Euroopassa mursun luun käytön eli mursun luun kysyntä oli alentunut. Kaupankäynti Norjaan ja muualle Eurooppaan, mikä oli ollut grönlantilaisille elinehto, katkesi lopulta kokonaan kun ns. pieni jääkausi teki merimatkasta vaarallisen jäävuorten takia.

Norjalaiset olivat lisäksi kykenemättömiä sopeutumaan Grönlannin ekologiaan yhtä hyvin kuin inuiitit. Valaita ja norppia ei kyetty hyödyntämään. Käsittämätön piirre Grönlannin norjalaisten kultturissa oli se, että kalaa ei käytetty juuri ollenkaan. Diamond spekuloi syyllä - olivathan grönlantilaisten esi-isät käyttäneet kalaa. Diamond pitää mahdollisena jopa että kalaan oli syntynyt jonkinlainen tabu.

Diamond esittää ultimaattisena syynä romahdukseen sitä, että norjalaiset pitivät liikaa kiinni eurooppalaisesta elämäntavastaan. Se arvomaailma ja elämäntapa mikä oli mahdollistanut norjalaisyhteisön syntymisen oli tuhon perussyy. Toisaalta norjalaisten epäonnistuminen on suhteellista - norjalaiset olivat neljäs Grönlannin asuttajakansa ja kolme edellistäkin oli tuhoutunut. Norjalaiset onnistuivat asuttamaan näitä ankaria maita noin 500 vuoden ajan.

Islantilaisille oli käydä yhtä surkeasti kuin grönlantilaisille ja pikälti samoista syistä. Muutamassa vuosikymmenessä Islannin norjalaiset olivat onnistuneet hävittämään metsänsä, jotka peittivät 25% maasta. Nyky-Islannissa vierailevat kertovat usein että maa on pelkkää kokkareista laavakiveä. Todellisuudessa norjalaisten tulleessa kalliota peitti jopa 10 metriset hedelmälliset tuhkakerrokset, jotka kuitenkin olivat erittäin herkkiä eroosiolle. Muutamassa vuosikymmenessä puolet maasta oli hävinnyt.

Islantilaiset kuitenkin ratkaisivat ongelmansa. Eroosio pysäytettiin. Naapurien kanssa opittiin sopimaan kestävän kehityksen karjanhoidosta. Islantiin syntyi tätä myöten hyvin konservatiivinen kulttuuri missä kaikenlaisia kokeilua pidttiin vaarallisina. Naapurikontrolli oli voimakasta ja kokeilut tuomitiin ja niitä sanktioitiin. Kun ekologinen tasapaino oli suht koht saatu palautettua valtavien ja korvaamattomien menetysten jälkeen, ei haluttu enää ottaa riskejä.

Islantilainen konservatiivisuus eli 1900-luvun lopulle. Jossain vaiheessa kalastus muodostui pääelinkeinoksi mutta muuten kaikki pysyi samanlaisena. 1900-luvun lopussa uusi sukupokvi "ymmärsi" että Islannin tulevaisuus ei ole turskan pyynnissä vaan finanssimarkkinoilla. Konservatiivisuus sai lopulta erävoiton.

Diamondin opetus on, että vanhoista ja pyhistä arvoista on osattava luopua silloin kun se on välttämätöntä. Toisaalta islantilaisten esimerkki osoittaa että konservatiivisuus voi olla hyvinkin adaptiivista sen jälkeen kun oiket ratkaisut ovat ensin löytyneet. Luopuessaan pitkälti nautojen ja sikojen hoidosta - sikojen syönti oli hyvin oleellinen osa viikinki-identiteettiä - islantilaiset osoittivat kykyä radikaaliin muutokseen. Pitäessään myöhemmin tiukasti kiinni valitusta elämäntavastaan he osoittivat kykyä pitäytyä vanhassa,

Jared Diamond käsittelee kirjassaan monia muitakin onnistumisia ja epäonnistumisia. Kahden onnistumisen - Uuden Guinean ja Japanin - tapauksiin palaan ehkä myöhemmin.

Mielenkiintoisin opetus kirjassa on minusta kuitenkin uudistusmielisyyden ja konservatiivisuuden jännite. Islannin esimerkki osoittaa että tuohon ristiriitaan ei ole mustavalkoista vastausta. Islantilainen konservatiivisuus - mikä perustui osin historian ymmärtämiseen mutta usein vain siihen että kaikkea uutta pidettiin epäilyttävänä - oli ja on adaptiivista. Toisaalta islantilaisten esimerkki osoittaa miten radikaali vanhasta luopuminen voi tietyissä tilanteissa olla ehdottoman välttämätöntä.

Varovaisen vanhassa pitäytymisen ja radikaalin riskin oton vaihtoehdot tulevat esille jokainsen kansakunnan elämässä joskus. Pitäytyäkö kansallisvaltiossa vai avatako rajat laajalle maahanmuutolle ? Luottaako antirasismin nimessä että kongolaiset maahanmuutajat sopeutuvat siinä missä muutkin ? Luottaako perinteiseen suomalaiseen sotilaallisen liittoutumattomuuden politiikkkaan vai sitoutuako länteen ? Jatkaako pohjoismaisen hyvinvointivaltion tiellä vai valitako valtion keventäminen ja yksilön vastuuta painottavampi suunta ?

Suomen historiassa on ollut sankarillisia konservatiiveja kuten Juho Kusti Paasikivi ja rohkeita uusistajia ja riskin ottajia kuten Anjalan liiton miehet. Jared Diamond ottaa myös suomalaiset kirjassaan esimerkiksi. Erityisesti hän ihailee suomalaisten päätöstä talvisodan kynnyksellä valita vapaus ja riskeerata henkensä vapauden puolesta.

Toisaalta uudistusmielisyys on usein historiaa ymmärtämätöntä typeryyttä ("Venäjä ei ole Suomelle enää sotilaallinne riski") niin kuin konservatiivisuus voi olla typerää välttämättömien uudistusten jarruttamista. Esimerkkinä kyynisyys sitä kohtaan, että ihmisen on muutettava käyttäytymistään radikaalisti, mikäli ekokatastrofi halutaan estää.

Turkin alaviitit halutaan sulauttaa

Turkki on historian ajan yksi äärimmäisimpiä kansallisvaltioita. Turkin perustuslaki ei tunnusta kansallisia vähemmistöjä - vain uskonnollisia. Siksi kurdejajakaan ei Turkissa tunnusteta omaksi ryhmäkseen - kurdin kielen käyttö on ollut jopa kielletty.

Turkki syyllistyi Ottomaani-hallinnon romahtamisen aikaan tunnetusti armenialaisten laajaan kansanmurhaan ja sittemmin laajoihin kreikkalaisiin kohdistuneisiin vainoihin ja kansanmurhiin. Viimeinen kreikkalaisiin kohdistunut laaja vaino tapahtui Kyproksen kriisin aikaan, jolloin Istanbulin ortodoksikirkot vandalisoitiin ja lähes kaikki kreikkalaiset poistuivat kaupungista.

Istanbulissa on vielä kuitenkin suurehko armenialainen ja juutalainen vähemmistö. Turkki on myös epäonnistunut tukahduttamaan kurdi-vähemmistönsä vapauden kaipuun ja tekemään kurdeista turkkilaisia. Toinen Turkin täydellistä homogenisointia vastustava suuri ryhmä ovat alaviitit.

Zimbabwe on rasistinen maa

New York Times kertoo tänään siitä, miten Zimbabwe johdon puheet ovat muuttuneet yhä rasistisemmiksi sitä mukaa kuin maan ongelmat syvenevät, mutta miten toisaalta rasistinen valkoisia demonisoiva propaganda ei enää pure Zimbabwen kansaan:

This Sunday is the 30th anniversary of Zimbabwe’s independence from white rule and President Mugabe’s rise to power. Back then, Mr. Mugabe was hailed as a liberator and conciliator. “If yesterday I fought you as an enemy, today you have become a friend,” he told nervous whites at the time. For a long while he was true to his word. By the mid-1990s, Zimbabwe had become one of the most stable and prosperous countries in Africa.

But in 2000, within weeks of losing a constitutional referendum to entrench his power, Mr. Mugabe began the catastrophic land invasions that resulted in the eviction of almost all the country’s 4,500 white farmers and the ruin of what was once a model post-colonial African country. Ever since, the narrative of Zimbabwe has been one of race.

Zimbabwen johtavan puolueen kannattajat puhuvat ruandalaisesta ratkaisusta:

Rare is the speech in which Mr. Mugabe does not rail against whites, colonialists, imperialists or the West. Members of his ZANU-PF party have spoken of a “Rwandan solution” for Zimbabwe’s whites.

Ruandalainen ratkaisu viittaa siis siihen satojen tuhansien ihmisten kansanmurhaan, jonka Ruandan hutu-hallitus toteutti tutsi-kansaa kohtaan sen jälkeen kun YK-sotilaat oli vedetty maasta.

Valkoisten krooninen syyllisyyden tunne siirtomaa-ajasta - ja toisaalta valkoisten kuvitelma että kukaan muu ei voi olla oikeasti rasisti paitsi valkoinen - on sumentanut Euroopan ja USA:n valkoisten kyvyn ymmärtää mitä Zimbabwessa tapahtuu:

Westerners have simply accepted this narrative of blacks and whites pitted against one another. But, in doing so, they have missed the inspiring story of what has actually been happening in Zimbabwe over the past decade. After years of mass unemployment, mutant inflation, chronic shortages and state violence, Zimbabweans simply don’t care about skin color. In fact, Mr. Mugabe has managed to achieve the exact opposite of what he set out to do in 2000: the forging of a postracial state.

New York Times kertoo, miten Mutaressa - Zimbabwen kolmanneksi suurimmassa kaupungissa - kansa juhlii valkoisen Brian Jamesin valintaa pormostariksi:

Brian James, a white farmer who had been evicted from his property years earlier during President Robert Mugabe’s seizure of white-owned lands, found himself surrounded by a throng of black Zimbabweans in downtown Mutare, my hometown. The 50-strong crowd danced, sang and chanted political slogans for more than 20 minutes before Mr. James was finally able to raise his hand, thank them for their support and announce that he was honored to have been elected mayor of the country’s third-largest city.

Zimbabwen kansa ymmärtää intuitiivisesti, että Afrikka tarvitsee valkoisia. Vanhanen ja Lynn väittivät kirjassaan IQ and Wealth of Nations afrikkalaisten lasten kehittyvän jopa älykkäämmiksi, jos he saisivat elää eurooppalaisten luomassa ja hallitsemassa ympäristössä kuin jos he kasvavat mustien luomassa ympäristössä:

The problem of relative contributions of environmental and genetic factors is made more difficult by the principle of genotype-environment co-variation. This states that the genes for high intelligence tend to be associated with favorable environments for the optimum development of intelligence.

Intelligent parents normally provide their children with high quality nutrition because they understand the general principles of what constitutes healthy diet, and a healthy diet is a determinant of intelligence. Intelligent parents are also more likely to give their children cognitive simulation...

The same principles apply for national populations. Those [nations] with high intelligence provide their children the double benefit of transmitting favorable genes to their children and providing them a favorable environment with good nutrition, good health care, and education, that possibly enhances the development of their children's intelligence...

Thus it is problematic whether the poor nutrition and health care that impair the intelligence... should be regarded as a purely environmental effect or as to some degree genetic effect....

Thus, when Africans are reared in approximately same environment as Europeans the [black-white] IQ difference is approximately half that of Africans in Africa."

Intiaani-dokumentteja Ylellä

Jokainen Tex Willeriä lapsena lukenut tai muuten intiaaneista kiinnostunut katsokoon Areenasta dokumentin Kertomuksia intiaaneista 4 / 5. Se kuvaa chirahua-apassien ja heidän johtajansa Cheronimon taistelua.

Edellinen osa kuvasi Cherorokee-intiaanien Kyynelten polkua. Viimeinen osa (Wounded Knee) tulee Yleltä ensi tiistaina.

Romahduksesta vielä kerran

Wikipedia esittelee kahdeksantoista vaihtoehtoista teoriaa Rooman valtakunnan noususta ja tuhosta.

Takkirauta käsitteli Rooman tuhoa teorian 8 hengessä lokakuussa:

Varmaa on, että sekä Ludwig von Mises että Arnold Toynbee olivat täysin oikeassa tarkastellessaan Rooman taloutta. Rooma oli raubwirtschaft puhtaimmassa muodossaan - se ei tuottanut mitään, se vain kulutti. Täsmälleen samaa muuten voidaan sanoa arabien imperiumista - joka romahti vielä nopeammin - ja Ottomaanien Turkista, joka sekin rojahti aika nopeasti. Rooman valtakunnassa ei ollut minkäänlaista teollisuustuotantoa päivittäistavaroiden ja välttämättömyyshyödykkeiden ohella. Se ei tuottanut mitään vientiin, mutta toi valtavan määrän ylellisyystuotteita ulkomailta. Kassavirta siis virtasi kassasta pois. Se kaikki piti rahoittaa jollakin. Millä? Vastaus oli jatkuva sodankäynti ja ryöstäminen. Koska valtakunnan talous perustui orjuudelle ja orjille ei makseta palkkaa, mitään ostovoimaista palkansaajaluokkaa, yritteliäisyyttä ja keskiluokkaa ei koskaan syntynyt - talous jäi basaaritalouden asteelle. Ainoa tapa oli rosvoaminen. Rooma ei periaatteellisella tasolla eronnut mongoleista tai assyrialaisista mitenkään - ainoa ero hunneihin, skyytteihin ja muihin kansoihin, jotka osasivat vain tuhota - on että roomalaiset sentään rakensivatkin jotain.

Roomassa kaikki meni hyvin niin kauan kun valtakunta laajeni ja ryöstettävää riitti.

Minulla ei ole vahvaa mielipidettä Rooman romahduksen syystä enkä ala sellaista tässäkään esittää. Kansankokonaisuuden "nimikkoteoria" on kuitenkin tavallaan Peter Turchinin kirjassa War and Peace and War esitetty teoriaa kansakuntien noususta ja tuhosta. Turchinperustaa teoriansa 1300-luvulla eläneen arabisosiologin ibn Khaldunin teoriaan ryhmäkoheesion merkityksestä kaupunkivaltioiden nousulle ja tuholle.

ibn-Khaldunin teorian mukaan koheesio syntyy spontaanisti pienissä sukulaisuuteen perustuvissa ryhmissä - ja sitä vahvistaa uskonnollinen ideologia. Khaldunin analyysi selittää miten koheesio vie ryhmän valtaan mutta sisältää samalla ryhmän (psykologisen, sosiologisen, taloudellisen ja poliittisen) rappion siemenen, joka johtaa ryhmän korvautumiseen toisella ryhmällä.

...

Yhteisöstä tulee suuri sivilisaatio, mutta sen suuruuden päiviä seuraa rappion kausi ja ryhmäkoheesion aleneminen. Tästä seuraa että uusi ryhmä, joka valtaa heikentyneen sivilisaatioon alueet on käytännössä barbaariryhmä joka on alemmalla sivilisaation tasolla kuin aiempi ryhmä. Barbaariryhmän asabiyah on myös vahvempi kuin aiemman ryhmän asabiyah. Kun barbaarit vahvistavat valtansa, he kuitenkin alkavat kiinnostua sivilisaation hienostuneemmista piirteistä kuten lukutaidosta ja taiteesta ja ottavat ne osaksi omaa kulttuuriaan. Hiljalleen prosessi alkaa alusta ja seuraavat barbaarit valtaavat sivilisaation alueen.

Joskus vuosi sitten tutustuin wikipedian teorian 13. Joseph Tainterin teoria perustuu ajatukseen, että aikaa myöten organisaatio (valtio, yritys) muuttuu yhä kompleksisemmaksi pyrkiessään ratkaisemaan eteen tulevia ongelmiaan.

According to Tainter's Collapse of Complex Societies, societies become more complex as they try to solve problems. Social complexity can be recognized by differentiated social and economic roles and many mechanisms through which they are coordinated, and by reliance on symbolic and abstract communication, and the existence of a class of information producers and analysts who are not involved in primary resource production.

Such complexity requires a substantial "energy" subsidy (meaning the consumption of resources, or other forms of wealth). When a society confronts a "problem," such as a shortage of energy, or difficulty in gaining access to it, it tends to create new layers of bureaucracy, infrastructure, or social class to address the challenge. Tainter applies his model to three case studies: The Western Roman Empire, the Maya civilization, and the Chaco culture.

Lopputulema kuitenkin on, että marginaalituotto kompleksisuuden lisäämiseksi tehdyistä investoinneista jossain vaiheessa menee nollaksi ja sen allekin:

In Tainter's view, while invasions, crop failures, disease or environmental degradation may be the apparent causes of societal collapse, the ultimate cause is an economic one, inherent in the structure of society rather than in external shocks which may batter them: diminishing returns on investments in social complexity.

Finally, Tainter musters modern statistics to show that marginal returns on investments in energy, education and technological innovation are diminishing today. The globalised modern world is subject to many of the same stresses that brought older societies to ruin.

Teoria jotenkin iski minuun siksi, että olin isossa yrityksessä nähnyt miten yrityksen toiminta jatkuvasti kompleksisoitui. Siinä missä ensin Telenokialla (myöh. Nokia Telecommunications, NSN) oli lähinnä tuotekehitysihmisiä, tuotantoa ja myyntimiehiä, roolien määrä kasvoi räjähdysmäisesti, kun kaikki toiminta määritettiin noudattamaan erilaisia prosesseja.

Syntyi erikoistuneet linjaesimiehet, erikoistuneet projektin johtajat ja projektisihteerit, tuotepäälliköt, laatuhenkilöt, vaatimusmäärittelyprosessin kehittäjät jne. jne. Yhä harvempi ymmärsi kuin oman alueensa. Aiemmin yritys oli muodostunut joukosta kiinteää yhteistyötä keskenään tekevistä yksilöistä, joitten toimintaa toki rajoitti voimakas ryhmäpaine. Yritys oli kuin joukko suht eriytymättömiä soluja joista useimmat kykenivät korvaamaan toisensa. Myöhemmin solut erikoistuivat. Samalla tavalla kuin ihmisruumissa on elimet (korva, silmä, maksa,...), roolit eriytyivät ja kukin ymmärsi vain pienen pienen osan kokonaisuudesta.

Työn jako kasvatti aluksi yrityksen tehokkuutta, mutta samalla yritys kompleksisoitui.

Kun teleala muuttui voimakkaasti - Internet tuli mobiilimaailmaankin - kompleksinen yritys ei enää ollut uusiutumiskykyinen. Työntekijät olivat rooliensa vankeja. Uudessa maailmassa ihmiset tekivät vanhoja töitä ja ajattelivat vanhoja ajatuksia. Uusi tekniikka ymmärrettiin ehkä teknisesti, mutta ei uusia liiketoimintamalleja. Kuvien jakamisen ja videoiden jakamisen uskottiin olevan samanlainen rahasampo - ja suurempikin - kuin tekstiviestit. Todellisuudessa palvelut siirtyivät webbiin ja operaattorista tuli pelkän bittiputken tarjoaja.

Tainterin teorian nyt löytänyt Internet guru Clay Shirky kirjoituksessaan Collapse of Complex business Models:

...Tainter’s thesis is that when society’s elite members add one layer of bureaucracy or demand one tribute too many, they end up extracting all the value from their environment it is possible to extract and then some.

The ‘and them some’ is what causes the trouble. Complex societies collapse because, when some stress comes, those societies have become too inflexible to respond. In retrospect, this can seem mystifying. Why didn’t these societies just re-tool in less complex ways? The answer Tainter gives is the simplest one: When societies fail to respond to reduced circumstances through orderly downsizing, it isn’t because they don’t want to, it’s because they can’t.

In such systems, there is no way to make things a little bit simpler – the whole edifice becomes a huge, interlocking system not readily amenable to change. Tainter doesn’t regard the sudden decoherence of these societies as either a tragedy or a mistake—”[U]nder a situation of declining marginal returns collapse may be the most appropriate response”, to use his pitiless phrase. Furthermore, even when moderate adjustments could be made, they tend to be resisted, because any simplification discomfits elites.

When the value of complexity turns negative, a society plagued by an inability to react remains as complex as ever, right up to the moment where it becomes suddenly and dramatically simpler, which is to say right up to the moment of collapse. Collapse is simply the last remaining method of simplification.

Yritys ja yrityksen liiketoimintamallit toimivat samalla tavalla kuin yhteiskunnat. Kompleksisen yrityksen on äärimmäisen vaikeaa uudistua muuttumalla yksinkertaiseksi.

Kun suuret teleyritykset nyt heikkenevät ne irtisanovat suuren joukon äärimmäisen erikoistuneita ihmisiä joiden on vaikea läytää uusia työtehtäviä.
Yrityksen työntekijöidenkin on vaikea muuttua itsenäiseksi yksilöiksi oltuaan aiemmin yrityksen korvia, silmiä ja maksoja. Vastaavien erittäin eriytyneitten työtehtävien löytäminen oman yrityksen ulkopuolelta on myös vaikeaa. Älykäs ihminen oppii tietysti mihin tahansa tehtäviin, mutta kaikille se ei ole helppoa.

Samoin kuin yhteistyötä tekevien solujen muuttuminen evoluution kautta yhdeksi organismiksi eriytyneine elimineen on irreversiibeli prosessi, jota John Maynard Smith kutsuu nimellä Major Transition, kompleksisen yrityksen muuttuminen yksinkertaisemmaksi yritykseksi tai yrityksen äärimmäisen erikoistuneiden työntekijäiden muuttuminen itsenäiseksi yksilöiksi on äärimmäisen vaikeaa.

Nokia ja suomalainen hyvinvointiyhteiskunta ovat hyviä ehdokkaita seuraaviksi romahtajiksi.

Työperäinen maahanmuutto

Mikäli seuraamme sitä argumentaatiota, joka on esitetty Richard Lynnin ja Tatu Vanhasen kirjoissa IQ and Wealth of Nations, IQ & Global Inequality ja Globaalit ongelmat, tulemme vääjäämättä (induktiopäättelyllä) siihen johtopäätökseen, että Lynnin ja Vanhasen teorian mukaan Haitin ongelmat johtuvat merkittävältä osaltaan työperäisestä maahanmuutosta. Tätä ei muuksi muuta se, että maahanmuutto tapahtui jo 1700-luvulla ja sitä ennen.

Palkatessaan - tai muuten hankkiessaan - työntekijöitä ulkomailta yritykset - Haitissa tai missä tahansa muualla - pyrkivät luonnollisesti maksimoimaan omaa voittoaan. Ulkoisvaikutuksia, kuten väestön demografista muutosta, yritykset eivät huomioi. Demografinen muutos on yritystoimnnan ulkoisvaikutus.

Ulkoisvaikutus voi olla neutraali, positiivinen tai negatiivinen. Kun kaikkia ulkoisvaikutuksia (ulkoishaittoja tai ulkoishyötyjä) ei sisäistetä hintoihin, päätöksenteko vääristyy. Puhutaan markkinahäiriöistä.

Kuten tunnettua toisten mielestä valtiolla - tai yhteisöillä - voi olla tärkeä rooli markkinahäiriöiden korjaamisessa. Toisten mielestä kaikki valtion sekaantuminen markkinoihin vain pääsääntöisesti pahentaa markkinahäiriötä.

Wikipedia kirjoittaa ulkoisvaikutuksista näin:

Ulkoisvaikutus on taloustieteessä kaupankäynnin tai taloudellisen toiminnan vaikutus, joka koskee kolmansia osapuolia, jotka eivät osallistu tehtävään päätökseen. Jos toiminnan hyödyt tai haitat eivät rajoitu toimijoihin itseensä, ei päätöstä tehdä sosiaalisesti optimaallisella tavalla. Tyypillinen esimerkki negatiivisesta ulkoisvaikutuksista on saastutus. Positiivisia ulkoisvaikutuksia ajatellaan usein olevan muun muassa koulutuksessa. Ulkoisvaikutukset ovat yksi markkinahäiriöiden tärkeimmistä syistä.

Yhteiskunnan kannalta ulkoisvaikutusten poistaminen tai korjaaminen olisi hyödyllistä, jotta resurssit tulisivat käytetyiksi mahdollisimman tehokkaasti. Ulkoisvaikutuksia voidaan yrittää hallita esimerkiksi sääntelyllä, tukiaisilla tai veroilla. Tukiaisilla ja veroilla pyritään muuttamaan toimijan kohtaama hinta, jolloin hän korjaisi toimintansa sosiaalisesti optimaalliselle tasolle. ...

Ulkoishaitta on taloudellisesta toiminnasta seuraava haitallinen vaikutus kolmanteen osapuoleen, joka jää ottamatta huomioon. Tyypillisesti tuotteen myyjä tai valmistaja pystyy jättämään osan kustannuksistaan jollekulle, joka ei ole suostunut kauppaan. Tällöin hyödykettä tuotetaan tai kulutetaan enemmän kuin olisi sosiaalisesti optimaallista.

Klassinen esimerkki ulkoishaitoista on yhteisresurssien käyttö. Yhteisresurssilla tarkoitetaan yhteisessä käytössä olevaa resurssia, jonka käyttö on ilmaista tai liian alhaisesti hinnoiteltua. Tällaisia resursseja ovat muun muassa puhdas ympäristö ja yhteiset kalavedet.

Työperäisen maahanmuuton ulkoisvaikutuksia voi siis mallittaa niin, että väestön laatu käsitetään yhteisresurssiksi.

Hyvinvointiyhteiskunnan luonne ?

Facebookista leikattua:

Mikäli puhutaan tästä pohjoismaisesta hyvinvointimallista, niin sen olemassaolo on aina perustunut jatkuvaan talodelliseen kasvuun, eli kyseessä on eräällainen pyramidihuijaus, joka vaatii jatkuvasti lisää ihmisiä ns. alalinjaan.

Tämähän on Kataisen laskelmien perustana kun hän ilmoitti, että Suomi tarvitsee 1,3 miljoonaa ihimistä lisää lähiaikoina, jotta pohjoismainen hyvinvointimalli voidaan säilyttää.

Mamut eivät ole syypäitä pohjoismaisen hyvinvointi yhteiskunta-kokeilun romahtamiseen, tosin he nopeuttavat sen romahtamista.

Olen samaa mieltä siinä, että nykymuodossaan pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta on pyramidihuijaus. Pyramidihuijausta ei kannata minusta lähteä verovaroin tai maahanmuutolla korjailemaan.

Kysymys on enää siitä ketkä tulevat olemaan tämän huijauksen suurimmat uhrit. Kuka menettää suurimmat rahat?