Kalifaatti ?

Ääri-islamilainen ryhmä ISIS julisti kalifaatin perustetuksi 29. kesäkuuta 2014. Mikään maa ei ole tunnustanut ISIS-valtiota, eikä kai tule tunnustamaankaan, koska ko. valtion ideaan kuuluu maailman valloittaminen islamille ja sekulaarien muslimivaltioiden valtaaminen ja liittäminen kalifaattiin. Tässä suhteessa ISIS-valtion punainen lanka lienee samantyyppinen maailman vallankumous kuin Neuvostoliitolla sen alkuaikoina. Täydellinen maailman valtio luodaan, kun pahat (luokkavihollinen vs. vääräuskoinen) on tuhottu tai alistettu.

Lännessä asia ei ehkä aluksi herättänyt suurta mielenkiintoa, mutta tilanne on hiljalleen muuttumassa.
On olemassa hyvin orastavia merkkejä siitä, että osa sunneista eri puolilla maailmaa hyväksyy ajatuksen, että oikea kalifaatti on todella perustettu. Kalifaatin liput liehuvat jo Hollannin kaduilla. ISIS:in pysäyttäminen on mahdollista vain, mikäli eurooppalaiset muslimit kykenevät luomaan vaihtoehtoisen identiteetin, väittää marokkolaissyntyinen Hollannin parlamentin jäsen Ahmed Marchouch. Eli riski lienee todella olemassa, että ISIS:in määrittelemä identiteetti saa laajaa vastakaikua Euroopassakin.

Paljoltihan on kyse identiteetistä. Kun ensimmäisen polven maahanmuuttajat identifioituivat marokolaisiksi, bengaleiksi, punjabeiksi jne, toisen polven maahanmuuttajat identifioituvat Euroopassa asuviksi muslimeiksi.

Many French and even second-generation French students of North African origin, who make up the majority in certain schools, live as if they are foreign to the national community. They reply to anything you say to them with two categories: “the French” and “us.” Where once they claimed an Arab identity (which is not, by the way, always self-evident for North Africans), today they increasingly claim a “Muslim”. (Lähde: Reflections on the Revolution In Europe: Immigration, Islam, and the West, Christopher Caldwell)

Eurooppalaisen sunni-muslimin identiteetti saattaa melko nopeasti liittää itseensä jonkinlaisen kalifaatin kansalaisen identiteetin.

ISIS:in kalifaatti on valtio, jossa toisuskoisten temppelit, kirkot, synagoogat ja moskeijat poltetaan. ISIS:in kannattajat huutavat Haagin kaduilla kuolemaa juutalaisille.  Mutta New York Timesin mukaan ISIS:n valtio ei ole pelkkä kuoleman kenttä. Vaikka rintamalla taistelevat miehet toimivat kuin psykopaatit murhaten sotavankeja ja vaikka uusien kaupunkien valtauksia seuraa välittömät ihmisoikeuksien loukkaukset ja uskonnolliset puhdistukset, ISIS:in valtio ei kuitenkaan ole heikko ja kaoottinen.

New York Times kuvaa yhteiskuntaa, missä hyvin moni asia on kielletty, mutta myös yhteiskuntaa, joka toimii lakien mukaisesti. Nuo lait tarjoavat esimerkiksi liikemiehille platformin, jonka päällä toimia. ISIS:n alueiden hallinto toimii siten, että ylimmissä tehtävissä toimii ISIS:in miehet, mutta asiantuntijoina käytetään vanhan hallinnon miehiä. Infrastruktuuri toimii jotenkuten ja korruptio on alhaisempaa kuin maallisen hallinnon aikana.

ISIS:in valtiosta voi tulla suhteellisen pitkäikäinen.

Toisaalta muistan miten lehdet kirjoittivat talebanien valtaannoususta. Länsitajusi kyllä, että syntymässä oli hyvin jyrkän linjan valtio, mutta silmiin pisti myös se että suoranaiset laittomuudet, kuten naisten raiskaaminen, päättyivät, kun taleban valtasi kaupungin. Taleban onnistui vakauttamaan valtansa Afganistanissa, mutta lopulta ulkovallat kaatoivat hallinnon.

Vaikka ISIS-valtio onnistuisi vakauttamaan tietyn alueen hallinnon itselleen, sen luonne on sellainen että se tuskin pysähtyy, vaan jatkaa Jihadia, mikä johtaa kasvavaan konfliktiin lännen kanssa. Ennen kuin se pysäytetään, monta kaunista rakennusta on räjäytetty tai poltettu ja monta etnis-uskonnollista ryhmää on ajettu kodeistaan. Ajatusleikkinä voi miettiä esimerkiksi sitä, mitä tapahtuisi jos kalifaatti leviäisi Egyptiin.

Lännelle ISIS-valtion ilmeistymisestä on ainakin se etu, että viholliskuva alkaa kirkastua. Järjestöä, joka pitää hallussaan laajoja maa-alueita Levantissa ja Mesopotamiassa - ihmiskunnan kehdossa - ei noin vain voi leimata marginaaliseksi. Lännen rajoilla on kaksi aggressiivista voimaa - islamismi ja Venäjä.

Lännen on aika varustautua - aseellisesti ja moraalisesti - mikä voi johtaa lopulta jonkinasteiseen luonnolliseen integraatioon vastakohtana EU:n byrokraattinen integraatio.

Lisäys illalla 27.7.

Foreign Affairs-lehden kommentaattori oli huomattavasti epäilevämpi ISIS:in mahdollisuuksista varsin hauskassakin jutussaan. Erityisesti kommentaattori arveli, että ISIS menettää liialla komentelulla helposti Irakin heimojen tuen. 

Onnea Nokialle osa 2: Matkapuhelinten myynti oli Nokialta viisas teko väittää Karjalainen

Onnittelin pari päivää sitten Nokiaa loistavasta tuloksesta ja tuhoa tuottavan matkapuhelin-busineksen oikea-aikaisesta myynnistä. 

Karjalainen kirjoittaa samassa hengessä: 

"Sekä Microsoftin että Nokian tulosjulkistukset samalla viikolla vahvistivat Nokian matkapuhelinliiketoiminnan myynnin Microsoftille vähintäänkin järkeväksi ellei jopa nerokkaaksi niin Suomeen jääneen Nokian kuin yhtiön osakkeenomistajien kannalta."

"Torstain kurssinousun jälkeen Nokia oli markkina-arvolla mitattuna arvokkain suomalaisyhtiö. Uutisessa oli historian lehtien havinaa."

Voi muuten kysyä, olisiko tätä nerokasta siirtoa tehty, mikäli epäonnistuminen ei olisi ollut niin täydellinen. Kuten alkoholisitikin parantuu usein vasta kun on käynyt todella pohjalla, Nokiakin onnistui tervehtymään vasta kun konkurssin uhka alkoi olla todellinen. (Ainakin Suri totesi kaupan toteuduttua, että Nokian tila alkoi tuntua jo asiakkaiden luottamuksen puutteena Nokian verkkoliiketoiminnan jatkuvuuteen tai ainakin kykyyn huolehtia sitoumuksistaan, vaikka ei varsinaisesta konkurssin uhasta silloin puhunut.)

Onnittelut Nokialle!

Nokiaa voi onnitella. Ennustamani romahdus tapahtui, mutta tänä vuonna romahdus on ohitettu ja Nokia on päässyt eroon jatkuvaa tappiota tuottavasta puhelin-Nokiasta.

Uusi nousu on alkanut. Yritys on toki paljon pienempi kuin kulta-aikanaan, mutta Nokia on nyt liittynyt niiden harvojen yritysten joukkoon, jotka ovat lähes täydellisen lamaannuksen jälkeen onnistuneet tekemään korjausliikkeen ja lähtemään uuteen nousuun. Ilman kauppaa Nokia tekisi puhelimista edelleen 700 miljoonaa tappiota per neljännesvuosi ja pörssiarvo olisi kolmannes nykyisestä. 

Wikiedian mukaan: In 2007, Nokia had a market capitalisation of €110 billion; by July 17 2012 this had fallen to €6.28 billion. Tällä hetkellä arvo on 28.72.

Historioitsijoiden tehtäväksi jää miettiä, kenen ansiosta romahdus tapahtui mutta yhtälailla sitä kenen ansiosta uusi nousu alkoi. Kuka oli sankari?

Kohti uussuomettumista osa 2: Venäjä-kortti keksitään uudelleen

Keskustapuolue oli suomettumisen ajan tärkein puolue. Se on onnistui Neuvostoliittoa hyväksikäyttäen pitämään vallan käsissään ajamalla tietyt puolueet ulkopoliittisesti epäilyttäviksi ja hallitukseen kelpaamattamiksi.  Sosialidemokraatit, Kokoomus ja Suomen Maaseudun Puolue onnistuttiin pitämään pitkiä aikoja vallan ulkopuolella. Keskustalainen presidentti Urho Kekkonen piti valtaa vuodesta 56 vuoteen 81 ja huolehti näiden puolueiden pitämisestä oppositiossa Neuvostoliiton avulla. Jälkeenpäin on puhuttu Venäjä-kortista.

Keskusta käytti valta-asemaansa ensi sijassa taloudellisten etujen saamiseen. Maatalouspolitiikka ja aluepolitiikka olivat ne välineet, joilla rahoja siirrettiin Keskustan kannattajakunnalle. Kannattamattomat pientilat pidettiin kannattavina suurilla tuilla ja maaseutu pidettiin asuttuna aluetuilla. Etujen saajat äänestivät Keskustaa.

Vuodesta 1964 Keskusta liittoutui sosiaalidemokraattien kanssa - Kokoomus ja SMP jäivät ainoiksi epäilyttäviksi puolueiksi. Kokoomuksen äänestäjät olivat tavallaan vailla äänivaltaa valtion asioissa.

Lopulta Kekkonen onnistui saamaan Kokoomuksenkin niin nöyrtymään, että Kokoomuksessa alettiin uskoa että kunhan Kokoomus vain taipuu, se pääsee mukaan polittiseen vallan käyttöön. Kokoomus suostui kannattamaan Kekkosen valintaa presidentiksi poikkeuslailla vuonna 73 ja presidentinvaaleissa vuonna 78. Nöyrtymisestä ei ollut mitään hyötyä.

Keskusta keksi Venäjä-kortin uudelleen Nato-kortin muodossa

Keskustan merkitys on Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen vähentynyt voimakkaasti.

Keskustalle tapahtui kuitenkin onnellinen sattumus. Venäjä alkoi käyttäytyä hiljalleen roistovaltion tavoin: Venäjä valtasi ensin alueita Georgiasta, valtasi sitten Krimin niemimaan, ja alkoi masinoida sisällissotaa Itä-Ukrainaan. Useimmat Rajamaat ovat kokeneet erilaista painostusta Venäjän taholta - mm. alueloukkauksia.

Samaan aikaan Kokoomuksessa alkoi nousta vaatimuksia, että Suomen on haettava turvatakuut Natolta eli liityttävä Naton jäseneksi. Kokoomus valitsi puheenjohtajakseen Natoa kannattavan Stubbin.

Keskusta päätti ilmeisesti iskeä ja palauttaa mahtiasemansa.

Sipilä on toki kritisoinut Nato-jäsenyyttä voimakkaasti pitkän aikaa ja ex-puheenjohtaja Vanhanen on todennut että Naton nostaminen vaaliteemaksi on kyseenalaista, koska talous on tärkeintä.  Mutta nyt Keskustan puheet ovat kääntyneet sen suuntaiseksi, että pitkään spekuloitua porvarihallitusta on alettu ampua alas ja ilmeisesti Kokoomusta ollaan ajamassa oppositioon Venäjä- ja Nato-kortilla. Koska Kokoomus on Keskustan ohella Suomen suurin puolue, Kokoomuksen tekeminen hallituskelvottomaksi tekisi Keskustasta uudelleen Suomen tärkeimmän puolueen.

Venäjä-seuran varapuheenjohtaja Lehtomäki alkoi ensin kritisoida Stubbia vastuuttomasta Venäjä-politiikasta. Eilen kuitenkin annettiin veteraanipoliitikon ilmaista asia selkokielellä. Natosta tehdään kynnys-kysymys. Keskusta ei mene hallitukseen, joka on liian Nato-myönteinen. Stubb on Keskustan mielestä selkeästi liian Nato-myönteinen.

Todennäköisesti Keskustakin hyvin tajuaa, että Suomen turvatakuut ovat riittämättömät ja Nato-jäsenyys olisi edullinen. Mutta Keskustan DNA:ssa on voimakkaasti ajatus, että ulkopolitiikka on alistettu Keskustan edulle. Ulkopolitiikkaa pitää käyttää Keskustan valta-aseman pönkittämiseen ja siinä on Suomen etu hyvin pieni hidaste.

Rinteen valinta oli Keskustalle toinen armolahja. Rinteessä Keskusta näkee kaltaisensa pelin poliitikon, joka asettaa sumeilematta SDP:n puolue-edun Suomen edun edelle.

Keskustan ja SDP:n propagandassa Nato-jäsenyys ja Venäjä-pakotteet esitetään Suomen taloudellista etua vaarantavana asiana. Propaganda on onnistunut hyvin - eilisessä HS:ssä itäsuomalaiset kadunmiehet yhtenä miehenä totesivat, että Venäjä-pakotteet heikentävät Suomen taloutta ja ne on torjuttava. Asian voi nähdä toisinkin päin: Jos Suomi jää ilman turvatakuita, Suomeen liitetään lännessä maariski ja läntiset investoinnit Suomessa lopahtavat kokonaan. Suomi alkaa integroitua Venäjään taloudellisesti. Ajaudutaan eittämättä uuteen Venäjä-riippuvuuteen ja uussuomettumisen. Joku voi sanoa, että suomettuminen oli hyvää aikaa. Itse en koe asiaa niin.

Onnistuuko Keskusta mahtiasemansa palauttamisessa - ja mikä pahempaa Nato-jäsenyyden torppaamisessa. Se riippuu pitälti siitä, miten muut poliittiset puolueet toimivat. Vihreät ovat jo Hautalan suulla alkaneet esittää ajatuksia, että Suomen on harkittava Nato-jäsenyyttä, Perussuomalaisissa Halla-aho on esittänyt samanlaisia ajatuksia.

Pimeyden voimat ovat kuitenkin hyvin vahvat. Pitkä suomettumisen aika on mädättänyt suomalaisten enemmistön uskomaan kyyniseen suomettumispolitiikkaan. Nuori sukupolvi kyllä puhuu ikkunoiden avaamisesta Eurooppaan, mutta olen pessimisti sen suhteen ymmärtävätkö nuoret sukupolvet mitä vapauden edistäminen todella Suomessa merkitsee. Ei homoillakaan ole oikeuksia, ellei maa ole vapaa. Keskusta on pysäytettävä.

Tuloerot globaalisti laskussa

Paljon on puhuttu tuloerojen kasvusta - ja väitelty tuloerojen epäoikeudenmukaisuudesta ja siitä miten tuloerot vaikuttavat yhteiskunnan tehokkuuteen. Ainakin minulla on koko ajan ollut pieni epäily että globaalisti tulerot eivät ehkä ole nousseet vaan ehkä jopa laskeneet, vaikka maiden sisällä tuloerot ovatkin ehkä nousseet.

Viimeaikainen tutkimus tuntuisi tukevan arvelua. Globaalit tuloerot ovat laskeneet, kun vaikkapa intialaisten ja kiinalaisten tulot suhteessa amerikkalaisiin ovat nousseet. (Talouselämä-lehtikin uutisoi asian, mutta jouduin jättämään juttuun varauksen, koska Talouselämän artikkeli antoi tutkimuksesta hieman väärän kuvan.)

Voi kysyä, mikä vaikutus tuloksella on poliittiseen keskusteluun?

Minusta tulos vie pohjan pois globalisaatiokritiikkojen ja vasemmistolaisten kapitalismi- ja globalisaatio-kritiikiltä. Maailma ei ole muuttunut epäoikeudenmukaisemmaksi vaan oikeudenmukaisemmaksi.

Toisaalta, koska ihmiset - vaikkapa suomalaiset - toimivat suurelta osin edelleen paikallisesti ja vertaavat omaa elämäänsä toisiin suomalaisiin, kansallisilla tuloeroilla ja niiden kasvulla on kyllä edelleen merkittävä vaikutus. Jos vaikkapa enemmistö ihmisistä näkee, että suomalaisten osallistuminen globaaliin työnjakoon ei nosta heidän tulojaan, ihmisten suhtautuminen vapaisiin markkinoihin muuttuu negatiiviseksi ja protektionistisen politiikan tuki nousee. Suuret tuloerot laskevat lisäksi koheesiota kansakunnan sisällä ja vaikuttavat sitä kautta moniin asioihin negatiivisesti.

Talouselämä-lehti kirjoitti jonkin aikaa sitten:

Tuloerot ja eriarvoisuus ovat jo revenneet monin paikoin niin mittaviksi, että niissä kytee suuren yhteiskunnallisen järistyksen ainekset.

Aikansa eriarvoisuus hyödyttää niitä, joiden haltuun mammonaa kasautuu, mutta keskiluokan kurjistuminen kääntyy lopulta myös talouseliittiä vastaan. Samanlaiset jännitteet kasvavat rikkaiden ja köyhien kansakuntien välillä.

Ennen pitkää tuloerojen kasvu alkaa jarruttaa talouskasvua, ja köyhtynyt keskiluokka nousee kapinaan ja ottaa osansa eliitille kasautuneesta varallisuudesta "takaisin".

Tekstiin voi kuitenkin tehdä sen varauksen, että jännitteet rikkaiden ja köyhien kansakuntien välillä tuskin kasvavat paitsi, jos globalisaatiota jarrutetaan. Talouselämä-lehtikin on antanut vasemmistolaisen oikeudenmukaisuus-propagandan vaikuttaa tekstiinsä.

Vasemmistolaisten globaalista epäoikeudenmukaisuudesta puhuminen on tietysti osin hyvyyden signalointia, mutta osin se on myös sitä, että media käsittelee kehitysmaiden köyhyyttä laajasti, joten jäljellä oleva kapeneva köyhyys näkyy entistä enemmän.

Ilkeämpää on se, että vasemmistolainen globalisaatio-kritiikki on joskus suhteellisesti hyvätuloisten protektionista taistelua oman asemansa puolesta, mikä puetaan oikeudenmukaisuuden kaapuun. 

Kohti uussuomettumista

Verkkouutiset kirjoittaa:

Ulkoministeriön erikoistutkija Hiski Haukkala pelkää, että Suomi luopuu pitkään rakentamastaan kansainvälisestä asemasta vain siksi, että se yrittää varjella lyhytnäköisesti taloudellisia etujaan.

– Se tuntuu epäviisaalta, kun muistaa, kuinka pitkän, ankean ja kivisen polun tämä kansa kävi itsenäisyytensä ensimmäisinä vuosikymmeninä, jotta tähän päästiin. Yllättävän helposti olemme valmiita siitä luopumaan, Haukkala sanoi keskiviikkona Porissa Suomi Areenassa.

Hän viittaa EU:n kaavailemiin talouspakotteisiin Venäjää vastaan, joita Suomi on halunnut lieventää tai joita osa poliitikoista on vaatinut vastustamaan.

Haukkalan mielestä Suomen on valtaamassa ajatus erillisyydestä, siitä, että Suomi toimii irrallaan muista maailman maista. "Paha EU asettaa sanktiot, paha EU sitä sun tätä, voi voi kun Suomea potkitaan päähän", Haukkala kuvaa yleistä asennetta ja muistuttaa, että Suomi on osa EU:ta, ei siitä ulkopuolinen saareke.

Haukkalan mukaan Suomi oli 15–20 vuotta sitten aktiivisesti luomassa EU:n yhteistä Venäjän-politiikkaa. Silloin syntyi EU:n pohjoinen ulottuvuus ja yhteinen Venäjä-strategia, jota alettiin panna toimeen. Nyt uhkaa paluu menneeseen aikaan.

– Surkeinta tämän kriisin kannalta on, jos romahdamme alueellisen ja kahdenvälisen Venäjä-suhteen vaalimiseen, hän sanoo.

Mitä tuollainen vanhanaikainen Venäjä-suhteiden vaaliminen sitten selkokielellä merkitsee? Se merkitsee eriytymistä muusta Euroopasta turvallisuuspolitiikan ja Venäjä-suhteiden osalta. Pidemmällä tähtäimellä se merkitsee toistuvaa Venäjälle periksi antamista ja ajautumista samantapaiseen suomettumiseen tilaan, missä Suomi oli 70-luvulla.

Kukaan ei ehkä primääristi aja uussuomettumista tai ainakaan myönnä ajavansa. Julkisuudessa ilmaistu logiikka menee pikemmin niin että Venäjän kauppaa priorisoidaan ja Venäjän kaupan luomia työllisyysmahdollisuuksia edistetään ensi sijassa. Suomen taloudellinen tilanne on heikko ja perusteollisuuden työpaikat ovat vähentyneet. Siksi logiikka myy kansalle ja ay-liikkeelle.

Uussuomettumiseen liittyvät keskipitkällä tähtäimellä lisääntyvät venäläiset investoinnit Suomeen, Suomen ja Venäjän kaupan vahvistuminen ja tietynasteinen taloudellinen menestys. Ulkopoliittinen liikkumavara heikkenee kuitenkin koko ajan. Samaan aikaan läntiset investoinnit Suomeen tyssäisivät lähes kokonaan Suomen itään suuntautumisen takia, jolloin läntisten investointien perään haikaileminen olisi täysin turhaa. Uussuomettuminen vahvistaisi siis Suomen talouden integroitumista Venäjään ja olisi itseään vahvistava prosessi. Lopulta uussuomettumisen vastustaminen näyttäytyisi taloudellisesti täytenä mielettömyytenä.

Demarien Rinne ja Keskustapuolue näkevät uussuomettumisen todennäköisesti ensi sijassa positiivisena. Paasikivi-seuran puheenjohtaja keskustan entinen puheenjohtaja Vanhanen mm. toteaa, että Natoa ei pidä nyt miettiä, vaan painopiste pitää seuraavissa vaaleissa olla talouspolitiikassa. Turvallisuuspolitiikka siis pitää Vanhasen mukaan nyt unohtaa.

Vanhasen argumentointi on muutenkin vastakkaista Paasikiven argumentoinnille: peruslähtökohta on että Natoon ei mennä koska kansan enemmistö sitä vastustaa. Paasikivi (ja Kekkonen) ajatteli vastakkaisella tavalla: Kun Paaskivi näki, että Suomen ulkopolitiikan on muututtava tavalla, mitä kansan enemmistö vierastaa, presidentin pitää osoittaa valtiomiestaitoa ja ajaa muutokset läpi enemmistön mielipidettä vastaan ja muutettava enemmistön mielipide muutokselle suosiolliseksi.

Suomi on henkisesti tuhon tiellä. Uussuomettumisen takana ovat vahvat poliittiset piirit. Keskusta ja demarien Rinne erityisesti, mutta muiden puolueiden päättämättömyys tukee uussuomettumista. Tilanne on oikeastaan melkein jo menetetty ja esimerkiksi Niinistö on Nato-asiasta jo aivan hiljaa.

Kolme neljäsosaa tyytyväisiä presidenttiin - miksi ihmeessä?

Kolme neljäsosaa suomalaisista on tyytyväisiä presidentti Niinistöön. Presidentin kunnioituksen perinne siis elää vahvana Suomessa. Edellisen presidentin - Tarja Halosen - kannatus oli sekin hyvin vahvaa kansan keskuudessa.

Niinistön merkittävin ulkopoliittinen teko on ollut Euroopan yhteisen puolustuksen ehdottaminen Suomen turvallisuusratkaisuksi. Olen kutsunut tätä hourimiseksi, koska Euroopan yhteisellä puolustuksella - vastakohtana transatlanttinen Nato - ei juuri kenenkään asiantuntijan mielestä ole mitään relevanssia.

Sitä, onko Niinistö kulissien takana saanut jotain aikaiseksi, en tietenkään voi varmasti tietää. Teen arvioni sen pohjalta, mitä kuulen ja näen, eikä minulla ole mitään näyttöä siitä, että kulissien takansa olisi saatu jotain suurta aikaiseksi ulkopolitiikan saralla. Suomalaisten arvostama kulissien takainen ulkopolitiikan hoito edustaa sekin eräänlaista demokratian ja kansalaisyhteiskunnan halveksuntaa ja uussuomettumista. Onko Venäjä uhkaillut Niiinistöä ja Niinistö jo taipunut torppaamaan Nato-jäsenyyden Venäjän painostuksesta? Kansalainen ei voi tätä tietää. Voi vain arvailla. Miksi Niinistö ei enää puhu Nato-jäsenyyden puolesta? Taatakseen uudelleenvalintansa vai venäläisten pelosta?

Halosen suurin saavutus oli tunnetusti maanpuolustuksen heikentäminen jalkaväkimiinojen kieltämisen ja Nato-jäsenyyden torppaamisen kautta. Halosen suosio oli kuitenkin suurta. Mitä se kertoo äänestäjistä? Minulle se kertoo sen, että äänestäjät ovat helposti kusetettavissa.

Suomalaisille on tyypilistä arvostaa presidenttejä, joiden ainoa avu on tölväily, poliitikkojen nöyryyttäminen ja muu öykkärimäinen käyttäytyminen suomalaisia poliitikkoja kohtaan ja mielistely venäläisiä kohtaan. Presidentin valta on edustuksellista erikoisessa muodossa: presidentti nälvii poliitikkoja ja lipoo venäläisiä Suomen kansan puolesta.

Suomalaiset eivät sen sijaan arvosta juurikaan varsinaisia poliitikkojaan - esimerkiksi pääministeriään tai valtiovarainministeriään, jotka tekevät todellisen työn niin hyvin kuin nyt osaavat.

Kirjotin 5 vuotta sitten:

Suomalaiset arvostavat valtaa. Tai pikemmin suomalaiset arvostavat valtaa, mielivaltaa ja nöyryyttämistä. 

Enemmistö suomalaisista arvostaa presidentti Halosta. Presidentti Halonen on puhdas vallankäyttäjä - voisi jopa sanoa mielivallan käyttäjä. Vallankäyttö on Haloselle poliitikkojen nöyryyttämistä. Nöyryyttäminen tulee esiin erityisesti virkanimitysasioissa. Kun ihmisiä haastatellaan kadulla Halosen viimeisimmästä tempusta, kadunmies tukee Halosta. Kadunmies nauttii itsekin nöyryyttämisestä ja koska hän itse ei siihen kykene, hän haluaa tehdä sen edustajansa avulla. Suomalaiset haluavat presidentin, koska he rakastavat nöyryyttämistä. Jokaiselle avomieliselle tarkkailijalle on 100%:n selvää että Halonen ei ole saanut presidenttinä mitään hyvää aikaan - paitsi juuri näitä nöyryytysakteja. Kadunmies ei kuitenkaan muuta presidentiltä kaipaakkaan. Siksi suomalainen kannattaa ehdottomasti presidentti-instituution säilyttämistä.

Suomalaisten käyttäytyminen antaa suomalaisista oikeastaan aika vastenmielisen kuvan.

Polarisaation muodot muuttuvat

USA:n bipolarisaation turmiollisuudesta USA:n asemalle maailmassa ja USA:n budjettivajeen hoidolle on puhuttu paljon. Uuskonservatiivien ja Hilary Clintonin orastava liitto osoittaa, että bipolarisaation ei välttämättä jatku ikuisesti.

Entinen ulkoministeri Hilary Clinton ei hyväksy istuvan presidentin heikkoa johtajuutta ja onnetonta ulkopolitiikkaa, eivätkä uuskonservatiivit taas hyväksy republikaanisen puolueen vetäytymistä reaganilaisesta maailmanpoliisi-politiikasta.

Lännen Rajamaan kansalaisena olisin tietysti iloinen tällaisesta kehityksestä. Vahva USA on Rajamaiden ainoa turva. USA on toki epäonnistunut joissain hankkeissaan - kuten Lähi-idän demokratisoimisessa - pahasti. Tekevälle kuitenkin sattuu. Kosovon ja Bosnian tapauksessa USA taas onnistui loistavasti. Myös Euroopan vapautumisessa natsien vallasta 1945 ja Neuvostoliiton vallasta 80-90-lukujen taitteessa USA:n rooli oli vahva.

USA:n interventionistisen poltiikan tukeminen ei osaltani tietenkään ole mitään USA:n ihailua. Se on pragmaattisuutta, joka perustuu siihen ymmärrykseen, että amerikkalainen interventionismi on Rajamaiden kannalta strategisesti edullista Venäjän imperialismin takia.

Onnistuuko Venäjä ja Keskustapuolue palauttamaan suomettumisen ajan?

Venäjän naapurimaiden olisi Venäjän mielestä hyväksyttävä toisen luokan valtion asema Venäjän rinnalla.

Dosentti Jyrki Iivonen kirjoitti Kalevassa:

Venäjän johtajat ovat pitäneet itsestään selvänä, että sillä voi ja tulee olla hierarkkinen suhde naapureihinsa. Sillä on muita suurempana ja vahvempana perinteisesti oikeus määrittää naapureittensa tavoitteet ja ratkaisut. Ennen kylmän sodan päättymistä 1990-luvun alussa kovin harva pystyi tai uskalsi kyseenalaistaa tätä valtaa.

Entisten liittolaisten hakeutuminen Naton jäseniksi on siksi ollut Venäjälle erityisen vaikeasti hyväksyttävissä.

Kylmän sodan päättymisen on kuitenkin uskottu merkitsevän sitä, että yksittäisten valtioiden oikeus päättää omista ratkaisuistaan on aikaisempaa loukkaamattomampi.

Venäjä on hyväksynyt tuon oikeuden Puolan, Tshekin ja Unkarin kaltaisille maille, mutta ei enää entisille neuvostotasavalloille, koska katsoo niiden kuuluvan etupiiriinsä.

Suhteellisen selvää on ollut jo jonkin aikaa, että myös Suomen osalta Venäjän johto haluaa säilyttää hierarkkisen aseman.

Keskustapuolue on suomalaisista puolueista selkeimmin vaatimassa pidättäytymistä ns. sitoutumattomuudessa - eli keskusta hylkää voimakkkaasti Naton turvatakuut. Keskusta oli myös suomettumisen aikaan se puolue, joka eniten hyötyi Suomen asemasta Venäjän vasallina. Keskusta onnistui hankkimaan itselleen 60-luvun alussa johtoaseman Suomen politiikassa leimaamalla Neuvostoliiton tuella milloin minkäkin puolueen ulkopoliittisesti epäilyttäväksi ja hallitukseen kelpaamattomaksi. Johtoasemaansa keskusta käytti tulonsiirtojen läpiajamiseen omalle kannattajakunnalleen.

Suomettumisen aikana Suomen oli ehkä pakkokin hyväksyä alisteinen suhde Venäjään. Tänään sitä ei pidä hyväksyä vain siksi, että Suomen ulkopoliittinen johto on pelkuruuttaan tai epäpätevyyttään jättänyt meidät Naton ulkopuolelle. 

No oikeastaan alkaa vaikuttaa jo siltä, että Suomen poliittinen johto on jo sydämessään hyväksynyt suomettumisen ajan paluun. Niinistön houriminen Euroopan yhteisestä puolustuksesta viittaa siihen, että hän on jo antanut periksi Venäjän painostukselle. 

Suomen Kuvalehti kirjoitti synkän ennustuksen Halosen presidenttikautena viitisen vuotta sitten:

Kansan enemmistö vastustaa Nato-jäsenyyttä ja presidentti heijastelee sitä. Ja toisinpäin: presidentin kannan takia kansa on varuillaan. Historia osoittaa, oliko Halonen se presidentti, jonka aikana pää pantiin pensaaseen kohtalokkain seurauksin, vaikka tosi-asiat olivat ilmeiset. Panokset ovat siis kovat.


Kirjoitin itse kaksi vuotta sitten:

suomalaisten poliitikkojen äärimmäisen taitamattoman ulkopoliittisen linjan takia Suomi on ajatutumassa Venäjän etupiiriin. 80-luvulla suomalainen oli äärimmäisen närkästynyt, jos vaikkapa amerikkalainen turisti rinnasti Suomen samaan porukkaan Tsekkoslovakian kanssa. Nykyään suomalainen voi oikeastaan vain kateellisena katsoa, kun vapaa Tsekki kuuluu Naton jäsenenä selkeästi länteen. (Siis edellyttäen että suomalainen itse tajuaa tilanteemme - kansamme enemmistö kieltäytyy toki tajuamasta.)

Suomen turvallisuuspolitiikka: kykenemättömyyden, päättämättömyyden ja välinpitämättömyyden taide

Suomen turvallisuuspolitiikka leimaantuu täydellisenä päättämättömyytenä ja toisaalta välinpitämättömyytenä kansalaisten turvallisuutta kohtaan.

1. Päättämättömyys. Päättämättömyyden selittää osin konsensuksen puute, mutta vielä enemmän todellisen johtajuuden puute. Niinistö ei edes aio käyttää auktoriteettiasemaansa Naton puolesta puhumiseen. Suomi on kuin Nokia uudessa "markkinatilanteessa" - täysin vailla kykyä muutokseen. Joka ei kykene muutokseen kuihtuu tai tuhoutuu.

Jopa Zyskowics joka kannattaa Nato-jäsenyyttä puhuu Nato-jäsenyydestä 10 vuoden päästä. 

2. Välinpitämättömyys. Soini, Sipilä ja Rinne ajavat selkeästi puolue-etuaan, eivätkä näe miten Nato-jäsenyys ja Suomen vapauden turvaaminen olisi edullista heidän kannaltaan seuraavia eduskuntavaaleja ajatellen. 

Argumentoinnin valheellisuus

Suomen johto käyttää kahta täysin ristiriitaista perustelua toimilleen:

1. Nato-optio: Natoon mennään jos tilanne huononee.

2. Kun tilanne huononi, ei ole Natoon liittymisen aika, vaan pitää odottaa että tilanne paranee.

Järkevämpi toimintaperiaate olisi ollut Viron strategia

3. Kun ikkuna on auki, toimitaan heti.

Viron malliin ei ollut rohkeutta, koska tilanne ei 10 vuotta sitten näyttäytynyt tarpeeksi huonolta. Ihmisyhteisö on sellainen, että muutokseen kyetään vain kriisin kautta ja usein se on silloin jo liian myöhäistä. Toisaalta Suomen monipuoluejärjestelmä on aivan liian hidas ja impotentti, että tällainen strategia toimisi. Englannissa, Virossa ja Ruotsissa laajat ja nopeat uudistukset mm. talouden saralla ovat olleet mahdollisia kaksipuoluejärjestelmän tai kaksiblokki-järjestelmän takia.

Läpinäkyvyyden puute

Presidentti Niinistö on täysin pettänyt äänestäjänsä alkaessaan suorastaan houria Euroopan yhteisellä puolustuksella. Se on vain säälittävä excuse sille, että Niinistö jo itsekin tietää, että hänen presidenttikaudellaan ei Natoon mennä, koska ei Venäjän pelosta uskalleta. Mutta ei myöskään uskalleta sanoa kansalaisille "emme uskalla koska Venäjä on uhkaillut meitä niin voimakkaasti". Läpinäkyvyys (transparency) on Suomen valtiojohdon politiikassa nolla ja kansalaisia kohdellaan näin kuin lapsia.

(Toinen vaihtoehto on, että Niinistö ei uskalla ajaa Natoa, koska kansalaisten enemmistö vastustaa sitä ja hän pelkää menettävänsä kannatustaan. Tämä vaihtoehto olisi vielä surullisempi osoitus johtajuuden puutteesta.)

Loppupäätelmä

Suomi ei ainakaan demokraattisen päätöksenteon kautta tule koskaan saamaan asiaa kuntoon. Kansalaisen ei kannata henkilökohtaisesti luottaa siihen että poliitikot / kansan enemmistö ratkaisevat ongelman. Maa, joka ei huolehdi turvallisuudestamme, ei ansaitse meiltä mitään. Kansalaisella on kaksi vaihtoehtoa: avoin (aktiivinen tai passiivinen) vastarinta tai maastamuutto.  En ota kantaa siiihen, mikä on tehokkain/mahdollinen/hyväksyttävä tapa toimia.