Venäjän naapurimaiden olisi Venäjän mielestä hyväksyttävä toisen luokan valtion asema Venäjän rinnalla.
Dosentti Jyrki Iivonen kirjoitti Kalevassa:
Venäjän johtajat ovat pitäneet itsestään selvänä, että sillä voi ja tulee olla hierarkkinen suhde naapureihinsa. Sillä on muita suurempana ja vahvempana perinteisesti oikeus määrittää naapureittensa tavoitteet ja ratkaisut. Ennen kylmän sodan päättymistä 1990-luvun alussa kovin harva pystyi tai uskalsi kyseenalaistaa tätä valtaa.
Entisten liittolaisten hakeutuminen Naton jäseniksi on siksi ollut Venäjälle erityisen vaikeasti hyväksyttävissä.
Kylmän sodan päättymisen on kuitenkin uskottu merkitsevän sitä, että yksittäisten valtioiden oikeus päättää omista ratkaisuistaan on aikaisempaa loukkaamattomampi.
Venäjä on hyväksynyt tuon oikeuden Puolan, Tshekin ja Unkarin kaltaisille maille, mutta ei enää entisille neuvostotasavalloille, koska katsoo niiden kuuluvan etupiiriinsä.
Suhteellisen selvää on ollut jo jonkin aikaa, että myös Suomen osalta Venäjän johto haluaa säilyttää hierarkkisen aseman.
Keskustapuolue on suomalaisista puolueista selkeimmin vaatimassa pidättäytymistä ns. sitoutumattomuudessa - eli keskusta hylkää voimakkkaasti Naton turvatakuut. Keskusta oli myös suomettumisen aikaan se puolue, joka eniten hyötyi Suomen asemasta Venäjän vasallina. Keskusta onnistui hankkimaan itselleen 60-luvun alussa johtoaseman Suomen politiikassa leimaamalla Neuvostoliiton tuella milloin minkäkin puolueen ulkopoliittisesti epäilyttäväksi ja hallitukseen kelpaamattomaksi. Johtoasemaansa keskusta käytti tulonsiirtojen läpiajamiseen omalle kannattajakunnalleen.
Suomettumisen aikana Suomen oli ehkä pakkokin hyväksyä alisteinen suhde Venäjään. Tänään sitä ei pidä hyväksyä vain siksi, että Suomen ulkopoliittinen johto on pelkuruuttaan tai epäpätevyyttään jättänyt meidät Naton ulkopuolelle.
No oikeastaan alkaa vaikuttaa jo siltä, että Suomen poliittinen johto on jo sydämessään hyväksynyt suomettumisen ajan paluun. Niinistön houriminen Euroopan yhteisestä puolustuksesta viittaa siihen, että hän on jo antanut periksi Venäjän painostukselle.
Suomen Kuvalehti kirjoitti synkän ennustuksen Halosen presidenttikautena viitisen vuotta sitten:
Kansan enemmistö vastustaa Nato-jäsenyyttä ja presidentti heijastelee sitä. Ja toisinpäin: presidentin kannan takia kansa on varuillaan. Historia osoittaa, oliko Halonen se presidentti, jonka aikana pää pantiin pensaaseen kohtalokkain seurauksin, vaikka tosi-asiat olivat ilmeiset. Panokset ovat siis kovat.
Kirjoitin itse kaksi vuotta sitten:
suomalaisten poliitikkojen äärimmäisen taitamattoman ulkopoliittisen linjan takia Suomi on ajatutumassa Venäjän etupiiriin. 80-luvulla suomalainen oli äärimmäisen närkästynyt, jos vaikkapa amerikkalainen turisti rinnasti Suomen samaan porukkaan Tsekkoslovakian kanssa. Nykyään suomalainen voi oikeastaan vain kateellisena katsoa, kun vapaa Tsekki kuuluu Naton jäsenenä selkeästi länteen. (Siis edellyttäen että suomalainen itse tajuaa tilanteemme - kansamme enemmistö kieltäytyy toki tajuamasta.)
Dosentti Jyrki Iivonen kirjoitti Kalevassa:
Venäjän johtajat ovat pitäneet itsestään selvänä, että sillä voi ja tulee olla hierarkkinen suhde naapureihinsa. Sillä on muita suurempana ja vahvempana perinteisesti oikeus määrittää naapureittensa tavoitteet ja ratkaisut. Ennen kylmän sodan päättymistä 1990-luvun alussa kovin harva pystyi tai uskalsi kyseenalaistaa tätä valtaa.
Entisten liittolaisten hakeutuminen Naton jäseniksi on siksi ollut Venäjälle erityisen vaikeasti hyväksyttävissä.
Kylmän sodan päättymisen on kuitenkin uskottu merkitsevän sitä, että yksittäisten valtioiden oikeus päättää omista ratkaisuistaan on aikaisempaa loukkaamattomampi.
Venäjä on hyväksynyt tuon oikeuden Puolan, Tshekin ja Unkarin kaltaisille maille, mutta ei enää entisille neuvostotasavalloille, koska katsoo niiden kuuluvan etupiiriinsä.
Suhteellisen selvää on ollut jo jonkin aikaa, että myös Suomen osalta Venäjän johto haluaa säilyttää hierarkkisen aseman.
Keskustapuolue on suomalaisista puolueista selkeimmin vaatimassa pidättäytymistä ns. sitoutumattomuudessa - eli keskusta hylkää voimakkkaasti Naton turvatakuut. Keskusta oli myös suomettumisen aikaan se puolue, joka eniten hyötyi Suomen asemasta Venäjän vasallina. Keskusta onnistui hankkimaan itselleen 60-luvun alussa johtoaseman Suomen politiikassa leimaamalla Neuvostoliiton tuella milloin minkäkin puolueen ulkopoliittisesti epäilyttäväksi ja hallitukseen kelpaamattomaksi. Johtoasemaansa keskusta käytti tulonsiirtojen läpiajamiseen omalle kannattajakunnalleen.
Suomettumisen aikana Suomen oli ehkä pakkokin hyväksyä alisteinen suhde Venäjään. Tänään sitä ei pidä hyväksyä vain siksi, että Suomen ulkopoliittinen johto on pelkuruuttaan tai epäpätevyyttään jättänyt meidät Naton ulkopuolelle.
No oikeastaan alkaa vaikuttaa jo siltä, että Suomen poliittinen johto on jo sydämessään hyväksynyt suomettumisen ajan paluun. Niinistön houriminen Euroopan yhteisestä puolustuksesta viittaa siihen, että hän on jo antanut periksi Venäjän painostukselle.
Suomen Kuvalehti kirjoitti synkän ennustuksen Halosen presidenttikautena viitisen vuotta sitten:
Kansan enemmistö vastustaa Nato-jäsenyyttä ja presidentti heijastelee sitä. Ja toisinpäin: presidentin kannan takia kansa on varuillaan. Historia osoittaa, oliko Halonen se presidentti, jonka aikana pää pantiin pensaaseen kohtalokkain seurauksin, vaikka tosi-asiat olivat ilmeiset. Panokset ovat siis kovat.
Kirjoitin itse kaksi vuotta sitten:
suomalaisten poliitikkojen äärimmäisen taitamattoman ulkopoliittisen linjan takia Suomi on ajatutumassa Venäjän etupiiriin. 80-luvulla suomalainen oli äärimmäisen närkästynyt, jos vaikkapa amerikkalainen turisti rinnasti Suomen samaan porukkaan Tsekkoslovakian kanssa. Nykyään suomalainen voi oikeastaan vain kateellisena katsoa, kun vapaa Tsekki kuuluu Naton jäsenenä selkeästi länteen. (Siis edellyttäen että suomalainen itse tajuaa tilanteemme - kansamme enemmistö kieltäytyy toki tajuamasta.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti