Putnamin uusi kirja Upswing

Referoin jo aiemmin American Enterprise Instituten johtajan Yuval Levinin arvostelua Robert Putnamin uudesta kirjasta Upswing. Nyt sain kirjan itsekin luettua. 

Putnamhan on aiemmin kirjoittanut mm. seuraavista teemoista:

- USA:n yhteisöllisyyden voimakkaasta laskusta 50-luvulta tähän päivään kirjassaan Bowling Alone: The Collapse and Revival of American Community, 

- luottamuksesta sosiaalisena pääomana case studyna Pohjois-Italian ja Etelä-Italian erot (Making Democracy Work: Civic Traditions in Modern Italy), 

- etnisen diversiteetin negatiivisesta vaikutuksesta luottamukseen ainakin lyhyellä tähtäimellä (E Pluribus Unum: Diversity and community in the twenty-first century).

Hänen viimeistä edellisen kirjansa Our Kids piti jo jäädä viimeiseksi. Kirjan teema oli 50-luvun Amerikan ja nyky-Amerikan vertailu lasten ja nuorten hyvinvoinnin näkökulmasta. 50-luku leimasi Putnamin mukaan yhteisöllisyys, "ketään ei jätetä" -ajattelu ja vaikeistakin perheoloista tulevien lasten tukeminen. Joskin yhteisöllisyys oli jossain määrin poissulkevaa mustien osalta. Sosiaalinen mobiliteetti oli vahvaa. 2020-luvulle tultaessa eri yhteiskuntaluokkien elämä on eritynyt täysin - koulut ovat eriytyneet sosiaalisesti ja ihmiset vieraantuneet ajattelusta, että hyvin toimeentulevien pitäisi tukea huonommassa asemassa olevia - muutenkin kuin korkeintaan verovaroin. Sosiaalinen mobiliteetti on alentunut. 

Upswing laajentaa Our Kids-kirjaa oleellisesti. Ensinnäkin aikaperspektiivi laajennetaan ajanjaksoksi 1900-luvun alusta nykyaikaan. Putnam esittää hypoteesin, jonka mukaan tuota 120 vuoden jaksoa voi hyvällä syyllä nimittää Minä-me-minä-sykliksi (I-We-I cycle):

1. 1900-luvun alku edustaa hyvin samanlaista aikaa kuin nykaika. Talous kasvoi ja teknologia kehittyi nopeasti mutta samaan aikaan eriarvoistuminen ja poliittinen polarisaatio olivat maksimissaan. Markkinatalous ei toiminut täysimääräisesti, koska monopolit olivat voimakkaita. Yksilökeskeisyys oli maksimissaan. Se eetos, että pärjääminen on vain itsestä kiinni ja egoismi on posiitivinen asia, oli vahvaa.

The economic power of corporations has in turn become political power. While profits mount, so, too, does corporations’ creativity in evading financial and ethical responsibility to the public systems that allow them to flourish..... Politicians collect exorbitant amounts of money from wealthy donors which they use to win elections, creating a dangerous mutuality between wealth and power. Interest groups also relentlessly pressure elected officials both to prop up corporate agendas and, paradoxically, to get out of the way of the free market.

....A philosophy of supreme self-reliance is common, and the pursuit of unfettered self-interest is considered a laudable ethic to live by. The idea that one must do what is best for oneself at every turn—and that only those willing to live by this code deserve to prevail in the economy—has been translated into a subtle but powerful cultural narrative about the unimpeachable fairness of the market and the undeservingness of the poor.

...Redistributive programs are often criticized as wasteful and an irresponsible use of resources.

...drift toward self-centeredness in private life is matched in the public square. In politics, an overfocus on the promotion of one’s own interests at the expense of others’ has created an environment of relentless zero-sum competition and a repeated failure of compromise. Public debates are characterized not by deliberation on differing ideas, but by demonization of those on the opposing side. Party platforms move toward the extremes.

2. 1900-luvun jälkeen amerikkalainen yhteiskunta alkoi kuitenkin muuttua yhteisöllisempään suuntaan. Ammattiyhdistysten jäsenmäärä nousi. Syntyi suuri joukko vertaistukeen perustuvia yhdistyksiä - osa uskonnollisia - joissa jäsenet tukivat toisiaan taloudellisesti mutta myös moraalisesti ottamaan vastuun elämästään. Ns. kolmannen sektorin toiminta vahvistui kaikilla elämän alueilla.

Poliittinen polarisaatio alkoi korvautua ruohonjuuritason ns. progressiivisella liikkeellä joka levisi molempiin puolueisiin. Progressiivisuus yhdisti valtavan määrän erilaisia yhdenasian sosiaalisia liikkeitä. Progressiivisuus onnistui välttämään dogmaattisuuden vaaran - liike oli hyvin pragmaattinen ja hyvin heterogeeninen. Osa liikkeestä oli avoimen rasistista - esimerkkinä progressiivisestä liikkeestä presidentiksi noussut Woodrow Wilson. Ay-liike saattoi sulkea mustat toiminnan ulkopuolelle.

Progressiivinen liike onnistui myös valtakunnan tasolla - Theodore Roosevelt nousi  Progressiivisen Puolueen ehdokkaana presidentiksi ja kehitti mm. kilpailulainsäädäntöä. Maahanmuuton lopettaminen vähensi työn tarjontaa ja paransi työntekijöiden asemaa - myös mustien työntekijöiden. 30-luvun New Deal aika ja toisen maailmansodan jälkeinen aika olivat yhteisöllisyyden kulta-aikoja. 

Usein on esitetty väite, että 50-luvulla maksimissaan ollut yhteisöllisyys oli lähinnä vain valkoisten miesten yhteisöllisyyttä, joka jätti mustat ja naiset yhteisöllisyyden ulkopuolelle. Putnam tyrmää väitteen ja toteaa että vaikka Minä-Me-Minä-syklin yhteisöllisyyden kasvun vaihetta leimasi lakiin perustuva rotusorto, mustien asema parani koko tuon ajan aimoharppauksin. 

We will therefore argue that the rights revolutions of the 1960s and 1970s must be seen not as a bolt from the blue, but rather as the culmination of more than four decades of progress. This progress was most often made in persistently segregated spheres, was (in the case of race) driven largely by black Americans themselves rather than by institutional change, and was certainly far from sufficient, but it is nevertheless a vitally important part of the history of equality and inclusion in the twentieth century.

3. 60-luku merkitsi käännettä. Yhteisöllisyys alettiin kokea tunkkaiseksi ja rajoittavaksi, tilalle tuli yksilökeskeisyys ja hiljalleen suoranainen narsismi.  

Yhteisöllisyyden kritiikki oli Putnamin mukaan monella tapaa aiheellista - alkuperäinen kritiikki kohdistui yhteisöllisyyden varjopuoliin kuten liialliseen konformismiin, yksilön vapauden rajoittamiseen ja yhteisöllisyyteen liittyneeseen mustien ekskluusioon. Lopulta käänne kuitenkin johti yhteen hiileen puhaltamiseen romahdukseen, solidaarisuus-katoon ja polarisaatioon.

On tärkeää nähdä, että yhteisöllisyyden kritiikki tuli kahtaalta - sekä oikealta (äärimmäisenä esimerkkinä Ayn Rand, Milton Friedman ja Friedrich Hayek, pragmaattisena toteuttajana Ronald Reagan) että vasemmalta.  USA:ssa 60-lukulainen käänne johti sekä vasemmiston että oikeiston muuttumiseen individualistisempaan suuntaan. Uusi vasemmisto lähti liikkeelle idealistisena kansalaisoikeusliikkeenä ja seksuaalista yms. vapautta edistävänä liikkeenä - uusi oikeisto kritisoi valtion laajentunutta roolia kaikille elämän alueille ja ammattiyhdistyksen valtaa.

Vaikka 60-lukulaisuus näyttäytyy Euroopassa poliittisesti lähinnä uusvasemmiston syntyhetkenä, USA:ssa tilanne on Putnamin mukaan toinen. 

For the most part the New Right had much more long-term success than the New Left. The Republican Party in 2018 was much more like the New Right of the 1950s than the Democratic Party was like the New Left of the 1960s. In only one domain did the legacy of the New Left linger and expand into the twenty-first century, and that involves the concept of “identity.” 

Kansalaisoikeustaistelu pani aluelle kehityksen kohti polarisaatiota:

The Democrats’ move to the left on civil rights, gender rights, and social rights coupled with the Republicans’ incitement and exploitation of the white backlash to the civil rights victories produced ever greater social, cultural, and political polarization. Southern Democrats left the party over civil rights legislation, just as liberal Republicans were marginalized by their party’s shift to the right on those same issues. On both sides the centrist party establishment was weakened, and racial conflict was the primary cause.

...Partisan tribalism began to reemerge—slowly at first, but then with gathering speed and force. The polarization that began in the late 1960s was initially driven primarily by race, as the two parties became more distinct and more internally homogeneous. Johnson and Nixon (ironically, each a moderate within his own party) were the twin progenitors of that turn toward polarization, Johnson by signing the Civil Rights bills in 1964-65 that (as he himself reportedly had foretold) cost the Democrats their conservative, Southern wing, and Nixon by following an essentially racist “Southern strategy” in 1968 to bring those same conservative Southerners into the Republican fold.

...Participation by self-described “moderate” liberals or conservatives declined by only about one third. Among people who described themselves as “very” liberal or “very” conservative, declines in participation were even more muted. Ironically, at the same time that more and more Americans described their political views as “middle of the road” or “moderate,” the extremes on the ideological spectrum accounted for a bigger and bigger share of those who actually attend meetings, write letters, serve on civic committees, and even go to church.

Demokratian toimivuus - kyky vastata yhteiskunnallisiin ongelmiin - on alentunut voimakkaasti. Lopputuloksena tuloerot ovat uudella "vapauden kaudella" kasvaneet mutta niin ovat myös terveyserot. Pitkään saattoi sentään todeta, että vaikka erot kasvavat, kaikkien hyvinvointi on noussut. Tämäkään ei enää pidä paikkansa, vaan suurella osaa väestöä elinajanodote on laskussa.

Kirjan suurin arvo on siinä, että Putnam osoittaa tilastollisella analyysillä miten monet mittarit (palkkaerot, väestön terveyserot, poliittinen polarisaatio ja yksilökeskeinen kulttuurinen eetos) alenivat  rinnakkain 1900-luvun alusta 1960-luvun alkuun, jolloin saavuttivat suunilleen samaan aikaan minimiarvonsa ja alkoivat sen jälkeen kasvaa. Vastaavasti yhteisöllisyys, yhteen hiileen puhaltaminen ja yhdistystoiminta kasvoivat rinnakkain, saavuttivat maksiminsa samaan aikaan ja alkoivat sen jälkeen alentua.

Tilastoesimerkki

Ehkä mielenkiintoisin tilastollinen havainto on, että mustien asema parani todellisuudessa huomattavasti vahvemmin 1900-luvun alusta 1960-luvun puoliväliin jatkuneella kasvavan yhteisöllisyyden kaudella (I-to-We kausi) kuin se on kehittynyt sen jälkeen. Amerikkalainen yhteisöllisyys ei ollut vain valkoisten miesten yhteisöllisyyttä, vaan samaan aikaan afroamerikkalisten yhteisöllisyys kukoisti ja se yhteisöllisyys myös tuotti merkittävää konkreettista hyötyä.  

"Our examination of race in twentieth-century America will show that the decades after 1970—the period Americans often believe brought about the greatest gains in racial equality—actually represented a marked slowdown of progress for black Americans. ... as America took a more individualistic and narcissistic turn after 1970, we simultaneously took our “foot off the gas” in pushing toward true racial equality."                

Muodollinen mustien ekskluusio on loppunut, mutta mustien aseman kehitys on hidastunut tai pysähtynyt. Kansalaisoikeusliikeen lainsäädännölliset voitot eivät aiheuttaneet käännettä parempaan. 

Elinajanodote suhteessa valkoisiin kasvoi 60-luvulla asti minkä jälkeen kehitys kääntyi negatiiviseksi: 

Nationally, the black-white ratio of age-adjusted death rates shows a marked improvement during the first half of the century, followed by steady worsening between 1955 and 2000.

Vasta valkoisen työväen luokan voimakas kurjistuminen 2000-luvulla ja kurjistumiseen liittynyt elinajanodotteen selkeä lasku on nostanut mustien elinajandotetta valkoisiin nähden.

Mustien koulutuksen taso kasvoi nopeasti 60-luvulle asti, minkä jälkeen kehitys pysähtyi.

today black Americans are completing college at a lower rate compared to whites than they were in 1970... even the sharp upward trend toward school integration, which began after Brown, leveled off in the early 1970s, after which a modest trend toward re-segregation began.

Mustien palkka suhteessa valkoisten palkkaan nousi pelkästäänn 40-luvulla 27%, 60-luvun jälkeen palkkaerot eivät ole muuttuneet

black-white family income disparities in the United States remain [in 2018] almost exactly the same as what they were in 1968, ... a key and underappreciated driver of the [persistent] racial income gap has been the national trend of rising income inequality.

Ns. tieteellisen rasismin Putnam tyrmää palkkaerojen pysymisen selittäjänä sen kummemmin perustelematta. 

Käyttövoima johon mustien aseman parantuminen yhteisöllisyyden kasvun aikana perustui oli kahtalainen. Toisaalta mainittu mustien yhdistystoiminta ja jottenkin valkoisten sille antama tuki nosti mustien asemaa (mm. lukutaitoa) dramaattisesti. Etelävaltioissa mustat oli 1900-luvun alussa käytännössä suljettu yhteiskunnallisten palveluiden ulkopuolelle ja nyt kolmas sektori alkoi luoda niitä palveluita. Toisaalta mustille aukeni markkinavoimien ja teknologian kehityksen takia EXIT-mahdollisuus - 5 miljoonaa mustaa siirtyi etelän maatiloilta pohjoisen teollisuuskaupunkeihin suhteelliseen vapauteen - samalla etelävaltioiden hallitusten oli pakko alkaa parantaa muistien asemaa. Etelän ulkopuolella syntyi myös synergiaetu: mustien yhteisöllisyys vahvistui eniten nimenomaan Etelän ulkopuolle.

the former Confederacy was made better in part by the pressures put upon it by those who made the sacrifice to leave it.

Life was better in almost every way for black Americans outside the South. In the North and West, African Americans were also far more able to engage in mutual aid; organize cooperatives and institutions that brought social, educational, and economic advancement; develop a powerful voice through art, literature, and activism; build political power; and advocate for change—acts of courage and persistence that, perhaps more than anything else, explain the progress outlined above.

Johtopäätös

Putnam ei halua paluuta kultaiselle viisikymmenluvulle, vaan toteaa:

our thesis is not that we should return nostalgically to some peak of American greatness, but that we should take inspiration and perhaps instruction from a period of despair much like our own, on the heels of which Americans successfully—and measurably—bent history in a more promising direction.

As Tocqueville rightly noted, in order for the American experiment to succeed, personal liberty must be fiercely protected, but also carefully balanced with a commitment to the common good.

If ever there were a historical moment whose lessons we as a nation need to learn, then, it is the moment when the first American Gilded Age turned into the Progressive Era, a moment which set in motion a sea change that helped us reclaim our nation’s promise, and whose effects rippled into almost every corner of American life for over half a century.