Harry Vuorisesta tuli punainen, kun hän oli 10-vuotiaana viemässä isälleen ruokaa vuoden 1918 Kuusankoskella sijainneelle vankileirille ja hänelle kerrottiin että isä oli ammuttu. Hän joutui kävelemään 5 kilometriä takaisin kotiinsa ja kertomaan äidilleen tapahtumasta.
Jo nuorena poikana hän esiintyy punaleskien ja punaorpojen tilaisuuksissa. Varusmiesaikana hän syyllistyy kommunistisen propagandan levittämiseen kasarmissa ja saa ensimmäisen vankilatuomionsa.
Vuorinen on ehtinyt olla jo 5-6 vuotta poliittisena vankina, kun hän - Suomen ryhtyessä 1941 vapauttamaan Neuvostoliiiton anastamia alueita - joutuu taas valtiollisen poliisin pidättämäksi. Samaan aikaan oma isäni menettää Kannaksen vapautukseen osallistuneen isoveljensä.
Harry Vuorisen kuvaus vankilassa olosta ja sitä edeltävästä arjesta sodanuhkineen paljastaa kypsän, vastuuntuntoisen, äidistään huolehtivan ja älykkään ihmisen. Hän kuvaa yhtä kriittisesti äärimmäisyyksiin meneviä aateveljiään kuin Saksan voitoista humaltuneita porvareitakin, mutta on lojaali kommunistiselle puolueelle. 50-luvulla hän antaa viimeisen uhrinsa aatteelleen loukkaannuttuaan pahasti Kulttuuritalon rakentamistalkoissa ja jouduttuaan pyörätuoliin lopuksi iäkseen.
Ihmisen lojaliteetetissa ja uhrautumisessa omilleen on aina jotain kaunista ja hyvää - tai vaikkapa suden uhrautumisessa laumalleen. Carl Schmidt on sanonut että politiikassa on kysymys ystävyydestä ja vihollisuudesta - ei oikeasta ja väärästä, joka on moraalin ja etiikan aluetta. Ei se että ihminen on valkoinen tai punainen, muslimi tai fundamentalistikrititty tee hänestä huonompaa tai parempaa ihmistä. Jossain muualla kulkee raja hyvyyden ja pahuuden, oikean ja väärän välillä.
Lainaan Vuorisen kuvausta keittiölotista - jotka olivat Vuorisen näkökulmasta luokkapettureita:
He eivät kieltäneet meiltä, vastustajiltaan, inhimillisyyttä... He saivat minut ymmärtämään asioita laveammin, koko kansan mittakaavassa. ... Luokkapohjaltamme olimme yhtä, vaikka aatteellisesti olimme vastakkain. Samoin ihmisinä olimme samaa, jos pyrimme ihmisyyteen ja hyvään...
Kun vaikkapa vuoden 1918 historiaa nykyisin räävitään, unohdetaan tuo eri puolilla olleitten ihmisten - toistensa vastustajien - inhimilliset teot vastustajiaan kohtaan. On ihmisiä jotka haluavat nähdä kaiken rumana ja haluavat selittää kaiken auttamisen jollain piilotetulla hyödyn tavoitelulla. Kun talonpoika haki punikkirenkinsä vankileiriltä, oliko todella aina kyse vain työvoimaresurssien varmistamisesta - ettei vaan lopulta takana ollut myös inhimillisyyttä. Isoäitini sai isoisääni hakemaan tulleen punaisten teloitusryhmän poistumaan heidän inhimillisyyteensä vedoten. Myöhemmin - valkoisten vapautettua isovanhempieni kotipaikkakunnan - isoisäni lähti kirkonkylään puhumaan vangiksi joutuneen teloitusryhmän johtajan puolesta.
Vuorisen kirja kannattaa todella lukea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti