SFP-politikerna klagar över, att efter Lipponens avgång från den finska politiken har det inte funnits stor förståelse för svenskan bland de finska politikerna.
Jag har förståelse för SFP-politikikerna i den saken. Tvåspråkigheten - och de tvåspråkiga eller svenskspråkiga institutionerna - värdesättes mindre och mindre av finnarna.
Man kan kanske säga att attityden mot svenskan har hårdnat.
Problemet är emellertid också, att SFP-politikerna gör allt för att göra attityderna även hårdare. SFP-politikerna kan sägas stå i spetsen för en immigrationspolitik, som uppfattas som mycket problematisk av många finnar.
Se mina tidigare postingar om svenska språket på finska.
perjantaina, helmikuuta 27, 2009
torstaina, helmikuuta 26, 2009
S-käyrästä taas kerran
Olen monta kertaa kirjoittanut siitä miten asiat muuttuvat punktualistisesti. Tilanne pysyy pitkään hyvin samanlaisena kunnes tulee murros.
Muorros lähtee yleensä liikkeelle suht hitaasti mutta kiihtyy sitten nopeasti, kunnes saavutetaan uusi tasapainotila. Muutosta kuvaa S-käyrä:
S-käyrä voi kuvata epidemian leviämistä, yrityksen markkinaosuuden muutosta tai vaikkapa perussomalaisten kannatuksen kasvua tämänpäivän Suomessa.
IT-alalla on tapahtumassa juuri kaksi erittäin mielenkiintoista murrosta. Kuten perussuomalaisten kannatuksen kasvu, nämäkin kaksi murrosta aiheuttavat suurta pelkoa eräissä omahyväisissä suurissa toimijoissa:
1. Applen markkinaosuus kasvaa nopeasti älypuhelinmarkkinoilla.
Tietoviikko kirjoitti marraskuussa:
Nokia menetti merkittävästi markkinaosuuttaan älypuhelinmarkkinoilla tietotekniikkayhtiö Applelle ja kanadalaiselle RIMille kolmannella neljänneksellä.
Markkinatutkimusyhtiö Canalysin mukaan Nokia säilyi kuitenkin maailman suurimpana älypuhelinten valmistajana ajanjaksolla.
Nokian markkinaosuus oli heinä-syyskuussa 38,9 prosenttia, kun se viime vuonna samaan aikaan oli 51,4 prosenttia, Canalys kertoo.
Applen iPhone ohitti RIMin Blackberryt
Maailman toiseksi suurimmaksi älypuhelinten valmistajaksi kiilasi Apple. Kolmanneksi jäi RIM, viime vuoden kakkonen. Applen osuus pomppasi 17,3 prosenttiin vertailujakson 3,6 prosentista. Applen osuutta kasvatti sen heinäkuussa myyntiin tuoma 3g-versio iPhone-älypuhelimesta.
Yhteensä älypuhelinten toimitukset kohosivat heinä-syyskuussa uuteen ennätykseen. Kolmannella neljänneksellä toimitettiin 39,9 miljoonaa puhelinta. Määrä kasvoi viime vuodesta lähes 28 prosenttia.
Älypuhelinten osuus koko matkapuhelinmarkkinoista on nyt 13 prosenttia.
2. Miniläppäreiden suosio kasvaa noepeasti.
Tietoviikko kirjoitti helmikuussa:
Miniläppärien suosio on nakertaa pahasti Microsoftin bisnestä, tietokirjailija ja toimittaja Preston Gralla arvioi.
Computerworldiin kirjoittava Gralla perustelee päätelmäänsä sillä, että ohjelmistojätin viimeisen vuosineljänneksen liikevaihto kasvoi vain 1,6 prosenttia vuodentakaisesta. Luvun taakse kätkeytyy suurta vaihtelua eri tuoteryhmien välillä: palvelinten liikevaihto kasvoi 15 prosenttia, mutta Windows-käyttöjärjestelmän myynti notkahti kahdeksan prosenttia.
Microsoft syyttääkin miniläppäreitä Windowsin myynnin hyytymisestä, sillä se myöntää kuluttajien suosivan nyt edullisia kannettavia. Miniläppärien suosio on tutkimusyhtiö IDC:n mukaan kuitenkin vasta kiihtymässä, sillä se ennustaa niiden myynnin kasvavan tänä vuonna 20 miljoonaan kappaleeseen. Vuonna 2008 miniläppäreitä myytiin 10 miljoonaa kappaletta.
Linux leikkaa rahavirtaa
Grallan mukaan miniläppärien suosion kasvu tietää Microsoftille lisää ongelmia. Arviolta 30 prosenttia miniläppäreistä on varustettu linux-käyttöjärjestelmällä. Koska miniläppärien osuus tietokonemarkkinoista kasvaa koko ajan, Windowsin suosio voi hyytyä entisestään.
Microsoft on kuitenkin huomioinut miniläppärit uudessa Windows 7 -käyttöjärjestelmässään, joka pyörii myös mineissä. Windows Vista puolestaan oli suunniteltu tehokkaammille koneille, joten sitä ei ole miniläppäreissä nähty. Niissä on pyörinyt Vistan edeltäjä Windows XP.
Office-paketit jäävät kaupan hyllyyn
Miniläppärien suosio on verottanut erityisen kovasti Microsoft Office -paketin myyntiä. Office-paketin yritysversiota myytiin vuoden viimeisellä neljänneksellä 1,9 prosenttia enemmän kuin vuosi sitten, mutta toimistopaketin kuluttajaversion myynti romahti 23 prosenttia.
Gralla selittää tätä sillä, että linux-minin ostaneet jättävät vähintään 200 dollarin hintaisen Office-paketin ostamatta.
Ohjelmistojätti onkin tuomassa markkinoille edullista selainpohjaista ja osittain mainosrahoitteista versiota Office-paketista.
Minit polkevat hintoja
Minit ovat tuoneet Microsoftille muitakin huolia, Gralla huomauttaa. Ohjelmistojätti saa jokaisesta miniläppäriin myytävästä käyttöjärjestelmästä vähemmän rahaa kuin tavalliseen kannettavaan tai pöytäkoneeseen myydystä.
Analyytikot ovat laskeneet, että Microsoftin täytyy myydä nelinkertainen määrä Windows-lisenssejä minikannettaviin, jotta se ansaitsee yhtä paljon rahaa kuin myymällä lisenssejä tavalliseen pc:hen.
Muorros lähtee yleensä liikkeelle suht hitaasti mutta kiihtyy sitten nopeasti, kunnes saavutetaan uusi tasapainotila. Muutosta kuvaa S-käyrä:
S-käyrä voi kuvata epidemian leviämistä, yrityksen markkinaosuuden muutosta tai vaikkapa perussomalaisten kannatuksen kasvua tämänpäivän Suomessa.
IT-alalla on tapahtumassa juuri kaksi erittäin mielenkiintoista murrosta. Kuten perussuomalaisten kannatuksen kasvu, nämäkin kaksi murrosta aiheuttavat suurta pelkoa eräissä omahyväisissä suurissa toimijoissa:
1. Applen markkinaosuus kasvaa nopeasti älypuhelinmarkkinoilla.
Tietoviikko kirjoitti marraskuussa:
Nokia menetti merkittävästi markkinaosuuttaan älypuhelinmarkkinoilla tietotekniikkayhtiö Applelle ja kanadalaiselle RIMille kolmannella neljänneksellä.
Markkinatutkimusyhtiö Canalysin mukaan Nokia säilyi kuitenkin maailman suurimpana älypuhelinten valmistajana ajanjaksolla.
Nokian markkinaosuus oli heinä-syyskuussa 38,9 prosenttia, kun se viime vuonna samaan aikaan oli 51,4 prosenttia, Canalys kertoo.
Applen iPhone ohitti RIMin Blackberryt
Maailman toiseksi suurimmaksi älypuhelinten valmistajaksi kiilasi Apple. Kolmanneksi jäi RIM, viime vuoden kakkonen. Applen osuus pomppasi 17,3 prosenttiin vertailujakson 3,6 prosentista. Applen osuutta kasvatti sen heinäkuussa myyntiin tuoma 3g-versio iPhone-älypuhelimesta.
Yhteensä älypuhelinten toimitukset kohosivat heinä-syyskuussa uuteen ennätykseen. Kolmannella neljänneksellä toimitettiin 39,9 miljoonaa puhelinta. Määrä kasvoi viime vuodesta lähes 28 prosenttia.
Älypuhelinten osuus koko matkapuhelinmarkkinoista on nyt 13 prosenttia.
2. Miniläppäreiden suosio kasvaa noepeasti.
Tietoviikko kirjoitti helmikuussa:
Miniläppärien suosio on nakertaa pahasti Microsoftin bisnestä, tietokirjailija ja toimittaja Preston Gralla arvioi.
Computerworldiin kirjoittava Gralla perustelee päätelmäänsä sillä, että ohjelmistojätin viimeisen vuosineljänneksen liikevaihto kasvoi vain 1,6 prosenttia vuodentakaisesta. Luvun taakse kätkeytyy suurta vaihtelua eri tuoteryhmien välillä: palvelinten liikevaihto kasvoi 15 prosenttia, mutta Windows-käyttöjärjestelmän myynti notkahti kahdeksan prosenttia.
Microsoft syyttääkin miniläppäreitä Windowsin myynnin hyytymisestä, sillä se myöntää kuluttajien suosivan nyt edullisia kannettavia. Miniläppärien suosio on tutkimusyhtiö IDC:n mukaan kuitenkin vasta kiihtymässä, sillä se ennustaa niiden myynnin kasvavan tänä vuonna 20 miljoonaan kappaleeseen. Vuonna 2008 miniläppäreitä myytiin 10 miljoonaa kappaletta.
Linux leikkaa rahavirtaa
Grallan mukaan miniläppärien suosion kasvu tietää Microsoftille lisää ongelmia. Arviolta 30 prosenttia miniläppäreistä on varustettu linux-käyttöjärjestelmällä. Koska miniläppärien osuus tietokonemarkkinoista kasvaa koko ajan, Windowsin suosio voi hyytyä entisestään.
Microsoft on kuitenkin huomioinut miniläppärit uudessa Windows 7 -käyttöjärjestelmässään, joka pyörii myös mineissä. Windows Vista puolestaan oli suunniteltu tehokkaammille koneille, joten sitä ei ole miniläppäreissä nähty. Niissä on pyörinyt Vistan edeltäjä Windows XP.
Office-paketit jäävät kaupan hyllyyn
Miniläppärien suosio on verottanut erityisen kovasti Microsoft Office -paketin myyntiä. Office-paketin yritysversiota myytiin vuoden viimeisellä neljänneksellä 1,9 prosenttia enemmän kuin vuosi sitten, mutta toimistopaketin kuluttajaversion myynti romahti 23 prosenttia.
Gralla selittää tätä sillä, että linux-minin ostaneet jättävät vähintään 200 dollarin hintaisen Office-paketin ostamatta.
Ohjelmistojätti onkin tuomassa markkinoille edullista selainpohjaista ja osittain mainosrahoitteista versiota Office-paketista.
Minit polkevat hintoja
Minit ovat tuoneet Microsoftille muitakin huolia, Gralla huomauttaa. Ohjelmistojätti saa jokaisesta miniläppäriin myytävästä käyttöjärjestelmästä vähemmän rahaa kuin tavalliseen kannettavaan tai pöytäkoneeseen myydystä.
Analyytikot ovat laskeneet, että Microsoftin täytyy myydä nelinkertainen määrä Windows-lisenssejä minikannettaviin, jotta se ansaitsee yhtä paljon rahaa kuin myymällä lisenssejä tavalliseen pc:hen.
tiistaina, helmikuuta 24, 2009
Surullista luettavaa Berliinistä
Berliinistä on Aamulehden mukaan tullut rikollisten lymypaikka. Sääli - Berliini vaikutti heti muurin murtumisen jälkeen raikkaalta tulevaisuuden kaupungilta, joka selvisi natsismista ja kommunismista sieluaan ryvettämättä.
Vaikutelma taisi olla väärä. Varmasti Berliini on yhä vielä miellyttävä kaupunki - ei ehkä yhtä miellyttävä kuin kymmenen vuotta sitten mutta varmasti paljon miellyttävämpi kuin kymmenen vuoden kuluttua.
Vaikutelma taisi olla väärä. Varmasti Berliini on yhä vielä miellyttävä kaupunki - ei ehkä yhtä miellyttävä kuin kymmenen vuotta sitten mutta varmasti paljon miellyttävämpi kuin kymmenen vuoden kuluttua.
Äärikonservatiivi, konservatiivi ja uskonto
Äärikonservatiivi ajattelee näin:
Ihminen on läpipaha ja siksi pitää keksiä Jumala jotta ihmiset pysyisivät kurissa ja yhteisö pysyisi kasassa.
Maltillinen konservatiivi ajattelee näin:
Ihmisessä on kyky hyvään ja pahaan. Jotta hyvä toteutuisi, on viljeltävä yhteisöllisyyttä ja luottamusta ihmisten välillä, mutta myös viljeltävä yksilön oma-aloitteisuutta ja yksilön vastuuta.
Silloin, kun uskonto vahvistaa yhteisöllisyyttä ihmisen oma-aloittteisuutta tukehduttamatta, uskonto on hyvä asia. Usein uskonto on välttämätönkin asia.
Tässä ajassa tosin maltillinen konservatiivi ei välttämättä ole sen optimistisempi kuin äärikonservatiivikaan. (Arvostan Ruukinmatruunaa muutenkin suuresti.)
Tämä kaikki tuli mieleen kun aamulla luin peliteoreetikko Ken Binmoren kirjaa Natural Justice. Binmore väittää että oikeisto on luonut mystisen Yhteisön käsitteen Jumalan korvikkeeksi:
A popular new contender is an idealized notion of Community, to which appeal is made by right-wingers who need a magic spell to counter the social collapse that would follow if the myopic selfishness they otherwise advocate were actually consistent with human nature.
Binmoren väite on mielenkiintoinen ja sen voi toki nähdä osittain kritiikkinä minunkin blogiani kohtaan. Toisaalta en missään nimessä kuulu ryhmään ihmisiä, jotka puhuvat puhtaan itsekkyyden puolesta (advocate selfishness). Olen kritisoinut Homo Economicus -käsitettä useaan otteeseen ja puhunut yhteiskunnallisen tasa-arvon puolesta.
Ihminen on läpipaha ja siksi pitää keksiä Jumala jotta ihmiset pysyisivät kurissa ja yhteisö pysyisi kasassa.
Maltillinen konservatiivi ajattelee näin:
Ihmisessä on kyky hyvään ja pahaan. Jotta hyvä toteutuisi, on viljeltävä yhteisöllisyyttä ja luottamusta ihmisten välillä, mutta myös viljeltävä yksilön oma-aloitteisuutta ja yksilön vastuuta.
Silloin, kun uskonto vahvistaa yhteisöllisyyttä ihmisen oma-aloittteisuutta tukehduttamatta, uskonto on hyvä asia. Usein uskonto on välttämätönkin asia.
Tässä ajassa tosin maltillinen konservatiivi ei välttämättä ole sen optimistisempi kuin äärikonservatiivikaan. (Arvostan Ruukinmatruunaa muutenkin suuresti.)
Tämä kaikki tuli mieleen kun aamulla luin peliteoreetikko Ken Binmoren kirjaa Natural Justice. Binmore väittää että oikeisto on luonut mystisen Yhteisön käsitteen Jumalan korvikkeeksi:
A popular new contender is an idealized notion of Community, to which appeal is made by right-wingers who need a magic spell to counter the social collapse that would follow if the myopic selfishness they otherwise advocate were actually consistent with human nature.
Binmoren väite on mielenkiintoinen ja sen voi toki nähdä osittain kritiikkinä minunkin blogiani kohtaan. Toisaalta en missään nimessä kuulu ryhmään ihmisiä, jotka puhuvat puhtaan itsekkyyden puolesta (advocate selfishness). Olen kritisoinut Homo Economicus -käsitettä useaan otteeseen ja puhunut yhteiskunnallisen tasa-arvon puolesta.
maanantaina, helmikuuta 23, 2009
Vanhoillislestadiolaisten uskonnonvapaus vaarassa - osa 2
Annetaanpa puheenvuoro myös vastapuolelle.
Anu Taskinen vastasi tänään HS:n yleisönosastolla varsin ansiokkaasti Mari Stenlundin artikkeliin, jota referoin edellisessä postauksessani.
Mari Stenlund puolusti siis vanhoillislestadiolaisten uskonnonvapautta aiemmin mm. näin:
Jos Ihmisoikeusliitto käsittää lestadiolaisten ehkäisykiellon ihmisoikeuksien vastaiseksi, lienee seuraavaksi tulilinjalla Jehovan todistajien verensiirtokielto. Mitä seuraavaksi? Kielletäänkö helvetistä opettaminen mielenterveyden suojelemisen nimissä? Onko lopulta ihanteena sellainen uskonnollisuus, joka ei näy ihmisen elämässä mitenkään?
Muuttunut uskonnonvapauskäsitys voi johtaa siihen, että oudolta vaikuttavan ratkaisun tekevän ihmisen arvellaan olevan manipuloitu, ja julkinen valta puuttuu siksi peliin turvatakseen hänen "autenttisuutensa". Psykoottisten, kehitysvammaisten, lasten ja dementoituneiden vanhusten joukkoon päätyisivät kaikki, joiden ratkaisut eivät noudata yleisesti suvaittuja linjauksia. Tällöin klassisesta uskonnonvapauskäsityksestä on jäljellä vain rippeet, jos niitäkään.
Olen Stenlundin kanssa samoilla linjoilla. Anu Eskelinen vastasi Stenlundille seuraavasti:
Onko uskonnonvapaus yksilön vai yhteisön oikeus?
Onko uskonnonvapaus yksilön vapautta uskoa vai yhteisön vapautta määritellä uskonsa opit ja arkielämää sanelevat normit? Tähän kysymykseen kiteytyy viimeaikainen keskustelu ehkäisykiellosta eräässä uskonnollisessa yhteisössä.
Mari Stenlund (HS 19.2.) Helsingin yliopiston systemaattisen teologian laitokselta painottaa vahvasti jälkimmäistä vapautta. Stenlundin kirjoituksen rivien välistä huokuu tyypillinen akateeminen - ja erityisesti teologian tutkimukselle tyypillinen - huoli siitä, että julkista keskustelua käyvät sellaisetkin ihmiset, jotka eivät ymmärrä uskontotutkimuksen käsitteitä oikein eivätkä ole ns. dogmeihin vihkiytyneitä.
Tällainen asenne on kestämätön, kun puhutaan uskonnosta eli ihmisen maailmankatsomuksesta ja tavasta jäsentää maailmaa. Ikään kuin maallikoilla ei olisi oikeutta yksin ja ilman auktoriteetin ohjausta pohtia omia arvojaan. Stenlundin mukaan uskonyhteisöjen jäseniä ei tule paapoa tai yrittää pelastaa yhteisöltään, vaan jäsenillä tulee olla oikeus noudattaa uskonyhteisönsä oppeja silloinkin, kun opit uhkaavat heidän omaa terveyttään ja turvallisuuttaan.
Melkeinpä kaikissa suomalaisissa uskonnollisissa yhteisöissä on käytössä lapsikaste: tämä tarkoittaa, että jäsen liitetään yhteisöön iässä, jolloin jäsen ei pysty itse jäsenyydestään päättämään. Lapsi kasvaa yhteisön arvomaailman ja oppien keskellä. Objektiivisen näkökannan muodostuminen tätä "kasvatususkontoa" kohtaan voi olla vaikeaa. Aikuistuttuaan jäsen ei välttämättä uskalla (joko maallisen tai jumalallisen rankaisun pelossa) tai edes ymmärrä kritisoida uskonyhteisönsä oppeja tai normeja, joiden kehyksissä hän on yhteisön jäseneksi kasvanut.
Stenlund on huolissaan kehityksestä, että uskonyhteisön jäsen saisi poimia uskosta vain joitain elementtejä ja hylätä sellaiset, joita ei koe omaan elämäntilanteeseensa tai muuhun maailmankatsomukseensa sopiviksi.
Uskonnonvapaus näyttäytyy Stenlundin kirjoituksessa nimenomaan yhteisön vapautena määritellä norminsa sekä vapautena edellyttää jäseniltään normien noudattamista.
Yksilön uskonnonvapautta puolestaan on, että yksilö voi valita kuuluvansa uskonyhteisöön ja noudattavansa sen normeja, tai yksilö voi valita eroavansa yhteisöstä. Mitään välimuotoa ei ole. Nimenomaan tällainen ajattelu on omiaan luomaan painostusta uskonyhteisöjen jäsenille. Aitoa uskonnonvapautta ei voi olla sellainen, jossa uskonkäsityksistä ei voi edes keskustella.
Eskelisen kysymys "Onko uskonnonvapaus yksilön vai yhteisön oikeus?" on tietysti aiheellinen. Toisaalta, koska yhteisöllisyys, yhteisön yhteiset normit ja normin rikkojien rankaiseminen ovat juuri uskonnon ydinaluetta, ei ole olemassa uskontoa ilman tiettyä yhteisön painostusta. Eskelinen on siis tavallaan vaatimassa (yksilönkin) uskonnonvapauden rajoittamista uskonnonvapauden nimissä.
Yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden välillä on aina tietty ristiriita. Ristiriitaa ei voi minusta ratkaista asettamalla yksilökeskeisyyttä yhteisöllisyyden edelle tai yhteisöllisyyttä yksilökeskeisyyden edelle.
Ristiriidat on ratkaistava tapauskohtaisesti: Esimerkiksi eräisiin yhteisöihin kuuluva tyttölasten ympärileikkaus on niin voimakkaasti yksilön autonomiaa ja ihmisoikeuksia rajoittavaa, että sitä ei minusta voi sallia.
En kuitenkaan missään tapauksessa hyväksy sitä, että lasten kasvattaminen lestadiolaisuuteen tai islamiin olisi tuomittavaa, vaikka tällainen kasvatus eittämättä rajoittaakin yksilön autonomiaa. Se arvotyhjio ja hedonismi, jonka yksilökeskeisen kulttuurin pakkosyöttäjät ovat maahamme luoneet, on paljon suurempi uhka lasten hyvinvoinnille kuin lestadiolaisten tai muslimien harjoittama lasten uskonnollinen manipulaatio.
Anu Taskinen vastasi tänään HS:n yleisönosastolla varsin ansiokkaasti Mari Stenlundin artikkeliin, jota referoin edellisessä postauksessani.
Mari Stenlund puolusti siis vanhoillislestadiolaisten uskonnonvapautta aiemmin mm. näin:
Jos Ihmisoikeusliitto käsittää lestadiolaisten ehkäisykiellon ihmisoikeuksien vastaiseksi, lienee seuraavaksi tulilinjalla Jehovan todistajien verensiirtokielto. Mitä seuraavaksi? Kielletäänkö helvetistä opettaminen mielenterveyden suojelemisen nimissä? Onko lopulta ihanteena sellainen uskonnollisuus, joka ei näy ihmisen elämässä mitenkään?
Muuttunut uskonnonvapauskäsitys voi johtaa siihen, että oudolta vaikuttavan ratkaisun tekevän ihmisen arvellaan olevan manipuloitu, ja julkinen valta puuttuu siksi peliin turvatakseen hänen "autenttisuutensa". Psykoottisten, kehitysvammaisten, lasten ja dementoituneiden vanhusten joukkoon päätyisivät kaikki, joiden ratkaisut eivät noudata yleisesti suvaittuja linjauksia. Tällöin klassisesta uskonnonvapauskäsityksestä on jäljellä vain rippeet, jos niitäkään.
Olen Stenlundin kanssa samoilla linjoilla. Anu Eskelinen vastasi Stenlundille seuraavasti:
Onko uskonnonvapaus yksilön vai yhteisön oikeus?
Onko uskonnonvapaus yksilön vapautta uskoa vai yhteisön vapautta määritellä uskonsa opit ja arkielämää sanelevat normit? Tähän kysymykseen kiteytyy viimeaikainen keskustelu ehkäisykiellosta eräässä uskonnollisessa yhteisössä.
Mari Stenlund (HS 19.2.) Helsingin yliopiston systemaattisen teologian laitokselta painottaa vahvasti jälkimmäistä vapautta. Stenlundin kirjoituksen rivien välistä huokuu tyypillinen akateeminen - ja erityisesti teologian tutkimukselle tyypillinen - huoli siitä, että julkista keskustelua käyvät sellaisetkin ihmiset, jotka eivät ymmärrä uskontotutkimuksen käsitteitä oikein eivätkä ole ns. dogmeihin vihkiytyneitä.
Tällainen asenne on kestämätön, kun puhutaan uskonnosta eli ihmisen maailmankatsomuksesta ja tavasta jäsentää maailmaa. Ikään kuin maallikoilla ei olisi oikeutta yksin ja ilman auktoriteetin ohjausta pohtia omia arvojaan. Stenlundin mukaan uskonyhteisöjen jäseniä ei tule paapoa tai yrittää pelastaa yhteisöltään, vaan jäsenillä tulee olla oikeus noudattaa uskonyhteisönsä oppeja silloinkin, kun opit uhkaavat heidän omaa terveyttään ja turvallisuuttaan.
Melkeinpä kaikissa suomalaisissa uskonnollisissa yhteisöissä on käytössä lapsikaste: tämä tarkoittaa, että jäsen liitetään yhteisöön iässä, jolloin jäsen ei pysty itse jäsenyydestään päättämään. Lapsi kasvaa yhteisön arvomaailman ja oppien keskellä. Objektiivisen näkökannan muodostuminen tätä "kasvatususkontoa" kohtaan voi olla vaikeaa. Aikuistuttuaan jäsen ei välttämättä uskalla (joko maallisen tai jumalallisen rankaisun pelossa) tai edes ymmärrä kritisoida uskonyhteisönsä oppeja tai normeja, joiden kehyksissä hän on yhteisön jäseneksi kasvanut.
Stenlund on huolissaan kehityksestä, että uskonyhteisön jäsen saisi poimia uskosta vain joitain elementtejä ja hylätä sellaiset, joita ei koe omaan elämäntilanteeseensa tai muuhun maailmankatsomukseensa sopiviksi.
Uskonnonvapaus näyttäytyy Stenlundin kirjoituksessa nimenomaan yhteisön vapautena määritellä norminsa sekä vapautena edellyttää jäseniltään normien noudattamista.
Yksilön uskonnonvapautta puolestaan on, että yksilö voi valita kuuluvansa uskonyhteisöön ja noudattavansa sen normeja, tai yksilö voi valita eroavansa yhteisöstä. Mitään välimuotoa ei ole. Nimenomaan tällainen ajattelu on omiaan luomaan painostusta uskonyhteisöjen jäsenille. Aitoa uskonnonvapautta ei voi olla sellainen, jossa uskonkäsityksistä ei voi edes keskustella.
Eskelisen kysymys "Onko uskonnonvapaus yksilön vai yhteisön oikeus?" on tietysti aiheellinen. Toisaalta, koska yhteisöllisyys, yhteisön yhteiset normit ja normin rikkojien rankaiseminen ovat juuri uskonnon ydinaluetta, ei ole olemassa uskontoa ilman tiettyä yhteisön painostusta. Eskelinen on siis tavallaan vaatimassa (yksilönkin) uskonnonvapauden rajoittamista uskonnonvapauden nimissä.
Yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden välillä on aina tietty ristiriita. Ristiriitaa ei voi minusta ratkaista asettamalla yksilökeskeisyyttä yhteisöllisyyden edelle tai yhteisöllisyyttä yksilökeskeisyyden edelle.
Ristiriidat on ratkaistava tapauskohtaisesti: Esimerkiksi eräisiin yhteisöihin kuuluva tyttölasten ympärileikkaus on niin voimakkaasti yksilön autonomiaa ja ihmisoikeuksia rajoittavaa, että sitä ei minusta voi sallia.
En kuitenkaan missään tapauksessa hyväksy sitä, että lasten kasvattaminen lestadiolaisuuteen tai islamiin olisi tuomittavaa, vaikka tällainen kasvatus eittämättä rajoittaakin yksilön autonomiaa. Se arvotyhjio ja hedonismi, jonka yksilökeskeisen kulttuurin pakkosyöttäjät ovat maahamme luoneet, on paljon suurempi uhka lasten hyvinvoinnille kuin lestadiolaisten tai muslimien harjoittama lasten uskonnollinen manipulaatio.
torstaina, helmikuuta 19, 2009
Vanhoillislestadiolaisten uskonnonvapaus vaarassa
Mari Stenlund kysyy HS:n vieraskynässä, onko ihanteena uskonnollisuus joka ei vaikuta ihmisen elämään mitenkään. Kysymys liittyy tietysti Ihmisoikeusliiton päätökseen tutkia, onko Vanhoillislestadiolaisten ehkäisykielto ihmisoikeuksien vastainen. Ehkäisykiellon epäillään olevan ristiriidassa naisen ruumiillisen itsemääräämisoikeuden kanssa erityisesti silloin, kun raskaudet ja synnytykset uhkaavat naisen henkeä ja terveyttä.
Stenlund kysyy:
Jos Ihmisoikeusliitto käsittää lestadiolaisten ehkäisykiellon ihmisoikeuksien vastaiseksi, lienee seuraavaksi tulilinjalla Jehovan todistajien verensiirtokielto. Mitä seuraavaksi? Kielletäänkö helvetistä opettaminen mielenterveyden suojelemisen nimissä? Onko lopulta ihanteena sellainen uskonnollisuus, joka ei näy ihmisen elämässä mitenkään?
Sopii todella kysyä onko ihanteena uskonnollisuus, joka ei vaikuta ihmisen elämään mitenkään ja jolla ei erityisesti ole mitään yhteisöllistä komponenttia ja josta yhteisöllinen rankaiseminen ja yhteisöllinen painostus on kokonaan poistettu. Koska uskonto kuitenkin on yhteisöllinen ilmiö, tällainen uskonnon tulkinta johtaa eittämättä uskonnon täydelliseen vesittämiseen. Ajatus, että "uskonto on yksityisasia" on samanlainen looginen järjettömyys kuin Leninin "enemmistö ei ole matemaattinen vaan poliittinen käsite".
Koska uskonto on yhteiskunnan yksi välttämätön kivijalka, uskonnon vesittämisyritys on myös agressio suomalaista yhteiskuntaa ja Suomen kansaa vastaan.
Ihmisoikeusliiton uskonnonvapauden tulkinta johtaa myös perinteisen uskonnonvapauden murtumiseen. Mari Stenlund toteaa:
Muuttunut uskonnonvapauskäsitys voi johtaa siihen, että oudolta vaikuttavan ratkaisun tekevän ihmisen arvellaan olevan manipuloitu, ja julkinen valta puuttuu siksi peliin turvatakseen hänen "autenttisuutensa". Psykoottisten, kehitysvammaisten, lasten ja dementoituneiden vanhusten joukkoon päätyisivät kaikki, joiden ratkaisut eivät noudata yleisesti suvaittuja linjauksia. Tällöin klassisesta uskonnonvapauskäsityksestä on jäljellä vain rippeet, jos niitäkään.
Valtion ja sen tukemien "virallisten" kansalaisjärjestöjen sekaantuminen ihmisten ja yhteisöjen asioihin alkaa saada yhä oudompia piirteitä. Käynnissä on eräänlainen pakkoyhtenäistäminen (die Gleichschaltung), mutta yhtenäistäminen arvoihin, jotka ovat suomalaiselle kansalle vieraita.
Lyhennelmä Stenlundin kirjoituksesta on tässä:
Ehkäisykielto koettelee klassista käsitystä uskonnonvapaudesta
Uskonnonvapaudella on perinteisesti tarkoitettu sitä, että yksilö ja yhteisö saavat päättää uskonnollisista näkemyksistään ja uskonnon harjoittamisestaan muiden niihin puuttumatta.
Yksilöillä on ajateltu olevan oikeus myös sellaisiin itseään koskeviin ja uskonnollisesti perusteltuihin ratkaisuihin, jotka uhkaavat heidän omaa terveyttään ja turvallisuuttaan. Tätä oikeutta on voinut rajoittaa vain, jos terveyttä ja turvallisuutta uhkaavan ratkaisun tekijä on niin sanotussa paternalismin oikeuttavassa tilassa eli psykoottinen, kehitysvammainen, lapsi tai dementoitunut vanhus.
Kun Ihmisoikeusliitto nyt lähtee selvittämään lestadiolaisten ehkäisykieltoa ihmisoikeuksien näkökulmasta, se samalla ilmaisee, että edellä kuvattu klassinen tulkinta uskonnonvapaudesta on ehkä riittämätön. Jos uskonnonvapaus nimittäin ymmärrettäisiin klassisessa merkityksessään, ei ehkäisykieltokysymyksessä olisi mitään tutkittavaa.
Klassisen uskonnonvapauskäsityksen rinnalle on ehkäisykieltokeskustelussa ilmestynyt uusia vapaustulkintoja. Tuloksena on käsitteiden sekamelska.
Ensinnäkin on pohdittu, ovatko uskonnollisessa yhteisössä elävän yksilön näkemykset ja päätökset autenttisia vai onko henkilö yhteisön harjoittaman manipulaation uhri. Tällöin kysytään, onko ehkäisykieltoon myöntyminen yksilön aito päätös vai lestadiolaisyhteisön harrastaman suoran tai epäsuoran aivopesun tulos.
Esimerkiksi Suomi24.fi:n keskustelufoorumilla todettiin: "Mutta jos olet kasvanut uskovaisessa perheessä ja sinut on lapsesta asti aivopesty uskoon, et muusta tiedä, vaan seuraat sokeasti uskonoppeja, olivat ne sitten hyväksi tai pahaksi, ja opit vielä pitämään niitä omina mielipiteinäsi."
Klassisen uskonnonvapauskäsityksen rinnalle on siis tullut käsitys yksilön autenttisen eli omaehtoisen uskon turvaamisesta.
Ehkäisykieltokeskustelussa ilmenee myös yksilön mahdollisuuksiin keskittyvä vapauskäsitys. On nimittäin kysytty, onko lestadiolaisperheellä aitoa mahdollisuutta päättää ehkäisystä, jos yhteisön periaatteiden vastaan toimimisen hintana on yhteisön hylkäämäksi tuleminen.
Kun Vauva-lehden keskustelupalstalla väläytettiin mahdollisuutta erota lestadiolaisuudesta, vastaukseksi tuli kipakka kommentti: "Ei se ole niin yksinkertaista. Ero lestadiolaisuudesta on tuskien tie."
Klassinen uskonnonvapauskäsitys luottaa siihen, että yksilöllä on oikeus erota sellaisesta uskonnollisesta yhteisöstä, jonka oppeja hän ei hyväksy tai halua noudattaa. Yhä useammin esitetään kuitenkin näkemys, että yksilöä pitäisi suojella hänen omalta uskonnolliselta yhteisöltään.
Ajatuksena näyttää olevan, että uskonnollisessa yhteisössä pitäisi olla lupa uskoa, mitä huvittaa, ja toimia, miten huvittaa. Muuten yhteisöä pidetään manipuloivana tai yksilön mahdollisuuksia kyseenalaisesti rajoittavana. Kotimaa-lehden keskustelupalstalla kauhisteltiin: "On pöyristyttävää, että lestadiolaiset uskonoppineet tunkeutuvat ihmisten makuuhuoneisiin."
On ymmärrettävää, että internetin keskustelupalstoilta puuttuu käsitteellinen ryhti. Samaan uskonnonvapautta koskevien käsitteiden epäselvyyteen sortui kuitenkin myös Ihmisoikeusliiton pääsihteeri Kristiina Kouros, kun hän totesi (HS 25. 1. 2009): "Emme halua puuttua uskonnonvapauteen vaan muita vapauksia uhkaavaan pakkoon. Ihmisillä pitää myös olla vapaus valita omaan ruumiiseensa liittyvistä asioista, kuten ehkäisystä. Tätä ehkäisevä pakko voi ilmetä monella tavalla, myös yhteisön hiljaisena paineena."
Näyttää siltä, että uskonnonvapauden tulkinta on laajentunut ja monimutkaistunut niistä ajoista, kun uskonnonvapausartiklat on kirjattu kansainvälisiin ihmisoikeusasiakirjoihin. On hyvä, että keskustelua käydään. Samalla on kuitenkin tiedostettava, että kannanotoilla on merkittävät vaikutukset käsityksiimme uskonnonvapaudesta ja että jokaisella käsityksellä uskonnonvapaudesta on uhkansa.
Kun klassista uskonnonvapauskäsitystä voidaan syyttää välinpitämättömyydestä, on muuttuneen uskonnonvapauskäsityksen uhkana orwellilainen "orjuuttaminen vapauden nimissä".
Jos Ihmisoikeusliitto käsittää lestadiolaisten ehkäisykiellon ihmisoikeuksien vastaiseksi, lienee seuraavaksi tulilinjalla Jehovan todistajien verensiirtokielto. Mitä seuraavaksi? Kielletäänkö helvetistä opettaminen mielenterveyden suojelemisen nimissä? Onko lopulta ihanteena sellainen uskonnollisuus, joka ei näy ihmisen elämässä mitenkään?
Muuttunut uskonnonvapauskäsitys voi johtaa siihen, että oudolta vaikuttavan ratkaisun tekevän ihmisen arvellaan olevan manipuloitu, ja julkinen valta puuttuu siksi peliin turvatakseen hänen "autenttisuutensa". Psykoottisten, kehitysvammaisten, lasten ja dementoituneiden vanhusten joukkoon päätyisivät kaikki, joiden ratkaisut eivät noudata yleisesti suvaittuja linjauksia. Tällöin klassisesta uskonnonvapauskäsityksestä on jäljellä vain rippeet, jos niitäkään.
Stenlund kysyy:
Jos Ihmisoikeusliitto käsittää lestadiolaisten ehkäisykiellon ihmisoikeuksien vastaiseksi, lienee seuraavaksi tulilinjalla Jehovan todistajien verensiirtokielto. Mitä seuraavaksi? Kielletäänkö helvetistä opettaminen mielenterveyden suojelemisen nimissä? Onko lopulta ihanteena sellainen uskonnollisuus, joka ei näy ihmisen elämässä mitenkään?
Sopii todella kysyä onko ihanteena uskonnollisuus, joka ei vaikuta ihmisen elämään mitenkään ja jolla ei erityisesti ole mitään yhteisöllistä komponenttia ja josta yhteisöllinen rankaiseminen ja yhteisöllinen painostus on kokonaan poistettu. Koska uskonto kuitenkin on yhteisöllinen ilmiö, tällainen uskonnon tulkinta johtaa eittämättä uskonnon täydelliseen vesittämiseen. Ajatus, että "uskonto on yksityisasia" on samanlainen looginen järjettömyys kuin Leninin "enemmistö ei ole matemaattinen vaan poliittinen käsite".
Koska uskonto on yhteiskunnan yksi välttämätön kivijalka, uskonnon vesittämisyritys on myös agressio suomalaista yhteiskuntaa ja Suomen kansaa vastaan.
Ihmisoikeusliiton uskonnonvapauden tulkinta johtaa myös perinteisen uskonnonvapauden murtumiseen. Mari Stenlund toteaa:
Muuttunut uskonnonvapauskäsitys voi johtaa siihen, että oudolta vaikuttavan ratkaisun tekevän ihmisen arvellaan olevan manipuloitu, ja julkinen valta puuttuu siksi peliin turvatakseen hänen "autenttisuutensa". Psykoottisten, kehitysvammaisten, lasten ja dementoituneiden vanhusten joukkoon päätyisivät kaikki, joiden ratkaisut eivät noudata yleisesti suvaittuja linjauksia. Tällöin klassisesta uskonnonvapauskäsityksestä on jäljellä vain rippeet, jos niitäkään.
Valtion ja sen tukemien "virallisten" kansalaisjärjestöjen sekaantuminen ihmisten ja yhteisöjen asioihin alkaa saada yhä oudompia piirteitä. Käynnissä on eräänlainen pakkoyhtenäistäminen (die Gleichschaltung), mutta yhtenäistäminen arvoihin, jotka ovat suomalaiselle kansalle vieraita.
Lyhennelmä Stenlundin kirjoituksesta on tässä:
Ehkäisykielto koettelee klassista käsitystä uskonnonvapaudesta
Uskonnonvapaudella on perinteisesti tarkoitettu sitä, että yksilö ja yhteisö saavat päättää uskonnollisista näkemyksistään ja uskonnon harjoittamisestaan muiden niihin puuttumatta.
Yksilöillä on ajateltu olevan oikeus myös sellaisiin itseään koskeviin ja uskonnollisesti perusteltuihin ratkaisuihin, jotka uhkaavat heidän omaa terveyttään ja turvallisuuttaan. Tätä oikeutta on voinut rajoittaa vain, jos terveyttä ja turvallisuutta uhkaavan ratkaisun tekijä on niin sanotussa paternalismin oikeuttavassa tilassa eli psykoottinen, kehitysvammainen, lapsi tai dementoitunut vanhus.
Kun Ihmisoikeusliitto nyt lähtee selvittämään lestadiolaisten ehkäisykieltoa ihmisoikeuksien näkökulmasta, se samalla ilmaisee, että edellä kuvattu klassinen tulkinta uskonnonvapaudesta on ehkä riittämätön. Jos uskonnonvapaus nimittäin ymmärrettäisiin klassisessa merkityksessään, ei ehkäisykieltokysymyksessä olisi mitään tutkittavaa.
Klassisen uskonnonvapauskäsityksen rinnalle on ehkäisykieltokeskustelussa ilmestynyt uusia vapaustulkintoja. Tuloksena on käsitteiden sekamelska.
Ensinnäkin on pohdittu, ovatko uskonnollisessa yhteisössä elävän yksilön näkemykset ja päätökset autenttisia vai onko henkilö yhteisön harjoittaman manipulaation uhri. Tällöin kysytään, onko ehkäisykieltoon myöntyminen yksilön aito päätös vai lestadiolaisyhteisön harrastaman suoran tai epäsuoran aivopesun tulos.
Esimerkiksi Suomi24.fi:n keskustelufoorumilla todettiin: "Mutta jos olet kasvanut uskovaisessa perheessä ja sinut on lapsesta asti aivopesty uskoon, et muusta tiedä, vaan seuraat sokeasti uskonoppeja, olivat ne sitten hyväksi tai pahaksi, ja opit vielä pitämään niitä omina mielipiteinäsi."
Klassisen uskonnonvapauskäsityksen rinnalle on siis tullut käsitys yksilön autenttisen eli omaehtoisen uskon turvaamisesta.
Ehkäisykieltokeskustelussa ilmenee myös yksilön mahdollisuuksiin keskittyvä vapauskäsitys. On nimittäin kysytty, onko lestadiolaisperheellä aitoa mahdollisuutta päättää ehkäisystä, jos yhteisön periaatteiden vastaan toimimisen hintana on yhteisön hylkäämäksi tuleminen.
Kun Vauva-lehden keskustelupalstalla väläytettiin mahdollisuutta erota lestadiolaisuudesta, vastaukseksi tuli kipakka kommentti: "Ei se ole niin yksinkertaista. Ero lestadiolaisuudesta on tuskien tie."
Klassinen uskonnonvapauskäsitys luottaa siihen, että yksilöllä on oikeus erota sellaisesta uskonnollisesta yhteisöstä, jonka oppeja hän ei hyväksy tai halua noudattaa. Yhä useammin esitetään kuitenkin näkemys, että yksilöä pitäisi suojella hänen omalta uskonnolliselta yhteisöltään.
Ajatuksena näyttää olevan, että uskonnollisessa yhteisössä pitäisi olla lupa uskoa, mitä huvittaa, ja toimia, miten huvittaa. Muuten yhteisöä pidetään manipuloivana tai yksilön mahdollisuuksia kyseenalaisesti rajoittavana. Kotimaa-lehden keskustelupalstalla kauhisteltiin: "On pöyristyttävää, että lestadiolaiset uskonoppineet tunkeutuvat ihmisten makuuhuoneisiin."
On ymmärrettävää, että internetin keskustelupalstoilta puuttuu käsitteellinen ryhti. Samaan uskonnonvapautta koskevien käsitteiden epäselvyyteen sortui kuitenkin myös Ihmisoikeusliiton pääsihteeri Kristiina Kouros, kun hän totesi (HS 25. 1. 2009): "Emme halua puuttua uskonnonvapauteen vaan muita vapauksia uhkaavaan pakkoon. Ihmisillä pitää myös olla vapaus valita omaan ruumiiseensa liittyvistä asioista, kuten ehkäisystä. Tätä ehkäisevä pakko voi ilmetä monella tavalla, myös yhteisön hiljaisena paineena."
Näyttää siltä, että uskonnonvapauden tulkinta on laajentunut ja monimutkaistunut niistä ajoista, kun uskonnonvapausartiklat on kirjattu kansainvälisiin ihmisoikeusasiakirjoihin. On hyvä, että keskustelua käydään. Samalla on kuitenkin tiedostettava, että kannanotoilla on merkittävät vaikutukset käsityksiimme uskonnonvapaudesta ja että jokaisella käsityksellä uskonnonvapaudesta on uhkansa.
Kun klassista uskonnonvapauskäsitystä voidaan syyttää välinpitämättömyydestä, on muuttuneen uskonnonvapauskäsityksen uhkana orwellilainen "orjuuttaminen vapauden nimissä".
Jos Ihmisoikeusliitto käsittää lestadiolaisten ehkäisykiellon ihmisoikeuksien vastaiseksi, lienee seuraavaksi tulilinjalla Jehovan todistajien verensiirtokielto. Mitä seuraavaksi? Kielletäänkö helvetistä opettaminen mielenterveyden suojelemisen nimissä? Onko lopulta ihanteena sellainen uskonnollisuus, joka ei näy ihmisen elämässä mitenkään?
Muuttunut uskonnonvapauskäsitys voi johtaa siihen, että oudolta vaikuttavan ratkaisun tekevän ihmisen arvellaan olevan manipuloitu, ja julkinen valta puuttuu siksi peliin turvatakseen hänen "autenttisuutensa". Psykoottisten, kehitysvammaisten, lasten ja dementoituneiden vanhusten joukkoon päätyisivät kaikki, joiden ratkaisut eivät noudata yleisesti suvaittuja linjauksia. Tällöin klassisesta uskonnonvapauskäsityksestä on jäljellä vain rippeet, jos niitäkään.
torstaina, helmikuuta 12, 2009
Jatkuva konflikti - osa 2 - Afghanistan
Puhuin aikaisemmassa postauksessani siitä, miten konfliktit sisäryhmän ja ulkoryhmän välillä lisäävät sisäryhmän koheesiota ja nostavat yhteistyön tasoa. Ilman ajoittaisia konflikteja ihmisyhteisö transformoituu joukoksi hedonistisia yksilöitä. Äärimmäinen moralismi voi toki hidastaa yhteisöllisyyden vääjäämätöntä rapautumista.
Monet yhteisöt ovat ylläpitäneet historian aikana vahvaa koheesiota olemalla lähes jatkuvassa konfliktissa ulkopuolisten kanssa. Eräänä esimerkkinä pataanien maineikas paimentolaiskansa. Aleksanteri Suuri, Iso-Britannian imperiumi ja Neuvostoliitto ovat lyöneet vuorollaan päänsä Kyber-solan mäntyihin. Vuonna 2009 USA ja Eurooppa ovat hätää kärsimässä Afghanistanissa. Barack Obama haluaa lähettää lisää amerikkalaisia joukkoja Afghanistaniin ja vaatii myös liittolaisiaan vahvistamaan läsnäoloaan. Obama lupasi jo vaalitaistelun aikana lisätä amerikkalaisten joukkojen määrää Afghanistanissa kymmenellä tuhannella.
Suomikin on ilmeisesti lähettämässä lisäjoukkoja.
Miksi länsi haluaa pysyä Afghanistanissa ja tukea Karzain nukkehallitusta Kabulissa, vaikka Afghanistanissa ei ole juuri raaka-aineita ? Vastauksen antoi ehkä Naton Pääsihteeri kenraali Jaap de Hoop Scheffer vuosi sitten toteamalla, että jos sota Afganistanissa hävitään seurauksena on terrorismin kiihtyminen lännen kaupungeissa:
"This is the front line in the fight against terrorism, and what is happening in the Hindu Kush matters, because if terrorism is not dealt with in Afghanistan, the consequences will be felt not just in Afghanistan and the region, but also in London, Brussels and Amsterdam"
Toisin sanoen mikäli Nato lähtee Afghanistanista pakoon, taleban tulee perässä.
Pataanit ovat elinkykyinen, taistelukykyinen ja vireä kansa, joka ei uhraa syntyvyyttä tasa-arvon alttarille. Afghanistanin syntyvyys on 4,5% - maailman neljänneksi korkein. Korkea syntyvyys mahdollistaa pataanien leviämisen kaikkialle maailmaan.
Afghanistanin köyhyys ja epävakaus generoi lisäksi pakolaisuutta, mikä sekin on omiaan edistämään pataanien leviämistä kaikkialle maailmaan. Vanhasen ja Lynnin mukaan Afghanistan on kaikkien mittarien mukaan äärimmäinen negatiivinen poikkeama siitä, mitä kansallinen äo ennustaisi. BKT, elinajanodote ja koulutustaso ovat kaikki todella reilusti sen regressiokäyrän alapuolella, joka kuvaa BKT:n, elinajanodotteen ja koulutustason riippuvuutta kansallisesta äo:sta.
Sanon vilpittömästi, että tunnen tiettyä ihailua pataaneita kohtaan. Nämä kaverit eivät ainakaan mieti sitä, mitä ulkomaalaiset ajattelevat heistä.
Monet yhteisöt ovat ylläpitäneet historian aikana vahvaa koheesiota olemalla lähes jatkuvassa konfliktissa ulkopuolisten kanssa. Eräänä esimerkkinä pataanien maineikas paimentolaiskansa. Aleksanteri Suuri, Iso-Britannian imperiumi ja Neuvostoliitto ovat lyöneet vuorollaan päänsä Kyber-solan mäntyihin. Vuonna 2009 USA ja Eurooppa ovat hätää kärsimässä Afghanistanissa. Barack Obama haluaa lähettää lisää amerikkalaisia joukkoja Afghanistaniin ja vaatii myös liittolaisiaan vahvistamaan läsnäoloaan. Obama lupasi jo vaalitaistelun aikana lisätä amerikkalaisten joukkojen määrää Afghanistanissa kymmenellä tuhannella.
Suomikin on ilmeisesti lähettämässä lisäjoukkoja.
Miksi länsi haluaa pysyä Afghanistanissa ja tukea Karzain nukkehallitusta Kabulissa, vaikka Afghanistanissa ei ole juuri raaka-aineita ? Vastauksen antoi ehkä Naton Pääsihteeri kenraali Jaap de Hoop Scheffer vuosi sitten toteamalla, että jos sota Afganistanissa hävitään seurauksena on terrorismin kiihtyminen lännen kaupungeissa:
"This is the front line in the fight against terrorism, and what is happening in the Hindu Kush matters, because if terrorism is not dealt with in Afghanistan, the consequences will be felt not just in Afghanistan and the region, but also in London, Brussels and Amsterdam"
Toisin sanoen mikäli Nato lähtee Afghanistanista pakoon, taleban tulee perässä.
Pataanit ovat elinkykyinen, taistelukykyinen ja vireä kansa, joka ei uhraa syntyvyyttä tasa-arvon alttarille. Afghanistanin syntyvyys on 4,5% - maailman neljänneksi korkein. Korkea syntyvyys mahdollistaa pataanien leviämisen kaikkialle maailmaan.
Afghanistanin köyhyys ja epävakaus generoi lisäksi pakolaisuutta, mikä sekin on omiaan edistämään pataanien leviämistä kaikkialle maailmaan. Vanhasen ja Lynnin mukaan Afghanistan on kaikkien mittarien mukaan äärimmäinen negatiivinen poikkeama siitä, mitä kansallinen äo ennustaisi. BKT, elinajanodote ja koulutustaso ovat kaikki todella reilusti sen regressiokäyrän alapuolella, joka kuvaa BKT:n, elinajanodotteen ja koulutustason riippuvuutta kansallisesta äo:sta.
Sanon vilpittömästi, että tunnen tiettyä ihailua pataaneita kohtaan. Nämä kaverit eivät ainakaan mieti sitä, mitä ulkomaalaiset ajattelevat heistä.
tiistaina, helmikuuta 10, 2009
Narsismi - osa 1
Kun viisitoistakesäinen nuorimies käyttää 70% ajastaan sen miettimiseen onko hänen peniksensä tarpeeksi iso ja mitä tytöt ajattelevat hänestä, voi puhua normaalista ihmisen kehitysvaiheesta. Jos kahdeksattakymmenettä käyvä kirjailija kirjoittaa neljäkymmentä vuotta kirjoja, jotka pyörivät hänen peniksensä ja saamisensa ympärillä, voinee sanoa että kyseessä on seksiaddiktio ja narsismi.
Tapanani on lukea vasemmistolainen taloustieteiljän Herbert Gintisin arvosteluja Amazonista. Eilen törmäsin Gintisin arvosteluun Philip Rothin uudesta kirjasta:
A Testosterone-Age Writer's Narcisistic Fantasies
In this short novel, Philip Roth exposes his narcissistic preoccupation with his own declining virility and the declining image of the Great Testosterone Writer in modern society. Roth's character is, of course, Roth himself, with the usual name change. His virility has nothing to do with love, intimacy, tenderness, or procreation. It has to do with conquering---in this book a beautiful, intelligent, capable, highly educated and talented woman who could be his granddaughter. How insufferably boring.
Roth pretends to care about Social Issues, giving us tedious liberal clichés about the current national political scene, but he admits that he really doesn't care about anything but the state of his copulatory capacity.
Roth's preoccupation with the Great Artist takes the form of the book's protagonist attempting to stop a young literary critic from revealing the sordid past of a deceased Great Writer. We know the Great Writer is a Great Man whose writings are simply an externalization of his Great Soul and his Unquenchable Artistic Spirit, because the young woman who lived with him when he died spent the next forty years Cherishing His Memory, rather than living a life of her own. From the afterlife, this Great Writer offers us a manifesto holding that the lowly hoi polloi that comprise the reading public should uncritically revere the Great Writer, and abandon the quest to interpret, criticize, analyze, or personalize this Nietzschian superman.
Perhaps my problem with this book is that I read a novel to learn what the author has discovered about life and the Universe, and I really don't care about his or her personal life, unless this has been in some sense an exceptional life. The only thing exceptional about Roth is his literary success.
Kirja on käännetty suomeksi nimellä Haamu poistuu (WSOY 2008).
Luin toki itsekin parikymppisenä tämän dekadentin narsistin kirjoja tai ainakin nyt pari kirjaa. Kuten luin Henrik Tikkasenkin egotrippejä. Mikä ettei. Mutta aikansa kutakin. Jos joku kysyy miksi kirjoitan Philip Rothista ja narsismista, vastaan että näen narsismin ja hedonismin yhteisöllisyyden vastakohtana. Toisaalta tietynlainen yhteisöllisyys saattaa generoida tällaista narsismia ja hedonismia:
a) tukahduttava äärimmäinen yhteisöllisyys tai poroporvarillinen omahyväisyys saattaa synnyttää vastareaktiona hedonismia
b) elitistinen yläluokkainen tausta luo jo lapsena ihmisessä ajatuksen siitä että hänen tarpeensa ovat muiden tarpeita tärkeämmät ja että moraali ja uskonto on vain alempia luokkia varten
Tapanani on lukea vasemmistolainen taloustieteiljän Herbert Gintisin arvosteluja Amazonista. Eilen törmäsin Gintisin arvosteluun Philip Rothin uudesta kirjasta:
A Testosterone-Age Writer's Narcisistic Fantasies
In this short novel, Philip Roth exposes his narcissistic preoccupation with his own declining virility and the declining image of the Great Testosterone Writer in modern society. Roth's character is, of course, Roth himself, with the usual name change. His virility has nothing to do with love, intimacy, tenderness, or procreation. It has to do with conquering---in this book a beautiful, intelligent, capable, highly educated and talented woman who could be his granddaughter. How insufferably boring.
Roth pretends to care about Social Issues, giving us tedious liberal clichés about the current national political scene, but he admits that he really doesn't care about anything but the state of his copulatory capacity.
Roth's preoccupation with the Great Artist takes the form of the book's protagonist attempting to stop a young literary critic from revealing the sordid past of a deceased Great Writer. We know the Great Writer is a Great Man whose writings are simply an externalization of his Great Soul and his Unquenchable Artistic Spirit, because the young woman who lived with him when he died spent the next forty years Cherishing His Memory, rather than living a life of her own. From the afterlife, this Great Writer offers us a manifesto holding that the lowly hoi polloi that comprise the reading public should uncritically revere the Great Writer, and abandon the quest to interpret, criticize, analyze, or personalize this Nietzschian superman.
Perhaps my problem with this book is that I read a novel to learn what the author has discovered about life and the Universe, and I really don't care about his or her personal life, unless this has been in some sense an exceptional life. The only thing exceptional about Roth is his literary success.
Kirja on käännetty suomeksi nimellä Haamu poistuu (WSOY 2008).
Luin toki itsekin parikymppisenä tämän dekadentin narsistin kirjoja tai ainakin nyt pari kirjaa. Kuten luin Henrik Tikkasenkin egotrippejä. Mikä ettei. Mutta aikansa kutakin. Jos joku kysyy miksi kirjoitan Philip Rothista ja narsismista, vastaan että näen narsismin ja hedonismin yhteisöllisyyden vastakohtana. Toisaalta tietynlainen yhteisöllisyys saattaa generoida tällaista narsismia ja hedonismia:
a) tukahduttava äärimmäinen yhteisöllisyys tai poroporvarillinen omahyväisyys saattaa synnyttää vastareaktiona hedonismia
b) elitistinen yläluokkainen tausta luo jo lapsena ihmisessä ajatuksen siitä että hänen tarpeensa ovat muiden tarpeita tärkeämmät ja että moraali ja uskonto on vain alempia luokkia varten
sunnuntai, helmikuuta 08, 2009
Palkka-erot, Homo Economicus ja kallis signaali
Oikeistoliberaalit näkevät palkka-erot lähinnä positiivisena seikkana. Oikeistoliberaali ajattelee tyypillisesti niin, että kunhan tietty minimitulotaso on turvattu kaikille kansalaisille, ylimenevä tulotaso määräytyköön kysynnän- ja tarjonan perusteella. Esimerkiksi Elinkeinoelämän keskusliitto totesi maaliskuussa:
Elinkeinoelämän keskusliitto EK pitää myönteisenä tietoa, että toimihenkilöiden palkkaerot ovat kasvaneet 2000-luvulla. EK:n mielestä kannustavaa palkkapolitiikkaa pitäisikin kehittää edelleen, sillä se motivoi työntekijöitä edelleen kehittämään osaamistaan.
Jaan osittain oikeistoliberaalin kannan mutta en kokonaan. Totesin jo aiemmin, että korkeat palkaerot alentavat yhteisön koheesiota. Eugeenikko ja kansallimielinen sosialisti Karl Pearson - Galtonin työn jatkaja ja yksi kaikkien aikojen merkittävimpiä tilastotieteilijöitä - onkin todennut:
"Riippumatta siitä saako ryhmien [kansakuntien] välinen taistelu sodan vai taloudellisen kilpailun muodon, ryhmä jonka sisällä kilpailu [ryhmän jäsenten välillä] on luonut laajan proletariaatin, tuhoutuu ensimmäisenä" (Vapaa käännös Karl Pearsonin kirjasta "Socialism and Natural Selection")
Varakkuuden absoluuttinen taso ei tutkimusten mukaan takaa ihmisen onnellisuutta, vaan suhteellinen varakkuus suhteessa muihin ihmisiin - lähinnä tosin omaan sosiaaliseen viitekehykseen. Kateus ei ole sairaus sen enempää kuin mustsukkaisuus tai ulkoryhmän demonisointi, vaikka niin usein halutaan esittää. Kateus on ihmisen lajityypillisimpiä ominaisuuksia.
Suuria tuloeroja voidaan näemmä kritisoida myäs ekologisesta näkökulmasta. Olli Tammilehto arvosteli Helsingin Sanomissa Hervé Kempfin kirjan How the Rich Are Destroying the Earth seuraavasti:
Näin rikkaat tuhoavat maapallon
Äveriäimpien vaikutus korostuu, koska me muut matkimme heitä
Kun Sivistynyt Suomalainen lukee kirjasta, jonka nimi on "Kuinka rikkaat tuhoavat maapallon", hän varmaan vääntelehtii vaivautuneena nojatuolissaan: taas jonkun jalat ilmassa seisovan ääriliikkeen jäsenen typerä pamfletti!
Voi kuitenkin olla, että tämä lukija ei vain tiedä, mitä kello on. Suuren ranskalaisen éditions du Seuil -kustantamon alkujaan vuonna 2007 nimellä Comment les riches détruisent la planète julkaisema kirja on ollut myynti- ja arvostelumenestys.
Se on käännetty kreikaksi, italiaksi ja espanjaksi. Tekijä, Hervé Kempf, on Le Monde -sanomalehden ympäristötoimittaja ja avoimesti ei-marxilainen.
Englanninkielisen laitoksen nimi on How the Rich Are Destroying the Earth. Alku on tuttua luettavaa kaikille viimeaikaista ympäristökeskustelua seuranneille: jollei ilmastonmuutosta, lajikatoa ja yleistä saastumista pysäytetä nopeasti, ihmiset elävät kohta useimmille nykyorganismeille vihamielisellä planeetalla – siis ne, jotka ylipäänsä elävät.
Kempf ei kuitenkaan vieritä syytä tuhotrendistä holtittomasti lisääntyville köyhille tai supermarketeissa harhailevalle globaalille keskiluokalle, kuten yleensä tehdään. Planeettamme tuhoprosessien "ensimmäinen liikuttaja" on Kempfin mukaan globaali yläluokka.
Siihen kuuluu yhtäältä joitakin kymmeniätuhansia hyperrikkaita ja toisaalta näitä totteleva ja näiden etuja ajava äveriäs, pääjohtajista, poliitikoista, huippubyrokraateista, valtavirran tutkijoista ynnä muista sellaisista koostuva eliitti, jota Kempf kutsuu neuvostotermillä nomenklatuura.
Nyt Sivistynyt Suomalainen haluaa varmaan huomauttaa, että eihän tämä yläluokka yhteensäkään kuluta planeettamme elonkehää lähimainkaan niin paljon kuin keskiluokka: yläluokkaanhan kuuluu niin perin vähän ihmisiä.
Tämän vastaväitteen Kempf toki tuntee. Hänen teesinsä ei perustukaan eliitin yhteenlaskettuun kulutukseen vaan heidän valtaansa ja heidän luomaansa kulutuskeskeiseen elämänmalliin, jota kaikki muut yhteiskuntakerrostumat yrittävät jäljitellä, enemmän tai vähemmän.
Jälkimmäistä seikkaa Kempf käsittelee laajalti.
Hän perustaa teesinsä yhdysvaltainnorjalaisen sosiologiklassikon Thorstein Veblenin teoriaan, jonka tämä esitti vuonna 1899 ilmestyneessä kirjassaan Theory of the Leisure Class (suom. Joutilas luokka, 2002).
Veblen väitti jo tuolloin, ettei tuotannon riittämätön määrä ollut mikään ongelma: hyödyllisiin tarkoitusperiin vaadittava tuotantotaso oli jokseenkin helppo saavuttaa. Valtavasti tuotantoa sen sijaan tarvitaan siihen, että ylin luokka erottuu hiukan vähemmän varakkaista ja he taas hiukan köyhemmistä ja niin edelleen.
Kun yläluokan jäsenet kilpailevat keskenään ja nostavat kulutustaan, kulutusmäärät kasvavat ketjussa läpi koko yhteiskunnan maapallolle tuhoisin seurauksin.
Vaikka Veblenin kuvaama ilmiö on merkittävä, Kempf ei näytä huomaavan, että nyky-yhteiskunnassa on myös muita mekanismeja, joilla kulutusta nostetaan tarpeettomasti.
Niistä tärkein lienee moderni mainonta, joka liittää uusiin esineisiin korkean yhteiskunnallisen statuksen lisäksi paljon muita asiaankuulumattomia merkityksiä: esimerkiksi ekologisuuden, seksuaalisen tai vertaisryhmässä menestymisen assosiaation.
Kempf ei liiemmin kiinnitä huomiota siihen, ettei kulutuskilpailu ole suinkaan itsestään selvä ilmiö, vaan erilaiset paikalliset ja alueelliset sekä osa- ja alakulttuurit luovat omia normeja ja elämänkäsityksiä, jotka vähentävät ratkaisevasti ulkopuolisten rikkaiden elämäntavan houkuttelevuutta.
Näiden kulttuurien murtaminen poliittisista tai taloudellisista syistä luo taas uusia kulutuskansalaisia.
Kirjassa tuodaan esiin, miten terrorismin vastustamisen ja turvallisuuden nimissä säädetyt uudet lait kaventavat demokratiaa. Se valta, mikä kansalta viedään, siirtyy rikkaille ja nomenklatuuralle.
Rikkaiden mahdin käsittely jää Kempfiltä kuitenkin puolitiehen.
Hän ei juuri käsittele niitä instituutioita, joiden puitteissa eliitti käyttää valtaansa. Tässä suhteessa Leslie Sklairin tai jonkin muun globaalia eliittivaltaa tutkineen nykysosiologin teksteihin tutustuminen olisi auttanut.
Silti How the Rich Are Destroying the Earth on monessa suhteessa ansiokas, ja Kempf valaisee vaikeaa teemaansa lukuisten häkellyttävien esimerkkien avulla.
Veblenin Homo Economicus -kritiikki
Veblenin Joutilas Luoka, johon Tammilehto viittaa on varhainen taloustieteen rationaliteettioletuksen kritiikki, josta on tullut jo klassikko. (Katso Veblenin hyödyke Association of Evolutionary Economics järjestön sivulta.)
Siinä missä valtavirran taloustiede näkee ihmisen rationaalisena ja hyötyä tavoittelevana Homo Economicuksena, Veblen näkee ihmisen täysin irrationaalisena olentona, joka toimii oman sosiaalisen statuksensa kohottamiseksi välittämättä omasta onnellisuudestaan. Joutoluokka käyttää aikansa erilaisiin toinen toistaan turhempiin harrastuksiin ja rahansa turhien tuotteiden hankintaan - ainoana - tosin useimmiten tiedostamattomana - päämääränään tehdä "hajurakoa" rahvaaseen ja näin nostaa omaa statustaan. Nykyäänkin puhutaan Veblenin hyödykkeestä, kun viitataan tuotteisiin, joiden kysyntä nousee sitä enemmän mitä korkeammaksi tuotteen hinta nousee.
Veblenin hyödyke on käsittääkseni erikoistapaus niin sanotusta kalliista signaalista. Kallis signaali on ilmiö, joka on oleellinen sekä biologiassa että taloustieteessä. Kalliilla signaalilla eläin tai taloudellinen toimija viestittää korkeaa laatuaan ja/tai statustaan muille.
Biologiassa esimerkki kalliista signaalista on riikinkukon pyrstö. Pyrstö on riikinkukkouroksen liikkumista vaikeuttava "vamma", mutta se signaloi riikinkukkouroksen korkeaa laatua riikinkukkonaaraille. Muita esimerkkejä kaliista signaalista on gasellien tapa esittää korkeita hyppyjä nälkäiselle leijonalle.
Gaselli viestittää hypyillään leijonalle, että "minä olen niin terve, vahva ja nopea että voin vaarankin vaaniessa haaskata energiaani tällaiseen turhaan pomppimiseen". Leijona jättää hyppivät gasellit yleensä rauhaan uhria valitessaan. Koska heikolla gasellilla ei ole varaa harjoittaa tällaista energiaa kuluttavaa ylimääräistä hyppimistä, leijona voi luottaa siihen että hyppiminen on rehellinen signaali hyvästä laadusta.
Taloustieteen esimerkki kalliista signaalista on koulutus: Vaikka työntekijän käymällä koulutuksella ei olisi mitään liityntää työhön, koulutuksen on todettu parantavan henkilön mahdollisuutta tulla valituksi työpaikkaan. Loppuunsaatettu koulutus nimittäin signaloi aina tiettyä pitkäjänteisyyttä ja muuta laatua.
Luettelo kalliista signaaleista on pitkä ja vaikuttava:
Varakkuutta on aina haluttu signaloida - turhien harrastusten ja kerskakulutuksen lisäksi varakkuutta voidaan signaloida esimerkiksi hyväntekeväisyydellä.
Hyväntekeväisyyttä eivät harrasta vain ihmiset. Biologipariskunta Zahavi ja Zahavi kertoo kirjassaan Handicap Principle, joka ensi kertaa toi kalliin signaalin biologiaan, tutkimistaan linnuista, jotka syöttivät lajitoveriensa poikasia niin kiihkeästi, että poikaset ylensöivät. Vahvemmat linnut jopa estivät heikompia lintuja syöttämästä poikasia.
Vaaran uhatessa lintuparvea linnut kilpailivat siitä mikä niistä saa "etulinjassa" puolustaa parvea. Vahvemmat linnut jopa estivät heikompia lintuja osallistumasta puolustukseen.
Gasellin hypyt selitettiin aiemmin niin, että gaselli hypyillään ilmoitti laumansa jäsenille vaarasta. Tosiasiassa gasellin hyppimisellä - sen kummemmin kuin ihmisen hyväntekeväisyydelläkään - ei ole alunperin mitään tekemistä minkäänlaisen altruismin kanssa. Hyväntekeväisyyden sijasta rikkaatkin voivat yhtä hyvin käyttää ylimääräiset varansa kerskakulutukseen, mikäli halusivat osoittaa varakkuuttaan.
Ainoa mikä selittää hyväntekeväisyyden yleisyyttä kalliina signaalina on todennäköisesti se, että kun esimerkiksi eräät intialaiset maharadjat harjoittivat hyväntekeväisyyttä tai kansan sivistämistä kalliina signaalina, maharadjan hallitsema valtio vahvistui muiden valtioiden kustannuksella. Tapa levisi valtion kukoistaessa.
Elinkeinoelämän keskusliitto EK pitää myönteisenä tietoa, että toimihenkilöiden palkkaerot ovat kasvaneet 2000-luvulla. EK:n mielestä kannustavaa palkkapolitiikkaa pitäisikin kehittää edelleen, sillä se motivoi työntekijöitä edelleen kehittämään osaamistaan.
Jaan osittain oikeistoliberaalin kannan mutta en kokonaan. Totesin jo aiemmin, että korkeat palkaerot alentavat yhteisön koheesiota. Eugeenikko ja kansallimielinen sosialisti Karl Pearson - Galtonin työn jatkaja ja yksi kaikkien aikojen merkittävimpiä tilastotieteilijöitä - onkin todennut:
"Riippumatta siitä saako ryhmien [kansakuntien] välinen taistelu sodan vai taloudellisen kilpailun muodon, ryhmä jonka sisällä kilpailu [ryhmän jäsenten välillä] on luonut laajan proletariaatin, tuhoutuu ensimmäisenä" (Vapaa käännös Karl Pearsonin kirjasta "Socialism and Natural Selection")
Varakkuuden absoluuttinen taso ei tutkimusten mukaan takaa ihmisen onnellisuutta, vaan suhteellinen varakkuus suhteessa muihin ihmisiin - lähinnä tosin omaan sosiaaliseen viitekehykseen. Kateus ei ole sairaus sen enempää kuin mustsukkaisuus tai ulkoryhmän demonisointi, vaikka niin usein halutaan esittää. Kateus on ihmisen lajityypillisimpiä ominaisuuksia.
Suuria tuloeroja voidaan näemmä kritisoida myäs ekologisesta näkökulmasta. Olli Tammilehto arvosteli Helsingin Sanomissa Hervé Kempfin kirjan How the Rich Are Destroying the Earth seuraavasti:
Näin rikkaat tuhoavat maapallon
Äveriäimpien vaikutus korostuu, koska me muut matkimme heitä
Kun Sivistynyt Suomalainen lukee kirjasta, jonka nimi on "Kuinka rikkaat tuhoavat maapallon", hän varmaan vääntelehtii vaivautuneena nojatuolissaan: taas jonkun jalat ilmassa seisovan ääriliikkeen jäsenen typerä pamfletti!
Voi kuitenkin olla, että tämä lukija ei vain tiedä, mitä kello on. Suuren ranskalaisen éditions du Seuil -kustantamon alkujaan vuonna 2007 nimellä Comment les riches détruisent la planète julkaisema kirja on ollut myynti- ja arvostelumenestys.
Se on käännetty kreikaksi, italiaksi ja espanjaksi. Tekijä, Hervé Kempf, on Le Monde -sanomalehden ympäristötoimittaja ja avoimesti ei-marxilainen.
Englanninkielisen laitoksen nimi on How the Rich Are Destroying the Earth. Alku on tuttua luettavaa kaikille viimeaikaista ympäristökeskustelua seuranneille: jollei ilmastonmuutosta, lajikatoa ja yleistä saastumista pysäytetä nopeasti, ihmiset elävät kohta useimmille nykyorganismeille vihamielisellä planeetalla – siis ne, jotka ylipäänsä elävät.
Kempf ei kuitenkaan vieritä syytä tuhotrendistä holtittomasti lisääntyville köyhille tai supermarketeissa harhailevalle globaalille keskiluokalle, kuten yleensä tehdään. Planeettamme tuhoprosessien "ensimmäinen liikuttaja" on Kempfin mukaan globaali yläluokka.
Siihen kuuluu yhtäältä joitakin kymmeniätuhansia hyperrikkaita ja toisaalta näitä totteleva ja näiden etuja ajava äveriäs, pääjohtajista, poliitikoista, huippubyrokraateista, valtavirran tutkijoista ynnä muista sellaisista koostuva eliitti, jota Kempf kutsuu neuvostotermillä nomenklatuura.
Nyt Sivistynyt Suomalainen haluaa varmaan huomauttaa, että eihän tämä yläluokka yhteensäkään kuluta planeettamme elonkehää lähimainkaan niin paljon kuin keskiluokka: yläluokkaanhan kuuluu niin perin vähän ihmisiä.
Tämän vastaväitteen Kempf toki tuntee. Hänen teesinsä ei perustukaan eliitin yhteenlaskettuun kulutukseen vaan heidän valtaansa ja heidän luomaansa kulutuskeskeiseen elämänmalliin, jota kaikki muut yhteiskuntakerrostumat yrittävät jäljitellä, enemmän tai vähemmän.
Jälkimmäistä seikkaa Kempf käsittelee laajalti.
Hän perustaa teesinsä yhdysvaltainnorjalaisen sosiologiklassikon Thorstein Veblenin teoriaan, jonka tämä esitti vuonna 1899 ilmestyneessä kirjassaan Theory of the Leisure Class (suom. Joutilas luokka, 2002).
Veblen väitti jo tuolloin, ettei tuotannon riittämätön määrä ollut mikään ongelma: hyödyllisiin tarkoitusperiin vaadittava tuotantotaso oli jokseenkin helppo saavuttaa. Valtavasti tuotantoa sen sijaan tarvitaan siihen, että ylin luokka erottuu hiukan vähemmän varakkaista ja he taas hiukan köyhemmistä ja niin edelleen.
Kun yläluokan jäsenet kilpailevat keskenään ja nostavat kulutustaan, kulutusmäärät kasvavat ketjussa läpi koko yhteiskunnan maapallolle tuhoisin seurauksin.
Vaikka Veblenin kuvaama ilmiö on merkittävä, Kempf ei näytä huomaavan, että nyky-yhteiskunnassa on myös muita mekanismeja, joilla kulutusta nostetaan tarpeettomasti.
Niistä tärkein lienee moderni mainonta, joka liittää uusiin esineisiin korkean yhteiskunnallisen statuksen lisäksi paljon muita asiaankuulumattomia merkityksiä: esimerkiksi ekologisuuden, seksuaalisen tai vertaisryhmässä menestymisen assosiaation.
Kempf ei liiemmin kiinnitä huomiota siihen, ettei kulutuskilpailu ole suinkaan itsestään selvä ilmiö, vaan erilaiset paikalliset ja alueelliset sekä osa- ja alakulttuurit luovat omia normeja ja elämänkäsityksiä, jotka vähentävät ratkaisevasti ulkopuolisten rikkaiden elämäntavan houkuttelevuutta.
Näiden kulttuurien murtaminen poliittisista tai taloudellisista syistä luo taas uusia kulutuskansalaisia.
Kirjassa tuodaan esiin, miten terrorismin vastustamisen ja turvallisuuden nimissä säädetyt uudet lait kaventavat demokratiaa. Se valta, mikä kansalta viedään, siirtyy rikkaille ja nomenklatuuralle.
Rikkaiden mahdin käsittely jää Kempfiltä kuitenkin puolitiehen.
Hän ei juuri käsittele niitä instituutioita, joiden puitteissa eliitti käyttää valtaansa. Tässä suhteessa Leslie Sklairin tai jonkin muun globaalia eliittivaltaa tutkineen nykysosiologin teksteihin tutustuminen olisi auttanut.
Silti How the Rich Are Destroying the Earth on monessa suhteessa ansiokas, ja Kempf valaisee vaikeaa teemaansa lukuisten häkellyttävien esimerkkien avulla.
Veblenin Homo Economicus -kritiikki
Veblenin Joutilas Luoka, johon Tammilehto viittaa on varhainen taloustieteen rationaliteettioletuksen kritiikki, josta on tullut jo klassikko. (Katso Veblenin hyödyke Association of Evolutionary Economics järjestön sivulta.)
Siinä missä valtavirran taloustiede näkee ihmisen rationaalisena ja hyötyä tavoittelevana Homo Economicuksena, Veblen näkee ihmisen täysin irrationaalisena olentona, joka toimii oman sosiaalisen statuksensa kohottamiseksi välittämättä omasta onnellisuudestaan. Joutoluokka käyttää aikansa erilaisiin toinen toistaan turhempiin harrastuksiin ja rahansa turhien tuotteiden hankintaan - ainoana - tosin useimmiten tiedostamattomana - päämääränään tehdä "hajurakoa" rahvaaseen ja näin nostaa omaa statustaan. Nykyäänkin puhutaan Veblenin hyödykkeestä, kun viitataan tuotteisiin, joiden kysyntä nousee sitä enemmän mitä korkeammaksi tuotteen hinta nousee.
Veblenin hyödyke on käsittääkseni erikoistapaus niin sanotusta kalliista signaalista. Kallis signaali on ilmiö, joka on oleellinen sekä biologiassa että taloustieteessä. Kalliilla signaalilla eläin tai taloudellinen toimija viestittää korkeaa laatuaan ja/tai statustaan muille.
Biologiassa esimerkki kalliista signaalista on riikinkukon pyrstö. Pyrstö on riikinkukkouroksen liikkumista vaikeuttava "vamma", mutta se signaloi riikinkukkouroksen korkeaa laatua riikinkukkonaaraille. Muita esimerkkejä kaliista signaalista on gasellien tapa esittää korkeita hyppyjä nälkäiselle leijonalle.
Gaselli viestittää hypyillään leijonalle, että "minä olen niin terve, vahva ja nopea että voin vaarankin vaaniessa haaskata energiaani tällaiseen turhaan pomppimiseen". Leijona jättää hyppivät gasellit yleensä rauhaan uhria valitessaan. Koska heikolla gasellilla ei ole varaa harjoittaa tällaista energiaa kuluttavaa ylimääräistä hyppimistä, leijona voi luottaa siihen että hyppiminen on rehellinen signaali hyvästä laadusta.
Taloustieteen esimerkki kalliista signaalista on koulutus: Vaikka työntekijän käymällä koulutuksella ei olisi mitään liityntää työhön, koulutuksen on todettu parantavan henkilön mahdollisuutta tulla valituksi työpaikkaan. Loppuunsaatettu koulutus nimittäin signaloi aina tiettyä pitkäjänteisyyttä ja muuta laatua.
Luettelo kalliista signaaleista on pitkä ja vaikuttava:
Varakkuutta on aina haluttu signaloida - turhien harrastusten ja kerskakulutuksen lisäksi varakkuutta voidaan signaloida esimerkiksi hyväntekeväisyydellä.
Hyväntekeväisyyttä eivät harrasta vain ihmiset. Biologipariskunta Zahavi ja Zahavi kertoo kirjassaan Handicap Principle, joka ensi kertaa toi kalliin signaalin biologiaan, tutkimistaan linnuista, jotka syöttivät lajitoveriensa poikasia niin kiihkeästi, että poikaset ylensöivät. Vahvemmat linnut jopa estivät heikompia lintuja syöttämästä poikasia.
Vaaran uhatessa lintuparvea linnut kilpailivat siitä mikä niistä saa "etulinjassa" puolustaa parvea. Vahvemmat linnut jopa estivät heikompia lintuja osallistumasta puolustukseen.
Gasellin hypyt selitettiin aiemmin niin, että gaselli hypyillään ilmoitti laumansa jäsenille vaarasta. Tosiasiassa gasellin hyppimisellä - sen kummemmin kuin ihmisen hyväntekeväisyydelläkään - ei ole alunperin mitään tekemistä minkäänlaisen altruismin kanssa. Hyväntekeväisyyden sijasta rikkaatkin voivat yhtä hyvin käyttää ylimääräiset varansa kerskakulutukseen, mikäli halusivat osoittaa varakkuuttaan.
Ainoa mikä selittää hyväntekeväisyyden yleisyyttä kalliina signaalina on todennäköisesti se, että kun esimerkiksi eräät intialaiset maharadjat harjoittivat hyväntekeväisyyttä tai kansan sivistämistä kalliina signaalina, maharadjan hallitsema valtio vahvistui muiden valtioiden kustannuksella. Tapa levisi valtion kukoistaessa.
torstaina, helmikuuta 05, 2009
Käpykaartilainen
Kun Suomi ja Neuvostoliitto kesällä 1941 ajautuivat taas sotaan keskenään, suomalaiset miehet lähtivät suurin joukoin rintamalle. Sanon "ajautuivat", koska en aio spekuloida sillä miksi sota syttyi.
Miesten mielissä liikkui varmasti monenlaisia ajatuksia siitä, miksi rintamalle lähdettiin. Joku lähti koska pakotettiin: "Mennään nyt kun herrat ovat taas saaneet sodan aikaan". Useimmat lähtivät todennäköisesti velvollisuuden tunnosta, puolustaakseen isänmaataan ja palauttaakseen Tarton rauhan rajat. Jotkut lähtivät täynnä vihaa venäläisiä kohtaan.
Jotkut näkivät jatkosodassa mahdollisuuden lunastaa Vienan ja Aunuksen kansoille annettu pyhä lupaus ja toteuttaa ihanne Suur-Suomesta. Häpeä ja suuttumus Mannerheimin antaman Miekkavalan lupausten pettämisestä olikin ollut suuri ja sai Elias Simojoen aikoinaan kirjoittamaan Mannerheimille:
"Sen testamentin vaatimukset olisitte voineet silloin kirjoittaa meidän pistimiemme kärjillä ja silloin ne olisivat voineet toteutua. Mutta Te ette tehneet sitä sillä Te olitte ritari, joka pistitte aikanaan miekkanne tuppeen jättäen hallitusvallan tehtäväksi Vapaussodan kentällä sanellun testamentin täyttämisen. Me kaikki liiankin katkerasti tiedämme kuinka siinä kävi."
(Sen sijaan kukaan ei lähtenyt valtaamaan Suomen puunjaollusteollisuudelle lisää raaka-ainevaroja. Ne Homo Economicukset, joilla oli tämä peruste sotaponnistuksille, olivat muualla kuin etulinjassa.)
Noin 1500 suomalaista miestä ei lähtenyt rintamalle vaan piiloutui metsiin. Kuka pelkuruudesta kuka muista syistä. Isoäitini kotikylässä moni mies liittyi käpykaartiin.
Sodan jälkeen Neuvostoliitto vaati suomalaisia armahtamaan nämä rintamakarkurit, koska Neuvostoliitto halusi nähdä heidät fasismin vastaisen sodan taistelijoina. Kun isoäitini kotikylän käpykaartilaisilta kysyttiin sodan jälkeen syitä käpykaartiin menoonsa, erästä Pekkaa lukuunottamatta kaikki sanoivat lähteneensä metsään taistelemaan fasismia vastaan rauhan puolesta.
Pekka totesi kysyttäessä lähteneensä metsään silkkaa pelkuruuttaan. Kuulin Pekan tarinan lapsena talvisodan ja jatkosodan veteraanilta, joka oli menettänyt molemmat veljensä sodassa. Hän kertoi Pekan tarinan hyväntuulisesti naureskellen. Ei ehkä hyväksyen mutta ainakin ymmärtäen.
Monet antifasismin sankareiksi sodan jälkeen heittäytyneet uskoivat itsekin omat tarinansa. Siitä kertoo mm. se, että isoäitini kotikylässä oli mosse tavallisin auto vielä silloinkin kun kaikkialla muualla Ala-Satakunnassa länsiautot olivat yleistyneet.
Ihmisen aivot on niin rakennettu, että ihminen keksii (jälkikäteen!) selityksen mille tahansa teolleen ja uskoo jopa itse omat selityksensä. Ihmisen on helpompi vakuuttaa toiset ihmiset omien valheittensa todenperäisyydestä, jos itsekin uskoo valheisiinsa. Aivot on ihmisen pr-osasto. (Lähde: Robert Wright, Moral Animal)
Pekka kai ajatteli, että on parempi puhua totta kuin jauhaa paskaa. Pekka ei ollut ehkä kovin "viisas", mutta ei kai pitänyt paskan mausta suussaan.
Miesten mielissä liikkui varmasti monenlaisia ajatuksia siitä, miksi rintamalle lähdettiin. Joku lähti koska pakotettiin: "Mennään nyt kun herrat ovat taas saaneet sodan aikaan". Useimmat lähtivät todennäköisesti velvollisuuden tunnosta, puolustaakseen isänmaataan ja palauttaakseen Tarton rauhan rajat. Jotkut lähtivät täynnä vihaa venäläisiä kohtaan.
Jotkut näkivät jatkosodassa mahdollisuuden lunastaa Vienan ja Aunuksen kansoille annettu pyhä lupaus ja toteuttaa ihanne Suur-Suomesta. Häpeä ja suuttumus Mannerheimin antaman Miekkavalan lupausten pettämisestä olikin ollut suuri ja sai Elias Simojoen aikoinaan kirjoittamaan Mannerheimille:
"Sen testamentin vaatimukset olisitte voineet silloin kirjoittaa meidän pistimiemme kärjillä ja silloin ne olisivat voineet toteutua. Mutta Te ette tehneet sitä sillä Te olitte ritari, joka pistitte aikanaan miekkanne tuppeen jättäen hallitusvallan tehtäväksi Vapaussodan kentällä sanellun testamentin täyttämisen. Me kaikki liiankin katkerasti tiedämme kuinka siinä kävi."
(Sen sijaan kukaan ei lähtenyt valtaamaan Suomen puunjaollusteollisuudelle lisää raaka-ainevaroja. Ne Homo Economicukset, joilla oli tämä peruste sotaponnistuksille, olivat muualla kuin etulinjassa.)
Noin 1500 suomalaista miestä ei lähtenyt rintamalle vaan piiloutui metsiin. Kuka pelkuruudesta kuka muista syistä. Isoäitini kotikylässä moni mies liittyi käpykaartiin.
Sodan jälkeen Neuvostoliitto vaati suomalaisia armahtamaan nämä rintamakarkurit, koska Neuvostoliitto halusi nähdä heidät fasismin vastaisen sodan taistelijoina. Kun isoäitini kotikylän käpykaartilaisilta kysyttiin sodan jälkeen syitä käpykaartiin menoonsa, erästä Pekkaa lukuunottamatta kaikki sanoivat lähteneensä metsään taistelemaan fasismia vastaan rauhan puolesta.
Pekka totesi kysyttäessä lähteneensä metsään silkkaa pelkuruuttaan. Kuulin Pekan tarinan lapsena talvisodan ja jatkosodan veteraanilta, joka oli menettänyt molemmat veljensä sodassa. Hän kertoi Pekan tarinan hyväntuulisesti naureskellen. Ei ehkä hyväksyen mutta ainakin ymmärtäen.
Monet antifasismin sankareiksi sodan jälkeen heittäytyneet uskoivat itsekin omat tarinansa. Siitä kertoo mm. se, että isoäitini kotikylässä oli mosse tavallisin auto vielä silloinkin kun kaikkialla muualla Ala-Satakunnassa länsiautot olivat yleistyneet.
Ihmisen aivot on niin rakennettu, että ihminen keksii (jälkikäteen!) selityksen mille tahansa teolleen ja uskoo jopa itse omat selityksensä. Ihmisen on helpompi vakuuttaa toiset ihmiset omien valheittensa todenperäisyydestä, jos itsekin uskoo valheisiinsa. Aivot on ihmisen pr-osasto. (Lähde: Robert Wright, Moral Animal)
Pekka kai ajatteli, että on parempi puhua totta kuin jauhaa paskaa. Pekka ei ollut ehkä kovin "viisas", mutta ei kai pitänyt paskan mausta suussaan.
maanantaina, helmikuuta 02, 2009
Kenen orja sinä olet päättänyt olla ?
Nikolas kysyi aikoinaan kenen orja sinä olet ?.
Nikolaksen kirjoitus tuli mieleen kun luki Sofi Oksasen lostavaa Kyyditystä.
Kyyditys kuvaa kahden naisen elämää - orjan ja vapaan. Aliide alistui kommunistin vaimoksi pelastaakseen henkensä. Ingel "valitsi" metsäveljen, rakkauden, pakkosiirron ja vapaan ihmisen elämän Siperiassa.
Aliide menetti kaiken, mutta Ingel säilytti muiston Virosta.
Sama Otava tuikki Vladivostokin kuin Vironkin taivaalla. Otavaa Ingel katseli. Ingel säilytti sielunsa, ihanteensa ja muistonsa ja hän siirsi ne tyttärentyttärelleen Zaralle. Aliide myi itsensä orjaksi ja hylkäsi ihanteensa. Tyttärelleen Talvelle Aliide ei voinut kertoa elämästään mitään ja yhteys sukupolvien välillä katkesi Aliideen.
Virolaiset elivät orjan elämää Neuvosto-Virossa. Virolaiset olivat venäläisten orjia kuten he olivat olleet saksalaisten orjia Vanha-Liivinmaalla. Virolaiset näkivät miten Neuvostohallitus toi junalasteittain venäläisiä työläisiä Viron uusiin tehtaisiin. Maahanmuuttajille annnettiin Oksasen mukaan parhaat asunnot ja he toimivat herran elkein. Virolaisten osuus väestöstä laski koko ajan. (Silloin tätä Viron demografista muutosta uskallettiin Suomessa valitella. Kekkosen aikana !)
Virolaiset eivät juuri protestoineet. He päättivät olla hiljaa ja taipua Aliiden lailla. He halveksivat maahanmuuttajia ja vihasivat kommunisteja niin kuin orja on aina vihannut isäntäänsä. He pitävät venäläisiä barbaareina, mutta eivät sanoneet sitä ääneen. Erityisesti he vihasivat virolaisia kommunisteja. Rohkeimmat pilkkasivat virolaisia kommunisteja puhuttelemalla näitä aina venäjäksi. Nämä orjuudesta kieltäytyjät siirrettiin vuorollaan Siperiaan.
Hrutshev rehabilisoi aikoinaan Siperiaan lähetetyt virolaiset. Pakkosiirretyt palasivat, mutta heidän tahtonsa oli usein murrettu. Aliide huomasi, että nämä eivät koskaan valittaneet saamastaan kohtalosta.
Orjuus on usein oma valinta. Sitä se on erityisesti nyky-Suomessa, jossa kapinoitsija joutuu korkeintaan rienaamisen ja sosiaalisen eristämisen kohteeksi, saa sakkorangaistuksen tai menettää työpaikkansa.
Kukaan ei ole toivottomammin orjuutettu kuin nuo, jotka kuvittelevat olevansa vapaita. Turvatakseen vapautensa, hyvinvointinsa, elintasonsa ja omistusasuntonsa suomalainen on hiljaa maahanmuutosta ja suostuu taipumaan työpaikallaan mihin tahansa nöyryytykseen. Orja pelkää mitä hänestä sanotaan.
Orjuus tuo mukaan vihan, kyynisyyden ja katkeruuden. Kyynisyyttä monet luulevat viisaudeksi. Suomalainen on orja. Suurin osa suomalaisista ajattelee että afrikkalainen ja islamilainen maahanmuutto ei ole hyvästä. Orja ei sano tätä ääneen. Kirjoittaa viestinsä korkeintaan vessan seinään. Orja luulee olevaansa viisas, mutta hän on kyynikko. Orja luulee olevansa kriittinen, mutta hän on narisija. Orja vihaa ja on katkera.
Orjien lisäksi Suomessa on myös maanpettureita. Kuten virolainen kommunisti suomalainenkin maanpetturi pitää itseään parempana ihmisenä. Mikä koomisinta he pitävät itseään vahvoina, kun he kiduttavat muita. Heidän "vahvuutensa" perustuu heidän herrojensa (väkivaltakoneiston) tukeen. Väkivaltakoneiston nimi voi olla NKVD, Stasi tai valtionsyyttäjä, mutta yhteistä kaikille on se että väkivaltakoneiston kätyri ja ilmiantaja ei ole vahva vaan hän on surkea ihmisraunio, jolle on annettu valtaa.
Nikolaksen kirjoitus tuli mieleen kun luki Sofi Oksasen lostavaa Kyyditystä.
Kyyditys kuvaa kahden naisen elämää - orjan ja vapaan. Aliide alistui kommunistin vaimoksi pelastaakseen henkensä. Ingel "valitsi" metsäveljen, rakkauden, pakkosiirron ja vapaan ihmisen elämän Siperiassa.
Aliide menetti kaiken, mutta Ingel säilytti muiston Virosta.
Sama Otava tuikki Vladivostokin kuin Vironkin taivaalla. Otavaa Ingel katseli. Ingel säilytti sielunsa, ihanteensa ja muistonsa ja hän siirsi ne tyttärentyttärelleen Zaralle. Aliide myi itsensä orjaksi ja hylkäsi ihanteensa. Tyttärelleen Talvelle Aliide ei voinut kertoa elämästään mitään ja yhteys sukupolvien välillä katkesi Aliideen.
Virolaiset elivät orjan elämää Neuvosto-Virossa. Virolaiset olivat venäläisten orjia kuten he olivat olleet saksalaisten orjia Vanha-Liivinmaalla. Virolaiset näkivät miten Neuvostohallitus toi junalasteittain venäläisiä työläisiä Viron uusiin tehtaisiin. Maahanmuuttajille annnettiin Oksasen mukaan parhaat asunnot ja he toimivat herran elkein. Virolaisten osuus väestöstä laski koko ajan. (Silloin tätä Viron demografista muutosta uskallettiin Suomessa valitella. Kekkosen aikana !)
Virolaiset eivät juuri protestoineet. He päättivät olla hiljaa ja taipua Aliiden lailla. He halveksivat maahanmuuttajia ja vihasivat kommunisteja niin kuin orja on aina vihannut isäntäänsä. He pitävät venäläisiä barbaareina, mutta eivät sanoneet sitä ääneen. Erityisesti he vihasivat virolaisia kommunisteja. Rohkeimmat pilkkasivat virolaisia kommunisteja puhuttelemalla näitä aina venäjäksi. Nämä orjuudesta kieltäytyjät siirrettiin vuorollaan Siperiaan.
Hrutshev rehabilisoi aikoinaan Siperiaan lähetetyt virolaiset. Pakkosiirretyt palasivat, mutta heidän tahtonsa oli usein murrettu. Aliide huomasi, että nämä eivät koskaan valittaneet saamastaan kohtalosta.
Orjuus on usein oma valinta. Sitä se on erityisesti nyky-Suomessa, jossa kapinoitsija joutuu korkeintaan rienaamisen ja sosiaalisen eristämisen kohteeksi, saa sakkorangaistuksen tai menettää työpaikkansa.
Kukaan ei ole toivottomammin orjuutettu kuin nuo, jotka kuvittelevat olevansa vapaita. Turvatakseen vapautensa, hyvinvointinsa, elintasonsa ja omistusasuntonsa suomalainen on hiljaa maahanmuutosta ja suostuu taipumaan työpaikallaan mihin tahansa nöyryytykseen. Orja pelkää mitä hänestä sanotaan.
Orjuus tuo mukaan vihan, kyynisyyden ja katkeruuden. Kyynisyyttä monet luulevat viisaudeksi. Suomalainen on orja. Suurin osa suomalaisista ajattelee että afrikkalainen ja islamilainen maahanmuutto ei ole hyvästä. Orja ei sano tätä ääneen. Kirjoittaa viestinsä korkeintaan vessan seinään. Orja luulee olevaansa viisas, mutta hän on kyynikko. Orja luulee olevansa kriittinen, mutta hän on narisija. Orja vihaa ja on katkera.
Orjien lisäksi Suomessa on myös maanpettureita. Kuten virolainen kommunisti suomalainenkin maanpetturi pitää itseään parempana ihmisenä. Mikä koomisinta he pitävät itseään vahvoina, kun he kiduttavat muita. Heidän "vahvuutensa" perustuu heidän herrojensa (väkivaltakoneiston) tukeen. Väkivaltakoneiston nimi voi olla NKVD, Stasi tai valtionsyyttäjä, mutta yhteistä kaikille on se että väkivaltakoneiston kätyri ja ilmiantaja ei ole vahva vaan hän on surkea ihmisraunio, jolle on annettu valtaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)