Jared Diamond ja Romahdus

Jared Diamondin Romahdus on viiden tähden kirja. Antropologisen ja ekologisen näkökulman yhdistäminen luo hyvän perustan tutkia yhteiskuntien romahtamista ja myös sitä miksi jotkut yhteiskunnat kykenevät säilymään toistaan paremmin. Diamond ei kuitenkaan näe ympäristöongelmia, (eroosiota, vieraslajien invaasiota ja ilmaston muutoksia) ainona selittävänä tekijänä sille, miksi toiset yhteiskunnat sortuvat ja toiset säilyvät.

Grönlannin norjalaisyhteisön tuhoutumiseen 1400-luvulla ilmaston kylkemeneminen vaikutti voimakkaasti. Toisaalta Norjasta tuotu karjanhoito - erityisesti sikojen ja nautojen laiduntaminen - aiheutti eroosiota. Metsät tuhottiiin myös polttopuiksi eikä pelkästään lämmitykseen vaan raudan valmistukseen. Maidon säilytys astioissa vaati myös jatkuvaa astioiden pesua kuumassa vedessä ja siis veden keittämistä.

Norjalaisyhteisön lopullisen tuhon syystä ei olla täysin varmoja. Ilmeiesti ruoka loppui ja kaikki karja tapettiin ruuaksi. Yhteisö oli kuitenkin jo heikentynyt monesta syystä: Inuiitit olivat vallanneet Pohjois-Grönlannin mursun metsästysalueet, mikä hankaloitti tärkeimmän vientituotteen (mursun syöksyhampaiden) hankintaa. Norsunluu oli korvannut Euroopassa mursun luun käytön eli mursun luun kysyntä oli alentunut. Kaupankäynti Norjaan ja muualle Eurooppaan, mikä oli ollut grönlantilaisille elinehto, katkesi lopulta kokonaan kun ns. pieni jääkausi teki merimatkasta vaarallisen jäävuorten takia.

Norjalaiset olivat lisäksi kykenemättömiä sopeutumaan Grönlannin ekologiaan yhtä hyvin kuin inuiitit. Valaita ja norppia ei kyetty hyödyntämään. Käsittämätön piirre Grönlannin norjalaisten kultturissa oli se, että kalaa ei käytetty juuri ollenkaan. Diamond spekuloi syyllä - olivathan grönlantilaisten esi-isät käyttäneet kalaa. Diamond pitää mahdollisena jopa että kalaan oli syntynyt jonkinlainen tabu.

Diamond esittää ultimaattisena syynä romahdukseen sitä, että norjalaiset pitivät liikaa kiinni eurooppalaisesta elämäntavastaan. Se arvomaailma ja elämäntapa mikä oli mahdollistanut norjalaisyhteisön syntymisen oli tuhon perussyy. Toisaalta norjalaisten epäonnistuminen on suhteellista - norjalaiset olivat neljäs Grönlannin asuttajakansa ja kolme edellistäkin oli tuhoutunut. Norjalaiset onnistuivat asuttamaan näitä ankaria maita noin 500 vuoden ajan.

Islantilaisille oli käydä yhtä surkeasti kuin grönlantilaisille ja pikälti samoista syistä. Muutamassa vuosikymmenessä Islannin norjalaiset olivat onnistuneet hävittämään metsänsä, jotka peittivät 25% maasta. Nyky-Islannissa vierailevat kertovat usein että maa on pelkkää kokkareista laavakiveä. Todellisuudessa norjalaisten tulleessa kalliota peitti jopa 10 metriset hedelmälliset tuhkakerrokset, jotka kuitenkin olivat erittäin herkkiä eroosiolle. Muutamassa vuosikymmenessä puolet maasta oli hävinnyt.

Islantilaiset kuitenkin ratkaisivat ongelmansa. Eroosio pysäytettiin. Naapurien kanssa opittiin sopimaan kestävän kehityksen karjanhoidosta. Islantiin syntyi tätä myöten hyvin konservatiivinen kulttuuri missä kaikenlaisia kokeilua pidttiin vaarallisina. Naapurikontrolli oli voimakasta ja kokeilut tuomitiin ja niitä sanktioitiin. Kun ekologinen tasapaino oli suht koht saatu palautettua valtavien ja korvaamattomien menetysten jälkeen, ei haluttu enää ottaa riskejä.

Islantilainen konservatiivisuus eli 1900-luvun lopulle. Jossain vaiheessa kalastus muodostui pääelinkeinoksi mutta muuten kaikki pysyi samanlaisena. 1900-luvun lopussa uusi sukupokvi "ymmärsi" että Islannin tulevaisuus ei ole turskan pyynnissä vaan finanssimarkkinoilla. Konservatiivisuus sai lopulta erävoiton.

Diamondin opetus on, että vanhoista ja pyhistä arvoista on osattava luopua silloin kun se on välttämätöntä. Toisaalta islantilaisten esimerkki osoittaa että konservatiivisuus voi olla hyvinkin adaptiivista sen jälkeen kun oiket ratkaisut ovat ensin löytyneet. Luopuessaan pitkälti nautojen ja sikojen hoidosta - sikojen syönti oli hyvin oleellinen osa viikinki-identiteettiä - islantilaiset osoittivat kykyä radikaaliin muutokseen. Pitäessään myöhemmin tiukasti kiinni valitusta elämäntavastaan he osoittivat kykyä pitäytyä vanhassa,

Jared Diamond käsittelee kirjassaan monia muitakin onnistumisia ja epäonnistumisia. Kahden onnistumisen - Uuden Guinean ja Japanin - tapauksiin palaan ehkä myöhemmin.

Mielenkiintoisin opetus kirjassa on minusta kuitenkin uudistusmielisyyden ja konservatiivisuuden jännite. Islannin esimerkki osoittaa että tuohon ristiriitaan ei ole mustavalkoista vastausta. Islantilainen konservatiivisuus - mikä perustui osin historian ymmärtämiseen mutta usein vain siihen että kaikkea uutta pidettiin epäilyttävänä - oli ja on adaptiivista. Toisaalta islantilaisten esimerkki osoittaa miten radikaali vanhasta luopuminen voi tietyissä tilanteissa olla ehdottoman välttämätöntä.

Varovaisen vanhassa pitäytymisen ja radikaalin riskin oton vaihtoehdot tulevat esille jokainsen kansakunnan elämässä joskus. Pitäytyäkö kansallisvaltiossa vai avatako rajat laajalle maahanmuutolle ? Luottaako antirasismin nimessä että kongolaiset maahanmuutajat sopeutuvat siinä missä muutkin ? Luottaako perinteiseen suomalaiseen sotilaallisen liittoutumattomuuden politiikkkaan vai sitoutuako länteen ? Jatkaako pohjoismaisen hyvinvointivaltion tiellä vai valitako valtion keventäminen ja yksilön vastuuta painottavampi suunta ?

Suomen historiassa on ollut sankarillisia konservatiiveja kuten Juho Kusti Paasikivi ja rohkeita uusistajia ja riskin ottajia kuten Anjalan liiton miehet. Jared Diamond ottaa myös suomalaiset kirjassaan esimerkiksi. Erityisesti hän ihailee suomalaisten päätöstä talvisodan kynnyksellä valita vapaus ja riskeerata henkensä vapauden puolesta.

Toisaalta uudistusmielisyys on usein historiaa ymmärtämätöntä typeryyttä ("Venäjä ei ole Suomelle enää sotilaallinne riski") niin kuin konservatiivisuus voi olla typerää välttämättömien uudistusten jarruttamista. Esimerkkinä kyynisyys sitä kohtaan, että ihmisen on muutettava käyttäytymistään radikaalisti, mikäli ekokatastrofi halutaan estää.